No nyt

Nyt on uusi blogi auki.

Tien pää

Syvemmältä lähti aikoinaan ärtymysblogina liikkeelle, johon tuli rustattua kaikenlaista, mikä vain sattui milloinkin ärsyttämään, humoristisella asenteella.  Sittemmin siinä tuli käsiteltyä asioita myös vähän syvällisemmällä otteella - siitä blogin nimikin tuli, jutut olivat joko syvällisiä tai vain syvältä - ja se näki kirjoittajansa kasvun vihaisesta vähän yli parikymppisestä ateistisinkusta uskovaiseksi perheenisäksi.  Kirjoitukseni tuppasivat olemaan poleemisia ja sisälsivät toisinaan hyvääkin matskua, mutta itsetarkoituksellinen polemiikki vanhenee äkkiä.

Kirjoittajana minulla on luontainen lahja ärsyttää ihmisiä puhumalla totta.  En usko, että tarvitsen enää sitä määrää sarkasmia ja muuta vastaavaa ilmaistakseni asioita tai närkästystä kuin olen tätä blogia kirjoittaessani käyttänyt.  On aika kirjoittaa vähän rakentavammin ja pohjalta, jolla on selkeämmät perusteet ja on täten ymmärrettävämpi.  Edellämainitulla en tarkoita niinkään myönnytyksiä poliittisen korrektiuden suuntaan - joita en tee enkä tule tekemään - vaan itsetarkoituksellisen konfliktihakuisuuden vähentämistä.  Niitä tulee kuitenkin, kun puhuu niin totta kuin osaa - sen verran rakkaita meille ihmisille vaalimamme valheet ovat.

Täten on aika todeta, että Syvemmältä on tullut tiensä päähän.  Lähden toiselta pohjalta ja vähän toisella otteella katsomaan, josko minusta on kirjoittamaan parempaa ja viisaampaa kuin olen tähän asti kirjoittanut. Tämä blogi ei tule katoamaan nettiavaruuteen, joten halukkailla on vastakin tilaisuus sitä lukea.  Veikkaan vain, että en tule kirjoittamaan sitä enää.

Kiitokseni lukijoille ja linkkaamilleni kirjoittajille ajattelun aiheista.  Ykä, 'matruuna ja kumppanit, en tule unhoittamaan teitä vastakaan.

Toiveista ja niiden toteutumisesta

Liberaali vasemmisto on kulkenut kulttuuritaistossa voitosta voittoon reilun puoli vuosisataa. Samaan aikaan heistä on tullut koko ajan vain vihaisempia ja katkerampia.

Ihan kuin kylvöllä ja niitettävällä hedelmällä olisi jotain tekemistä toistensa kanssa.

Armottomuus

Olen tavannut monta ihmistä, joiden mielestä olen armoton, ja myönnän auliisti, että sellaiseen suhtautumiseen minulla on vahva taipumus. Tunnen myös muita armottomuuteen taipuvaisia ihmisiä, mutta suuri kontrasti minun ja heidän välillä on, että minun silmissäni armottomuus on heikkouden merkki. Moni muu pitää sitä vahvuuden merkkinä ja on siitä jopa jollain tavoin ylpeä.

On toki totta, että jotkut ihmiset ovat liian arkoja tai lepsuja, eivätkä kykene puuttumaan minkäänlaiseen vääryyteen. Tämä on toki heikkouden muoto, ja ilmeisimmin sellainen, joka armotonta ihmistä eniten ärsyttää. Kuitenkaan lääke liikaan lepsuuteen ei ole hypätä toiseen ääripäähän ja vaatia muilta sitä, mitä ei edellytä itseltäänkään. On olemassa kohtuu lempeyden ja kovuuden välillä, ja se on tärkeä oppia.

Armoton helposti katsoo ylläolevaa kappaletta, ja ihmettelee: "miten niin en edellytä itseltäni? Sovellan samaa armottomuutta itseeni kuin muihinkin". Niin voi toki, vilpittömästikin, uskoa. Ja voi olla, että armoton ei anna itselleen koskaan anteeksi, kuten ei muillekaan. Ja on todella onneton. Ja muuttuu armottomuutensa myötä myös valehtelijaksi - sillä armoton ihminen ei voi antaa tai pyytää anteeksi. Tästä seuraa, ettei hän voi myöskään koskaan myöntää tehneensä väärin.

Sitä ihmistä, joka ei tee koskaan kenellekään vääryyttä, tai päädy tilanteeseen, jossa olisi oikeasti aihetta pyytää anteeksi, ei tästä maailmasta löydy. Armoton ihminen ei pysty myöntämään tätä itsessään (abstraktilla tasolla kyllä voi, mutta se ei ilmene käytännössä). Koska hän on liian heikko katsomaan totuutta silmiin, hän alkaa keksiä syitä oikeuttamaan tekonsa. Mitä älykkäämpi hän on, sitä paremmin hän ainakin itseään huijaa.

Ja jos armoton jotain pelkää enemmän kuin totuuden myöntämistä kaunistelematta, on se se, että toisella ihmisellä olisi hänen ylitseen valtaa. Kun itse on armoton, tapaa ajatella toistenkin olevan sitä ja olettaa näiden tuomioiden olevan yhtä raakoja kuin omansakin ovat. Tästä seuraa, että tärkeintä ei ole enää olla tekemättä vääryyttä, vaan olla jäämättä kiinni ja tunnustamatta, että jollakulla on todellinen syy puuttua asiaan. Hänelle anteeksipyyntö ei ole katumuksen ilmaus, vaan tappiolle jäämisen ja alistumisen tunnusmerkki.

Näistä syistä armoton ihminen kiinnittää paljon huomiota toisten virheisiin. Ne ovat aseita, jotka otetaan käyttöön heti, jos joku mistään asiasta huomauttaa. Armottomalla ei ole mitään puolustuksekseen eikä hän voi myöntää omaa vääryyttään, joten toinen on pakotettava puolustuskannalle tämän virheisiin vedoten ja oikeamielisyyden tunne rinnassa palaen. Samalla asia, josta alunperin oli kyse, jää käsittelemättä.

Armoton ihminen on harvemmin kristitty, ja halveksii näiden uskoa usein avoimesti. Hänen mielestään armo on heikkoja varten, ja sen varaan rakentuva pelastus suoranainen loukkaus. Armottomalle kun kyse on ansioista. Kristityn tunnustus, että syntiä tehdään ja on tehty, ja armo otettu lahjana, ei ansiona, vastaan, on pöyristyttävä ajatus. Se on "liian helposti" saatu pelastus, vaikka se kysyy tismalleen sitä tekoa johon kritiikin esittäjästä ei ole.

Se, mikä asiassa armotonta todella pelottaa, on se, ettei hän egonsa harhauttamine oikeustajuineen olisikaan kaiken mitta ja oikea tuomari.

Oli aikoinaan kova pala myöntää oma syntisyyteni ja tunnustaa vääryydet, joita tein ja teen jatkuvasti. Kuitenkin se, että on ollut pakko oppia pyytämään ja antamaan anteeksi, on opettanut, miksi armo on yksilötasolla, jokapäiväisessä elämässä, niin tärkeä asia (tuomioistuimelle se ei puolestaan kuulu). Se on myös helpottanut asioiden katsomista sellaisena kuin ne ovat ja täten rohkaisseet ja auttaneet katsomaan totuutta silmiin.

Kultturikonfliktin säännöt, osa 2

Kirjoitin jokin aika sitten aikamme kulttuurikonfliktista ja siitä, että kulttuurikonservatiiviset tahot ovat hävinneet taistelunsa kymmeniä vuosia putkeen. Tähän oma osansa juontuu nykymiehille tyypillisimmästä sosioseksuaalisesta statuksesta, mutta merkittävä syy on myös siinä, etteivät kulttuurikonservatiivit lue Sun Tzua.

Sun Tzu kirjoitti, että hän, joka tuntee itsensä ja vihollisensa, on voittava sadassakin taistossa. Se taas, joka tuntee itsensä, vaan ei vihollista, voittaa yhtäällä ja häviää toisaalla, kun taas se, joka ei tunne edes itseään, häviää jokaisen taistelun.

Kulttuurikonservatiivit kyllä tuntevat itsensä, vaan eivät vihollistaan. Kulttuurikonservatiivi pyrkii dialektiseen asioiden käsittelyyn, asiakeskusteluun, katsomaan asioita monilta kanteilta ja pääsemään rakentavaan lopputulokseen. Kulttuurikonservatiivi haluaa välttää konfliktia, koska rakentava lähestymistapa tuottaa yhteisön sisällä parhaat tulokset. Koska kulttuurikonservatiivi suhtautuu näin, hän tekee sen virheen, että olettaa vastapuolen olevan pohjimmiltaan samanlainen kuin hän on ja toimivan samalla tavoin. Hän on väärässä, syyllistyen siihen, ettei tunne vihollistaan. Hän toimii kuin loputtomiin altruistinen vanki joka ei tunne peliteoriaa.

Sekopäävasemmisto on toista maata. He eivät kykene tai halua dialektista lähestymistapaa asioihin, vaan käyvät retorisin keinoin hyökkäykseen aina ja kaikkialla. Kieli on vain väline tuhota vihollinen, ja sanojen funktiona on ainoastaan toimia taisteluvälineinä - niillä ei ole funktiota konfliktin ulkopuolella. Täten sanoilla tai sanotulla ei ole väliä, vaan kaikesta tehdään ase, jolla hyökätä. Heidän käsityksensä keskustelusta on suoltaa tunnepurkausten motivoimia sanaryöppyjä ja lietsoa itseään ja kavereitaan.

Tästä syystä vastapuoli ei tunne edes itseään. Kun kieli on redusoitu pelkäksi sisä- ulkoryhmäjaon välineeksi, sillä ei voi käsitellä todellisuutta. Siitä tulee pelkkä väline, jota käännellään miten tahdotaan kunhan sillä saadaan hyökättyä. Sekopäävasemmistolaisen tunnistaminen on kahdella tapaa helppoa: ensinnäkin he käyttävät sanoja mahdollisimman epämääräisissä ja yleensä sellaisissa merkityksissä, joita ei sanakirjasta löydä, ja toiseksi he valehtelevat aina.

Hetkinen, kysyy kulttuurikonservatiivi. Eikös Sun Tzun pitäisi tällöin olla väärässä? Sehän on vastapuoli, joka kulkee nykyään voitosta voittoon, siempre, vaikka sanottu sen tietämättömyyksistä onkin totta. Sun Tzu sanoi kuitenkin myös, että taho, joka ei kykene tunnistamaan vihollista, ei voi voittaa. Täysin kyvytönkin hyökkääjä kukistaa vihollisensa, jos tämä ei tiedä, että taistelu on käynnissä. Ja tässä on konservatiivin suurin virhe: koska hän ei halua olla konfliktin osapuoli, hän luulee, ettei vastapuolikaan halua, vaan kohtelee tätä kuin ystävää. Ja siksi hän häviää.

Toinen kulttuurikonservatiivistoa halvaannuttava tekijä on nykyaikana epideemiseksi levinnyt sosioseksuaalinen status, jota Vox Day nimittää gammaksi. Gamma on mies, joka toimii passiivis-aggressiivisesti, välttää suoraa konfliktia, miettii alituiseen sitä miltä hänen ja häneen liitettyjen tahojen touhut muista näyttävät. Hän pitää itseään jonkinlaisena suurvisiirinä ja kuvittelee mielipiteillään olevan auktoriteettia. Konflikteja välttävänä gamma ampuu mieluummin omia selkään kuin vihollisia, koska omat sammuttavat tulipalot väärin.

Gamma-statuksen levinneisyyden takia myös suuri osa kulttuurikonservatiiveista on gammoja, ja esiintyvät mielellään tahoina, jotka ajattelevat olevansa kulttuurikonfliktin yläpuolella ja haluttomia alentumaan likaamaan käsiään. Heidän tekosyynsä on valhe, ja gamman motiivi loputtomalle analysoinnille ja passiivisuudelle (alistumiselle) vihollisen edessä on todellisuudessa pelko torjunnasta, tappiosta, tai muusta vastaavasta. Gamma valehtelee itselleen ja muille oikeuttaakseen sen, ettei uskalla pistää itseään likoon. Siinä, missä kulttuurikonservatiivi ei halua käydä konfliktia, mutta tarvittaessa kykenee siihen, gamma ei halua koska pelkää liikaa kyetäkseen.

Pelko on motiivi väärille valinnoille.

Sääntöjen osa 2, tldr:
1) Olet kulttuurisessa sodassa, jossa pelissä on myös tulevaisuutemme.
2) Vastapuoli ei toimi samalla tavalla kuin itse toimisit heidän puolellaan.
3) Älä ammu omia.
4) Puhu totta. Silloinkin kun se ei ole kivaa.

Kirjalista 2014

Näistä olisi kyllä viisainta kirjoittaa silloin kun ne on lukenut eikä pidemmän aikaa jälkikäteen. Kuten on tavaksi muodostunut, kirjojen nimet on kirjoitettu kielellä, jolla ne on luettu.

The Hobbit - J. R. R. Tolkien
Aikoinani reilun viisitoista vuotta takaperin luin Hobitin päivässä, ja koska en muistanut siitä enää juuri mitään, ajattelin käydä kirjan uudelleen läpi. Kertomus on edelleen tavallaan satu, mutta paljon vakavampi ja synkempi kuin muistelin sen olleen. Kaikille kirja lienee kaikille tätä lukeville tavalla tai toisella tuttu, mutta erityisen mielenkiintoisen siitä allekirjoittaneelle tekee muiden tapahtumien edetessä tapahtuva Bilbon kasvu persoonana pienestä suureksi sanan useammassakin merkityksessä.

Ruut
Raamatun lyhin kirja kertoo lämmöstä, rakkaudesta ja Ruutista, vieraskansan tyttärestä, josta tulee naisellisten hyveidensä kautta osa juutalaisten huonetta ja sukua. Kirja on hieno esimerkki vahvasta ja hyvästä naisesta vaikeissa tilanteissa.

Tuomarien kirja
Juutalaisella kansalla on jo tähän mennessä ilmennyt tyypillinen piirre: eletään kuin kanat pellossa ja palvotaan ihan mitä tahansa kunnes hommat menevät odotetulla tavalla, minkä jälkeen itketään Jumalaa apuun, ja tämä kerran toisensa jälkeen leppyy ja tarjoaa auttavan kätensä. Tuomarien kirja kertoo näistä auttavista käsistä ennen kuninkaiden aikaa, ja näiden vaikuttavuuden kanssa käsi kädessä ilmenevät myös miten inhimillisiä ja epätäydellisiä näistä kukin, siunauksistaan ja ansioistaan huolimatta, oli. Merkillepantavaa oli sekin, että tuomareista se, jolle eniten oli lahjoja suotu, Simson, oli näistä pikkumaisin ja itsekeskeisin, kun taas ne, joilla ei ollut kummempaa kuin oikea aika ja paikka, osoittautuivat sekä halukkaiksi että kyvykkäiksi toteuttamaan Herran tahtoa.

Joosua
Joosuan kirja on opus, jota Ruukinmatruuna on kutsunut Raamatun pöyristyttävimmäksi lukuisaan otteeseen. Syy tälle on se, että Joosuan johdolla juutalaiset käyvät toimeen ja ottamaan luvatun maan omakseen silloisilta kansoiltaan. Tämä tarkoitti monessa tapauksessa kyseisten kansojen tuhoamista viimeiseen mieheen, naiseen, lapseen ja tuotantoeläimeen, joten syytös on sikäli ymmärrettävä.

Tarkemmin luettuna ja historialliseen kontekstiin asetettuna havaitaan, että kyseiset kansat eivät ihan kohtaloonsa viattomia pulmusia olleet, vaan olivat saaneet paljon aikaa ja tilaisuuksia ohjata itsensä pois tuhon tieltä vaan eivätpä näin tehneet. Tuhoutuneet kulttuurit ja todennäköisesti kantamansa tarttuvat ja perytyvät taudit niittivät viimein satonsa ja se, mikä ei voinut säilyä, kohtasi loppunsa, kuten aina käy. Kaikessa tässä painotetaan, että kyseiset kansat tuhoutuivat omaan pahuuteensa, eivät siksi, että juutalaiset olisivat jotenkin erityisen hyvää ja ansioitunutta porukkaa.

Huomioon voisi ehkä senkin ottaa, että kaikki ne kansat, joita ei käskyjen mukaisesti hävitetty, tuottivat juutalaisille myöhemmin valtavasti ongelmia, murhetta ja kuolemaa.

Viides Mooseksen kirja
Kirja, jota olisin erehtynyt pitämään "toisena lain kirjana", mutta joka aukenikin rakkauden ja tottelevaisuuden kirjaksi, ja nämä kaksi käsitettä ovat kirjan väkevimmät teemat, ja painottaa jatkuvasti, miten paljon tekemistä käsitteillä toistensa kanssa on. Suuri osa kirjasta on Mooseksen puhetta kansalle näiden harhailtua erämaassa ja päättyy Mooseksen kuolemaan.

Warbound - Larry Correia
Spellbound - Larry Correia
Hard Magic - Larry Correia
Myöhäis-steampunkkia ja magiaa maailmassa, jossa Hitler pysäytettiin jo alkumetreillä ja Japanista kasvoi maagis-teknologinen imperiumi. Epäilin Correian lahjakkuutta MHI-jatkumoa lukiessani, sillä viihdyttävyydestään huolimatta kirjasarja ei ole kovin mieltäkääntävä. Hard Magic puolestaan vetää lukijan tehokkaasti herkullisen mielenkiintoiseen ja kunnolla mietittyyn vaihtoehtoismaailmaan, jolla on vetovoimaa, jota ei tarvitse ankkuroida vahvoihin persoonallisuuksiin. Ei sillä, etteikö persoonallisuuksia piisaisi, niitäkin on monta sorttia. Tämä sarja on Correialta selvästi parempi, ja vetoaa vahvasti film noir-henkisellä otteellaan kaltaiseeni lajityypin ystävään. Tällaista materiaalia on vaikea toteuttaa uskottavasti, mutta nämä toimivat.

Monster Hunter Nemesis - Larry Correia
Monster Hunter Legion - Larry Correia
Monster Hunter Alpha - Larry Correia
Monster Hunter Vendetta - Larry Correia
Monster Hunter International - Larry Correia
Nämä kirjat tuovat mieleen ~20 vuotta sitten lukemani Vampire$ Inc.in, josta tuolloin pidin suuresti (ja luultavasti pitäisin edelleen uusiksi lukemalla). Hra Owen päätyy törmäyskurssille sen asian kanssa, että maailmassa on kuin onkin vaiettu salaisuus: hirviöt, joita vastaan salassa toimivat valtion agentit ja yksityiset urakoitsijat taistelevat. Owen liittyy jälkimmäisiin ja vie lukijan reissulle eeppisiin mittasuhteisiin jo ensimmäisessä kirjassa etenevään tarinaan. Ensimmäisen luettuani olin mielissäni, mutta mietin, että milläs sitä tästä enää överimmäksi mentäisi, mutta kuten kirjailija sarjan jatkumolla osoittaa, oli kyse vain oman mielikuvitukseni rajallisuudesta. Edetessään sarja saa jopa kirjallisia ansioita ja tiettyä syvyyttä pelkän viihteellisen arvon lisäksi, mutta alkupäätäkään ei ole mitään syytä laiminlyödä jos räiskintä, byrokraattinen keplottelu, miehekkyys ja vahvat persoonat miellyttävät. Kirjoittajan taidot myös kehittyvät sarjan aikana selvästi - kakkoskirjan jälkeen sana "violently" ei enää esiinny ihan joka toisessa lauseessa.

Summa Elvetica - Vox Day
Lyhyt Selenothiin sijoittuva romaani nuoresta aatelismiehestä, joka päätyy pähkäilemään sekä uravalintaa kirkon ja maallisen välillä että selvittämään josko haltioilla on sielua. Fantasiamaailma avautuu pikku hiljaa, ja tarina on toiminnallisempi ja nopeatempoisempi kuin lähtökohdistaan erehtyisi arvaamaan. Odotin jotain Ruusun nimen teologisten keskusteluiden kaltaista meininkiä, sainkin eloisan ja mukaansatempaavan fantasiatarinan, joka sai kiinnostuksen heräämään, paitsi siihen, mitä tämän jälkeen tapahtui, myös siihen, millainen maailmansa on. Jälkimmäinen on kertomuksessa valitettavan taka-alalla, mutta kuvittelisin myöhäisemmän A Throne of Bonesin paikkaavan pahimpia aiheeseen liittyviä kolotuksia. Kaiken kaikkiaan positiivinen tuttavuus. Bloginsa pidempiaikaisena fanina suhtauduin hienoisella varauksella siihen, josko kirjansa yltää samalle tasolle kirjallisesti kuin kirjoituksensa usein muista aiheista. Kynä on terävä myös kerronnassa, hyväksyttävä se on.

Numeri
Mooseksen ja juutalaisten tarina jatkuu, ja kirjassa käydään aluksi läpi näiden organisaatiota, lukumääriä ja muuta vastaavaa. Tämän jälkeen edellämainittujen tahojen matka jatkuu, nähdään Mooseksen viimeinen hairahdus, kerrotaan uhreista ja valmistaudutaan luvattuun maahan saapumiseen.

The Truth About Muhammad - Robert Spencer
Spencer käy läpi Muhammedin elämän, Koraanin syntymisen ja muodostumisen, sen yhteydet juutalaiseen ja kristilliseen traditioon ja samalla myös historiallisen kontekstin läpikäyden myös tunnetuimpia haditheja aiheeseen liittyen. Kirja on vakavasti otettava eikä sisällä kieltä poskessa, mutta kun sen on lukenut, on vaikea ottaa islamia vakavasti uskonnollisessa mielessä.

Adventures of Huckleberry Finn - Mark Twain
Tomin kaveri, kouluja käymätön syrjäytynyt orpana Huck, päätyy karanneen neekerikaverinsa Jimin kanssa seikkailuntäyteiselle lauttamatkalle pitkin Mississippiä. Kirjaa luulisi helposti Tom Sawyer 2:ksi, mutta Huck seikkailuineen ja suhtautumisineen on toisenlainen hahmo. Tämäkin rentoa ja mukavaa luettavaa.

The Adventures of Tom Sawyer - Mark Twain
Tom, kekseliäs kekkuli, käy läpi monia seikkailuja 1800-luvun pikkukylässä. Pienen miehen sielunmaailma tavoitetaan hyvin, niin hyvässä kuin pahassa, ja kerronta maistuu. Viihtyisää luettavaa.

Leviticus
Lakien ja säännösten kirja, enimmäkseen. Oikea ja väärä seurauksineen väännetään rautalangasta, käsitellään oikeuksia ja velvollisuuksia poikkeustapauksineen. Kirja on hidasta luettavaa, mutta isä McGeen avatessa tekstiä on mielenkiinto helppo pitää yllä.

Exodus
Egyptistä lähdön myötä päästäänkin tilanteeseen, jossa ihmisluonto pääsee oikeuksiinsa: mikään ei kelpaa, silloinkaan, kun kaikki tuodaan valmiina eteen ja tehdään näiden puolesta. Tai oikeastaan etenkään silloin.

Genesis
Raamatunluku isä McGeen opastamana piti aloittaa Alusta. Heti ensimmäisistä luvuista kävi ilmi, miten valtava määrä oleellisia asioita jäisi huomaamatta ja ymmärtämättä ilman asiantuntevaa kommentoijaa avaamassa tekstiä. Ei sillä, että näinkään Raamattu tyhjentävästi tulisi selitetyksi, mutta pääsen pintaa syvemmälle, mikä on ensiarvoisen tärkeää kun haluaa sekä muistaa että ymmärtää lukemaansa.

Ensimmäinen Mooseksen kirja sisältää paljon tapahtumia ja henkilöitä, joista hämmentävää kyllä, tulin hämmästyneeksi näiden inhimillisyyttä. Sen enempää Aatami, Aabraham, Jaakob kuin Mooseskaan ei ollut virheetön saati synnitön, vaan kaikki laillamme lihaa, verta ja taipuvaisia törttöilyyn. Genesis tuo esiin sen kuvion, jota ihmiselämällä on taipumus ilmentää: ensin yritetään omin päin ja keinoin, ja sitten, kun pelimerkit on loppu, nöyrrytään tarpeeksi tukeutumaan yläkerran neuvoihin. Sen sijaan, että tämä saisi pitämään kertomiaan ihmisiä huonoina, muistuttaa se siitä, että jos näille, niin ehkä minunkin kaltaiselleni on Herralla käyttöä.

The Idiot - Fedor Dostojevski
Sosiaalisesti ulkopuolisen miehen seikkailut tavallisten ihmisten maailmassa ja keskuudessa. Rakkaustarina ja tragikomedia erikoisilla, mutta tunnistettavan dostojevskilaisilla hahmoilla. Pidin kirjasta, mutta Dostojevski kirjoitti parempiakin.

Särjetty taika - Vox Day
Kiintoisa fantasianovelli, toimii hyvin introna Selenothin maailmaan ja suurempiin tarinoihin. Lukaisin tämän lähinnä suomennosta kommentoidakseni, sillä kieli oli paikoin todella kömpelöä. Digitaalisessa formaatissa on toki se etu puolellaan, että sitä on sekä mahdollista että helppoa päivittää. Lodin ja vesseleiden edesottamuksien lukeminen kuitenkin oli sen verran maukasta, että edes suomennoksen taso ei estänyt lukemasta loppuun asti.

Good Calories, Bad Calories - Gary Taubes
Mielenkiintoinen katsaus valtavaan määrään ravintosuositustutkimuksia, niiden historiaa ja selontekoa siitä, miten tänä päivänä reilun puoli vuosisataa vallinneisiin ravitsemussuosituksiin päädyttiin. Erittäin brutaalia kamaa, jos luottamus asiantuntijalausuntoihin on luja - tosin silloin entistäkin tarpeellisempi.


Homovanhemmista

Tässä olisi hiukan luettavaa niille, jotka suitsuttivat "Tahdon"-kampanjan puolesta. Juuri sellaisten lasten suusta, joille heidän mukaansa riittävät "rakastavat vanhemmat".

Seurauksista

Tapanilassa somalipojat olivat käyneet kavereiden kesken vähä reippailemassa. Välittömästi näiden henkilöllisyyden selvittyä alkoi hirmuinen haloo ettei nyt vaan kukaan tee mitään, koska telkkarisarjassa vigilantit osuu aina vain viattomiin ja päähenkilöt niitä sitte holhoavasti toruu. Ja mitä ihmisetki sanois. Taas niin hävettäis olla suomalainen.

Yksinkertainen kysymys: kumpi näistä suitsii tehokkaimmin vastaavanlaista touhua tapahtumasta vastakin?
1) vigilantit muuttavat oikean määrän oikeat tuntomerkit täyttävää porukkaa jauhelihaksi,
2) Valtio heristää ensikertalaisille sormiaan eikä käytännön seurauksia ole.

Kysymykseen on väärä vastaus. Kun uskottava pelote on konkretisoitu, se alkaa toimia. Siihen asti touhu jatkuu entiseen malliin ellei ylly.

Psykologinen juttu

Havaitsin tässä eräänä päivänä sellaisen seikan, että se, miten ihmisten suhteen sijoittuu, vaikuttaa vahvasti siihen, miten kommunikointi heidän kanssaan sujuu.  Vastakkain, esimerkiksi pöydän ääressä, on tuloksena suorastaan selkäydinreaktiona vastakkaisuus myös puhutuissa asioissa.  Suora katsekontakti lienee, kun kyse ei ole romanttisista asioista, omiaan synnyttämään ja ruokkimaan konflikteja.

Sen sijaan, jos pyritään keskustelemaan ymmärtäen toista ja pysyttelemään parhaassa yhteisymmärryksessä, on syytä olla tämän vieressä ja katsoa osapuilleen samaan suuntaan.  Ehkäpä tässä on syy myös sille, minkä takia Aristoteleen yhteisiä kävelyretkiä harrastaneiden peripateetikkojen filosofia oli luonteeltaan paljon rakentavampaa kuin sokraattinen, joka pahimmillaan oli silkkaa trollausta.

Nettikeskustelun ollessa pääsääntöisesti konfliktihakuista pidän uskottavana, että näytön ollessa "vastassa" aivan samaan tapaan kuin vastapuoli väittelyssäkin, selittää se osaltaan minkä takia rakentavaa keskustelua on netitse siinä määrin haasteellista käydä.  Tavallaan erikoista on se, että vastaavaa reaktiota ei synny vaikkapa kirjaa lukiessa, vaikka sen luulisi olevan aivan samassa mielessä vastakkainen kuin kuvaruutukin, mutta ehkäpä oma vaikutuksensa on silläkin, miten poleemista ja näkemyksilleen vastakkaista materiaalia lukee.  Kaikki kun ei kuitenkaan riipu pelkästä asennosta.  Joka tapauksessa mielenkiintoinen havainto ja hyödyllinen myös.

Heikon miehen ratkaisu

Olen joskus tullut ilmaisseeksi, että en kannata Men Going Their Own Way-liikettä, tai sen kotimaista vastinetta, ns. laasaslaisuutta. Kyseinen liike on olemassa siksi, että nyky-yhteiskunnan avioliittoinstituutio pelaa naisen pussiin, samoin kuin yhteiskunnan väkivaltakoneisto ja mitä niitä muita nyt on. Heidän mukaansa ainoa voittava siirto on olla pelaamatta ja jäädä pariutumiskierron ulkopuolelle, hakata tattia ja olla katkeria (ja ne, jotka kokevat olevansa alfoja etsivät paljon irtoseksiä nettipornon ohella tai sijaan). He ehkä ilmaisevat itse lopputuleman vähän eri sanoin, mutta samalla sisällöllä. Kuitenkin kun voittamisesta tuli kyse, niin tarkkaan ottaen mitä he siirrollaan voittavat?

Vastaus on: ohimeneviä mielihyvän hetkiä, joita pilaamassa on se tunne, että ei tässä pitäisi olla elämän koko sisältö. Täältä katsoen, perheellisenä miehenä, heidän "voittonsa" näyttää suuremmalta tappiolta kuin sellaisen miehen, jonka elämä on avioerohelvetin myötä murskattu. Jälkimmäistä kun voi sentään sanoa mieheksi.

Tässä kohtaa tarkka MGTOW-aktiivi huomaa käytetyn ilmauksen, huudahtaa "häpeätekstiä" ja "manning up on jo niin 2012 ettei sitä enää osta kukaan", minkä jälkeen kirjoituksen lukeminen päättyy. Huomio on kuitenkin aiheellisesti negatiivisesta sävystään huolimatta ensisijaisesti todellista asianlaitaa kuvaava: erohelvettiin päätynyt mies otti riskin ja epäonnistui. Laasaslainen ei ota riskiä, koska pelkää päätyvänsä samaan ja koska pelikentän vinouteen vetoamalla kätevästi luistaa siitäkin, että saattaisi tulla ei vain eron uhriksi vaan jo aikaisemmin torjutuksi.

MGTOW-kaverin ensisijaiset motivaattorit ovat siis pelko, riskien välttäminen ja vastuunpakoilu. Viimeksi kun tarkistin, näistä mikään ei lukeutunut maskuliinisiin piirteisiin ja aika harva niistä on kehuttava. Minä ymmärrän ne motivaattorina naisella paljon helpommin, sillä tämä faktisesti on miestä heikompi, voi tulla raskaaksi ja on pariskunnan se osapuoli, jota on suojeltava. Miehestä on vaikea sanoa samaa.

Tietty riskin ottaminen on pelottavaa, etenkin kun elää ainoaa elämää, jonka on saanut. Se tietysti, että valitsee hävitä jo ennen kilpailun alkua egonsa suojelemiseksi, tuhlaa kyseistä elämää paljon tehokkaammin: se antaa pelon ohjata elämäänsä ja estää kasvamasta ihmisenä tasolle, jolla epäonnistumiset, niiden pelko ja egonsa suojaaminen eivät olisi elämän keskeinen päämäärä. Asia on näin siitä riippumatta, haluaako sen sivuuttaa nimeämällä sen häpeänappuloiden paineluksi. Se ei riipu siitä miksi sitä nimittää.