Viime päivinä pari lukemaani ateistista blogailijaa on väittänyt, että Jumalan olemassaolon tueksi ei ole mitään todisteita. Heidän tarkoituksensa tuskin on ollut valehdella, vaan ovat tarkoittaneet ehkä vaikkapa sitä, että Jumalan olemassaololle ei ole luonnontieteellistä todistusta, tai jotain sinnepäin.
Se vain, että jos tarkoitus on sanoa, että on olemassa erilaisia todistusaineistojen tyyppejä, joita meillä Jumalasta ei ole, niin sitä ei ilmaista sanomalla, että Jumalan olemassaolosta ei ole mitään todisteita. Sanalla todiste kun on useampikin tunnettu ja vakiintunut merkitys, ja monta todistetta Jumalan olemassaololle löytyy, joten sanoessaan moisen lauseen tulee puhuneeksi silkkaa palturia.
Hieman huolellisuutta siis, arvon ateistit. Jos vaikka ateismi itsessään ei rehellisyyttä arvoon nostakaan, niin luulisi itsekunnioitusta löytyvän sen verran, että pysyttelisi totuudessa, vaikka se bluffina heitettyä valhetta tai toiveajattelua vähemmän seksikkäältä kuulostaisikin.
Rasismista
Koska sanaa nykyisin alituisesti väärinkäytetään, ajattelin, että olisi hyödyllistä uhrata muutama rivi sille, mitä sana todella meinaa, ja missä määrin se on nykyaikana relevantti yhteiskunnallisessa (ja liberaalien taholta henkilökohtaisessa) keskustelussa.
Mitä on rasismi? Se on ideologia, jonka mukaan rotu itsessään on ainoa oleellinen inhimillisen paremmuuden mittari, ja joku rotu on mielivaltaisin kriteerein tai ihan vaan fiilispohjalta muita parempi. Tätä kautta rasistit sitten järkeilevät miksi toiset rodut tulee jyrätä, orjuuttaa tmv. heidän oman ylivertaisen porukkansa kunniaksi.
Tärkeää on havaita, että rasismi ei tarkoita sen ilmiselvän tosiasian havaitsemista ja tunnustamista, että ihmisrotuja on olemassa, ja että näiden ominaisuudet ovat klusteroituneet eri roduilla eri tavoin. Se, että itäaasialaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin nigerialaiset, ja jälkimmäiset puolestaan ensimmäisiä lahjakkaampia juoksijoita, on fakta, ei ideologiaa. Siitä tulisi ideologiaa vasta sitten, kun havainnon pohjalta tai siitä riippumatta aletaan suunnitella tai tehdä rotupohjaista politiikkaa.
Yllä esitetty määritelmä on ainoa mielekäs rasismin määritelmä, ja sellaisena yhteiskunnallisessa keskustelussa osuu korkeintaan suvaitsevaistoon, jonka mielestä rotu on valitettavan usein ainoa oleellinen ominaisuus kun puhutaan mistä hyvänsä asiasta, mihin liittyy eri rotuisia ihmisiä.
Tämän pohdinnan päätteeksi minun on todettava, että vaikka tiedän joidenkin suvaitsevaisina itseään pitävien syrjivän minua rasistina, en sitä missään mielekkäässä merkityksessä ole. Aniharvasta keskustelusta, jossa sana esiintyy, tulee asiallista, koska suuri osa ihmisistä pitää sitä taika- tai tabusanana, jonka funktio on erotella sisä- ja ulkoryhmän jäsenet toisistaan ja lopettaa rajanvedolla keskustelu.
Asiassa pysyvä kommentointi tai keskustelu aiheesta on sallittua, jos mieli tekee.
Odysseuksen harharetket
En ole ollenkaan varma siitä, etteikö onnellisuuden tavoitteleminen olisi merkittävä tekijä maailmassa esiintyvään onnettomuuteen, päinvastoin. Kyse ei ole vain siitä, että mitä kiihkeämmin onnellisuutta tavoittelee, sitä kauemmas se pakenee, tuottaen loppujen lopuksi onnettomuutta jo sillä, että vaikka kaiken muun olisi tavoittanut, se onnellisuus vain pysyttelee tavoittamattomissa. Kyse ei ole siitäkään, että yrittäisi buddhalaisittain tehdä kaikkensa kuolettaakseen pyrkimyksensä onnellisuuteen, koska kyseinen lähtökohta on yhtä lailla onnellisuuskeskeinen ja sen asemaan huomion keskipisteenä fakkiutunut kuin se, mistä vapautumista buddhalaisuus julistaa.
Onnellisuus on kuin nainen: tee siitä elämäsi keskipiste, ja voit olla varma, että ajat sen luotasi.
Valinta, joka on tehnyt minusta merkittävästi onnellisemman kuin aikaisemmin olin, on yksinkertaisesti se, että nakkasin sen prioriteettilistaltani useamman pykälää alemmas. Nyt oleellisinta on tehdä oikein ja toteuttaa Herran tahtoa. Jos uskonnollinen kieli häiritsee, voi ottaa vain sen oikein tekemisen tähtäimeensä, ja pitää se siellä silloinkin, kun se on rankkaa, raskasta ja ikävää. Olen havainnut, että mitä enemmän tämä oikein tekeminen osuu yksiin eurooppalaisen kulttuurin pitkäaikaisimmann (ts. kristillisen) moraalin ohjeiden kanssa, ja välttää sen synneiksi nimeämiä asioita, sitä enemmän onnellisuutta osakseen saa kuin vahingossa.
Loppujen lopuksi keskimäärin onnettomin ihminen on hedonisti (tai klassinen utilitaristi): Etsii, vaan ei löydä, koskei ymmärrä etsimällä hukkaavansa tavoitteensa. Lopputuloksena on turhautuminen ja olemisen kokeminen julmana pilana ja kärsimysnäytelmänä, jota sitten pitää täydellisenä perusteena katkeroitua mille tahansa siitä vastuulliseksi katsomalleen taholle. On ihmisiä, jotka ovat näin vieraantuneet kaikesta hyvästä ja oikeasta siinä määrin, että molemmat käsitteet tuntuvat näistä päälleliimatuilta ja epäuskottavilta. He uskovat todellisuuden olevan silkkaa verta ja räkää, ja vihaavat sitä enemmän ainoastaan tahoa, joka kehtaa kyseenalaistaa heidän näkemyksensä. He uskovat löytäneensä totuutensa ja suhtautuvat katkeruudella "huuhaata kaupitteleviin taivaanrannanmaalareihin". He saattavat kävellä ja toimia jossain määrin ihmisen tavoin, mutta heidän sisimpänsä ovat kovettuneet suolapatsaiksi.
Onnellisuus on kuin nainen: tee siitä elämäsi keskipiste, ja voit olla varma, että ajat sen luotasi.
Valinta, joka on tehnyt minusta merkittävästi onnellisemman kuin aikaisemmin olin, on yksinkertaisesti se, että nakkasin sen prioriteettilistaltani useamman pykälää alemmas. Nyt oleellisinta on tehdä oikein ja toteuttaa Herran tahtoa. Jos uskonnollinen kieli häiritsee, voi ottaa vain sen oikein tekemisen tähtäimeensä, ja pitää se siellä silloinkin, kun se on rankkaa, raskasta ja ikävää. Olen havainnut, että mitä enemmän tämä oikein tekeminen osuu yksiin eurooppalaisen kulttuurin pitkäaikaisimmann (ts. kristillisen) moraalin ohjeiden kanssa, ja välttää sen synneiksi nimeämiä asioita, sitä enemmän onnellisuutta osakseen saa kuin vahingossa.
Loppujen lopuksi keskimäärin onnettomin ihminen on hedonisti (tai klassinen utilitaristi): Etsii, vaan ei löydä, koskei ymmärrä etsimällä hukkaavansa tavoitteensa. Lopputuloksena on turhautuminen ja olemisen kokeminen julmana pilana ja kärsimysnäytelmänä, jota sitten pitää täydellisenä perusteena katkeroitua mille tahansa siitä vastuulliseksi katsomalleen taholle. On ihmisiä, jotka ovat näin vieraantuneet kaikesta hyvästä ja oikeasta siinä määrin, että molemmat käsitteet tuntuvat näistä päälleliimatuilta ja epäuskottavilta. He uskovat todellisuuden olevan silkkaa verta ja räkää, ja vihaavat sitä enemmän ainoastaan tahoa, joka kehtaa kyseenalaistaa heidän näkemyksensä. He uskovat löytäneensä totuutensa ja suhtautuvat katkeruudella "huuhaata kaupitteleviin taivaanrannanmaalareihin". He saattavat kävellä ja toimia jossain määrin ihmisen tavoin, mutta heidän sisimpänsä ovat kovettuneet suolapatsaiksi.
Näin se taitaa olla
Simply said, we have reached a moment in Western history when, despite all appearances, no meaningful public debate over belief and unbelief is possible. Not only do convinced secularists no longer understand what the issue is; they are incapable of even suspecting that they do not understand, or of caring whether they do. The logical and imaginative grammars of belief, which still informed the thinking of earlier generations of atheists and skeptics, are no longer there. In their place, there is now—where questions of the divine, the supernatural, or the religious are concerned—only a kind of habitual intellectual listlessness. - David Bentley Hart
Pari todistetta 'matruunalle
Taannoin tuli Ruukinmatruuna väittäneeksi, ettei Jumalan olemassaolosta ole mitään todisteita. Minä siihen toteamaan, ettei valehteleminen ole kovinkaan hyvä harrastus - etenkään sellaiselle, jonka pikku keppostelua saattaa lukea useampikin silmäpari ihan totena sen ottaen. Kritisoin myös sanan luovaa uudelleenmäärittelyä millaisen hyvänsä todisteen sijaan ilmeisesti jonkinlaiseen luonnontieteelliseen näyttöön - tämä on tietysti aika hassua, kun otetaan huomioon, että puhe oli mistään todisteista. No, hän kuitenkin sitten katsoi asiakseen minulta penätä todisteita, joten lyön pari pöytään, koska meilläpäin bluffit tavataan katsoa. Enemmänkin lienee harvinaisen helppo löytää, mutta nämä nyt ovat ne minun mielestäni oleellisimmat.
Tästä ensin suhteellisen normaali määritelmä vaaditulle sanalle, silvuplee. Sitten tarjoilemaan niitä todisteita:
Ensimmäinen on kausaliteetti. Tapahtumat ovat syyn ja seurauksen ketju, ergo ne ovat lähteneet jostain. Kyseinen jokin on tapahtuma vailla naturalistisesti mahdollista syytä, ergo lähtösyy on materian tuolla puolen. Tästä päästään teismiin, mutta sen nyt ei kerro luojatahon luonteesta yhtään mitään, eikä suoraan yhdistä sitä kristinuskoon. Todiste on kuitenkin siinä mielessä vahva, että ymmärtääkseni vahvimpana kilpailijana sille pidetään näkemystä siitä, että kvanttifluksaatio puksauttelee silloin tällöin esiin universumeja. I'm not making this shit up. Yksisarvisten pullahtelu tyhjästä on asia, jonka kaikki ymmärtävät olevan päätön uskomus, mutta kun yksisarvisen korvaa universumilla, yhtäkkiä kyseessä onkin vakavasti otettava Tieteellinen Hypoteesi.
No niin, meillä on siis luojataho, sanan ainakin yhdessä varsinaisessa mielessä jumala (erimielisinä itseään pitävien jumala vaikuttaa olevan nimeltään kvanttifluksaatio). Mistäpä tiedämme, että se on sama kuin se, josta Raamattu puhuu? No ihan suoraan vailla kyseisen tahon apua ei just mitenkään. Onneksi voimme kuitenkin vilkaista kirjaa, jossa hepusta puhutaan, ja jonka muotoutumiseen ja tapahtumiin kyseinen kaveri on suoraan vaikuttanut monin tavoin. Koskemme voi testaamalla todistaa sen sisältämistä yliluonnollisiksi katsotuista väitteistä yhtään mitään, voimme kuitenkin väitteiden luotettavuutta arvioidaksemme katsoa, missä määrin se muilta osin pitää paikkansa. Erityisen tarkasti voitaisiin vilkaista niitä muutamia kirjoja, joissa kerrotaan Jumalan tulleen ihmiseksi, ja vakuuttaneen toisia ihmisiä asiasta niin väkevästi, että nämä eivät olleet ainoastaan valmiita vaan myös kuolivat katsomuksensa totuudellisuuden puolesta. Kirjoista päätellen vieläpä varsin tervejärkiset ja normaalin oloiset ihmiset (olen aiheesta aiemminkin jotain sanonut).
Minä en usko Ruukinmatruunan vakuuttuvan yllämainituista, koska ne eivät sisällä mitään, mitä hänelle ei ole jo moneen otteeseen kerrottu. Yhtä vähän pidän mielekkäänä hänen vaihtoehtoisten selitystensä (olettaen, että niitä olipäätään on, mikä ei ole sanottua) heppoisuuden osoittamista. On oletettavaa, että hän tietää kyseisten asioiden olevan sekä todisteita, että varsin hankalasti kumottavia sellaisia, jos ei haluta nakata järkeä ja käytännössä kaikkea historiankirjoitusta niiden ohella mäkeen.
No, mitenkä on, Ruukinmatruuna, onko Jumalan olemassaololle mitään todisteita vai ei? Kysymykseen on väärä vastaus, ja jos kyseinen bloggari haluaa ylläpitää itsestään kuvaa rehellisenä ihmisenä, olisi tällä painava syy tunnustaa tosiasiat.
Tästä ensin suhteellisen normaali määritelmä vaaditulle sanalle, silvuplee. Sitten tarjoilemaan niitä todisteita:
Ensimmäinen on kausaliteetti. Tapahtumat ovat syyn ja seurauksen ketju, ergo ne ovat lähteneet jostain. Kyseinen jokin on tapahtuma vailla naturalistisesti mahdollista syytä, ergo lähtösyy on materian tuolla puolen. Tästä päästään teismiin, mutta sen nyt ei kerro luojatahon luonteesta yhtään mitään, eikä suoraan yhdistä sitä kristinuskoon. Todiste on kuitenkin siinä mielessä vahva, että ymmärtääkseni vahvimpana kilpailijana sille pidetään näkemystä siitä, että kvanttifluksaatio puksauttelee silloin tällöin esiin universumeja. I'm not making this shit up. Yksisarvisten pullahtelu tyhjästä on asia, jonka kaikki ymmärtävät olevan päätön uskomus, mutta kun yksisarvisen korvaa universumilla, yhtäkkiä kyseessä onkin vakavasti otettava Tieteellinen Hypoteesi.
No niin, meillä on siis luojataho, sanan ainakin yhdessä varsinaisessa mielessä jumala (erimielisinä itseään pitävien jumala vaikuttaa olevan nimeltään kvanttifluksaatio). Mistäpä tiedämme, että se on sama kuin se, josta Raamattu puhuu? No ihan suoraan vailla kyseisen tahon apua ei just mitenkään. Onneksi voimme kuitenkin vilkaista kirjaa, jossa hepusta puhutaan, ja jonka muotoutumiseen ja tapahtumiin kyseinen kaveri on suoraan vaikuttanut monin tavoin. Koskemme voi testaamalla todistaa sen sisältämistä yliluonnollisiksi katsotuista väitteistä yhtään mitään, voimme kuitenkin väitteiden luotettavuutta arvioidaksemme katsoa, missä määrin se muilta osin pitää paikkansa. Erityisen tarkasti voitaisiin vilkaista niitä muutamia kirjoja, joissa kerrotaan Jumalan tulleen ihmiseksi, ja vakuuttaneen toisia ihmisiä asiasta niin väkevästi, että nämä eivät olleet ainoastaan valmiita vaan myös kuolivat katsomuksensa totuudellisuuden puolesta. Kirjoista päätellen vieläpä varsin tervejärkiset ja normaalin oloiset ihmiset (olen aiheesta aiemminkin jotain sanonut).
Minä en usko Ruukinmatruunan vakuuttuvan yllämainituista, koska ne eivät sisällä mitään, mitä hänelle ei ole jo moneen otteeseen kerrottu. Yhtä vähän pidän mielekkäänä hänen vaihtoehtoisten selitystensä (olettaen, että niitä olipäätään on, mikä ei ole sanottua) heppoisuuden osoittamista. On oletettavaa, että hän tietää kyseisten asioiden olevan sekä todisteita, että varsin hankalasti kumottavia sellaisia, jos ei haluta nakata järkeä ja käytännössä kaikkea historiankirjoitusta niiden ohella mäkeen.
No, mitenkä on, Ruukinmatruuna, onko Jumalan olemassaololle mitään todisteita vai ei? Kysymykseen on väärä vastaus, ja jos kyseinen bloggari haluaa ylläpitää itsestään kuvaa rehellisenä ihmisenä, olisi tällä painava syy tunnustaa tosiasiat.
Pari Raamatun innoittamaa ajatusta
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Toisinaan sitä kaipaa aikaa itselleen ja ajatuksilleen, eikä aina ole sellainen olo, että tekisi mieli jakaa niistä jokaista kuin puolitoistavuotias pötköjään. Erityisen vähän teki mieli ruveta väittelemään niistä. Olen kuluttanut aikaani Raamattua lukien J. Vernon McGeen ja Pyhän hengen suosiollisella ohjauksella. Ajattelin aikoinani, että ymmärrykseni ja tietoni ovat riittäviä Raamatun plaraamiseen omillani, mutta kuunnelmaa kuunnellessa ja kirjaa sitä myötä lukemalla on käynyt ilmi, että näin ei ole asia. Raamatussa on sisältöä käsittämättömän paljon enemmän kuin minä siitä kykenen omillani löytämään, ja epäilen, ettei anti tyhjene tässäkään läpiluvussa, vaikka otan aikani ja etenen hitaasti, ajatuksen kanssa. Kuitenkin taidan jakaa pari ajatusta, jotka ovat tänä aamuna pyörineet päässäni.
Exoduksessa oleva farao muistuttaa luonteeltaan valtavasti Richard Dawkinsin kaltaisia uusateisteja. En sinänsä tiedä, millaisen aineiston kanssa Dawkins on ollut tekemisissä, mutta on todennut kuitenkin, ettei uskoisi, vaikka saisi henkilökohtaisen ilmoituksen. Vastaavasti farao saa todistuksen toisensa perään, eikä kuitenkaan suostu millään ilveellä tunnustamaan todellisuutta, vaikka joutuu sen tallomaksi ennustetulla tavalla kerran toisensa perään. Jokainen todiste on vain hassu yhteensattuma tai ovela temppu, jolla huuhaata yritetään tuputtaa. Samalla tavoin hyperskeptisesti ateistit ja nihilistit suhtautuvat jotakuinkin kaikkiin uskontoihin (paitsi ehkä niihin, joita kutsuvat vähiten älyttömiksi koska niissä ei tunnusteta Jumalaa), mutteivät kuitenkaan osoita samaa skeptisyyttä mitään muuta historiallista (tai parhaassa tapauksessa empiiristäkään) todistusaineistoa kohtaan. Ikään kuin lopputulos olisi päätetty ennalta ja suostutaan ottamaan vastaan vain sitä tukevaa matskua.
Toinen juttu kyseisestä faraosta on, että olen miettinyt, josko kyseisellä kaverilla on ollut vapaata tahtoa - sanoohan Jumala useaan otteeseen pitkin Raamattua kovettaneensa tämän sydämen. Äkkiseltään tulkittuna, ja mahdollisesti kai muutenkin, se kuulostaa siltä, että Jumala teki kaverista jääräpäisen mulkeron, mutta asiaa mietittyäni itse arvelen totuuden olevan toinen. Tulkitsen näet sillä viisiin, että tämän sydämen kovettuminen Jumalan takia johtuu nimenomaan tämän antiteismistä (ainakin, mitä siis kristilliseen Jumalaan tulee): samalla tavalla kuin ajatus siitä, että Jumala ylipäätään voisi olla olemassa, syöksee uusateistin vaahtosuiseen raivoon, käsitteeseen vetoaminen ja sen mainitseminen aiheutti faaraossa saman reaktion. On siis tällöinkin täysin perusteltua sanoa, että Jumala kovetti faraon sydämen, vaikkakin hyvinkin eri tavoin kuin pelkällä intuitiolla aavistelisi, mutta faraon tahto oli omansa. Tämä kuitenkin olisi linjassa tuntemani todellisuuden kanssa, joten sillä mennään.
Mielenkiintoista on myös ollut se, että olin jostain syystä ajatellut Genesiksessä esiintyvien henkilöiden olevan jotenkin esimerkillisiä ja/tai esikuvallisia, ainakin juutalaisittain, mutta kirjaa lukiessa tuotiinkin esiin hämmästyttävän paljon näiden heikkouksia, vajavaisuuksia ja syntisyyttä. Valitut saa raahata Herran polulle vain väkisin ja vasta siinä vaiheessa, kun kirjaimellisesti kaikki muut kuviteltavissa olevat keinot oli kulutettu loppuun. Toisaalta siinä on kai jotain ituakin siinä mielessä, että tullessani uskoon olin jo pidemmän aikaa törmännyt seinään joka suunnalla ja yrityksessä elämällä tavoilla, jotka olin siihen asti hyväksi tai ainakin käyttämisen arvoisiksi katsonut ja kokenut. Uskonnollisuus nousee kovina aikoina. Ehkä vasta sitten, kun todellisuus potkii riittävän kovaa päähän, saamme nieltyä ylpeytemme niin pitkäksi aikaa, että uskallamme rehellisesti alkaa miettiä, josko siinä uskonnossa ja kirjassa, jonka suuntaan ei kenenkään järkevän ihmisen sovi kääntyä, olisi sittenkin jotain itua.
Taidamme olla mitä suurimmassa määrin luontomme vankeja, eikä kyseinen luonto meitä ohjaa hyvään ja oikeaan suuntaan yhtään niin usein kuin mielimme ajatella. No, minä ainakin olin. Sanovat, että totuus vapauttaa. Minä koen niin - jotenkin hassua, että "vapautus uskonnollisten vaatimusten ikeestä" orjuuttaa monin verroin tiukemmin kuin ne uskonnolliset kahleet koskaan voisivat.
Exoduksessa oleva farao muistuttaa luonteeltaan valtavasti Richard Dawkinsin kaltaisia uusateisteja. En sinänsä tiedä, millaisen aineiston kanssa Dawkins on ollut tekemisissä, mutta on todennut kuitenkin, ettei uskoisi, vaikka saisi henkilökohtaisen ilmoituksen. Vastaavasti farao saa todistuksen toisensa perään, eikä kuitenkaan suostu millään ilveellä tunnustamaan todellisuutta, vaikka joutuu sen tallomaksi ennustetulla tavalla kerran toisensa perään. Jokainen todiste on vain hassu yhteensattuma tai ovela temppu, jolla huuhaata yritetään tuputtaa. Samalla tavoin hyperskeptisesti ateistit ja nihilistit suhtautuvat jotakuinkin kaikkiin uskontoihin (paitsi ehkä niihin, joita kutsuvat vähiten älyttömiksi koska niissä ei tunnusteta Jumalaa), mutteivät kuitenkaan osoita samaa skeptisyyttä mitään muuta historiallista (tai parhaassa tapauksessa empiiristäkään) todistusaineistoa kohtaan. Ikään kuin lopputulos olisi päätetty ennalta ja suostutaan ottamaan vastaan vain sitä tukevaa matskua.
Toinen juttu kyseisestä faraosta on, että olen miettinyt, josko kyseisellä kaverilla on ollut vapaata tahtoa - sanoohan Jumala useaan otteeseen pitkin Raamattua kovettaneensa tämän sydämen. Äkkiseltään tulkittuna, ja mahdollisesti kai muutenkin, se kuulostaa siltä, että Jumala teki kaverista jääräpäisen mulkeron, mutta asiaa mietittyäni itse arvelen totuuden olevan toinen. Tulkitsen näet sillä viisiin, että tämän sydämen kovettuminen Jumalan takia johtuu nimenomaan tämän antiteismistä (ainakin, mitä siis kristilliseen Jumalaan tulee): samalla tavalla kuin ajatus siitä, että Jumala ylipäätään voisi olla olemassa, syöksee uusateistin vaahtosuiseen raivoon, käsitteeseen vetoaminen ja sen mainitseminen aiheutti faaraossa saman reaktion. On siis tällöinkin täysin perusteltua sanoa, että Jumala kovetti faraon sydämen, vaikkakin hyvinkin eri tavoin kuin pelkällä intuitiolla aavistelisi, mutta faraon tahto oli omansa. Tämä kuitenkin olisi linjassa tuntemani todellisuuden kanssa, joten sillä mennään.
Mielenkiintoista on myös ollut se, että olin jostain syystä ajatellut Genesiksessä esiintyvien henkilöiden olevan jotenkin esimerkillisiä ja/tai esikuvallisia, ainakin juutalaisittain, mutta kirjaa lukiessa tuotiinkin esiin hämmästyttävän paljon näiden heikkouksia, vajavaisuuksia ja syntisyyttä. Valitut saa raahata Herran polulle vain väkisin ja vasta siinä vaiheessa, kun kirjaimellisesti kaikki muut kuviteltavissa olevat keinot oli kulutettu loppuun. Toisaalta siinä on kai jotain ituakin siinä mielessä, että tullessani uskoon olin jo pidemmän aikaa törmännyt seinään joka suunnalla ja yrityksessä elämällä tavoilla, jotka olin siihen asti hyväksi tai ainakin käyttämisen arvoisiksi katsonut ja kokenut. Uskonnollisuus nousee kovina aikoina. Ehkä vasta sitten, kun todellisuus potkii riittävän kovaa päähän, saamme nieltyä ylpeytemme niin pitkäksi aikaa, että uskallamme rehellisesti alkaa miettiä, josko siinä uskonnossa ja kirjassa, jonka suuntaan ei kenenkään järkevän ihmisen sovi kääntyä, olisi sittenkin jotain itua.
Taidamme olla mitä suurimmassa määrin luontomme vankeja, eikä kyseinen luonto meitä ohjaa hyvään ja oikeaan suuntaan yhtään niin usein kuin mielimme ajatella. No, minä ainakin olin. Sanovat, että totuus vapauttaa. Minä koen niin - jotenkin hassua, että "vapautus uskonnollisten vaatimusten ikeestä" orjuuttaa monin verroin tiukemmin kuin ne uskonnolliset kahleet koskaan voisivat.
Selittämättömän pahan olon syy
Tuli tässä mieleen ilmiö, josta on tullut luettua ennenkin, ja se on nyky-yhteiskuntaa vaivaava epideeminen paha olo keskellä materiaalista hyvinvointia. Ihmiset tekevät tikusta asiaa minkä ehtivät ja usein taitavat itsekin ihmetellä, että minkä takia he kiukuttelevat pikkuasioista ja elämänsä tuntuu tyhjältä. Mielialalääkkeitä koetaan tarvittavan tänä päivänä valtavasti, toisin kuin aikoina, joina ihmiset kärsivät materiaalista puutetta ja joutuivat todella raatamaan henkensä pitimiksi. Ilmiö ei ole selittämätön saati sattumaa.
Se, että meillä on tarjota (tai oikeastaan ei ole mutta tarjoamme anyway) yhteiskunnassamme eläville vapaus materiaalisesta puutteesta, on omiaan synnyttämään ja ruokkimaan ilmiötä, jonka takia on epämääräisen paha olla eikä mikään innosta. Se ilmiö johtuu pitkälti siitä, että inhimillisinä olentoina todella arvostamme ja pidämme mielekkäinä lähinnä niitä asioita, joiden eteen joudumme työskentelemään - en nyt tarkoita vain palkkatyötä vaan mitä tahansa vaativaa efforttia. Mitä enemmän omaehtoisesti annettua efforttia, sitä suurempi motiivi kokea se mielekkääksi.
Tästä syystä televisio ja kaltaisensa viihdeaparaatit eri muodoissaan ovat omiaan masentamaan ihmisiä: ne tarjoavat viihdettä nollaeffortilla, mistä seuraa ensinnäkin vääristynyt käsitys työn ja sen palkkion suhteesta, ja toiseksi tekevät viihteeseen tottuvalle viihteettömästä ajasta tylsän ja värittömän tuntuista. Tästä seuraa tarve lääkitä koettua tympeän pahaa oloa, jota voisi kai kutsua viihteen vieroitusoireiksi, mutta koska lääkitys edellyttäisi effortin antamista ja viihde ei, on siitä vaikea riuhtaista itseään irti. Viihde on koukuttava huume.
Toinen, vaikkakin edellisen kanssa käsi kädessä kulkeva ilmiö on, että koska mielekkyyden kokeminen edellyttää effortin antamista, seuraa tästä, että materiaalinen hyvinvointi ei voi tuottaa henkistä hyvinvointia, jos sen ehtona ei ole oma työpanos. Emme voi rahalla ostaa toisille mielekkyyden kokemusta. Täten joutilaisuus aiheuttaa joillekin ihmisille masentuneisuutta, koska heillä ei ole tiedossaan kanavaa, jonka kautta he saisivat mielekkyyttä elämäänsä. Viihde kun ei lopultakaan täytä sitä tyhjiötä, josta he kärsivät.
Näistä syistä pidän korkean veroasteen ja korkeiden sosiaaliavustusten kyllästämää yhteiskuntaa mätänä. Sen lisäksi, että normaalit ihmiset kärsivät tässä vapaamatkustajien aiheuttamista kustannuksista, pahiten kärsii vapaamatkustajien enemmistö, jolla ei ole motiivia yhtään mihinkään ja jotka kantavat epämääräistä kaunaa sisällään yhteiskuntaa jolleivät kanssaihmisiäänkin kohtaan koskeivät viihdy koko aikaa, haluamallaan tavalla (yleensä kai siksi, että tukiaisten kokoon katsomatta niitä on aina liian vähän).
Hyvinvointiyhteiskunta onkin tosiasiallisesti pahoinvointiyhteiskunta, joka sosialistisine varainsiirtoineen ja viihdeteollisuuksineen maksimoivat elämäänsä tyytymättömien määrän ja passivoivat näitä niin, ettei edes motiivia pyrkiä tilanteesta irti omin voimin tahdo löytyä. Päinvastoin: kun ainoa aika jolloin tuntee olevansa edes likimain elossa on viihdettä kuluttaessa, voi olla varma, että suuttumus sitä kohtaan, joka koettaa sitä rajoittaa, on hirmuinen.
