Syvemmältä

Nihilismi projektiona

2012-01-03T19:31:00.001+02:00

Usein vastaan tullut väittämä, jonka absoluuttiset arvot kieltävä nihilisti esittää tukemaan näkemystään, on suurin piirtein seuraava: maailmankaikkeuden näkökulmasta ihmiset ja näiden teot ovat niin mitättömiä, että sillä, mitä kukin milloinkin tekee, ei viime kädessä ole mitään väliä. Samalla he toteavat usein, etteivät mitenkään kykene edes kuvittelemaan sellaista jumaluutta, jota tällaisen mitättömyyden teot kiinnostaisivat. Minun nähdäkseni näkökulma on varsin selvä psykologinen projektio.

Esitetyssä skenaariossa nihilisti nimittäin olettaa maailmankaikkeuden (tai sitä hallitsevan) persoonan olevan samanlainen kuin omansa - joka ei todella välitäkään kaikesta, mitä tapahtuu. Ainoa vaihtoehto tälle, jonka hän kykenee ymmärtämään, olisi mieletön ja siten merkityksiä antamaton Azathoth. Persoona, jolle kaikki on merkityksellistä, jokaisen teoista pieninkin, on tälle näkemykselle vieras.

Kuitenkaan se ei ole vieras samaan tapaan kuin somalialaiset suomalaisille vielä 20 vuotta sitten, vaan vieras samaan tapaan kuin se rasittava naapuri, joka jaksaa muistuttaa asuinalueen järjestyssäännöistä kun niitä on rikottu. Jos uskoo tekojen olevan vain subjektiivisesti merkityksellisiä, synnyttää absoluuttisen moraalin vaatiminen kaunaa. Moderni nihilisti ei ole riittävän lähellä rakastaakseen - mutta ei myöskään riittävän kaukana ollakseen vihaamatta - Jumalaa.

Järkevä kanta

2011-11-30T08:47:00.003+02:00

Ei jää varmaan alle tuhannen se määrä kertoja, kun olen nähnyt ateistin väittävän ateismin olevan rationaalinen kanta ja suoraa seurausta järkevästä ajattelusta - eipä sillä, ettenkö olisi moiseen syyllistynyt itsekin vuosikymmen takaperin. Samaan syssyyn yleensä tavataan nähdä väittämät uskonnollisuuden irrationaalisuudesta. En sinänsä puolusta kuin yhden uskonnon järkevyyttä, joten keskustelut siitä, josko jumalia sanan polyteistisessä merkityksessä on olemassa, sopivat paremmin johonkin toiseen keskusteluun.

Rationaalinen kanta Jumalan olemassaoloon vailla varmaa tietoa suuntaan tai toiseen on agnostinen, ei ateistinen. Molemmat muut vaihtoehdot ovat kyseisestä lähtökohdasta irrationaalisia.

Suurin ero eri kantojen välillä asiassa on se, että uskovaisen kokiessa todisteet uskon totuuden puolesta riittäviksi, sekä agnostikko että ateisti kokevat ne riittämättömiksi. Myönnettävä toki on, että uskovalla saattaa olla hengellisen kokemuksen muodossa käsillä myös sellaista todistusaineistoa, jota kahden muun näkökannan edustajilla ei ole.

Onko siis loogisesti järkevää elää uskonnon mukaan? Vastaus on yksinkertainen: koska agnostikkokin joutuu myöntämään, että uskonto saattaa olla totta, jolloin esim. helvetillä ja taivaalla uhkaileva uskonto tarjoaa sekä rajattoman palkkion että rangaistuksen. Tätä taustaa vasten se mahdollinen ja väistämättä rajallinen epämukavuus, mitä uskonnon seuraaminen voikaan yksilölle tuottaa, jää vaakakupissa vähäisemmäksi.

Ateistinen kanta olisi rationaalinen ainoastaan siinä skenaariossa, jossa uskonto olisi varmasti väärässä, mutta kyseiselle kannalle ei ole mitään tukea. Täten siinä, missä sekä ateismi että teismi ovat esitetyillä premisseillä irrationaalisia kantoja, kärsii ateisti väärässä olostaan määrättömästi enemmän kuin teisti. Agnostisismi on kyllä yleensä ainakin länsimaissa käytännössä ateismi light, sillä harva jos yksikään agnostikko edes esittää seuraavansa mitään uskontoa - tällaisena agnostisismi ei kuitenkaan ole enää rationaalista.

Kristinusko tosin on siitä hankala uskonto, että se kysyy enemmän kuin agnostikolla on antaa - se ei jätä tilaa rationalistisille peliteoreetikoille.

Jos näkemyksiään aiheesta, kritiikkiä tai vastaväitteitä haluaa tarjota, on sana kohtalaisen vapaa.

Lootuksenpurijoiden saari

2011-11-28T14:42:00.006+02:00

Harharetkillään Odysseus tuli nähneeksi onnellisten saaren, jonka asukkaat natustivat lootuksia, eivätkä sitä nauttiessaan kaivanneet elämältä mitään muuta. Ithakan kuningas kuitenkin koki, että täydellisen onnellinen ihminen ei enää pyri mihinkään saati vaadi itseltään mitään, joten hän hylkäsi suloisen apaattisuuden houkutuksen, jatkaen matkaansa kohti kotiaan.

Käväisin vilkaisemassa vähän aikaa sitten erästä yleisluontoista foorumia, jolle olin taannoin kirjoitellut. Huomasin ihmisten kirjoittelevan samoja asioita kerran toisensa jälkeen ja käyvän toistensa kanssa jopa samoja väittelyitä joita kävivät ennenkin. Kaiken kaikkiaan syntyi vaikutelma rikkinäisistä levysoittimista toimivien ihmisten sijaan.

Kuitenkin ymmärrän siinä mielessä, että ihmiset nauttivat toistosta - sekä mielihyvästä, jota toiminta itsessään suo, että nostalgiasta, joka syntyy kun tilanne on tuttu ja turvallinen. Tulee sellainen olo, että mukavaahan tämä on ja omat rahkeet riittävät, kun ovat tähänkin asti riittäneet. En ole tälle millään muotoa immuuni, mutta aika ajoin tarkistan aina josko se, mihin aikaani käytän ja mihin pyrin lähestyvät toisiaan ja teen tarvittaessa korjausliikkeitä. Aika usein tarvitsee.

Huolimatta siitä, että joidenkin henkilöiden virheellinen tapa hahmottaa todellisuutta tuotti huonoja tuloksia, ovat he pitäneet siitä kiinni - sen jälkeenkin, kun heille rautalangasta väännettiin missä vika oli. Mukavuusalueeltaan poistuminen kysyy sen verran työtä, että aniharva lähtee rakentamaan korttitaloaan uusiksi vain siksi, että siitä lötytyy jokin virhe. Vasta kun näkemysten virheellisyys on kestämättömän suuri, kyetään voittamaan saamattomuus, johon taipumus lienee itse kullakin.

Ongelmana asiassa on se, että sekä kehomme että mielemme tylsistyvät ja menettävät teränsä, jos niitä käyttää jatkuvasti samoihin asioihin kuin on kyseiseen hetkeen asti käyttänyt. Saman materiaalin nupissaan pitäminen on täysin eri asia kuin sen omaksuminen ensimmäistä kertaa.

Asioiden oppiminen ja sisäistäminen on vaikeaa, koska se kysyy nöyryyttä tunnustaa omien rahkeiden vähäisyys. Opitusta väitteleminen on toki hyvä tapa ottaa selvää missä määrin omaksuttu asia on todella sisäistetty, mutta tällöin on varottava, ettei erehdy pupeltamaan lootuksia - unohtaa itsensä ja pyrkimyksensä ja heitellä väittämiä ilmaan vain todistaakseen, että voi.

Arkipäivän gnostilaisuudesta

2011-10-20T07:23:00.002+03:00

Kovinkaan moni ei asiasta uskoakseni ole selvillä, mutta nykypäivänä eräänlainen gnostilaisuus houkuttelee yhä useampia puoleensa. Minulle on kertynyt jonkin verran ratakiskoa, josta ajattelin vääntää selväksi mistä arkipäivän gnostilaisuudessa on kysymys, miksi se leviää ja missä mielessä se lupaa enemmän kuin kykenee lunastamaan.

Gnostilaisuus johtuu tietoa tarkoittavasta sanasta gnosis, ja tämän ymmärtäminen toimii varsin hyvänä avaimena katsantokannan sisällön tajuamiseen. Kyseessä on uskomus, jonka mukaan tiedon haaliminen on ihmisen tavoite numero uno, ja että kaikki muu on toissijaista suhteessa siihen. Tästä premissistä loogisesti seuraa, että viime kädessä kaikki muu kuin tiedon hankkiminen on yhdentekevää, jolloin moraalia ei tarvitse enää noudattaa. Gnostilaiselle se on olemassa vain typeryksiä varten, vaikkakin sellaisille ehdottoman tarpeellinen. Heille uskonto on suuri, välttämätön ja heidän älyään loukkaava valhe heitä alhaisemman yhteiskunnan muurin laastiksi.

Se, mitä tiedon tuoman moraalisen vapautuksen teologian kannattajat yleensä muistavat kertoa, on se, että tieto lisää tuskaa. He nauttivat maalatessaan itsestään kuvan todellisina marttyyreina: kun suurin ja tärkein tieto löytyykin heiltä, se tarkoittaa, että sitä ei ole missään muualla, eivätkä he saa uskossaan pysymisestä mitään palkintoa - toisin kuin vaikkapa kristityt taivaspaikkoineen. Paitsi tietenkin sen, ettei heidän tarvitse olla kunnolla, ja että voivat selitellä kaikki väärintekonsa pois. Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä mitä päähän juolahtaa ja tuntea silti olevansa oikeamielisyyden kirkkain lieska.

Kukin varmaankin on tässä vaiheessa ymmärtänyt, että ihminen, jolle kaikki on alisteista tiedon hankinnalle, on väistämättä moraalinen nihilisti. Heille on viime kädessä yhdentekevää, miten tietoa hankitaan, ja mitä tehdään sillä aikaa, kun sitä ei hankita. Se on helppo tie köyhän miehen epikurolaisuuteen, jossa vähän "tieteillään" ja juostaan loppuaika viettien perässä, koska ei ole mitään syytä olla juoksematta. Toinen vaihtoehto on lannistua ja toivoa pääsevänsä kärsimyksen alhosta lopun ikäänsä, siinä sivussa epäsuorasti syyllistäen kaikkia muita omasta onnettomuudestaan.

Erityisen surkea juttu tässä gnostilaisessa harhaisuudessa on se, että tarkkaan ottaen he eivät tiedä edes sitä, mitä uskovat tietävänsä, ja mikä pahinta: he eivät tiedä uskovansa. He eivät kykene epäilemään näkemystään, vaan pitävät siitä poikkeavia, kuten uskonnot, lyhyesti ilmaisten typeryksinä. Tämä sementoi heidän pohjattoman ylpeytensä ja kaunan kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät myönnä heidän olevan oikeassa.

Ehkä kammottavimpana piirteenä arkipäivän gnostilaisuudessa kuitenkin pidän jalon valheen käsitettä: sitä, että yhteiskunta ja ihmiset voisivat tulla toimeen keskenään ainoastaan valheeseen perustuen. Heidän mielestään valheen ainoa vaihtoehto on tyhjiö, eikä tyhjän päälle voi rakentaa mitään. Minun nähdäkseni kuitenkin valhe on aivan yhtä lailla tyhjää, eikä sillekään voi rakentaa mitään, mutta totuuden hippusellekin voi, ja mitä enemmän totuudesta on selvillä, sitä parempaa ja kestävämpää on sille rakennettu ja siinä pysyvä.

Siinä, missä jotkut näkevät tiedonjanon hinnalla millä hyvänsä olevan hyveistä suurin, näen minä moisessa hyveen sijaan syntiinlankeemuskertomuksen likipitäen sanantarkan toisinnon.

Postmodernin ongelma

2011-09-26T20:29:00.000+03:00

Postmodernismi on niin taiteen kuin kulttuurinkin suuntaus, joka voidaan löyhästi typistää kahteen väittämään: anything goes ja everything is subjective. Sen sekä hyvät että huonot puolet löytyvät kyseisten lausumien sisällöistä - ne ovat kaksipuolisia kolikoita. Kuitenkin siinä on eräs perustavanlaatuinen ongelma, josta sen vaikutuspiirissä olijat eivät yksinkertaisesti kykene pääsemään eroon: postmodernismin mukaan mitään totuutta ei ole.

Postmodernisti kykenee ymmärtämään sekä omaa että muidenkin kulttuureja ja lähtökohtia, mukaanlukien näiden varaan rakentuvia maailmankatsomuksia ja kertomuksia. Se, mitä postmodernisti ei pysty tekemään, on jonkin näistä ottaminen todesta. Hänelle kaikki on enemmän kuin vähemmän viihdettä, erään blogosfäärin nimimerkin sanoin läppää. Eikä läppä ole totta.

Mikä on tästä looginen päätelmä? Tietenkin se, että myös omat arvot ja kulttuuri ovat läppää. Postmodernisti ei suhtaudu vakavasti edes itseensä. Jos postmodernisti ottaa jotain vakavasti, on se jokin niiden naurunalaiseksi saattaminen, jotka eivät ota heidän lähtökohtaansa vakavasti. Tässä mielessä postmodernisti ei eroa oikein minkään muunkaan maailmankatsomuksen edustajasta - kukin meistä haluaa uskoa näkemystensä olevan parhaat ja että muutkin tunnustavat niitä. Jos ei muuten niin edes kommunikaation onnistumiseksi.

Kommunikaatio postmodernistin kanssa on erittäin vaikeaa, koska taholle, josta hyvä läppä ja käsitteillä leikkiminen on tärkeämpää kuin esimerkiksi (subjektiivisesti) toden puhuminen, ei kenelläkään ole mitään syytä luottaa mihinkään, mitä postmodernisti sanoo. Koska elämme postmodernissa kulttuurissa, on meidät ympäröity taukoamatta käyvillä bullshit-generaattoreilla, jotka läpyttelevät kaikkea, mihin huomionsa kohdistavat, on ainoa keino tulla siinä toimeen lukea ihmisten ja tahojen toimintaa sanojen sijaan - viimeksimainittuihin ei yksinkertaisesti voi luottaa.

Postmodernismin perimmäinen luonto löytyy merkitysten demokratisoinnista, mistä syystä postmodernin ihmisen luonnon ominaispiirteet ovat passiivis-aggressiivinen narsismi ja eksynyt epävarmuus. Tämä johtuu yhtäältä siitä, että kukaan muu ei ole enempää oikeassa kuin itse on, mistä syystä kaikkien toisten näkemykset ovat jatkuvasti siilipuolustukseen rohkaiseva uhka, ja toisaalta siitä tietoisuudesta, että mielivaltaisista lähtökohdista johdettu, itse keksityksi tiedetty totuus ei vakuuta edes keksijäänsä.

Epäluotettavuuden luojana ja kaikelta yhteisöllisyydeltä maton alta vetävänä ilmiönä pidän postmodernismia suoranaisena antisivilisaationa, joka kiihdyttää entropian lakeja ja vetää yksilöitä äärimmäisen nopeasti kohti hedonistista viettiensä perässä juoksemista. Vaikka veisi itsensä nihilismiin nauramalla kaikelle, ei ihminen pysty kieltämään saati epäilemään biologiaansa. Se vain on isäntä, jonka seuraaminen ei tuota kulttuuria, tiedettä saati yhteiskuntaa.

Huomioita armosta

2011-09-20T21:01:00.000+03:00

Yksi ehkä maailman parhaista käsitteistä on armo. Kyseessä on ilmiö, jossa tuomiovaltaa pitävä taho jättää moraalia vastaan rikkoneen tuomitsematta, suoden tälle uuden mahdollisuuden. Armolla on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeä merkitys, sillä se mahdollistaa lempeyden edellyttämättä voimassaolevan moraalin hylkäämistä. Yhteiskunnissa, joissa käsite on arvossaan, on valtavan paljon parempi elää, kuin yhteiskunnissa, joille se on vieras.

Mistä tämä johtuu? Minkä takia on hyvä asia, että toisinaan sääntöjen rikkomisesta ei seuraa rankaisua?

Yksinkertaisesti siksi, että me olemme ihmisiä. Me rikomme moraalisia sääntöjä vastaan. Käytännön kokemuksen lisäksi peliteoreettiset mallinnukset osoittavat, että rankaisu kaikista rikkomuksista toimii helposti yhteisön etua vastaan, joten armosta on hyötyä. Jokainen, joka on sisäistänyt moraalin, tietää rikkoneensa sitä vastaan ja katuu, tietää, että lisärankaisu voi helposti tuntua lyödyn lyömiseltä - vain periaatteen takia.

Armon käsitteessä on kuitenkin toinenkin puoli: Se on suorassa ristiriidassa länsimaalaisen oikeuskäsityksen ja demokratian ihanteiden kanssa. Kyseiset käsitykset kun rakentuvat paitsi sille olettamukselle, että kaikki ihmiset ovat viime kädessä samanlaisia, myös sille, että mielivaltaisesti ryhmiin jäsennellyt teot ovat myös samanlaisia. Paperilla on sinänsä helppo teoretisoida tilanteita, joissa tapahtuu "samoja tekoja", mutta kun tilanne siirretään käytännön todellisuuteen, havaitaan, että näin ei ole asia. Jokainen teko ja yksilö on ainutlaatuinen eikä mikään tapahtuma ole toisen toisinto.

Yritykset kodifioida jonkinlainen armo lakiin on tuottanut rangaistusten kevenemisen kautta linjan, ja aiheuttanut tilanteen, jossa rankaisuksi tarkoitettu ei enää useinkaan sellaisesta käy. Tämä myös sotii ihmisten oikeustajua vastaan ja vähentää lain, joka ei enää täytä tehtäväänsä, kunnioitusta. Kun poikkeuksesta yritetään tehdä sääntö, tuhoutuu kyseinen sääntö ja se korvautuu uudella. Ongelmana tässä on, että kun säännöistä tehdään tällä tavoin taikinaa, jota sopii muokata miten mieli tekee, se menettää legitimiteettinsä niiden silmissä, joiden sitä tulisi noudattaa. Kun oikea ja väärä on mielipidekysymys, ei kummallakaan käsitteellä ole enää todellista sisältöä.

Armo on käsite, jota ei voi kahlita kirjaimiin, vaan asuu sääntöjen sijaan armon suojassa.

Suunnaton yhteiskunta

2011-08-26T20:10:00.001+03:00

Historian saatossa on ollut sekä herra- että vasalliyhteiskuntia. Näistä ensimmäiset toimivat jälkimmäisten esikuvina, tarjoten näille tietynlaisen kiintotähden, jota seurata. Tästä on ollut se hyöty, että se on mahdollistanut kyseisten kulttuurien välisen läheisen kanssankäynnin. Herrayhteiskuntien välillä syntyy helposti konflikteja, sillä ne uskovat arvojensa oikeellisuuteen eivätkä jousta niistä toisten hyväksi. Vasalliyhteiskuntien kohdatessa toinen osoittautuu aina toista herramaisemmaksi, ja vuorovaikutuksen painopiste kääntää vaakakuppia tämän puolelle.

Herrayhteiskuntien merkittävä ongelma on se, etteivät ne siedä erilaisuutta. Niiden toiminta kulttuurien kohdatessa on aina se, että he toimivat omilla ehdoillaan. Tämä on luonnollinen ja järkevä toimintatapa silloin, kun uskotaan omien arvojen oikeellisuuteen. Perinteisesti kahden herrayhteiskunnan kohdatessa molemmat ovat pullistelleet hauiksiaan ja katsoneet käytännössä, kumman arvot ovat tuottaneet kelpoisempaa hedelmää.

Vasalliyhteiskuntaa leimaava ongelma on se, että se ei usko itseensä. Vasalliyhteiskunnan käsitys johtamisesta on apinoida toisia - niitä, jotka uskovat arvoihinsa. Jos tällaista tahoa ei löydy, yritetään sitten kaivaa sellaiset arvot aivan mistä tahansa, ja niitä kysytään miltä tahansa missä tahansa mielessä luotettavaksi katsotulta taholta. Lopputuloksena voi olla mitä tahansa, voipa vasalli omaksua jotain herrojenkin elkeitä.

Ilmiö on havaittavissa myös yksilötasolla, mutta oleellisin asia, jonka tähän tekstiin haluan laittaa, on se, että elämme vasalliyhteiskunnassa, jolla ei ole mitään suuntaa. Saman voi sanoa melkeinpä kaikista länsimaista. Tästä syystä jokainen oman etunsa oikeellisuuteen uskova taho kykenee kiskomaan sitä omaan suuntaansa eikä sen asukkailla ole hyvä olla. Tyhjän päälle ei voi rakentaa, eikä pidemmän päälle voi miellyttää useampaa keskenään yhteensopimatonta tahoakaan. Kukaan ei voi palvella samaan aikaan kahta herraa.

Tasa-arvouskovaisuus ja demokratia on oheistuotteenaan romuttanut uskon absoluutteihin: jos jokaisen mielipide on yhtä hyvä tai yhtä mitätön, mitään hyvää ja pahaa, toivottavaa tai vältettävää, edullista tai haitallista ei ole olemassa. Totuuden sijaan on enää mielipiteitä. Ei ole arvopohjaa, jolle rakentaa, vaan pelkästään kunkin halut, ja jokainen niistä vetää eri suuntaan. Vasalliudesta, tyhjiöön verrattavasta välitilasta, on tehty tavoite. Sivilisaatio - arvopohjan hedelmä - purkautuu. Tuli lakkaa palamasta ja hiillos viilenee pikku hiljaa.

Todellisuus on kuitenkin siitä julma paikka, että se ei kysy millainen me haluaisimme sen olevan. Se ei itse asiassa piittaa mielipiteistämme tai meille rakkaista teorioista pätkääkään. Jotkut arvot tuottavat parempia tuloksia kuin toiset, ja toisten mielipiteiden pohjalta toimiminen on viisaampaa kuin toisten. Tällöin voidaan päätellä, että absoluuttiset arvot, jotka ovat aina käytännössä vaihtoehtojaan voimakkaammat, ovat olemassa.

Ne, jotka uskovat arvoihinsa, laittavat omansa tulikokeeseen ja elävät niiden mukaan. Aika näyttää kuka on vähiten väärässä.

Linkkien uusi tuleminen

2011-08-14T18:13:00.000+03:00

Toisinaan on niin, että lukee toisten sanomina asioita, joita itsekin haluaisi sanoa.

Markus Lehtipuu: Halla-aho for Dummies
Jari Leino: Enoch Powell oli oikeassa
Octavius: Martti Hetemäki ja Sixten Korkman - miehet tuhon takana
Pauli Vahtera: Kilpailu järkyttymisen määrästä

American Conservative: Breivik's brain
Art of Manliness: Manliness Just Doesn't Happen
The Fourth Checkraise: Author questionity!
Vox Popoli: Mailvox: In search of raciss

Epämääräisyys aseena

2011-08-02T21:43:00.001+03:00

Nyt, kun suvaitsevaisiksi itseään nimittävät tahot ovat vaihteeksi keksineet uuden käsitteen, he ovat käyttäneet sitä ahkerasti osoittaakseen, miten paljon erityisesti heidän porukkaansa kuulumattomia ja näiden mielipiteenvapautta he ~~vihaavat~~ suvaitsevatkaan. Uusi sana on siis jo edellisessä kirjoituksessani mainittu vihapuhe, josta kukaan ei luonnollisestikaan tiedä kertoa mitä se varsinaisesti on. Tämä on olennainen osa termin tehoa: jos se olisi määritelty, sitä ei enää voisi heitellä huolimattomasti mihin tahansa suuntaan eikä sillä olisi enää samaa pelotevaikutustakaan.

Tällaisilla epämääräisilmaisuilla pyritään pelottelemaan ihmiset hiljaisiksi ja nöyriksi, mikä ei kaiken kaikkiaan toimi kovinkaan hyvin: sen sijaan, että ihminen, jolta on viety lupa sanoa, ei alistu loputtomiin, vaan ennen pitkää tekee.

Toinen tapa käyttää epämääräisyyttä aseena on väittelytilanteessa. Tällöin kaikki resurssit hyödynnetään vastapuolen kimppuun käymiseen - ja jos vastapuoli ei tarjoa jotain mihin tarttua, sitä keksitään itse ja sullotaan tämän suuhun. Missään vaiheessa ei puolusteta omia näkemyksiä, sillä, mikä tärkeintä, niitä ei tuoda esille ollenkaan. Tällainen puskista ampuminen on netissä väittelyissä erinomaisen yleistä, ja mahdollistaa loputtoman tanssin, jossa yksi kanta toisensa perään hylätään todeten, että en minä väittänytkään olevani tuota mieltä. On melkoinen etulyöntiasema, kun väittelyssä vain toisen osapuolen kanta on tulilinjalla.

Kolmas tapa on keksiä uusi hauska sana, jolla ei ole varsinaista sisältöä, mutta herättää kielteisiä mielleyhtymiä, kuten Cosmo Hunkin aikoinaan lanseeraama ilmaisu puolirikollinen, jolla hän nimitteli säännönmukaisesti kaikkia tahoja, joista ei sattunut pitämään. Tällä tavoin saadaan assosioitua ihmiset, joista ei pidä, rikollisiksi, ilman, että kukaan voi väittää näitä nimitellyn rikollisiksi.

Kieleen pohjautuva epämääräisyys on nimenomaan pelkurin ase. Sitä ei käytä taho, joka voisi puolustaa kantaansa totuudella - tästä syystä totuus on häivytettävä ja piilotettava, ettei kukaan huomaisi valheen jälkiä. Onneksi aikansa näiden sumuttajien kanssa painiskeltuaan kukin oppii näkemään miten asiat todella ovat.

Vihapuheista

2011-07-29T13:15:00.000+03:00

Media ja suvaitsevaispoliitikot suoltavat tätä nykyä täysin jumalatonta tahtia syytöksiä vihapuheista ja uhoavat tuomitsevansa kaikki niistä irtisanoutumattomat vastuuseen Breivikin terrori-iskusta. Minä loihe ihmettelemään, että missä ihmeessä ne vihapuheet oikein ovat? Olen kuitenkin vuosia ollut osana maahanmuuttokriittistä keskustelua ja lueskelen hommafoorumiakin useamman kerran viikossa, enkä ole onnistunut parhaalla tahdollanikaan yhyttämään mitään, mitä osaisin nimittää vihapuheeksi.

Missä niitä tämän päivän suurimpia perkeleitä oikein lymyää, kun ne niin pelottavat?

Kun tribalismi ei kuole

2011-07-26T18:42:00.000+03:00

Kuten kaikki tiedotusvälineiden saavutettavissa viime päivinä olleet tietävät, on Norjassa toiminut yhden miehen terroristiorganisaatio ja tuottanut paljon tuskaa ja murhetta. En kertaa tässä tapahtumia, vaan kerron, minkä takia en valitettavasti voi sanoa yllättyneeni kuin ehkä teon uhriluvun takia. En myöskään käsittele irvokasta poliittisten irtopisteiden saalistusta terrorin uhreilla ratsastamisella, saati poliittisten vastustajien demonisointia. Sitten asiaan.

Pääsyy tilanteelle on monikulttuurinen yhteiskunta: kun erilaiset, keskenään yhteensopimattomat kansat ja kulttuurit laitetaan asuttamaan samaa aluetta, syntyy konflikteja näiden välille. Monikulttuurisuus on ilmiö, joka takaa nimenomaan sen väkivallan synnyn, jota sen kannattajat palopuheissaan pyrkivät estämään. Se on ideologia, joka kieltää ihmisluonnon todellisuuden ja uskottelee tämän olevan rationaalinen ja pohjimmiltaan hyvä olento, jossa ei yksinkertaisesti ole itsekkyyttä saati taipumusta mennä koskaan siitä missä aita olisi matalin.

Ihminen kuitenkin on tribalistinen olento, ja tälle veri on vettä sakeampaa. Ihminen pitää pääsääntöisesti kiinni omasta, tutusta ja totutusta, koska se tarjoaa rungon, jonka ympärille rakentaa elämänsä. Uuden opettelu ikään kuin kääntää ihmisen taas lapsen asemaan, jossa ei kykene toimimaan normaalin yhteiskunnan jäsenen tavoin ja on myös tietoinen omasta kyvyttömyydestään. Osa on tähän valmis, mutta kulttuurien kohdatessa molemmista löytyy riittämiin yksilöitä, jotka eivät samaan halua tai pysty, kuka mistäkin syystä.

Tällöin syntyy tilanne, missä on samalla alueella useampia keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Mitään väkivallan ulkoista keinoa selvittää käytännössä se, mikä käsitys kilpailun voittaa, ei ole. Täten jonkun porukan on yksinkertaisesti pakko ottaa haltuun väkivallan monopoli ja alistettava muut noudattamaan sääntöjään. Niin kauan kuin näin ei tehdä, räjähdysherkkä tilanne ja epävakaa tilanne ei lopu. Tuloksena on sota - käytiin sitä sitten yksilö- tai yhteisötasolla.

Konfliktitilanteen jatkaminen sillä, että siihen ei puututa, ei ole kenenkään etu, vaan tuottaa suuremman määrän tuskaa ja murhetta kuin mikään vaihtoehtonsa. Kaikki väkivalta ja tuska, joka ei tähtää suoraan väkivaltamonopolin pysyvään haltuunottoon ja kulttuurisen hegemonian sementointiin, on ylimääräistä ja tarpeetonta.

On uskomatonta, että syy-seuraussuhde ei edes käväise länsimaalaisten päättäjistön ja median mielessä näiden taivastellessa milloin mitäkin monikulttuurisuuden oiretta.

Kuilu, joka katsoo takaisin

2011-07-02T09:29:00.009+03:00

Moraali, eli oikean käyttäytymisen normi, on sellainen ilmiö, jota on karkeasti määriteltynä kahta lajia: sellaista, jonka seuraamiselle on annettu järkevä syy, ja sellaista, jonka seuraamiselle ei olla annettu mitään järkevää syytä. Ensinmainitut pohjaavat aina jonkinlaiseen seurausetiikkaan ja maksimoivat moraalin omaksuvan tahon henkilökohtaisen hyödyn vedoten joko fyysisiin rangaistuksiin tai yliluonnollisiin seurauksiin. Ne moraalit, joiden seuraamiselle ei anneta mitään järkevää syytä, eivät pohjaa millekään muulle kuin sanahelinälle, joka edellyttää, että sen kuuleva vastaanottaa kyseisen moraalin lähtöoletukset tuosta vain.

Se, mitä harrastelevat moraalifilosofit eivät ole pääsääntöisesti tajunneet kyhätessään oikein käyttäytymisen koodistojaan, että heidän pitäisi tarjota muille jokin järkevä syy omaksua ne. Riippumatta siitä, millaisen moraalikoodin joku kyhää, ei kukaan ota sitä vastaan, jos ainoa peruste sille on jonkun henkilökohtainen mielipide. Mielipiteissä kun on se paha puoli, että ihmiset tuppaavat pitämään omistaan enemmän kuin toisten ja vaihtavat omaansa vasta saadessaan konkreettisen syyn. Se, että joku on eri mieltä, ei ole konkreettinen syy.

Tämän ymmärrettyämme pääsemme tilanteeseen, jossa kaikki moraalit, joiden takana ei ole väkivaltaa tai yliluonnollisia seurauksia, voi rationaalisesti kuitata olankohautuksella. Jokainen yliluonnollisen hylkäävä moraali, joka ei salli levittämistään väkivalloin, kaatuu tähän, ja jää irrationaalisuutensa takia pysyvästi marginaaliseksi kuriositeetiksi jos edes siksi. Ne taas, joissa tarkoitus pyhittää keinot, lienevät jokaiselle viimeisen sadan vuoden historiaan vähänkään perehtyneille tuttuja, eikä niitä kammoksuta sattumalta.

Mitä ovat väkivaltaan nojaavat moraalikoodit? Niistä jokainen voidaan lyhentää muotoon might is right - ainoa konkreettinen syy seurata niitä on fyysisen väkivallan uhka. Se, mitä väkivaltaa käyttävä taho milloinkin sanelee, kertoo oikean ja väärän sisällön - mutta vain tilanteissa, joista päätyy kyseiselle taholle vastaamaan. Sen sisältö myös on täysin väkivaltaa käyttävän tahon mielivallan varassa (tällöin myös laki on viime kädessä pelkästään tahroja paperilla). Järkiperusteisen, maallisen ja väkivaltaan nojaavan moraalin ongelma on, että se on olemassa ainoastaan silloin, kun kiinni jääminen maalliselle taholle on mahdollista. Kun tällainen moraali sisäistetään, tuloksena on häpeämoraali - paha olo muiden tuomiosta, ei pahanteosta.

Tarkastelkaamme sitten yliluonnollista moraalia. Ensimmäinen kysymys, jonka etenkin ateismia tunnustavat lukijani tahtovat kysyä, on luonnollisesti "miten ihmeessä yliluonnollisen moraalin seuraaminen voisi olla rationaalista?" Olen mielissäni, että kysyt, koska osaan tarjota kysymykseen loogisesti eheän vastauksen: yliluonnollisen moraalin seurauksia ei voi näyttää toteen, mutta ei myöskään kumota. Niin kauan kuin yliluonnollisen moraalin mainitsemia seurauksia ei olla näytetty toteen tai kumottu, ei rationaalista syytä hylätä sitä ole olemassa. Niin kauan kuin ainoa järkevä vastaus kysymykseen yliluonnollisen olemassaolosta on ehkä, ei mahdollisuutta, että se onkin totta, voi sulkea pois. Täten yliluonnolliseen vetoava moraali on rationaalista ottaa vakavasti silloinkin, kun sen totuudellisuudesta ei voida olla varmoja. Yliluonnollisessa moraalissa on myös se hyvä puoli, että koska kiinnijäänti pahasta teosta yliluonnolliselle taholle on varma, moraalin rikkomisesta seuraa syyllisyyden tunne pelkän häpeän sijaan. Tällöin koettu paha asia ei enää ole muiden tuomio vaan pahasta teosta seuraava järkiperusteinen morkkis riippumatta siitä, tietävätkö muut sitä.

Ongelma yliluonnollisissa moraaleissa on se, että niitä on useampia. Nettikeskusteluissa edellisen kappaleen sisällöstä suuttuneet ateistit ovat sen ymmärrettyään säännönmukaisesti ilmoittaneet saaneensa juuri yliluonnollisen ilmoituksen ties miltä höpökeijuspagettihirviöltä, universumin hallitsijalta, joka käskee noudattamaan ateistin kannattamaa moraalia (joka näiden kertomien esimerkkien kohdalla lyhentyy hämmentävän usein muotoon "anna mulle kaikki rahasi") tai muuten yliluonnolliset seuraukset. Ilmeisestä uskottavuuspulasta, joka seuraa vastaamalla kysymykseen cui bono? ja täten selvittämällä motiivit esimerkiksi valehteluun, huolimatta pointti on tärkeä: yliluonnollisia moraaleja on useita, ja jotkut näistä toisensa poissulkevia. Kuinka siis valita niistä oikea?

On hyväksyttävä, että varmaa keinoa tunnistaa oikea yliluonnollinen moraali vääristä ei ole olemassa. Ainoat keinot saada asiaan edes suuntaa, on kysyä, mitä perusteita minkäkin luotettavuuteen on saatavilla. Tämä keino pudottaa höpökeijuspagettihirviöt välittömästi pois, koska niillä on ilmeinen funktio sekä väittelyn voittamisessa että vakavasti otettuna keksijänsä materiaalisen hyödyn tavoittelussa. Tällaisen moraalin puffaajalla on ns. kaikki syyt valehdella - vaikka tämä ei suoraan todistakaan sen valheellisuutta. Sen faktinen valheellisuus voidaan todeta siitä, missä määrin vakavasti henkilö siihen suhtautuu muualla kuin kyseisen väittelyn kontekstissa; jos spagettimonsterin kannattaja oikeasti elää kuin opettaa, on täysi syy uskoa ainakin hänen ottavan sen vakavasti. Voidaan siis kysyä: minkä moraalin edustajilla olisi kaikkein vähiten syytä valehdella: toisin sanoen, ketkä yliluonnollisen moraalin kannattajat ovat joutuneet kärsimään väkivaltaa ja jopa kuolemaan asian puolesta, josta ei ole ollut heille materiaalista hyötyä? Näitä porukoita ei ole kovin monta, ja näistä uskoakseni vain yksi kykenee vastaamaan myös muihin metafyysisiin kysymyksiin. En pidä sitä sattumana, että sen ilmoitus erikseen poissulkee kaikki muut.

Sanahirviö

2011-05-28T12:36:00.003+03:00

Viime aikoina tapetilla on ollut kamala sanahirviö: positiivinen syrjintä. Termi kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta ja tuottaa käytäntöön sovellettuna oikeita hirviöitä. Ihmisen nostaminen toisten yläpuolelle ilman hyväksyttävää syytä synnyttää ja ruokkii antipatioita tämän ja muiden välillä. Tämän lisäksi erioikeuksilla suosittu ei opi tulemaan toimeen samoilla ehdoilla kuin muut, vaan oppii edellyttämään paapomista vastaisuudessakin. Positiivinen syrjintä luo nimenomaan sitä kaunaa, jonka vaikutuksia sillä pyritään estämään.

Jos haluat jostakusta vihatun, "positiivisesti syrji" sitä.

Miehekkyys

2011-05-20T12:27:00.009+03:00

Erinäisissä piireissä on keskusteltu kautta aikain kiivaasti siitä, mitä miehekkyys on. Puheenaihe on siitä mielenkiintoinen, että sitä on varsin vaikea määritellä tyhjentävästi ja monella on siitä henkilökohtaisiin ja kulttuurin tunnustamiin käsityksiin pohjautuvia ennakkoluuloja. Kyseisten ennakkoluulojen mielekkyyttä tullaan harvoin ajatelleeksi - ainakaan, jos niissä on edes osa totta - ja ne otetaan sellaisenaan vastaan. Tämä puolestaan synnyttää käsityksiin yhteensovittamattomia ristiriitoja ja käsitys miehekkyydestä on usein ristiriitainen. Koetan vähän selventää käsitettä.

On miehekästä pitää fyysisestä voimastaan huolta. Tämä johtuu siitä, että mitä heikompi keho on, sitä vähemmän siitä saa tarvittaessa irti, ja suojeltaessa konfliktitilanteessa heikompi keho on altavastaaja voimakkaammalle. Miehekästä on hankkia keho, joka pystyy suojaamaan miestä ja tämän vaikutuspiirissä olevia - mieluiten ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös tositoimissa. Tästä syystä kehonsa treenaaminen ja voimakkaalta näyttäminen on miehekästä.

Miehekästä on myös rohkeutensa treenaaminen, koska uskallus toimii hyvin pitkälle samalla tavalla kuin lihaksetkin: rohkeuttaan käyttämättömällä kanttia harvoin löytyy silloinkaan, kun olisi todella tarve. Tämä tapahtuu tekemällä asioita, jotka pelottavat. Rohkeus ilmenee usein riskien ottamisena, mutta on pidettävä mielessä, etteivät kaikki pelottavat asiat ole fyysisesti vaarallisia: rohkeutta kysyy asettua yleistä, kaveripiirin tai naisen mielipidettä vastaan ja puolustaa sitä, minkä oikeaksi uskoo.

Nämä yhdistämällä saadaan aikaan biologinen miehekkyys: fyysinen ja henkinen voima ovat välineet, joiden kautta pystymme vaikuttamaan ympäröivään maailmaan. Monen mielestä tämä on miehisyyden koko kuva. Ne ovat kuitenkin vasta auton kone ja huolto, eivätkä varsinaisesti kerro liikennesäännöistä mitään - yritys vetää tosiasioista moraalia on naturalistinen virhepäätelmä. Hyväkuntoinen ja uskaltava mies saa helposti aikaan paljon enemmän pahaa kuin huonokuntoinen ja arka, jos hän käyttää vaikutusvaltaansa väärin. Se, että biologian kolikolla on kaksi puolta, mahdollistaa sisäisesti ristiriitaiset miehuuskäsitykset.

Maailmassa on jonkin verran demonisia miehiä, joilla on keho ja tahto mutta ei kiinnostusta tehdä oikein. Nämä hyvän ja pahan tuolle puolen asettuneet yli-(tai ihan yhtä hyvin ali-)ihmiset palavat aikansa kovaa, ja sammuvat viimeistään vanhuuttaan, eikä siitä kaikesta voimasta ja tahdosta synny mitään kestävää. Heidän saavutuksensa kuolevat heidän mukanaan, jääden kummitukseksi tarinoihin ja kirjoihin jos edes niihin.

Miehekkyyden koko kuva on niissä ominaisuuksissa, joista saadaan hyvä isä. Hyvän isän prioriteetti numero yksi on toimia perheensä evolutiivisen ja sosiaalisen kelpoisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Parasta, mitä jälkeläiset voivat perinnökseen saada, on esimerkki oikeasta toiminnasta. Tällä tavoin miehisyys voi jatkua isältä pojalle ja kantaa elinvoimaista hedelmää.

Dogmaattis-moraalirelativistinen yhteiskuntamme tekee tässä virheen uskomalla, että miehisyyteen liittyvä virhe on biologinen moraalisen sijaan. On mahdollista tehdä voimasta ja rohkeudesta synonyymejä öykkäröinnille, mutta sillä politiikalla maksimoidaan sekä öykkärien että selkärangattomien määrän sukupuolensa edustajistossa nyt ja tulevaisuudessa. Tämä moraalirelativismin umpikuja todistaa väkevästi: se, joka ei tuomitse tekoja, päätyy tuomitsemaan ihmisiä.

Ps. Oikeastaan jokseenkin kaiken saman voinee sanoa naisellisuudesta, jos voimakkuuden tilalle laittaa kauneuden, rohkeuden tilalle lempeyden ja isän tilalle äidin.

Ämmien maa

2011-05-19T11:41:00.003+03:00

Tässä päivänä eräänä meni suomalainen jääkiekkomaajoukkue voittamaan itselleen maailmanmestaruuden. Sitä he erehtyivät juhlistamaan tyypillisen miehiseen tapaan - kovaan ääneen ja ehkä aavistuksen normaaliakin tukevammassa sivumyötäisessä. Oli Vahva Tunne ja Rento Meininki. Tästä juhlimisesta kuitenkin valtakunnan nopean loukkaantumisen joukot sitten sydämistymään ja päivittelemään, että hyvänen aika meidän pikku leijonat on kän-nis-sä! Melkoinen muutos kuudessatoista vuodessa - 1995 en muista moisesta olleen tietoakaan, vaikka harva silloinkaan tuoppiin sylki. Vuoden 2011 Suomi on niin vieraantunut normaalista elämästä ja altis loukkaantumaan milloin kenenkin puolesta, että hetkeäkään ei saa riehaantua ja pitää hauskaa ettei vaan muut rupeaisi taas meistä jotain ajattelemaan. Tästä on tullut ämmien maa.

Vuoden 1995 Suomessa ei ollut vielä mainittavasti "rasismia", väärien puolueiden kannatusta, monikulttuurisuutta tai juuri mitään siitä muustakaan, minkä päälle on vedetty paksu hyssyttelyn verho kieltämään tosiasiat. Tällöin suomalaiset hurrasivat yhdessä joukkueensa kanssa ja saattoivat vähän samalla juhliakin ilman, että kaiken maailman asiantuntijat epäilivät jokaisesta enemmän kuin pari kaljaa juoneesta tulleen rappioalkoholisti.

Samalla kun komiteat miettivät, että pannaanko Leijonat ritalin-kuurille, Tuplis toteaa, että maassamme kaikesta miehisestä toiminnasta on tehty niin suuri peikko, että sitä ei sovi näyttää edes maailmanmestaruuden kunniaksi. Joskus menee överiksi, mutta se on rohkeuden hinta. Miehisyyteen on aina kuulunut tietty taipumus ottaa riskejä, osoittaa rohkeutensa ja onnistua siinä, mihin muut eivät usko. Nimenomaan se tekee miehen - tänä päivänä se halutaan pestä kansanluonteesta kokonaan pois, ja voivotellaan ankarasti kun tervettä miehisyyttä vielä hitunen löytyy. Pelätään miehisyyden pimeää puolta niin paljon, että heitetään saman pesuveden mukana se valoisa. Ja niitä ei saa toisistaan tyystin irti.

Ei, en väitä, että miehinen toiminta olisi aina hieno juttu, sillä johtajuutta osoittava mies saattaa toisinaan epäonnistua. Kuitenkin tilanne on se, että emaskuloitu, pyöräilykypärää käyttävä poikanen, joka ei ole ottanut rajoistaan selvää, on sellainen poikanen, joka ei pysty eikä halua osoittaa johtajuutta silloinkaan kun se on elämän ja kuoleman kysymys. Rajojaan kokematon ja kaikkea pelkäämään opetettu "mies" voi niin pahoin, että jo arvostelun pelko halvaannuttaa hänet täysin. Sellainen mies saattaa jopa uskoa, että kukkahattutädit ovat oikeassa taistellessaan miehisyyden kieltämisen puolesta, mutta ei kykene selittämään itselleen, miksi hän kokee tekevänsä aina kaiken väärin. Hän ei pysty kuin sanomaan "kyllä, äiti", tottelemaan kulloistakin äitihahmoa, ja mätänemään sisältä.

Tämän päivän Suomessa koetetaan kieltää lausahdus "pojat ovat poikia", ja yritetään kaikin voimin osoittaa, että pojat eivät ole poikia. Kun todellisuus ja teoria eivät kohtaa, ja pojat eivät käyttäydykään kuin tytöt, valitetaan, että kyllä nyt on päässä vikaa, laitetaan pillerikuurille ja heti. Sitten kasvatetaan kukkapurkissa lamautettu epäsukupuoli, joka ei ymmärrä miehisyydestä kuin sen, että se on barbaarista, ja naisellisuudesta sen, että se on täydellistä. Sitten kirjoitetaan naistenlehdet täyteen, että missä kaikki oikeat miehet ovat.

Politisoimalla miehisyydestä synonyymin pahuudelle onnistuivat maan ämmät toteuttamaan sen, että miehisiksi jäivät pääsääntöisesti lähinnä ne, jotka eivät välitä tuon taivaallista hyvästä ja pahasta (tai joilla on siitä oma käsityksensä, kuten toista kulttuuria edustavat ryhmät). Moni nainen ihmettelee, että miksi miehet eivät pistä itseään likoon saati osoita johtajuutta, ja moni isoksi kasvanut poika ihmettelee miksi eivät saa naista tai sellaisen rakkautta vaikka he ovat kilttejä kuten pitikin.

Siitä, mikä on ihan kaikkien mielestä sosiaalisesti kivaa, on tullut paljon tärkeämpää, kuin rohkeudesta, totuudesta, voimasta tai hyvinä ja oikeina pitämiensä asioiden puolustamisesta. Kaikki pitää tehdä konsensuksella ja yksilöratkaisut ovat aina vääriä. Sanoja kyllä löytyy mistä tahansa ja keskustelua käydään vaikka maailman tappiin asti, mutta mitään ei uskalleta tehdä - ja kun ei olla koskaan tehty, uskotellaan, että sanat ja teot ovat sama asia. Se mahdollistaa uskomuksen siitä, että koomikon sanoessa "vedettiin ruotsalaisia turpaan" oli kyse väkivaltaan lietsomisesta. Se on erinomainen tapa saada aikaan heikko kansa, joka ei pysty mihinkään, ei edes jatkumaan - puhumattakaan puolustautumisesta ulkoisia uhkia vastaan.

En ole huolissani somalien, mustalaisten, suomenruotsalaisten tai oikeastaan minkään muunkaan maastamme löytyvän vähemmistön puolesta: he pitävät omastaan kiinni ja uskaltavat toimia sen pohjalta. Samaa ilmiötä näkyy suomalaisissa ja muissa länsimaissa lähinnä marginaaleissa, joita valtavirta koettaa lakaista maton alle samalla kun ottaa troppia kestääkseen häpeänsä kanssa.

Ranskalaisesta elokuvataiteesta

2011-05-14T22:18:00.001+03:00

Minua on pitkän aikaa kummeksuttanut kriitikoiden rakkaus ranskalaista elokuvataidetta kohtaan. Ehkä olen nähnyt vääriä ranskalaisia elokuvia, mutta Viimeisestä hengenvedosta (1960) elokuvaan Enter the Void (2009) niiden sävy on ollut kasvavassa määrin nihilistinen ja häkellyttävän suuresta osasta niitä seuraa katsojalle vain paha olo.

Päällimmäiseksi on mieleeni jäänyt se, että ranskalaisessa elokuvataiteessa ei ole hyviä tyyppejä, vaan kaikki elokuvien hahmot tuppaavat olemaan joko enemmän tai vähemmän pahoja tai sitten näiden uhreja. Kaikesta oikein hehkuu mielettömyys ja pyrkimys shokeerata aina vain enemmän lihallisuudella, tarkoituksettomuudella ja kuolemalla, koska yksinkertaisesti mitään parempaa ei ole tarjolla. Ranskalaisessa elokuvataiteessa hahmot ovat olemassa vain harrastaakseen seksiä ja kärsiäkseen kunnes kuolevat.

Ranskalainen elokuvataide on usein toteutettu luovasti ja äärimmäisen ammattitaitoisesti, mutta sen katsominen katsominen tuntuu ruumiinavauksen seuraamiselta: kaikki, mitä se voi käsitellä, on kuollutta.

En tiedä mitä muut ovat mieltä, mutta katsomalla ranskalaisia elokuvia minun on vaikea välttyä vaikutelmalta, että heillä on tarjota ruumis vaan ei sielua.

Median vapaus

2011-05-11T18:46:00.002+03:00

Se on hienoa, kun Suomessa vaikuttaa vapaa media. Se on nähtävästi vapaa photoshoppaamaan tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia saadakseen normaalin näköisen kuvan Jussi Halla-ahosta muistuttamaan kelmeää muumiota. Pisteeksi iin päälle myös valehdellaan suoraan ja väitetään Halla-ahon ottaneen itseensä toisesta täysin normaalista kuvasta.

Ei sillä, ettenkö olisi törmännyt suomalaisen median pahantahtoisuuteen ja vääristelyyn aikaisemminkin, mutta tämä taitaa nyt olla ensimmäinen kerta, kun näen uutislehdeksi kutsuttavassa julkaisussa kuvakäsitellyn ihmisistä mörköjä samalla valehdellen näiden sanomisista.

Pakkoväittelijät

2011-05-07T13:35:00.002+03:00

On olemassa ihmisryhmä, joiden defenssi on verbaali ja passiivis-aggressiivinen. Yleensä ottaen heidät on tavattoman helppo tunnistaa siitä, että he yrittävät vääntää jokaisesta sanotusta asiasta, josta eivät ole yhtä mieltä, väittelyn pystyyn. Siinä, missä pakkoväittelevä mies pyrkii väittelemään ihmiset pitämään itsestään, pakkoväittelevä nainen pystyy lähestymään asioita ainoastaan haudanvakavasti ja edellyttää toisten selittävän tälle kaiken toimintansa tarkoitusperineen, tuomiten nämä sitten ankarasti. Kummallakin on hankaluuksia tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, eikä kumpikaan tajua sen johtuvan tavastaan suhtautua.

Kompulsiiviselle väittelijälle tunnusomaista on se, että hän ei ymmärrä miten ihmiset toimivat. Kukaan ei ala pitää toisesta kuullessaan sata syytä sille miksi tämän niin pitäisi tehdä, eikä pidä myöskään siitä, että päätyy selittämään joka ainoan tekonsa ja sanansa juurta jaksain. Sellainen on äärimmäisen tuskastuttavaa, minkä lisäksi pakkoväittelijä ei opi virheistään mitään: jos pakkoväittelijän osoittaa olevan väärässä, tämä vain vaihtaa väitettään (eikä välttämättä edes huomaa tekevänsä niin) ja aloittaa alusta. Missään tapauksessa hän ei kuuntele sitä mitä toinen sanoo, vaan yrittää koko ajan lukea tätä virheellisestä lähestymistavastaan käsin.

Pakkoväittelijä kantaa muille ihmisille kaunaa ja uskoo muiden myös kantavan sitä häntä kohtaan. Hänen keskustelutapansa on uhriutuva ja huumorintajuton, ja kaikki, minkä tämä yrittää huumoriksi naamioida, koostuu sarkasmista. Sarkasmi puolestaan on kaunaisen egon kävelykeppi.

Lähestymistavan virheellisyyden voi todeta paitsi tuloksistaan, myös siitä, että se kohtelee jo valmiiksi kaikkia muita vihollisina. Muut huomaavat tämän ja alkavat pääsääntöisesti vältellä pakkoväittelijää, jonka kanssa kaikki on tappelua. Ihmiset kun eivät tapaa pitää tappelemisesta. Pakkoväittelijä puolestaan on olemassa vain sitä varten, ja toimii alituisesti tavalla, joka sopisi amerikkalaiseen oikeussalidraamaan. Se voi olla hyvää draamaa, paitsi jos sattuu olemaan osallisena. Tilanne voi näyttää hankalalta, kun se tulee kohdalle: tuskastuttaako itsensä turhaan ja jo valmiiksi umpikujassa olevaan väittelyyn tai selittelyyn vaiko kohdata "oikeutettu" raivo, joka seuraa kieltäytymisestä?

The only winning move is not to play lienee sanonta, joka on kyhätty kuvaamaan kanssakäymistä pakkoväittelijän kanssa. Lähtemällä tämän leikkiin mukaan vain vahvistaa taipumusta jatkaa käyttäytymistä, jonka tuottamista hedelmistä sekä pakkoväittelijä että tämän kanssa tekemisiin joutuvat kärsivät.

En kuitenkaan kehota eristämään pakkoväittelijöitä keskuudestamme, sillä meistä kullakin on omat ristimme kannettavana emmekä haluaisi toisten hylkäävän meitäkään niiden takia. Oikea tapa suhtautua pakkoväittelijään on rikkoa kaava, jolla hän toimii, ja näyttää hänelle käytännössä toteen, että todellisuus niin maailmasta kuin ihmissuhteistakaan ei mahdu siihen pieneen nurkkaan, johon hän on rutiineillaan itsensä maalannut. Se kysyy niin voimia kuin hoksottimiakin, mutta esimerkin - ja yllättävän usein ainoastaan sen - kautta me voimme oppia.

Riitely on ehkä helpoin sosiaalisen yhteistyön muoto, mutta se ei ole ainoa.

Omniderigenssistä

2011-04-30T07:28:00.002+03:00

Omniderigenssi eli kaikkiseuraavuus, on käsite, joka seuraa joidenkin tahojen mielestä yhteenlaskusta Jumala on kaikkivoipa plus Jumala on kaikkitietävä. Se tarkoittaa sitä, että Jumala loi kaiken ja tietää kaiken, mitä tapahtuu, jo ennen sen tapahtumista. Tällöin mitään vapautta valita ei ole olemassa, koska hän loi valitsijat ja tietää mitä nämä valitsevat, joten hän valitsee kaiken heidän puolestaan jo ennen näiden syntymää. Näkemys tekee Jumalasta myös pahuuden isän, koska hän valitsee itse kaikkien ihmisten kaikki pahat teot tapahtuvaksi eivätkä nämä voi kuin toteuttaa hänen tahtoaan. Ateistit määrittelevät sen jumaluuden, johon eivät usko, nimenomaan täksi omniderigentiksi kaikkitoimijaksi - myös kalvinistien ainakin väitetään tunnustavan samaa.

Raamatullisessa mielessä hyvä ja paha voidaan määritellä vaikkapa Jumalan tahdon mukaiseksi ja sen vastaiseksi toiminnaksi. Kuitenkin jos Jumala ohjaa kaikkia ja tekee kaikki valinnat näiden puolesta, hän on paitsi vastuussa kaikesta, on myös kaikki toiminta hänen tahtonsa mukaista. Tämä myös tarkoittaisi sitä, että kaikki toiminta olisi määritelmällisesti hyvää, koska Jumalan tahtoa vastaan ei ole mahdollista toimia - se mitätöi synnin käsitteen kokonaan. Jos siis lähdemme omniderigentistä lähtökohdasta, pääsemme ihmettelemään vaikkapa sitä, että Jumala rankaisee Aatamia siitä, että hän teki tismalleen sen, mitä Jumala valitsikin tämän tekevän. Siinä ei ole mitään järkeä.

Toinen juttu on se, että jos valinnanvapautta ei ole, loogisesti tästä seuraa, että ihminen ei voi olla hyvä tai paha. Ihminen voi olla vain tahdoton rakkine, eikä tätä voi sen kummemmin syyttää kuin pitää vastuussakaan mistään. Hyvyys ja pahuus edellyttävät sitä, että valinnan näiden välillä voi tehdä - jos näin ei ole, molemmat käsitteet ovat mielettömiä ja menettävät merkityksensä.

Kolmas omniderigenssistä suoraan seuraava ongelma on se, että jos Jumala on kaikki, sana lakkaa tarkoittamasta mitään. Tällöin teismi, ateismi ja nihilismi ovat sisällöllisesti sama asia. Toiminta ja toimija voivat tarkoittaa mitään vain silloin, kun toimimisen käsite on jotenkin rajattu.

Neljäs ongelma on se, että omniderigenssi on monelta kohtaa täydellisessä ristiriidassa sekä Raamatun että sen sanoman kanssa. Jumala moneen kertaan sekä kieltää tekevänsä pahaa, että toteaa, ettei tiedä jotain. Hän myös tulee toisiin ajatuksiin useampaan kertaan, mikä olisi kaikkitietävältä aika omituista. Tämän lisäksi hän suorastaan kerjää ihmisiä kääntymään puoleensa, missä ei olisi mitään järkeä, jos hän valitsisi näiden puolesta. Myöskään rukoilussa ei olisi mitään järkeä. Myös Jeesuksen uhri ja sovitus olisi paitsi turha myös mieletön. Jos omniderigenssi olisi totta, kaiken, mitä Raamatussa sanotaan, voisi typistää lauseeksi "skitsofreeninen Jumala kiukuttelee ja tappelee itseään vastaan".

Pääsemme siis lopputulokseen, jonka mukaan joko kristinusko tai omniderigenssi on varmasti väärässä. Pääsemme samalla myös lopputulokseen, joka kertoo, että Jumalaksi kutsuttu käsite, jonka ateistit pääsääntöisesti hylkäävät, on täysin eri asia, kuin se, josta Raamattu puhuu. Kysymys, jonka tahtoisin omniderigenttiä jumalkäsitystä tunnustaville esittää, on: olisiko mahdollista, että premisseistä, joista olette päätyneet kaikkiseuraavuuteen, olisi virhe?

Demokratia ja tribalismi

2011-04-26T10:57:00.000+03:00

Demokratia on taas yksi näitä ideoita, jotka olisivat hyviä, jos ihmiset olisivat rationaalisia, kantojaan huolella punnitsevia järkiolentoja. Todellisuus on kuitenkin sitä, että ihminen on tribalisoituva laumaeläin, joka ei hevillä vaihda ryhmäidentiteettiään sellaisen kerran hankittuaan, vaan pitää siitä viimeiseen asti kiinni ja vaihtaa vasta kun pohjaan on törmätty. Tästä johtuu, että esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa status quon heilauttaminen on tavattoman vaikeaa: ihmiset eivät äänestä järki- vaan heimoperusteilla.

Syy ilmiölle on siinä, että läpi historiansa ihminen on toiminut pitkälti heimoyhteisössä, jonka luottamuksen hankkiminen ja pitäminen on merkinnyt elämää ja kuolemaa. Ne, joille lojaliteetti heimoa kohtaan ei ole ollut kaikki kaikessa, ovat saaneet osakseen vähintään altruistista rankaisua, josta esimerkkinä käynee tämän päivän median toiminta suomalaisten väärää äänestyskäyttäytymistä kohtaan. Väkevämpiäkin reagointitapoja on, kuten islamilainen uskonpettureiden murhaaminen.

Nämä toimet ovat omiaan hillitsemään paitsi porukan pettureiden määrää, myös halua kritisoida mitään, mitä omien porukka tekee. Tuloksena on tilanne, jossa kulttuuri on äärimmäisen vihamielinen kantojensa tarkistamiselle ja uudelleen arvioimiselle, ja tekee yksilölle erittäin kalliiksi tehdä näin - ja nimenomaan siihen demokratian pitäisi kannustaa.

Vasta kun tilanne on täysin kestämätön - ihminen esimerkiksi kokee heimonsa pettäneen itsensä - tämä on valmis rikkomaan siteensä siihen ja tarkistamaan näkemyksiään. Helposti tällöin tulee kyseeseen heimotason antiteismi, jossa oman identiteetin määrittelee oppositio edelliselle. Kriisistä selviytyvä ihminen kuitenkin voi löytää uudet arvot ja heimon, jonka kanssa on mahdollista ryhtyä jälleen rakentavaan toimintaan.

Viime vaaleissa suomalaisista joka viides oli päätynyt tilaan, jossa koki oman heimonsa pettäneen itsensä niin pahasti, että joutui jättämään sille hyvästit, ja äänestämään nimenomaan "omiaan" vastaan. Aika ja uuden lipun alle valitut toimijat näyttävät, josko uusi, rakentava heimo on tosiasia, vai oliko kyseessä vain status quon oppositioliike.

Ei nimi miestä pahenna...

2011-04-24T09:01:00.003+03:00

...jos ei mies nimeä, sanotaan. Länsimaissa etsitään jatkuvasti kaikenlaisia kiertoilmaisuja sanoille neekeri, mustalainen ymv, koska niillä on taipumus herättää negatiivisia tunteita ihmisten mielissä. Sanamagia ei kuitenkaan toimi, vaan kun samasta asiasta ryhdytään käyttämään uutta sanaa, sen merkityssisältö ei muutu, vaan uudet sanat ottavat ihmisten puheessa välittömästi edellisten sävyn. Tämä johtuu siitä, että sanassa itsessään ei ole kenenkään mielestä mitään vikaa, vaan kohteessa, jota se kuvaa.

Sama toimii myös toiseen suuntaan: kun kaikkia asiaa puhuvia haukuttiin tarpeeksi pitkään rasisteiksi, on rasistista tullut monien suissa synonyymi täysjärkiselle. Hauskin esimerkki siitä, että todellisuus ei muutu miksikään, vaikka sitä kuvaavia sanoja vaihdeltaisiinkin, on sanan suvaitsevaisuus nykymuotoinen käyttö - sen kohdalla on saatu valkoinen mustaksi.

Ateistisista argumenteista

2011-04-21T07:26:00.005+03:00

Olen eloni ja oloni aikana sekä ollut ateisti että keskustellut ateistien kanssa uskonnoista ja niiden uskomattomuuksista, ja havainnut, että ällistyttävän usein argumentteina esitetään lentäviä lauseita, joita ei olla nähtävästi mietitty vakavasti lainkaan. Päätelmään päätyy helposti tarkastelemalla niitä kriittisesti ja tässä on muutama esimerkki:

1) "Väitän, että olemme molemmat ateisteja. Minä vain uskon yhtä vähempään jumalaan kuin sinä. Kun ymmärrät miksi itse hylkäät kaikki muut mahdolliset jumalat, ymmärrät myös miksi minä hylkään sinun jumalasi." - Stephen Roberts

Väite on kaiketi suunnattu monoteistejä vastaan, koska esimerkiksi polyteistille esitettynä sen naurettavuus hyppää esiin kaivelemattakin.

Väitteen ensimmäinen ongelma: puhutaan muista mahdollisista jumalista. Kun Jumalan määritelmäksi hyväksytään esimerkiksi kristillinen, mikään muu ei ole enää mahdollinen. Lisäksi kaikki, jotka tietävät mitään monoteismistä ja polyteismistä, ymmärtävät, että niissä käytetään sanaa eri tavoin: jonkin asian tai kansan jumaluus vs. kaikkivaltias. Termeistä jälkimmäinen suoraan poissulkee muut samansisältöiset termit, vaikka sinänsä kaikkivaltias ja muiden kansojen tai asioiden "jumalat" voivat mainiosti olla olemassa.

Väitteen murskaava ongelma on sanan miksi kohdalla. Minä hylkään muut "mahdolliset" jumalat kahdesta syystä: Ensinnäkin Jeesus totesi, että hän itse on tie, totuus ja elämä, ja että kukaan ei pääse Jumalan luo kuin hänen kauttaan, ergo muut ovat väärässä. Toiseksi kymmenestä käskystä ensimmäinen kieltää pitämästä muita jumalia (vaan ei kiellä niiden olemassaoloa). Syyni hylätä muut on siis se, että kristinuskon dogmi poissulkee muut. Tämä ei selitä Robertsin väitettä, koska häntä kukaan tai mikään ei metafyysisesti kiellä palvomasta vaikka mämmiä jumalana jos mieli tekee.

On siis pääteltävä, että Robertsin lausahdus on ainoastaan köykäinen yritys asettua vastapuolen yläpuolelle ja samalla luistaa näkemystensä perustelemisesta. Sekä väite että perusteensa on osoitettu vääriksi.

2) Tämä ei varsinaisesti ole suora sitaatti mistään, vaan vapaa iteraatio: kristinusko on väärässä koska sitä tukemaan ei ole todisteita.

Ensinnäkään asioiden totuusarvo ei riipu siitä onko sen tueksi todisteita - kukin voi itsekin todeta vaikkapa "hellurei" ja sana on todettu vaikka siitä ei olekaan todisteita jos kukaan ei ole kuulemassa.

Kristinuskolle kuitenkin on todisteita, sekä Raamattu että useampi aikalainen ei-kristitty historiankirjoittaja. Raamatussa annetaan useampia silminnäkijätodistuksia pitkältä ajanjaksolta, ja määritelmällisesti nämä ovat todisteita. Ne voi kyseenalaistaa, jos haluaa, mutta ne eivät lakkaa olemasta todisteita vaikka kyseenalaistaisikin.

Toiseksi herää kysymys, että jos silminnäkijätodistukset muuten historiallisesti luotettavassa aineistossa suljetaan pois, mitä todisteita ylipäätään voitaisiin kelpuuttaa? Mikä materiaalinen todiste olisi edes mahdollinen? Minusta näyttää siltä, että kaikki todisteet, joita on mahdollista senaikuisin menetelmin antaa, on myös annettu. Vastaavin todistein ateistit hyväksyvät käytännössä kaiken muun historiankirjoituksen, joten kyse ei ole todistuksen uskottavuudesta vaan itse tapahtumasta.

Väitteen takana on useimmiten se, että ateisti ei suostu uskomaan esimerkiksi kuolleista nousemista tai Jumalan jälkeläisyyttä todeksi, riippumatta siitä, onko sille todisteita vai ei. Siihen hän on vapaa, mutta se, miten asiat ovat, ei riipu siitä, suostuuko joku uskomaan sitä vai ei.

3) Evankeliumeja nimitetään usein sepitteeksi ja tätä perustellaan esimerkiksi pyrkimyksellä päästä käyttämään valtaa.

Kristityille ei ollut luvassa valtaa saati mammonaa sillä, että he julistavat olennaisesti omaa vallankäyttöoikeuttaan rajoittavaa uskoa. Sen sijaan heille oli tästä julistuksesta luvassa kuolemantuomio, jonka moni heistä kärsikin. Heillä ei ollut materiaalisessa mielessä mitään voitettavaa, joten muuta motiivia kuin vakaa usko heidät tapattavan kertomuksen levittämiseen on vaikea keksiä.

Sen sijaan on helppo keksiä uskottava motiivi sille, että haluaisi nähdä evankeliumit valheena: Raamattu asettaa lukuisia (tänä päivänä epämuodikkaita) rajoituksia muun muassa seksuaalikäyttäytymiselle, hedonismille - on tilanteita, jossa raamatullisessa mielessä oikein toimiminen näyttää olevan paljon vähemmän kivaa kuin viettinsä seuraaminen.

Se, että kristinusko olisi totta, tekeisi mahdottomaksi itselleen valehtelemisen ja oikean ja väärän relativisoimisen tilanteissa, joissa siitä nähtäisiin olevan itselle hyötyä. Jos jumalia ei ole olemassa, voi kukin asettaa riman tismalleen niin alas kuin kulloinkin sattuu huvittamaan seurauksitta. Sen sijaan ajatus siitä, että on mahdollista päätyä kuolemansa jälkeen metafyysiseen sieluroskikseen, ei ole kovinkaan houkutteleva - mikä on myös motiivi kieltää sen olemassaolo.

Poliittisista broilereista

2011-04-15T17:23:00.039+03:00

Poliittisen järjestelmän parissa koko ikänsä työskennelleissä ihmisissä on se hyvä puoli, että he osaavat käyttää sitä. Heissä on se huono puoli, että asemassaan he ovat sorkkimansa systeemin ulkopuolella eikä heillä ole siihen mitään käytännön kosketusta.

Heiltä siis löytyy ahkeruutta ja keinoja, vaan ei nöyryyden tuomaa viisautta. Se on von Mansteinin matriisissa huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Katastrofista tekee totaalisen se, että he ovat käytännössä immuuneja valintojensa seurauksille, koska ovat missään kosketuksissa niille ainoastaan status quota tukevan äänestysjärjestelmän muodossa. Heille politiikka on kivaa peliä, josta on palkintona korkea virallinen status ja hyvät tulot. Se, että sitä pelataan toisten rahoilla, resursseilla, turvallisuudella ja tulevaisuudella, näkyy käyvän hyvin harvan poliittisen broilerin mielessä.

Linkkejä IX

2011-04-15T06:29:00.000+03:00

Hiljaista pohdintaa: Valtiovalta siemenestä kelopuuhun
Kansankokonaisuus: Yksilöt ja yhteisöt
Kullervo Kalervonpoika: Mitä Vihreät ovat saaneet aikaan?
Takkirauta: Vasemmiston petos, Arvojohtamisesta hintajohtamiseen, Älymystön petos
Tapio Tuuri: Kuuntelin Annin tarinan
Vasarahammer: Heräämisiä

The Fourth Checkraise: Fragging the echo chamber
In Mala Fide: The Fear of Manning Up
Vox Popoli: Reason without knowledge, First the euro, then the EU

Moderneista ideologioista

2011-04-08T12:04:00.005+03:00

Ei liene salaisuus, että modernin liberalismin juuret, siinä mielessä kuin sana nykyään ymmärretään, ovat Thomas Hobbesin näkemyksissä ihmisestä ja yhteiskunnasta*. Hän myönsi inhimillisen epätäydellisyyden ja tuli lopputulokseen, jonka mukaan ihmisestä voi tulla sosiaalinen vain silloin kun tämä luopuu itsemääräämisoikeudestaan. Myös John Locke, libertarismin kantaisä, ymmärsi, että ihminen on epätäydellinen, mutta tuli siitä huolimatta toiseen lopputulokseen: rauhaan jätettynä ihmiset voivat sumplia asioita keskenään ja löytää toimivan keinon pelata yhteen. Miksi johtopäätökset ovat niin erilaiset ja minkä takia tämän ymmärtäminen on tänä päivänä oleellista?

Hobbes oli materialistinen ateisti, jonka käsitys oikeuksista typistyi vahvemman oikeudeksi. Koska absoluuttisia totuuksia ei ollut, olivat ihmiset toisilleen susia ja tällöin valtion tehtävä oli turvata ja taata näiden oikeudet. Ilman vahvan valtion uhkaa hänen mukaansa ihmiselämä olisi yksinäinen, köyhä, ikävä, brutaali ja lyhyt. Se muistuttaa oleellisesti buddhalaista ihmiskäsitystä, mutta tarjoaa toisenlaisen keinon lähestyä ongelmaa. Niin hobbesilaisessa kuin buddhalaisuudessakin on kyse luopumisesta - ensimmäisessä oikeuksista, jälkimmäisessä elämänhalusta.

Oleellisin ero hobbesilaisuuden ja buddhalaisuuden välillä taitaa olla se, että hobbesilainen kutsuu jumalaansa valtioksi, kun taas buddhalainen hylkää sen. Hobbesilainen uskoo erehtyväisen ihmisen voivan rakentaa jotain, mikä joko erehtyy harvemmin tai vähemmän tuhoisasti kuin muut tavat toimia. Kuitenkin vallan keskittyminen altistaa korruptiolle, ja mitä enemmän valtaa korruptoituneella taholla on, sitä suurempaa on sen aikaansaama tuho. Yksityinen taho ei yrittämälläkään saa sitä määrää tuhoa aikaan mitä valtio vahingossa.

Locke sitävastoin oli kristitty ja uskoi paitsi Jumalaan myös ns. luonnollisiin oikeuksiin, ja hänen ihmiskuvansa oli vähemmän deterministinen kuin edellisten. Tämän mukaan ihmisten tapa toimia keskenään on heistä itsestään kiinni ja että riittävän moni ymmärtää yhteistyön tuottavan parempia tuloksia kuin toisten pyrkimysten tarkoituksellisen sabotoinnin.

Siinä, missä hobbesilainen rakentaa yhteiskuntaa ylhäältä alaspäin, lähtee lockelainen ruohonjuuritasolta. Koska hobbesilainen lähestymistapa rakentuu teorialle, se on väistämättä revolutiivinen, ja ruokkii korruptiota ja byrokratiahirviöiden syntymistä. Se ei myöskään kestä kritiikkiä, mistä syystä sen ensimmäinen tehtävä on poistaa vapaus olla kanssaan eri mieltä. Lockelainen näkemys mahdollistaa evolutiivisen näkökulman yhteisön rakentumiseen koska ei päätä lopputulosta ennalta ja optimoi siten itse itseään.

Kuitenkin lockelainen yhteiskunta on mahdollinen ainoastaan monokulttuurisella alueella - useamman keskeään yhteensopimattoman kulttuurin kamppaillessa samasta alueesta tuloksena on Somalia. Hobbesilainen yhteiskunta puolestaan rakentuu sille käsitykselle, että kaikki ihmisten vapaa toiminta tuottaa Somalian, joten autokraattisen hallinnon tulee pitää heille jöötä eikä yhtenäiskulttuurille ole mitään välttämätöntä tilausta.

Hobbesilaiset eli tämän päivän marxilaiset ja muut liberaalit vastustavat uskontoja ja viis veisaavat yhteensopimattomien kulttuurien tuomisesta alueelleen, koska se pelaa heidän valtiokäsityksensä pussiin ja sallii näitä kohdeltavan deterministisesti passivoitavina kasveina. Lockelaiset puolestaan tukevat monokulttuurista yhteisöä ja sitä yhdessä pitävää laastia eli uskontoa, koska tämä maksimoi sekä yksilöiden vapaudet toteuttaa itseään että aktiivisuuden.

Deterministis-materialistinen statismi kaatuu siihen, ettei se tunnusta myös autokraattisen valtion koneiston ja edustajiston koostuvan aivan yhtä lailla erehtyväisistä (ja jos hobbesilainen ihmiskuva on oikeassa, paskamaisista) ihmisistä kuin se väestökin, jota se ~~orjuuttaa~~ paimentaa.

*liberaalit nimittävät itseään usein humanisteiksi, ja humanistien mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Näiden nimellisten humanistien käyttäytyminen ei kuitenkaan eroa hobbesilaisista mitenkään, mikä antaa ymmärtää, että he eivät varsinaisesti usko edes humanismin credoa.

Modulaarinen maailmankatsomus

2011-04-01T12:30:00.002+03:00

Olen havainnut tänä päivänä ihmisten keskuudessa esiintyvän häkellyttävän paljon sellaista maailmankatsomusta, jonka mukaan elämä olisi modulaarista. Tarkoitan ilmauksella sellaista tapaa katsoa maailmaa, jossa elämän ja yhteiskunnan rakennuspalikoiden kuvitellaan olevan samankokoisia mutta erivärisiä legopalikoita, joita voi vaihdella miten mieli tekee, ilman, että niiden sorkkimisella on mitään varsinaista vaikutusta kokonaisuuteen. Koska nämä irralliset moduulit ovat kunkin omia leikkipalikoita, löytyy modulaarisen maailmankatsomuksen tunnustajalta hyvin vähän suvaitsevaisuutta ketään sellaista kohtaan, jonka käsityskyky riittää havaitsemaan kokonaisuuksia.

Modulaarinen maailmankatsomus on atomistinen maailmankatsomus: sen mukaan jokainen on eristetty yksilö, joka tekee vain kyseistä yksilöä koskevia valintoja tyhjiössä. Tämä on tietenkin räikeässä ristiriidassa sosiaalisen todellisuuden kanssa, mistä syystä "mun valinnat" vaikuttavat myös kanssaihmisten elämään joko välillisesti tai suoraan. Koska kukaan ihminen ei elä tyhjiössä, hänen kaikilla teoillaan on vaikutus.

Nämä ihmiset ovat pääsääntöisesti myös niitä, jotka kuvittelevat, että ihmisten teot ja se, keitä he ovat, ovat kaksi toisistaan irrallista asiaa. Heistä on luontevaa ajatella, että opeteltuaan kymmenen vuoden ajan hyppimään kukasta kukkaan on tämän jälkeen selviö, että siirrytään onnellisesti yksiavioiseen perhe-elämään, tai että oikein toimitaan tai paheesta pidättäydytään "silloin, kun sillä on merkitystä", mutta siihen asti antaudutaan sille joka kerta. Tilanne on kuitenkin se, että jokaisella teollamme on vaikutus siihen, keitä olemme, eikä ilmaisia lounaita ole.

Ihmisestä, joka opettelee elämään helposti, ei vaadi itseltään mitään, käyttää päihteitä ja menee kaikkialta siitä, mistä rima on alin, kasvaa ihmiseksi, joka ei pysty muuhun. Kynnys tehdä jotain muuta nousee jatkuvasti ja mukavuusalueelta poistuminen tuntuu hetki hetkeltä vaikeammalta. Siinä vaiheessa onkin jo aika todeta, että minulla on sairaus, en todella pysty toimimaan oikein, eikä se ole minun vikani. Paitsi siinä mielessä, että sitä on koko ikä ihan itse tilattu.

Modulaarinen maailmankatsomus vetoaa sen kannattajiin siksi, että se saa tilanteen näyttämään heistä siltä, että kakun voi sekä pitää että syödä: he voivat samaan aikaan olla hyviä ihmisiä ja luistaa. Kun he katsovat yhteiskuntaa, he yksinkertaisesti laajentavat käsityksen koskemaan koko yhteiskuntaa, ja uskovat, että yhteiskunnan jäsenet voivat pehmittää itsestään minkälaisia passiivisia ihmiskasveja hyvänsä ilman, että se vaikuttaisi kansakunnan elinvoimaisuuteen tai hyvinvointiin millään tavoin. Tästä syystä heille on täysin okei hyväksyä mikä tahansa itsetuhoisa elämäntapa, kunhan sillä ei aiheuta suoraa haittaa kenellekään toiselle yksilölle.

Modulaarisen maailmankatsomuksen voi kuitenkin omaksua vain sellainen ihminen, joka on joko riittävän kaukana tai riittävän typerä ollakseen sokea sille, mitä vaikutuksia sekä heidän että toisten valinnoilla ajan mittaan on sekä heidän elämässään että yhteiskunnallisesti. Heidänkaltaisensa ihmiset heikentävät yhteisöä ja sen kykyä selviytyä hankaluuksista (tai edes jatkua seuraavaan sukupolveen), koska keskittyessään siihen, mitä kukin haluaa, ja juhlistaessaan sitä, he eivät tule koskaan ajatelleeksi sitä, mikä olisi kenellekin ja kaikille hyväksi.

Pahantahtoisesta konservatismista

2011-03-09T11:28:00.004+02:00

Nimimerkki Tiedemies on useaan otteeseen kritisoinut konservatiiveiksi nimittämiään tahoja sellaisten aikojen haikailusta, jona ihmiset tekivät enemmän ja vakavampia rikoksia. Ilmaus on kuitenkin sikäli hyvin epäreilu, että se antaa kuvan konservatiiveista antisosiaalisina hulluina eikä selitä millään tavoin sitä, minkä takia nämä näkisivät menneessä jotain ihailtavaa. Jokainen normaali ihminen kuitenkin ymmärtää, että konservatiiviksi itsensä mieltävät ihmiset eivät pääsääntöisesti ole sosiopaatteja, joten näiden arvojen ajamiselle täytyy olla jokin muukin syy kuin nimimerkki Tiedemiehen mala fide esittämä olkiukko.

Konservatiiveja on arvosteltu ihmisten oman onnensa nojaan jättämisestä, ankaruudesta ja takertumisesta täysin merkityksettömiin asioihin, esimerkkinä yleensä voimakkaan kielteinen suhtautuminen itsetyydytykseen. Kritiikki on siinä mielessä aiheellista, että ihmisellä, jolle yhteiskunta maksaa ylöspidon mukavuuksineen, ei tee rikoksia ainakaan materiaalisen puutteen takia. Myös kerran elämässään kaidalta tieltä kompuroiva hyötyy (yhteiskunnan ohella) siitä, että yhteiskunta ei pistä tätä grilliin. Vastaavasti nettipornoon totuttautunut runkkari ei todennäköisesti raiskaa ketään.

Näistä asioista huolimatta konservatiivit tapaavat vastustaa anteliasta sosiaaliturvaa, keveitä rangaistuksia ja sorsia runkkareita. Miksi?

Siksi, että ne ruokkivat narsismia, lainkuuliaisten ihmisten passiivisuutta ja elämäntaparikollisten aktiivisuutta. Kevyet rangaistukset eivät ole minkään tason pelote öykkäröimään taipuvaiselle ihmiselle, ja nämä haukat saavat nauttia elämästään täysin rinnoin kun lainkuuliaiset ihmiset on pehmennetty helpolla, ansiottomalla elämällä passiivisiksi ihmiskasveiksi, jotka eivät puutu mihinkään vääryyteen niin kauan kuin asia ei koske heitä (eivätkä silloinkaan muuten kuin virallisia teitä). Tilaisuus tekee varkaan eikä nykylänsimaalaisessa yhteiskunnassa niitä puutu.

Kun rimanalituksesta tulee hyväksyttyä, yhä harvempi viitsii enää ylittää sitä. Kyse ei ole siitä, että konservatiivit vihaisivat turvallisuutta tai toisia ihmisiä, vaan siitä, mikä on heille ja näille hyväksi. Konservatiivisen näkemyksen mukaan sukupuutto on tragedia sekä yksilö- että yhteisötasolla, mistä syystä he haluavat yhteiskunnan tukevan elinvoimaisuuttaan, vaikka se ei olisikaan niin mukavaa kuin jokin muu elämäntapa. Yhteiskunnan elinvoimaisuutta tuetaan vaatimalla sen jäseniltä paljon eli edellyttämällä ainakin oman painonsa kantamista niiltä, jotka siihen kykenevät. Tämä ei tarkoita totalitarismia, jossa kaikki on tehtävä kuten käsketään tai tullaan tapetuksi, vaan sitä, että jos tissiä (sanan missään merkityksessä) tekee mieli, sitä on itse mentävä hakemaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sosiaalidarwinismia, jossa vammaiset ja vanhukset tapetaan hyödyttöminä pois - yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole syytä vetää pois niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Konservatiivinen näkemys kertoo vain sen, että se, mitä kukin milloinkin haluaa, kuten helppo elämä nautintoineen, ja se, mikä on heille hyväksi, eivät ole välttämättä ollenkaan sama asia. Kauniilla säällä kuka vain käy kippariksi, mutta vaikeuksista selviävät useammin ne, jotka sellaisia ovat joskus kohdanneet. Helppoon elämään tottuneet eivät pistä tikkua ristiin silloinkaan, kun olisi tarve, vaan keksivät tekosyitä (joista yleisin lienee "kun eivät muutkaan"). Heitä kiinnostaa se, uskovatko he voivansa onnistua (helposti) - ei se, toimivatko he oikein.

Konservatiivisessa "utopiassa" ehkä tehtäisiin enemmän rikoksia materiaalisen puutteen vuoksi kuin nykyisin. Siellä kuitenkin tehtäisiin vähemmän rikoksia huvin vuoksi kuin nykyään ja rikollinen elämäntapa olisi varsin lyhyt ja kuoppainen tie. Se olisi yhteiskunta, jossa ihmiset olisivat keskenään enemmän tekemisissä ja joutuisivat ottamaan toisiaan enemmän huomioon kuin tänä päivänä. Toisin kuin antikonservatiivien kauhukuvissa, se ei edellytä, vaadi eikä siihen edes sovi minkäänlainen pakottaminen valtion tai sen väkivaltakoneiston taholta. Do or die ei edellytä sitä, että joku tulee ja tappaa (vaikka voi niinkin käydä) - yhteisöllä ei vain ole muita vaihtoehtoja. Taho, joka ei kohtaa vaikeuksiaan, maalaa itsensä nurkkaan. Ongelmien välttely ei ole niiden ratkaisu.

Tässä kirjoituksessa kuvaamassani mielessä muun muassa maahan muuttaneet muslimit* ovat sekularisoituneita länsimaalaisia paljon konservatiivisempaa väkeä ja tästä syystä paitsi demografinen myös juridinen kehitys ovat heidän puolellaan. Passivoitu yhteiskunta ei pysty kilpailemaan muiden kanssa. Memeettisessä mielessä yksilön mukavuuteen ja helppouteen tähtäävä, jäseniään passivoiva hyvinvointiyhteiskunta on luhistujameemipleksi: se ei kestä omaa painoaan, vaan sen väestökehitys muuttuu nokallaan seisovaksi pyramidiksi, se ei kykene puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, eivätkä sen kulut kata menoja. Se elää kuin viimeistä päivää, koska sillä ei ole tulevaisuutta. Konservatiivisella elämäntavalla on - piti siitä tai ei.

Koska konservatismissa on kyse ennen kaikkea arvoista, on harva konservatiivi kieltämässä esimerkiksi pornoa tai ehdottamassa hallinnon vaikutusvallan lisäämistä suhteessa yksilöön. Konservatismin ihanteessa kukin saa mitä tilaa, ja vaikka se ei käytännössä aina toteudukaan, tuottaa se vaihtoehtojaan parempia tuloksia.

*Maahan muuttaneet muslimit ovat tässä kirjoituksessa esimerkki sekulaareja länsimaalaisia konservatiivisemman meemipleksin edustajista, ei niinkään konservatismin malliesimerkkinä - sillä sitä se ei ole. Kristillisten arvojen mukaan elävät ihmiset ovat ehkä konservatiivisin tuntemani ryhmä, vaikkeivät hekään inhimillisinä sen ihannetta tavoita.

Sotketaan toisten hiekkalaatikot

2011-03-05T23:55:00.001+02:00

Olen tehnyt sellaisen kiintoisan havainnon, että ne ihmiset, jotka kaikkein kovimmin kritisoivat ydinperhemallia, kristinuskoa, kansallistunnetta ja vaikkapa aseenkantolupaa, ovat juuri niitä ihmisiä, jotka eivät ole olleet kyseisistä asioista osallisia. He eivät tarkkaan ottaen tiedä mitä kritisoivat, vaan perustavat näkemyksensä puhtaasti kuulopuheen tai silkan fiiliksen varaan, ymmärtämättä, mitä niiden todellisuus on.

Minusta se näyttää aivan siltä, että kun omat rahkeet eivät johonkin riitä, täytyy tehdä parhaansa osoittaakseen, ettei riitä muillakaan. Se on hyvin lapsellinen suhtautumistapa, koska melkeinpä minkä tahansa rikkominen on helppoa, rakentaminen sen sijaan kysyy sekä pitkäjänteisyyttä että tolkkua. Nelivuotias voi hyvinkin olla sitä mieltä, että hänelle asetetut säännöt ovat huonoja ja rikkoa niitä, mutta yksikään nelivuotias ei kykene rakentamaan mielekästä sääntökokonaisuutta.

Kulttuurisia rakenteita ja instituutioita rikkomaan pyrkivien ihmisten yleisin selitys toiminnalleen on rehellinen kritiikki. Heidän mielestään kaikkea saa ja pitää kritisoida ja epäilyn tulee olla arvo numero yksi. Se, mitä heille ei koskaan tule mieleen epäillä, on, josko juuri sitä asiaa on aiheellista epäillä. Epäilys itse on epäilyksen tuolla puolen. Se ei kuitenkaan voi olla pohja millekään, vaan kelpaa pelkästään instituutioiden, arvojen ja kulttuurien hajottamiseen ja sekoittamiseen. Se on täydellisen kelvoton väline minkään pystyttämiseen ja täytyy aina hylätä viimeistään siinä vaiheessa kun halutaan rakentaa jotain.

Mitään yhteisöä, joka todella uskoo arvoihinsa, ei voi demoralisoida tai destabilisoida. Sitä, joka aina kyseenalaistaa omansa, ei edes tarvitse - se on jo kaoottinen ja moraaliton, eikä yhteisö ensinkään.

Linkkien kahdeksas

2011-02-17T20:23:00.000+02:00

Jussi Halla-aho: Leikkauslista
Pauli Vahtera: Maksamme velkaa - Miten hyvää tarkoittavat tekevät pahaa
Yrjöperskeles: Thorsilaista teoriaa ja käytäntöä

Don Colacho's Aphorisms: 2789
Fjordman: Why Islam must be expelled from the West
Samson's Jawbone: The Gaming of the Shrew - Shakespeare's Sociosexual Masterpiece
Trees For Lunch: Why is the Left so obsessed with Race?
Vera's Log: How do you turn a conservative into a liberal?
Vox Popoli: On omniderigence

Pahan ongelma pähkinänkuoressa

2011-02-12T12:19:00.002+02:00

Suora seuraus siitä, että on olemassa hyvää, on, että on oltava pahaa. Muussa tapauksessa kumpikaan ei tarkoita mitään eikä olemassaolossa ole mitään mielekästä sisältöä.

Mitään kristinuskoon liittyvää jumaluusopillista ongelmaa asiassa ei ole.

Vähän muutoksesta

2011-02-08T12:55:00.001+02:00

Muutos 2011 on toinen puolue PerSujen ohella, jota äänestävät lähinnä suomalaiset maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat tahot. Se ajaa muun muassa suoraa demokratiaa, mikä sinänsä on uskoakseni ainakin nykyistä vähemmän huono järjestelmä. Myöskään muutosaktiivien kirjoittamat jutut uskonnollisten ja valtiollisten juttujen toisistaan erottamisesta - kuten jumalanpilkkalain vastustaminen ja sen sellaiset asiat - eivät aiheuta minulle näppylöitä. Olen suurimmasta osasta heidän ajamistaan asioista, joista olen tietoinen, hyvin pitkälle samaa mieltä. Kuitenkaan ei ole käynyt edes mielessä, että äänestäisin heitä. Miksi?

En puutu tässä siihen, että Muutos 2011 on äärimmäisen marginaalinen puolue, koska se, mitä sanoo, on tärkeämpää, moniko sanoo. Puutun tässä siihen, että Muutos puheenjohtajineen on profiloitunut kusipääpuolueeksi, jolle on tärkeämpää provosoida ja olla nokkela kuin pitää katse pallossa.

Melkoisen tarkkaan jokainen puolueen puheenjohtajan kirjoittama teksti, joka on silmiini osunut, on sävyltään satiirinen, ylimielinen ja riitaa haastava. Minusta näyttää siltä, että ainakin puolueen puheenjohtaja on sellainen hahmo, jonka kanssa on äärimmäisen vaikea tehdä yhteistyötä oikein missään sellaisessa asiassa, jossa on erimielisyyksiä. Ikään kuin keskusteluun osallistuminen olisi henkilökohtaisen etevyydentunteen pönkittämisen väline sen sijaan, että koetettaisiin saada jotain hyvää ja tarpeellista aikaan.

Muutoksen edustajista yllättävän suuri osa tuomitsee itsensä periferiaan muodikkaalla ja äärimmäisellä uskontovastaisuudellaan, vaikka kyseinen uskontovastaisuus olisikin marginaalinen tai jopa olematon osa heidän poliittista ohjelmaansa. Ihmiset kun eivät nyt vaan tykkää siitä, että joku tulee sanomaan heidän olevan ääliöitä syistä, joita ei voi mitenkään näyttää toteen. Sellaista toimintaa pidetään varsin yleisesti kusipäisenä.

Minun nähdäkseni Suomen valtion suurimmat ongelmat ovat yli varojen elämisessä, siihen läheisesti liittyvässä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuspolitiikassa, eikä omien kanssa ole järkevää ryhtyä kinaamaan niin kauan kuin näitä ongelmia ei ole saatettu historiaan tavalla tai toisella. Ongelmia ratkaistaan yhteispelillä eikä omien muroihin pissimisellä.

Pari ajatusta teokratiasta

2011-02-03T12:22:00.000+02:00

Luettuani Takkiraudan teokratia-aiheisen kirjoituksen mieleeni tuli sellainen huomio, joka itselleni epäselvästä syystä jäi dogmaattisen "teokratia on tällainen" -julistuksen alle. Kyseinen huomio on se, että uskonnot ovat erilaisia, ja jokainen luo näköisensä yhteiskunnan. Kristillisen teokratian, islamilaisen teokratian, hindulaisen ja buddhalaisen teokratian välille yhtäläisyysmerkkien lyöminen olisi täysin absurdia. Ainoa asia, mikä noita voisi yhdistää, olisi arvopohjan kestävyys, ja uskontojen siitä piirteestä olen kirjoittanut usein ennenkin.

Se tietysti, että arvopohja olisi kiinteä, ei tarkoittaisi sitä, että kaikki kehitys teknologisessa tai yhteiskunnallisessa mielessä pysähtyisi. Sekin toki riippuisi uskonnosta, mutta esimerkiksi kristinuskon tapauksessa kehitystä voisi tapahtua niin teologisessa kuin teknologisessakin mielessä, sillä teologia on täsmälleen samassa mielessä "itseään korjaava" systeemi kuin luonnontieteetkin.

Minä vierastan caesaropapismia eli ajatusta siitä, että valtio vie ja uskonto vikisee. Tämä johtuu siitä, että valtion niin päättäessä uskonnon voi kääntää vaikka päälaelleen. Näin onkin tapahtunut, ja jokaisen valtiojohtoisen kirkon uskonto on kerettiläistä, paperinohutta ja epäuskottavaa - näin myös Suomessa. Jotta uskonto ylipäätään voisi olla uskottava, sen sisällön tulisi olla riippumaton valtion edustajien mielipiteistä ja määrittyä vain oman dogminsa pohjalta. Vain ihmisen, joka ei usko, mielestä valtiolla voi olla oikeus puuttua uskonnon sisältöön.

Kannatanko sitten teokratiaa, jossa kirkko johtaisi valtiota? En, sillä olen kristitty, ja valtio välttämättä pakkovaltaa käyttävä taho. Kristinuskossa kunkin valinnanvapaus on pyhä, mikä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole oikeutta pakottamiseen, eikä se täten voi ottaa kontolleen valtion tehtäviä. Sen sijaan kannatan kirkon riippumattomuutta valtiosta, jolloin se ei ole jälkimmäisen vietävissä ja korruptoitavissa vaan toimii edelleen moraalisena opettajana ja sielun paimenena.

Uskon kristittyjen olevan keskimäärin vähemmän huonoja hallitsijoita kuin vaihtoehtojensa, mutta samaan aikaan painotan, että kirkon tehtävä ei ole hallita vaan opastaa. Sen rohkaisemina voimme oikaista ilmenevät ja havaitut vääryydet, mutta myös pitää mielessä oman erehtyväisyytemme, ja niin kutsutun täydellisen valtion, jossa kaikkien elo olisi kohdusta hautaan onnea ja auvoa, mahdottomuuden.

Teknomoraali

2011-02-02T11:11:00.000+02:00

Minua on aina kummeksuttanut melkoisesti kohdatessani sen näkemyksen, jonka mukaan korkea teknologia tuottaa korkeaa moraalia. Näkemys on outo, koska jokainen historiaa hivenenkään lukenut ihminen on täysin selvillä siitä, että teknologialla ja moraalilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Historia osoittaa, että on täysin mahdollista noudattaa äärimmäisen pöyristyttävää moraalia ja olla silti teknologisen kehityksen aallonharjalla, kuten 1930-luvun Saksa oli.

Teknologia ei vaikuta moraaliin millään muulla tavalla kuin ehkä tuottamalla uusia tilanteita joihin moraalia ei ole vielä sovellettu. Joidenkin mielestä kuitenkin Tiede ja Järki sekä tuottavat että ylläpitävät moraalia - ainoa ongelma on se, etteivät he kykene osoittamaan sitä millään tavoin. On esimerkiksi useita keskenään yhteensopimattomia moraalijärjestelmiä, jotka voivat olla sisäisesti koherentteja ja rationaalisesti muodostettuja. Helppo tapa tuottaa esimerkki on laittaa vastakkain pro-elämä -asennoitunut ateisti ja humanity is overrated -asennoitunut ateisti: molemmat ovat samaa mieltä faktoista ja Tieteen ja Järjen suunnannäytöstä moraalissa vaan eivät moraalin sisällöstä.

Kun Tiede ja Järki ohjaavat yhteiskuntaa, lopputuloksena on ennen pitkää totalitarismi. Asian voi todeta kuka hyvänsä tutustumalla niin historiaan kuin siihenkin, mitä länsimaiden hallitukset kiihtyvää tahtia tekevät: vievät vapauksia hyödyntäen demokraattista retoriikkaa.

Se into, millä vapauden nimissä hyvässä uskossa toimivat ihmiset tekevät kaikkensa tuhotakseen ainoan moraalijärjestelmän ihmiskunnan historiassa, joka on pitänyt inhimillistä vapaata valintaa pyhänä, on uskomatonta. Kaikkialla, missä käydään keskusteluja yhteiskunnallisista ja moraalisista asioista, löytyy valtava määrä muuten tervejärkisiä ihmisiä, jotka kuitenkin pitävät kristinuskoa jonkin sortin syöpänä. Heille kuitenkin siteeraan yhden lauseen verran Vox Dayta:

"The connection that you are missing between freedom, capitalism, individualism, reason, and a belief in God is that the first four are heavily dependent upon the fifth."

Uskon tuonpuoleisuudesta

2011-01-02T15:09:00.001+02:00

Keskustelussa siitä, onko uskonto mielen virus, tuli vastaan kysymys siitä, josko uskonnon on pakko olla luonteeltaan jotenkin yliluonnollinen. Minusta kysymys oli mielenkiintoinen, joten pohdin sitä hivenen tässä.

Jokseenkin kaikki pitkäikäisemmät uskonnot ja maailmankatsomukset ovat yliluonnollisia ja rakentuvat materian tuonpuoleisille asioille. Sellaisina ne ovat muun muassa luonnontieteille immuuneja eikä niiden totuusarvo ole riippuvainen siitä, paljonko tieteellistä aineistoa on saatavilla.

Jos maailmankatsomus tai uskonto rakentuu esimerkiksi tieteestä johdetun determinismin varaan, sen kannan jokseenkin kaikkeen tulee olla jyrkkä ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että se, mitä tänä päivänä "tiedetään" tieteellisesti, saatetaan seuraavana päivänä osoittaa vääräksi käsitykseksi. Sellainen maailmankatsomus moraaleineen on haavoittuvainen tästä tietoisten yksilöiden manipuloinnille ja rikkomuksille, sillä lopullista tietoa jonkin teon moraalisuudesta ei ole saatavilla.

Mitä helpompi yksilön on uskoa siihen, että moraalin rikkomisesta ei seuraa mitään ikävää hänelle, sitä helpommin hän rikkoo sitä vastaan. Täten sellainen katsomus, jonka sisältö on altis muutoksille, on kelvoton pohja moraalille. Koska tällaisessa yhteisössä jokainen pyrkisi hajottamaan moraalia silloin, kun se haittaisi hänen omia tarkoitusperiään, moraali murenisi pikkuhiljaa kokonaan pois.

Kysymykseen siitä, josko uskonnon tai maailmankatsomuksen on pakko olla yliluonnollinen, on vastaukseni kyllä, koska vain se voi pysyä eheänä laajenevan tietopohjan ja inhimillisen opportunismin pommituksessa.

Teodikea

2010-12-31T12:51:00.000+02:00

Ties kenen suuhun milloinkin pantu, teodikean nimellä kulkeva päätelmäketju on seuraava: Jumala on määritelmällisesti hyvä, kaikkivoipa ja kaikkitietävä, mutta maailmassa on pahaa, joten Jumalalta puuttuu vähintään yksi mainituista ominaisuuksista. Sitä pidetään joissakin piireissä kristinuskon murskaavana argumenttina, mutta en itse jaa näkemystä, ja ajattelin valottaa sitä miksi.

Kaikkivoipaisuus on asia, josta tuskin koskaan keskustellaan teodikean ongelmaa setvittäessä, sillä kaikkeen pystyminen ei tarkoita sitä, että tekisi kaiken. Tämä ominaisuus on ymmärtääkseni kristillisen kaanonin mukainen.

Kaikkitietävyys on ominaisuus, joka lienee kyllä yleinen käsitys myös kristittyjen keskuudessa, mutta parhaan ymmärrykseni mukaan sille löytyy hyvin vähän tukea Raamatusta itsestään. Raamatulliset ilmaukset siihen suuntaan tapaavat olla sidottuja kontekstiin, eivät yleisiä lausuntoja. Tästä syntyy kuitenkin omalaatuinen ristiriita, sillä tiedämme kristinuskoon kuuluvan myös inhimillisen valinnanvapauden.

Kuinka voisi valita vapaasti suhteessa siihen, joka tietää valinnan ennalta (ja on luonut valitsijan)? Kun kysymyksen asettelee näin, ei mitenkään. Sitten, kun kysyy puolestaan sitä, estääkö kukaan meitä valitsemasta mitä päätämme tehdä, meidän on - jos rehellisinä aiomme pysyä - vastattava ei. Jumala on meidät luonut ja tietää mitä tulemme tekemään, mutta tästä huolimatta me valitsemme itse tehdä, eikä ole mielekästä väittää, että joku muu teki kyseisen valinnan puolestamme.

Viimein pääsemme kiinni teodikean mielenkiintoisimpaan osaan: hyvyyteen. Jos maailmassa on pahuutta, miten Jumala voi olla hyvä? Eikö hyvä Jumala lopettaisi kuvaannollisella sormien napsautuksella kaiken pahan? Näitä kysymyksiä miettiessä tulee mieleen toisia kysymyksiä, joihin mielestäni pitää vastata ensin.

Ensimmäinen kysymys on se, että jos Jumala poistaisi maailmasta kaiken pahan, missä merkityksellisessä mielessä valinnanvapautta enää olisi? Eikö suora ja välttämätön seuraus siitä, että valitsee itse tekeekö oikein vai väärin, ole se, että on mahdollista valita väärin? Mitä valintaa saati vastuuta kukaan voisi enää kantaa jos kaikki valinnat olisivat yhtä hyviä, miten kukaan voisi enää oppia mistään mitään? Toisin sanoen: olisiko meillä enää sielua saati edes persoonaa, jos emme voisi valita vääryyttä? Ei olisi - me olisimme koneita. Täten on todettava, että pahuus on suora seuraus valinnanvapaudesta.

Mitenkäs sitten valinnanvapaus, miksi se olisi hyvä, jos kerran sen takia mahdollistuu pahuus? Ehkäpä olisi hyvä muistaa mitä muuta siitä väistämättä seuraa: hyvyys. Ei ole mahdollista olla hyvä, jos ei ole mahdollista olla paha. Vain vapaa voi valita rakkauden tien, eikä ilman valintaa ole rakkauttakaan.

Nämä saattavat monen mielestä olla kaikki hyväksyttävissä, mutta heitä askarruttaa se kärsimys, mistä ihmiset eivät ole vastuussa, kuten vaikkapa maanjäristysten kohdalla. He toteavat, että koska maanjäristyksiä on, Jumala on paha. Kuitenkin meidän on kysyttävä itseltämme: jos mitään kärsimystä tuottavia katastrofeja ei maailmassa olisi, välittäisimmekö toisistamme senkään vertaa kuin nyt? Siinä, missä Jumalaa syyttävät näkevät katastrofeissa vain niiden aiheuttaman tuskan, he eivät näe lainkaan sitä hyvää tahtoa, jota hyvää tekevät ihmiset osoittavat auttaessaan hädänalaisia. Kriisi tekee sankareita, ja vailla kumpaakaan ymmärrys hyvästä ja pahasta rapautuu ja unohtuu, koska ihminen on ihminen.

Joidenkin mieliä painaa myös Vanha testamentti ja siinä kuvatun Jumalan paikoin esiintyvä ankaruus. He saattavat pitää sitä, että Jumala on tuominnut kokonaisia kansoja tuhoon, osoituksena tämän julmuudesta. Heiltä ehkä unohtuu, että kyseiset kansat eivät tuhoutuneet Jumalan julmuuteen vaan omiin synteihinsä, ja kun kansa valitsee riittävän monta kertaa riittävän pahasti väärin, se päätyy sukupuuttoon tai tapetaan pois. Se, mitä Raamatussa kuvataan Jumalan tuomioksi, ei välttämättä eroa millään muotoa siitä, että maailma toimii kuten se toimii eivätkä luonnonlait kysy mitä niistä ollaan mieltä. Valinnoilla on seuraukset, eivätkä ne seuraukset ole minkäänlainen osoitus todellisuuden tai sen luoneen voiman pahasta tahdosta. Sitä, että niissä näkee pahaa tahtoa, voisi verrata neulan itsessään pitämiseen pahana tuikattuaan sillä sormeensa.

Teodikea on kuitenkin mielenkiintoinen puheenaihe enkä ole lainkaan varma, että olisin käsitellyt sitä tässä tyhjentävästi, joten sekä kysymyksiä että mietteitä aiheesta otetaan kiitollisena vastaan.

Jk. Taannoin linkkaamassani kirjoituksessa myös Fangorn käsittelee asiaa.

Viihde ja sivilisaatio

2010-12-26T20:46:00.000+02:00

Olen jo jonkin aikaa miettinyt viihteen helppoa ja käytännössä rajatonta saatavuutta ja sen vaikutusta sivilisaatioon. Joskus viihteensäkin eteen joutui tekemään kosolti töitä, tarkoitti se sitten urheilulajin aktiivista treenaamista tai vaikkapa tarinankerrontaa tai musisointia. Maailmanhistoriaan mahtuu itse asiassa hyvin vähän sellaisia jaksoja, joina tilanne olisi edes osapuilleen sama kuin nyt: viihteen kuluttaminen ei vaadi käyttäjältään juuri mitään muuta kuin paikallaan lojumista. Ensin kuitenkin lienee hyvä selventää, mistä on kyse kun puhun viihteestä.

Aikansa käyttäminen viihteeseen tarkoittaa yksilön resurssien kuluttamista toimintaan, jolla on vähän tai ei lainkaan tekemistä perheen perustamisen, kasvattamisen tai ylläpidon kanssa. Koska vähimmilläänkin se käyttää ainakin aikaa, jota voisi hyödyntää perhettä hyödyttävään toimintaan, viihdettä kuluttavan ja tämän perheen edut ovat aina keskenään oppositiossa. Tämän voi todeta aukaisemalla historiankirjan ja lukemalla mitä on tapahtunut yhteiskunnille, joissa viihdekeskeisyyden ja perhekeskeisyyden suhde on ohittanut kriittisen massan: se elää yli varojensa, tuottaa liian vähän jälkeläisiä ja avaa ovensa vieraille kulttuureille, jotka sitten syrjäyttävät sen.

Viihteeseen sairastuneessa kulttuurissa perhearvot, eli tukiranka, jolle kaikki muu rakentuu, ovat päässeet hämärtymään. Silloin yhteiskunnan jäsenet kokevat yksilön olevan perheen tai yhteisön sijaan yhteiskunnan perusyksikkö. Käytäntö osoittaa, että yksilö ei sellaisenaan kelpaa, koska tällä on vain oma elinikänsä elettävänään, siinä, missä perhe kykenee uusimaan itseään sukupolvittain.

Viihteen kulutus on yksilön hedonismin ruokkimista yhteisön elinvoimaisuuden kustannuksella. Kaikki siihen kulutetut resurssit ovat pois jostain muualta. Viihteestä tulee myös helposti rutiini: koska se on jatkuvasti saatavilla, eikä vaadi juuri jaksamista, ihminen oppii, paitsi olemaan viihdytettävänä (olematta itse viihdyttävä), myös käyttämään aikaansa siihen mihin on sitä siihenkin asti käyttänyt. Viihde on houkutus, joka on jatkuvasti käsillä, ja johon on helppo jäädä koukkuun, sillä se palkitsee aina ja välittömästi.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät viihdytettävänä olemisen olevan hyödytöntä ajanvietettä. Yllättävän moni kuitenkin toteaa esimerkiksi televisiosta, että sieltä tulee myös asiallista ohjelmaa, oikeuttaen sillä päänsä sisällä myös kaiken asiattoman, mitä katsoo sieltä kaiken muun ajan. Viihde syö kuitenkin aikaa ja täten resursseja kaikelta muulta, kuten omalta perheeltä. Viihdytettävänä oleminen myös passivoi - vaikka esimerkiksi tietokonepelaajat väittävät usein muuta vuorovaikuttaessaan pelin kanssa. Passivoituminen kuitenkin on helppo todeta esimerkiksi muiden ihmisten kanssa vietetyn ajan määrästä.

On totta, että on viihteeksi kutsuttuja tekemisiä, joista on hyötyä myös perhearvoja ajatellen: vaikkapa kirjojen lukemisesta on usein monenlaista hyötyä, samaten jotkut ihmiset viihtyvät työskennellessään mielekkään ja hyödyllisen askareen parissa. On yhtä lailla totta, että rentoutumisesta ja viihdytettynä olemisesta on tiettyyn rajaan asti hyötyä, mutta kukin meistä tietänee, ollaanko "kohtuukäyttäjiä" vai ei, ja josko siihen käytetyt resurssit ovat pois ajasta, jonka kykenisi käyttämään paremminkin.

Sen toteaminen, että omaa aikaa käyttää kohtuuttomia määriä täysin hedelmättömään toimintaan, saattaa aiheuttaa melkoisesti ahdistusta. Jokainen meistä haluaa pitää itsestään ja käyttää aikaansa asioihin, jotka kiinnostavat meitä. Toiset haluavat omistaa koko elämänsä asioille, jotka kiinnostavat ja viihdyttävät heitä, ja hylätä yhteisön itseensä kohdistamat vaatimukset ja velvollisuudet, pitäen niitä henkilökohtaisesti liian raskaina. Tällöin yksilö alkaa tuntea antipatiaa itsensä tuottanutta yhteisöä kohtaan ja hylkää sen arvot, korvaten ne sellaisilla, jotka sattuvat miellyttämään egoa enemmän.

Olen kuvannut lyhyesti noidankehän, jota viihteen kuluttaminen ruokkii: hedonismin ja siitä johtuvan arvojen hajoamisen, mistä seuraavat niin ylikulutus, passivoituminen kuin yhteiskunnan elinvoiman laskukin. Yhteiskuntamme arvot ovat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä enemmän kuin edeltäneissä muutamassa vuosisadassa, ja yksinomaan hedonistisempaan suuntaan. Tästä suorana seurauksena on lapsiluvun tasainen lasku, yli varojen elämisen jatkuva kasvu ja vieraiden, elinvoimaisempien kulttuurien edessä matelu ja alistuminen, silloinkin, kun ne ilmoittavat suoraan saapuvansa valloittamaan.

Joillekin samat havainnot tehneille muodostuu niistä hyvin helposti synkkä kuva, jonka mukaan ainutlaatuinen ja -kertainen kansamme ja maamme on tuomittu tuhoon. Kuvaa on helppo tukea siteeraamalla tilastoja, lehtiä ja valtaapitävien toimintaa. Kuitenkin on pidettävä mielessä, että niitä - kristillisiä - perhearvoja, joiden ansiosta sivilisaatiomme nousi vuosisadoiksi maailman johtavaksi, voi edelleen täysin vapaasti noudattaa, ja ne tuottavat, kuten ennenkin, kaikkia vaihtoehtojaan parempia tuloksia. Ei ole myrskyä, joka niihin tukevat kaataisi.

Arvojen omaksumisessa on tietysti omat hankaluutensa, sillä kulutus- ja viihdeyhteiskunnan kasvattama ja omaa mielihyväänsä valtavasti arvostavan ihmisen on hyvin vaikea omaksua arvopohjaa, joka tuntuu siltä, että se tarjoaa arvostettuja asioita vähemmän kuin nykyinen. Kristillinen arvopohja tuottaa (myös) materiaalisesti parempia tuloksia kuin hedonismi, mutta arvopohjan seuraaja ei ole materiaalisessa mielessä paikalla näkemässä niitä tuloksia, kun taas hedonisti nauttii tässä ja nyt. Luulisin tämän olevan päällimmäinen syy sille, minkä takia (kristillisten) perhearvojen omaksuminen ja niissä pysyminen kysyy uskoa.

Helvetissä hallitsijat

2010-11-17T21:04:00.000+02:00

Minua on tavattoman paljon kummeksuttanut niin kutsuttu moderni nainen, eikä vähiten parisuhdetta koskevien näkemystensä takia. Tulin aikoinani aloittaneeksi parisuhdekokeiluni feministisen heitukan kanssa, jolle kaikki oli kilpailua oman kumppanin kanssa. Sen sijaan, että parisuhde olisi ollut jotenkin mielekäs, siitä piti saada nollasummapeliä, jota pelataan toista ihmistä vastaan. Lukiessani tämän päivän naisten kertomuksia parisuhteistaan ja niissä olevista ongelmista sama asenne tulee jatkuvasti vastaan. Ja juuri se minua kummeksuttaa.

Feminismi on ilmiö, jonka ansiosta valtion laki ja väkivaltakoneisto asetettiin lähtökohtaisesti naisen puolelle. Kun parisuhdeväkivallaksi kutsuttuun ilmiöön tällöin puututtiin, asetettiin valtion väkivaltakoneisto ja parisuhteen fyysiseen väkivaltaan kyvykkäämpi vastakkain. Pikkuhiljaa alkoi tulla selväksi, että naista ei saa lyödä. Ilmiöllä oli kuitenkin varjopuolia.

Valtion tuominen osapuoleksi (väkivaltaimeksi) parisuhteeseen tarkoitti sitä, että mitä tahansa, minkä laki salli, ei vain saanut vaan myös piti tehdä. Saavutettua etua kun on hyödynnettävä hinnalla millä hyvänsä tai muuten se ei ole etu lainkaan. Pahaksi onneksi se teki monesta miehestä kumppanin sijaan maalitaulun. Vallalla kun on taipumus korruptoida taho, jolle se suodaan. Sitä kun suotiin muiden muassa myös niille naisille, joiden mielestä parisuhde on nollasummapeliä, jossa on voittaja ja häviäjä.

Mainitsemani modernit ihmiset ovat tietysti väärässä: jos parisuhteeseen suhtautuu nollasummapelinä tai ylipäätään kilpailuna, molemmat häviävät. Sukupuolten sota tarkoittaa sitä, että touhusta tulee helvettiä molemmille: mies tulee hulluksi kun naisen harjoittamaa verbaalia väkivaltaa ja siihen perustuvaa vallankäyttöä ei lopeta mikään, ja nainen puolestaan alkaa halveksua ja vihata miestä, jota hänenkaltaisensa nainenkin pystyy käskyttämään.

Lyhyesti ilmaistuna mies alkaa vihata itseään ja naistaan, koska jälkimmäinen ei kunnioita ensimmäisen auktoriteettia eikä hän voi asialle mitään. Itseviha ja ahdistus purkautuu jonkinlaisena häiriökäyttäytymisenä, joka tekee suhteelle entistä enemmän vahinkoa. Siitä tulee hyvin nopeasti täysi helvetti kaikille osallisille, luonnollisesti myös lapsille, jotka saavat parisuhteen mallin vanhemmiltaan ja ovat aina parisuhteen sisäisen konfliktin kärsijöinä.

Miltonin Kadotetussa paratiisissa Saatana oli sitä mieltä, että on parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa. Minusta näkemys sopii yhteen modernin naisen parisuhdekäsityksen kanssa täydellisesti: tämä kieltäytyy yhteistyöstä - ei siksi, että hyötyisi siitä jotenkin, vaan siksi, että voi. Ja jotta todistaisi, että voi, se on pakko tehdä. Oma tahto todistetaan aina samalla tavalla - käyttämällä vapauttaan väärin.

Kyseinen hinku kapinoida miehen tahtoa vastaan yhdessä väkivaltakoneiston varjon kanssa ovat aikaansaaneet tilanteen, jossa yhä useampi mies pelkää naistaan. Yhteiskunnan väkivaltakoneiston tuominen parisuhteeseen ei tehnyt siitä parempaa vaan pikemminkin maksimoi kelvottomien, sotaa muistuttavien parisuhteiden irvikuvien määrän. Osapuoli, jonka aggressiivisuutta oli aihetta pelätä, ei lakannut olemasta; se vain vaihtui.

Miehen väkivaltapotentiaali oli aita, joka ehkäisi suurimman osan naisten harjoittamasta verbaalista väkivallasta. Aita on nyt poistettu ja laista piittaavista miehistä tehty lampaita, joiden kimppuun naissudet estoitta käyvät. Sitä niitetään mitä kylvettiin.

Valitettavasti aihe on sen verran polarisoitu, että siitä ei voi keskustella. Ei voi kysyä, että hakkasivatko kaikki miehet naisiaan, tai että miksi normaali, ei-psykoottinen mies löi jos löi. Sitä varsinkaan ei saa kysyä josko tuona aikana parisuhteet olivat keskimäärin toimivampia, pitkäikäisempiä tai onnellisempia.

Fiktion ja todellisuuden ihminen

2010-11-14T08:43:00.000+02:00

Fiktio eroaa todellisuudesta yhdellä, äärimmäisen merkittävällä tavalla. Itse asiassa jos kyseistä eroa ei olisi, kukaan ei lukisi fiktiota. Kyseinen ero on se, että fiktion henkilöhahmot eivät ole samanlaisia kuin me olemme: fiktion henkilöhahmot ovat sellaisia ihmisiä, joille paitsi tapahtuu asioita, myös tekevät asioita. He ovat agentteja omassa todellisuudessaan, eivät sen passiivisia seuraajia.

Siinä, missä fiktion hahmot toimivat, on todellisuudessa tilanne valitettavan monen kohdalla meistä se, että vaikka aikaa kuluu, emme tee mitään. Hukutamme itsemme ns. ajanviettoon, muodostui se sitten nettikeskustelusta, telkkarin katsomisesta, pleikkarin hakkaamisesta, viinan juomisesta tai julkkisjuorujen plaraamisesta. Luonnollisesti kukaan meistä ei jaksaisi lukea kirjaa, joka koostuisi näistä asioista.

Fiktion tulee olla arkista ajanhukkaa kiinnostavampaa, jotta se voisi voittaa kyseisen ajanhukan. Tämä edellyttää sitä, että fiktion henkilöhahmot, ovat erilaisia kuin ne, jotka sitä lukevat. Normaali ihminen ei tajua elävänsä jatkuvasti sellaisten tapahtumien keskellä, joihin fiktiivinen hahmo reagoisi kirjan verran.

On toki selvää, että todellisuuden monimutkaisuuden takia kunkin on valittava taistelunsa, mutta siitä ei ajanviettäjän kohdalla ole kyse: hän ei taistele ollenkaan, vaan jättää sen muiden tehtäväksi. Hän haluaisi maailmasta paremman, mutta hän ei halua panna tikkua ristiin sen eteen tai luopua ajanvietollisista rutiineistaan. Ja koska hän ei tee mitään, ne, jotka pelaavat omaan pussiinsa, voittavat hänen kustannuksellaan.

Fiktion hahmot pistävät itsensä elämässään likoon eivätkä jää elämään Ruususen unta. He eivät ole zombeja, joiden käsistä elämä vain valuu jonnekin sillä välin kun he odottavat asioiden paranevan. Zombiksi on helppo heittäytyä, tai pikemminkin sellaiseksi tulee kummemmin heittäytymättäkin. Zombielokuvaa katsova ihminen tulee itse asiassa hyvin harvoin ajatelleeksi kumpaa porukkaa hän elokuvan maailmassa edustaisi ja miksi.

Suuremmassa mittakaavassa länsimaat ja pienemmässä mittakaavassa lukemattomat yksilöt ovat syöksykierteessä, koska he antavat ajanvieton seireenien laulun lumota itsensä. Kuitenkin jokaisella meistä on valta ja voima irrottaa itsemme siitä, tarttua härkää sarvista ja ottaa elämänsä käsiinsä.

Helppo tie ei paljon kysy mutta ei juuri palkitsekaan - voipa sen päässä olla kuilukin. Vaikea tie edellyttää sitä, että antaa elämälle kaiken eikä vain murusia pöydänreunalta, mutta se myös palkitsee enemmän ja paremmin kuin mikään muu. Lady Fortuna on häilyvä, sinnikkyys ei.

Ajatuksia työstä

2010-11-09T14:13:00.003+02:00

Lukaisin kaksi Ruukinmatruunan työllisyyttä ja pakkotyöllistämistä käsittelevää kirjoitusta (1, 2). Ajattelin purkaa vähän niiden ja henkilökohtaisten työelämäkokemusteni synnyttämiä ajatuksia, ties vaikka samalla oivaltaisin jotakin.

Ensiksi sanon, että minä ymmärrän valtavan hyvin pakkotyöllistämisen vastustamisen. Pakkotyö tehdään huonosti, vailla motivaatiota ja niin edelleen, vääristäen markkinoita ja sotkien kuvioita. Toisaalta minä ymmärrän erinomaisesti myös sanonnan "sen joka ei työtä tee ei syömänkään pidä". Ei sillä, joka vetää lonkkaa, ole oikeutta sen rahoihin, joka raataa niska limassa töitä.

Ongelmaksi jää tällöin kuitenkin työttömien toimeentulo: onko muilla oikeus antaa näiden nääntyä? Jotkut ovat sitä mieltä, että ei, mutta tällöin ihmisillä ei ole varsinaisesti oikeutta omaisuuteen. Omistusoikeus puolestaan on ehkä olennaisin yksittäinen motiivi tehdä paljon töitä.

Toisaalta taas on pidettävä mielessä, että rajaton omistusoikeus polarisoi yhteiskunnan erittäin voimakkaasti, eikä sellainen ole omiaan tukemaan yhteiskuntarauhaa, päinvastoin. Jos emme halua vallankumousta, on jonkin tahon pidettävä vähäosaisistamme huolta. Olen tosin sitä mieltä, että kyseisen tahon tulisi olla kirkko valtion sijaan. Touhusta saisi samantien vapaaehtoista, minkä jälkeen ateisteilla ja libertaareilla olisi vähemmän valittamisen aiheita (he tosin tekisivät kai suurelta osin saman sijoituksen vakuutuksiin turvatakseen oman takalistonsa).

Minä en rehellisesti sanoen tiedä, miten tarkkaan ottaen työttömät pysyvät työttöminä. Olen ollut työtön, viimeksi tänä vuonna, mutta työn hankkiminen ei kestänyt erityisen pitkään siihen ryhdyttyäni, ja otaksuisin saamaani pestiin kykenevän sen fyysisestä vaativuudesta huolimatta kenen tahansa perusterveen ihmisen. Minua työttömänä olo sylettää paljon enemmän kuin vähemmän ihaillun työn teko. Työ ei tietenkään ole "omaa alaani" eikä se ole erityisen kivaakaan, mutta sillä elää ja voin aivan mainiosti vapaa-aikanani etsiä sopivampaa vakanssia. Minulle se ajatus, että ottaisin vastaan tukea, jota joku muu voisi tarvita ihan oikeasti, sen sijaan, että elättäisin itseni vähemmän mieluisalla työllä, on äärimmäisen vastenmielinen.

Se, että pitää itseään "paskaduunien" yläpuolella ja oikeutenaan vetää lonkkaa ja nauttia yhtä hyvää toimeentuloa kuin muut, on siksi täysin kestämätön ajatus. Siitä tekee kestämättömän se, että se maksimoi yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ja kyseinen maksimi on paljon suurempi kuin yhteiskunnan tuottavan aineksen (jonka sama politiikka minimoi) kantokyky. Työnteon on kannatettava.

Oman kysymyksensä herättää myös se, josko loputtomiin venyvä himo omistaa enemmän ja prameampaa kuin muut on todella hyväksi ihmiselle. Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa statuskilpailu on jatkuvaa ja kokoaikaista. Ikään kuin elämäntehtävämme olisi kerätä se mahdollisimman suuri hiilijalanjälki ja keplotella rahat ja työpanos mahdollisimman monelta höynäytettävältä. Kyseessä on siitä outo moraali, että kukaan ei kehtaa tunnustaa kannattavansa sitä, mutta häkellyttävän moni silti kannattaa.

Ihmisluonnon ollessa mitä se on, on täysin selvää, että ns. suurpääomalla ei ole mitään motiivia ajaa työntekijän asiaa. Sen takia ymmärrän erinomaisesti työtaistelua - jos työntekijät eivät valvo etujaan ja asiaansa, niitä ei valvo kukaan muukaan. Toisaalta myös työntekijät voivat ahnehtia liikaa ja ajaa työnantajan niin ahtaalle, että tälle tulee edullisemmaksi panna lappu luukulle kuin jatkaa toimintaa. Surullisenkuuluisana esimerkkinä tästä voinee esittää paperiliiton touhut.

Parhaiten homma toimii, kun sekä työntekijöillä että työnantajalla on motiivi ottaa toistensa etu huomioon, kuten esimerkiksi perheyrityksissä. Tilanne muistuttaa vähän vangin dilemmaa, jossa molempien yhteistyöllä saadaan molemmat osapuolet hyötymään. Siinä vaiheessa, kun jompikumpi osapuolista muuttuu kasvottomaksi, sen etu unohtuu, ja siltä ruvetaan vetämään mattoa alta sisäryhmän edun nimissä, oli siinä sitten yksi tai useampi jäsen. Tämä on myös syy sille, minkä takia kvartaalitalous ja tiheästi vaihtuvat toimitusjohtajat saavat aikaan saman tuloksen kuin paimentolaisheimot: repivät kerralla kaiken irti mitä uskovat paikasta saavansa ja siirtyvät sitten seuraavaan.

Maamme työvoimapolitiikassa on tänä päivänä paljon mätää: Kyykytyspuolue pyrkii maksimoimaan henkilökohtaiset taloudelliset voittonsa muiden työpanoksella heikentäen samalla työtätekevän asemaa. Vastaavasti työmarkkinatukivallankumouksellisten puolue tekee parhaansa maksimoidakseen yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ymmärtämättä, että kaikki valtion raha on korvamerkittyä ja raha yhtäälle on pois toisaalta.

Sitä, mitä tarkkaan ottaen työelämälle pitäisi tehdä, en tiedä. Otan mieluusti näkemyksiä vastaan.

Aabrahamista ja kulttuurievoluutiosta

2010-11-07T19:55:00.001+02:00

Kohtasin tänään näkemyksen, jonka olen kohdannut useita kertoja, ja joka on itseänikin usein askarruttanut. Näkemys on se, että Raamatun Jumala on julma ja siksi vastenmielinen palvonnan kohde, että tämä käski Aabrahamia uhraamaan poikansa Iisakin ja esti tämän sitten. Teon estämistä ei sinänsä tuomitse kukaan, vaan itse vaatimuksen. En voi väittää voivani oikeuttaa käskyä moraalisessa mielessä, mutta voin miettiä sitä, miksi se oli tarpeen.

Niin tuohon aikaan maailmassa kuin sen jälkeenkin on voitto aina ollut niiden, jotka ovat valmiita tekemään sen eteen kaiken tarvittavan - tarkoitti se sitten mitä tahansa. Lukemattomat jumalat, kulttuurit, heimot ja jengit ovat edellyttäneet jäseniltään varsin äärimmäisiä tekoja osoittaakseen omistautumisensa yhteiselle asialle, ja tämä kaikennielevä fanatismi on osoittautunut valitettavan tehokkaaksi keinoksi pärjätä kulttuurievolutiivisessa olemassaolon taistelussa.

Tänä päivänä länsimaat ovat luhistumassa olemassaolon taistelussa vahvempiensa edessä. Niissä nähdään päivä toisensa perään se, miten fanaattisemman ja maltillisemman porukan törmätessä toisiinsa maltillisemmat antavat aina periksi. Lopputulos on se, että riippumatta siitä, kumpi on eettisesti korkeammalla tasolla, se, joka ei anna periksi, voittaa lopulta varmasti.

Mitä tästä opimme? Sen, että täydellisen järkähtämätön usko oman porukan oikeellisuuteen ja sitoutuminen siihen on elämän ja kuoleman kysymys - ei vain omasi vaan myös kaikkien maanmiestesi ja koko sisäryhmäsi. Ja jos tiedät vihollistesi olevan valmiita uhraamaan kaiken jumalansa tai asiansa eteen, etkä tiedä sitä itsestäsi, kuinka voit uskoa selviytyväsi?

Mistä voimme tietää, että meillä on tämä täydellisen järkähtämätön usko ja sitoutuminen? Me emme tunne itseämme täydellisesti, joten paraskin arvauksemme on vain arvaus niin kauan kuin emme joudu kohtaamaan todellisuutta. Jumala sai Aabrahamin kohtaamaan todellisuuden ja antoi tälle kauhealla hinnalla tiedon itsestään, jota tällä ei olisi muuten voinut olla. Ja Jumala teki sen vaatimalla Aabrahamilta suurinta kuviteltavissa olevaa uhrausta: omaa poikaansa.

Tämän tiedon kammottavan hinnan muistavat ihmiset unohtavat saman Jumalan olleen ainoa alueella vaikuttanut sen aikainen palvonnan kohde, joka ei lopultakaan suostunut ottamaan seuraajiensa lasten verta uhrikseen. Kyseinen Jumala oli myös ainoa, joka itse maksoi suuremman hinnan kuin Aabrahamilta pyysi.

Julmimmillaankin rakkaus on vähemmän julma kuin mikään vaihtoehtonsa.

Vaihteeksi linkkejä

2010-11-06T17:16:00.000+02:00

Antaa hyvän kiertää.

Jaskanpauhantaa: Sananen maahanmuutosta
Jussi Halla-aho: Aselaki ja poliittinen muisti
Kansankokonaisuus: Homojen öykkäröintiä Yrjönkadulla
Kari Rydman: Kirkkorauha on palautettava
Takkirauta: M iksi islam vetoaa naisiin?
Yrjöperskeles: Metelin sijasta syvä hiljaisuus

Anthony Daniels: A taste for wormwood & gall
Citizen Renegade: The Training of the Shrew
The Last Psychiatrist: When Was The Last Time You Got Your Ass Kicked?, One Way Our Schools Are Training New Narcissists
The Spearhead: Domestic Violence: On Real Victims
Vox Popoli: Women oppose freedom

Saamattomuuden saarnaajat

2010-10-30T07:16:00.002+03:00

Ihan äkkiä en pysty sanomaan montako kertaa vastaan on tullut väite, jonka mukaan typerän ja viisaan ollessa eri mieltä viisas antaa ennen pitkää periksi. Kyseessä lienee päätelmä, johon ollaan järkeilty päästävän siten, että typerä ei tajua antaa periksi kun taas viisas lopettaa hedelmättömän keskustelun. Tämä sinänsä on ihan totta, vaikkakaan lopettaminen ja periksi antaminen eivät ole sama asia. Se ei myöskään ole sanonnan viljelijöiden todellinen motiivi.

Kyseessä on nimittäin fraasi, joka mahdollistaa samaan aikaan saamattomuuden ja yläpuolelle asettumisen. Se on klassinen keino pönkittää ylpeyttään, ja kuten melko pitkälle kaikki muutkin ylpeyden muodot, se ei edellytä mitään tekoa tai suoritusta. Kuten kaikki vääryys, se ei kysy mitään muuta kuin sille periksi antamista.

Onko sitten niin, että kahden ihmisen ollessa eri mieltä viisaampi heistä on se, joka antaa periksi? Ei tietenkään ole. Se ei kerro viisaudesta, vaan sen puutteesta. Jos jättää asiat itsekkäiden ja vääryyttä aikovien käsiin, nimenomaan niitä tuloksia, joita sillä toiminnallaan kylvää, myös niittää.

Viisas ei anna periksi väärintekijälle. Se on totta, että aina keskustelu ei johda mihinkään, sillä on täysin mahdollista, että sanottu ei mene syystä tai toisesta perille. Tällöin on viisasta lopettaa keskustelu, olettaen, että siihen ei osallistu muita. Tämä ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin periksi antaminen, vaan ainoastaan sitä, että siirrytään muihin vaikutustapoihin.

Vääryyden edessä hiljeneminen on heikkouden ja alistumisen merkki. Paljon kauemmaksi viisaudesta ei pääse. Ei pahantekijä lakkaa tekemästä pahaa sillä, että hänet jätetään rauhaan - päinvastoin. Juuri sitä hän toivoo: mahdollisuutta rikkoa oikeutta ja toisia ihmisiä vastaan vailla pelkoa minkään tason takaisinmaksusta.

Omaa saamattomuuttaan, heikkouttaan ja pelkuruuttaan on harvinaisen typerää pitää viisauden merkkeinä.

All that is necessary for the triumph of evil is that good men do nothing.

- Edmund Burke

Ihme arkkipiispa

2010-10-22T20:55:00.001+03:00

Mikko Ellilän blogia lukiessani sain tietää, että arkkipiispa Kari Mäkinen kannattaa homoparien siunaamista. Mieleen tulee pari absurdia, suoruudessaan ja rehellisyydessään fiktiivistä, puheenvuoroa:

Homopari: Terve, me ajateltiin nyt sitten elää loppuikä synnissä ihan katumatta, joten päätettiin tulla sille siunausta hakemaan.
Arkkipiispa: No terve mieheen jos toiseenkin! En minä näe mitään syytä miksen voisi syntistä elämäntapaanne siunata.

Syntisen puolesta rukoilemisen minä kyllä tajuan, mutta synnin siunaamista en. Onko arvon leipäteologin vai minun teologisessa ymmärryksessäni vikaa, kun minä en moista näkemystä kristilliseksi tunnista?

Ajatuksia äänioikeudesta

2010-10-21T22:07:00.002+03:00

Minä en ole demokraatti enkä kannata yleistä saati yhtäläistä äänioikeutta. Tämä mielipide on omiaan herättämään närää kanssaihmisissä - heidän mielestään kyseessä on ehkä tärkein oikeus, joka yksilöllä voi olla. He ovat kuitenkin tuota mieltä vain silloin, kun asiasta tulee puhe. Kyseinen mielipide on ylipäätään mahdollinen siksi, että he eivät tule ajatelleeksi mitään muita oikeuksia. Tai niin minä ainakin asian näen, ja teen parhaani selittääkseni minkä takia.

Äänioikeus ei tarkkaan ottaen ole oikeus. Jos esimerkiksi minulta otettaisiin pois äänioikeus, minulla olisi edelleen kaikki itseäni koskevat oikeudet, joiden puitteissa elää normaalia ja tasapainoista elämää, toteuttaen itseäni valitsemallani tavalla. Vaikutusmahdollisuuteni elämääni ja politiikkaan olisivat suuruudeltaan täsmälleen samat kuin tälläkin hetkellä.

Jos äänioikeus ei ole oikeus, mitä se sitten on? Vallankäyttöä toisten ihmisten ja näiden oikeuksien yli. Ja kuten kaikella poliittisella vallankäytöllä, sillä on taipumus korruptoida. Äänioikeusyhteiskunnassa ongelmana eivät ole pelkästään korruptoituneet poliitikot, vaan peräti korruptoituneet kansanryhmät etujaan ajavine puolueineen ja äänitorvineen. Ne tunnistaa varsin helposti siitä, että ne puuttuvat toisten ihmisten ihan oikeisiin oikeuksiin, kuten oikeuteen omistaa ja olla kärsimättä väkivaltaa.

Pätevä nyrkkisääntö poliittisen vallan väärinkäytön tunnistamiseen on vanha kunnon "jos sama asia tehtäisiin yksityisesti, olisiko se laitonta?" Jokseenkin kaikki korruptoituneiden ryhmien ajamat asiat ovat; jos ei omaksi edukseen niin ainakin inhokkien haitaksi. Merkillepantavaa on, että korruptoituneet tahot eivät koskaan kannata mitään lakia, mikä heikentäisi heidän asemaansa millään tavoin. Maksumies on aina joku muu.

Koska äänioikeus tekee käytännössä jokaisesta sen piiriin kuuluvasta ihmisestä vallankäyttäjän, se tarkoittaa myös sitä, että medialla ei ole enää mahdollisuutta olla vallan vahtikoira. Koska media koostuu äänioikeutetuista, heille tulee siitä yksi vallankäyttönsä kanava. Se myös näkyy: minkä tahansa aviisin aukaisemalla löydät hyvin nopeasti sen toimituksen lemmikit ja inhokit.

Äänioikeus tekee politiikasta myös tabun. Koska jokaisella on oikeus käyttää valtaa "yhteisiin asioihin", koetaan jokainen poikkeavan mielipiteen ilmaisu uhaksi. Jos se ei ole hyvin perusteltu, se sallitaan ja sille nauretaan, mutta jos se taas on, se on vaie(nne)ttava. Ikävillä faktoilla ei saa tulla sotkemaan toisenmielisten hiekkalaatikolle, koska se, mitä he äänestävät ja ajavat, on heidän asiansa. Paitsi että ei ole, sillä äänestysten tulokset koskevat kaikkia. Samoin kuin jokaisen työtätekevän tai lainkuuliaisen oikeuksia polkevat lait, joita näiden sosiaalituettujen ja kriminaalien ajamina ajetaan.

Hyvänen aika, sanoinko kriminaalien? Kyllä. Käytän sanaa siksi, että he pyrkivät rikolliseen lopputulokseen - rullaamaan rahat ne ansainneiden taskusta ja täyttämään niillä omansa. Se, että he ovat värvänneet valtion välikädeksi ajamaan asiaansa ja huolehtimaan väkivallasta, ei tee vääryydestä oikeaa.

Äänioikeus ei ole koskaan tukenut kenenkään oikeuksia. Se on sen sijaan nakertanut niitä askel kerrallaan pois - milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Se on nukutuslääke, jolla pitää kansa rauhallisena sillä välin, kun yhteiskuntamme tuotolla elävät rosvoparonit täyttävät taskunsa ja säätävät loputtomasti lisää lakeja ja julkisen sektorin menoeriä. Se tuottaa laki- ja hallintokokonaisuuden, joka ei ole koskaan valmis, ja joka jatkaa itsensä kasvattamista niin pitkään kuin se pystyy.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei tuota elinvoimaista saati oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Äänioikeutemme ei turvaa oikeuksiamme vaan uhkaa niitä. Kaikkialla äänioikeus korreloi negatiivisesti vapauden kanssa: Neuvostoliitossa oli yleinen äänoikeus, mutta vapaaksi ihmistä oli siellä hankala sanoa. Vastaavasti 1800-luvun Yhdysvalloissa yleistä äänioikeutta ei ollut, mutta vapautta yllin kyllin.

Kannatanko äänioikeuden poistamista? En, vaan sen sitouttamista meriitteihin, vastuunkantoon yhteiskunnasta yli henkilökohtaisen ja lähipiirin edun - esimerkkinä tällaisesta voisi olla vaikkapa asepalvelus ja sen pysyvyyden ehtona nettoveronmaksu.

Vähän rakkaudesta

2010-10-14T20:26:00.000+03:00

Puhun hivenen rakkaudesta (agape), tarkoittaen sanalla sitä, mistä Paavali puhui ensimmäisen roomalaiskirjeen tutuimmassa sitaatissa. Sanon siitä pari asiaa siksi, että sanan merkityksestä tuntuu olevan liikkeellä monenlaisia harhakäsityksiä. Itse taannoin runtelin rakkautta laittamalla käsitteen boksiin ja sanomalla, että rakastaminen on hyvän tekemistä toiselle ja rakkaus itsessään tämän hyväntekemisen motiivi. Se on kömpelö tapa ilmaista asia, mutta kokisin, että se myös osuu aika hyvin.

Se käsitys kuitenkin, minkä takia kirjoitan tämän blogimerkinnän, on se, että rakkaus on jotain, mikä pitää ansaita. Ikään kuin se olisi jokin porkkana, jota heilutellaan toisen edessä ja otetaan pois, jos tämä ei täytä omia kriteerejä tai vaatimuksia. Tässä vähän karrikoimassani käsityksessä ollaan ainakin kahdella tavalla hyvin syvällä metsässä.

Ensinnäkään rakkaus ei ole synonyymi mielihyvälle. Läheskään kaikki rakkauden motivoimat teot eivät tuota välttämättä mielihyvää itselle saati sen kohteelle. Tästä seuraa, että koska rakkaus ei tarkoita mielihyvää, se ei voi myöskään olla porkkana, jolla kiristää keneltäkään yhtään mitään tai käydä kauppaa.

Toinen ilmeisen vaikeasti ymmärrettävä asia on tämä: Se, joka rakastaa, rakastaa siksi, että on rakastava - ei siksi, että rakkauden kohde olisi rakastettava. Tämä lause on joidenkin mielestä rohkaiseva, toisten mielestä puolestaan vastenmielinen ja julma. Vastenmieliseksi sen voi kokea esimerkiksi siksi, että on narsisti ja luulee lauseen tarkoittavan, että rakkauden kohde ei ole (sen sanojan mielestä) rakastettava tai rakkauden arvoinen. Totuus on kuitenkin se, että lause ei kerro rakkauden kohteesta mitään.

Se, mikä siinä kuulostaa julmalta, on se, että koska rakkautta ei voi ansaita, ihminen ei voi tehdä mitään tullakseen rakastetuksi. Hän ei voi ostaa sitä edes tuomalla kuun taivaalta tai meikkaamalla itsensä ulkoisesti kauneimmaksi kaikista. Toisaalta rakkaus ei tällöin myöskään hälvene, vaikka ihminen tekisi mitä, mikä saattaa aiheuttaa kokemuksen siitä, että rakkautta osoittava taho on välinpitämätön, koska ei aseta sille ehtoja.

Miksi se sitten olisi rohkaisevaa? Siksi, että kun rakkaudesta kerran on päästy osallisiksi, sitä ollaan aina - silloinkin, kun on kiukuttelupäivä ja kaikki paskaa paitsi kusi ja rakkaus. Se on siksi rohkaisevaa, että rakkaus itsessään on täydellistä ja me emme: vaikka sen voisi ansaita, kukaan meistä ei yltäisi siihen. Jotta ansaitsisi rakkauden, pitäisi olla täydellinen. Täydellisiä puolestaan emme ole - kaikki tiedämme, ettemme toimi läheskään aina oikein. Tiedämme toki senkin, että kaikkein vähiten oikein toimii se, joka ei usko voivansa toimia väärin nyt tai tulevaisuudessa.

Rakkaus on lahja, josta osalliseksi päästyämme emme joudu siitä koskaan luopumaan. Kun tämän hyväksyy, ja heittää käsityksensä kosmisesta tai inhimillisestä oikeudenmukaisuudesta lähimpään kuuseen, voi itsessäänkin havaita rakkauden siemenen, joka alkaa kantaa hedelmää. Se tuottaa voimaa ja hyvää tahtoa, ja näistä versoo omasta sydämestä syntyvä rakkaus.

Sitä minä en tiedä voiko ihminen rakastaa pääsemättä ensin itse rakkaudesta osalliseksi. Itse en voinut, vaan se kysyi uskoa tahoon, joka rakastaa täydellisesti. Voiko ihminen todella rakastaa "omillaan"?

Hätkähdyttävää tekstiä

2010-10-13T07:16:00.000+03:00

"The native in the West has accepted the Alienist critique with remarkable passivity; his morale is at an all-time low. He regards it as his duty to tolerate, without even voicing an objection, people who want to destroy his way of life, prey on his children, and desecrate everything he used to hold sacred."

- Pensees - Notes for the Reactionary of Tomorrow

Ylpeyttä ja empatiaa

2010-10-08T19:28:00.000+03:00

On tullut vastaan sellainen mielipide, että uskonnon totuusarvo on käytännössä yhdentekevä, ja että olennaisinta siinä on sen välinearvo. Tätä mielipidettä esittävät yleensä ottaen uskontoon myönteisesti suhtautuvat ateistit, ja suhtautumista voisi verrata Ivan Karamazovin Suureen inkvisiittoriin. Viimeksi mainittu rakensi myötätunnosta ylvään valheen, koska ihmiskunta tarvitsi sitä. Muita vastaavia löytyy vaikkapa Unamunon Pyhän miehen uhrista ja riittävästi halutessaan sellaisen voi nähdä jopa Jeesuksen parkaisussa ristillä.

Mielipide on sikäli erinomaisen ovela, että se on samaan aikaan uskontomyönteinen ja uskontovastainen: sen omaksuva ihminen pääsee nautiskelemaan niin marttyyrin osasta kuin ylpeydestäkin. Marttyyriksi hän pääsee pitämällä synkeän totuuden itsellään ja ylpeäksi kokemalla, että hänellä on tieto, jonka levitessä koko maailma kärsisi. Se on sankaruutta, jota varten ei tarvitse tehdä mitään.

Näkemys on kuin vuorelta muita katsovalla: välinearvoon vetoava ateisti katsoo muita myötätunnolla ja alaspäin. Ikään kuin hänellä olisi valta ja velvollisuus holhota toisia ihmisiä, suojella näitä totuudelta ja nostaa itsensä ihmiskunnan - tai ainakin "suojeltaviensa" - tuolle puolen.

Kuten niin usein inhimillisessä kanssakäynnissä on tapana, pimitetään toisilta sen mitä totena pitää, empatiaan vedoten. Empatia on erinomainen keppihevonen ja sillä ratsastamalla on helppo unohtaa ruokkivansa samalla ylpeyttään. Ilmiö on helppo pistää merkille käytännössä jokaisen kehitysapu- hyväntekeväisyys- ja kerjäläisaktiivin toiminnan kantavana voimana. Vastaavasti kumppaniaan pettänyt ja asian pimittävä osapuoli vetoaa tietysti empatiaan, haluten säästää kumppaninsa tarpeettomalta tuskalta, ja melkein unohtaa tässä hyväntahtoisuuden puuskassa hyötyvänsä siitä itsekin. Parhaassa tapauksessa tuntee itsensä jopa marttyyriksi, kantaen omatuntoaan ettei toisen tarvitsisi.

Lempeä valehtelu, tosiasioiden tai niiden seurauksien piilottelu ja valinnanvapauden vieminen toisilta ovat niihin syyllistyvän ihmisen mielestä hyviä tekoja. Samat ihmiset vaativat tilille niitä, jotka kertovat tosiasioita, ja syyttävät heitä julmuudesta. Todellinen motiivi tähän on pelko siitä, että jouduttaisiin itse kohtaamaan ne asiat, joilta on "toisia", rehellisemmin itseään, suojannut.

Tämä on asia, johon moni on syyllistynyt ja syyllistyy, uskoi tai ei. Se tekee hyväntahtoisesta ihmisestä valehtelijan lupaamalla oikotien onneen. Se uskottelee ihmisen itselleen sankariksi pukemalla tämän lohikäärmeen suomuihin. Se on sankaruutta ilman ansiota - kuten näsäviisas voisi sanoa juoksuradalla: turha juosta, olet jo maalissa. Valheelle periksi antaminen tuntuu sille antautumisen hetkellä helpottavalta, mutta pikkuhiljaa se orjuuttaa käyttäjänsä.

Päästän ääneen Don Colachon, joka vie kristityltä ylpeyden kuiskimat oikeutukset pimittää totuutta:

To be Christians is to find ourselves before one from whom we cannot hide, before whom it is impossible to disguise ourselves.
It is to assume the burden of the truth, no matter whom it injures.

Valheelle ei voi rakentaa mitään kestävää tai vahvaa - kuvitteli sille miten ylevät motiivit hyvänsä.

Linkkien kuudes

2010-10-08T09:30:00.001+03:00

Olen taas löytänyt lukemisen arvoisia kirjoituksia kahdella kielellä.

Jaska Brown: Koulutuksen rikkaudet
Fangorn: Teodikeasta
Octavius: Helsingin kuolinkellot
Kati Sinenmaa: Poliitikot uskontojen arvojen asiantuntijoita
Pauli Vahtera: Jättäkää meille edes vesi

Bloody Elbow: Is MMA Too Violent? One Reporter Says Enough Is Enough
Chicago Boyz: To Save The World, How Many Would You Kill?
House of Eratosthenes: Fair Game
The Last Psychiatrist: Catfish: The Real Danger Of Social Media
Samson's Jawbone: Samson explains his absence
Vox Popoli: Mailvox: the homophobia hypothesis, Feminists discover economics

Ylpeys, lankeemus ja käytäntö

2010-10-03T18:55:00.002+03:00

Monet "konkreettisessa todellisuudessa" tiukasti jalkansa pitävät tahot syyttävät usein meitä uskovaisia haihattelusta ja mahdottoman tavoittelusta. Yksinkertainen esimerkki on kristillinen moraali, jonka ideaalia ei yksikään elävä ihminen tavoita. Olen kuullut sellaisen tavoittelun olevan hullua, ja sen sijaan viisaampaa punnita rahkeitaan, miettiä mihin ne riittävät, ja asettaa tavoitteensa sen mukaan. Minun mielestäni monta hullumpaa tekoa ei olekaan, kuin käytännöllisten ihanteiden tavoittelu.

Siinä, missä minä en voi onnistua käytännössä yrityksessä olla kristillisen moraalin mukaan hyvä ihminen, voin sentään yrittää tavoitella sitä. Vaikka tiedänkin, että tulen sortumaan, olen silti pyrkimykseni myötä parempi ihminen kuin muuten olisin. Jos vaikkapa sen sijaan ottaisin tavoitteekseni olla gentlemanni, saisin uskoteltua itselleni asian todeksi parissa viikossa.

Samasta syystä viisaus pakenee tavoittelijaansa, ja mahdollistaa siihen pyrkivän viisastumisen nimenomaan sillä, että sitä ei voi tavoittaa. Sen sijaan ihminen, jonka mielestä viisaus tarkoittaa korkeaa asemaa tai spettaria maan korkeimmaksi rankatusta oppilaitoksesta, saa itsensä uskomaan viisauteensa (tai toisten viisauteen) viimeistään saavuttamalla kyseiset käytännön rajapyykit.

Miksi nämä käytännössä toteutuneet ideaalit ovat vaarallisia? Siksi, että ne ruokkivat ihmisen ylpeyttä. Jokainen tietää, että gentlemanniksi itseään nimittävä ihminen on ylimielinen paskiainen, samaten kuin spettaria viisauden merkkinä pitävä uskoo miten pöyristyttävän jutun hyvänsä, kunhan se tulee arvosanoilla voidellulta, eikä usko järkeä puhuvaa kadunmiestä, vaikka saisi todisteet hopealautasella.

Nämä ihmiset tulevat käytännöllisten ihanteidensa takia sokeiksi ne saavuttaneiden ihmisten inhimillisyydelle, erehtyväisyydelle ja itsekkyydelle. Kukaan kristitty ei luota ihmiseen, joka sanoo olevansa hyvä ja nöyrä - he tietävät välittömästi kyseessä olevan valehtelijan. Sen sijaan teknokraatti polvistuu valtsikan läpäisseen eteen tai kuvittelee sellaisena itsensä puolijumalaksi.

Käytännöllisten ja mahdottomien ideaalien käytännön ero on seuraava:
Mahdotonta ideaalia tavoitteleva ihminen tietää, ettei koskaan voi sitä saavuttaa. Tämän takia hän pyrkii minimoimaan epäonnistumistensa aiheuttamat vaarat, koska ei usko voivansa kaikkia välttää. Käytännöllisten ideaalien ystävällä ei ole mitään muistuttamassa omasta epätäydellisyydestään, saati vaaroista, jotka siitä seuraavat.

Niin kutsutut käytännön ideaalit ovat kannattajilleen oikeuttaneet lukemattomat "rikotut munat", mutta yhtäkään niiden lupaamaa omelettia ei ole syntynyt. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se on luonnonlaki, jota ei löydä luonnontieteistä.

Moni uskomaton on naureskellut sille, että ihmiset löytävät uskonsa yleensä jonkinlaisen kriisin tai pohjakosketuksen yhteydessä. He eivät ymmärrä, että nämä pohjakoskettajat, joita todellisuus on nöyryyttänyt, ovat olleet vielä vähän aikaa sitten tismalleen samoja naureskelijoita ja omaan kyvykkyyteensä uskovia kuin hekin. Ne toiset puolestaan eivät naura, vaan ojentavat kätensä.

Junttipuolue

2010-10-03T18:08:00.002+03:00

Perussuomalaisia on lukemattomia kertoja nimitetty junttipuolueeksi ja sen äänestäjiä vähintään vihjattu jos ei suoraan nimitetty yhteiskunnan pohjasakaksi ja älyllisesti vähälahjaiseksi porukaksi. Joidenkin mielestä tämä junttiporukan maine ja leima on erinomaisen tehokas ase tätä porukkaa vastaan - minun mielestäni mikään ei voisi olla sille parempi puolustus.

Persut ajavat yksinkertaisia asioita, joiden taakse yksinkertaiset ihmiset voivat asettua. He eivät käytä poliittisen ohjelmansa julkituontiin lukemattomien jargonisivujen puhelinluetteloita, joiden sivulauseisiin ja alaviitteisiin voidaan piilottaa aivan mitä tahansa ja joihin vetoamalla voidaan myös kieltää vastuu aivan mistä tahansa. Pilkka on sikäli osuvaa, että tyhmäkin tajuaa mistä on kyse.

Intelligentsijan kannattajapuolueet puolestaan yrittävät vedota siihen, että ette kai nyt halua samaistua sellaisiin idiootteihin, jotka ilmaisevat itseään ihan oikeasti ymmärrettävällä suomella ja ajavat vielä suomalaisten asiaakin? Hyvänen aika - duunareihin ja muihin käytännössä tuottavassa työssä kätensä ryvettäviin ihmisiin?

Minä en kaiken kaikkiaan tiedä missä määrin fiksuja Perussuomalaiset yleisesti ottaen ovat. Minä kuitenkin tiedän heidän olevan ainoa puolue, jonka suunnitelmien käytännön toteutukset eivät ole säännönmukaisesti olleet järkyttävässä ristiriidassa jokaisen todellisuuteen koskaan tutustuneen oikeustajun ja laskupään kanssa.

Minä olen lukenut sen verran historiasta ja aatehistoriasta, että olen ymmärtänyt kaikkein vaarallisimpien ja tuhoisimpien ihmisten olevan nimenomaan niitä älykkäitä ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet koskaan tekemisiin konkreettisen todellisuuden - kuten palkkansa ansaitsemisen tai tulosvastuun kanssa. Älykkyyden palvonta ja vapaiden käsien antaminen tahoille, joilla ei ole pienintäkään käytännön kosketusta todellisuuteen, ovat mahdollistaneet koko läntisen maailman itsetuhon tielle ajaneet ideologiat.

Älykkyys ei ole viisautta - eikä yksinkertaisuus typeryyttä. Älykkäät ihmiset eivät ehkä tule ajatelleeksi kummalla on vähemmän varaa tehdä elämässään virheitä: sillä, joka maksaa niistä korkeimman mukaan, vai sillä, jolle ei koskaan tule valitsemastaan politiikasta mitään seurauksia? Miettikää tuota kysymystä hetki ihan rehellisesti. Vastatkaa sitten uudestaan kysymykseen siitä, haluatteko äänestää älykkäiden ihmisten puoluetta, vai niiden, joilla ei ole varaa rakennella pilvilinnoja rahvaan kärsittäviksi?

Politiikassa ei rehellinen ihminen pärjää - tai niin ainakin valehtelijat uskottelevat.

Ateismin ja agnostisismin ero

2010-09-27T09:26:00.000+03:00

Netissä on vastaan tullut lukuisa määrä ateisteja, joiden mielestä agnostikot ovat ateisteja. He perustelevat käsityksensä sanomalla, että identifioidun uskon puute ja uskon puute tarkoittavat samaa asiaa.

Agnostikko ei tiedä uskooko - hän ei väitä tietävänsä mikä jumala, saati Jumala, on. Koska hän ei koe ymmärtävänsä mistä on kyse, hän ei katso voivansa ottaa asiaan mitään kantaa. Se on hänelle vastaavanlainen kysymys kuin jos häneltä kysyttäisiin uskooko hän jonkin vieraskielisen ilmaisun tarkoittavan jotain tiettyä asiaa.

Tämä logiikan alkeellista ymmärtämistä edellyttävä päätelmä näkyy olevan ateistien äänekkään enemmistön käsittämättömissä, mutta eivätpä he tunnu tajuavan sitäkään, että jokainen ateistinen jumalkäsitys on olkiukko.

Rikkinäisten perheiden ongelma

2010-09-22T08:35:00.017+03:00

Takkiraudan puolella käsiteltiin kovasti mutta nähdäkseni yksipuolisesti ns. rikkinäisten perheiden ongelmaa, jolla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että rattopoika siittää lauman muksuja, jotka jäävät sosiaaliturvan varaan jäävien yksinhuoltajaäitien kontolle. Ongelmaa pidetään suurena, ja esimerkkiratkaisuina ehdotetaan rattopojan pakkosterilointia ja/tai sosiaalitukien lakkauttamista. Itse en kannata väkivaltaa saati kollektiivisia rangaistuksia.

Minusta näyttää siltä, että keskustelijoilla on unohtunut eräs ihmislajin käyttäytymiseen vaikuttava evolutiivinen maksiimi, jota ei ole mahdollista huijata: munasolut ovat kalliita, sperma on halpaa. Kyseinen biologinen fakta ei kysy olemassaololleen oikeutusta tai katoa kun siitä ei pidä. Tästä syystä jokainen miessukupuolen siveyteen nojannut yhteiskunta on epäonnistunut tavoitteessaan totaalisesti ja naissukupuolen siveyteen nojaavat pääsääntöisesti eivät. Tosiasioiden kieltäminen kääntää ne automaattisesti kieltäjäänsä vastaan.

Raskauden evolutiivista hintaa on siis alennettu keinotekoisesti yhteiskunnallisten tukiaisten muodossa ja juridisten tahojen suodessa lapset käytännössä aina äidille. Don't need a man on yh-äitien slogan, joka unohtaa kertoa but I need society and its money.

Jotkut ehdottivat ratkaisuksi myös sosiaaliturvan lakkauttamista, jolloin munasolun hinta palaisi takaisin luonnolliseen uomaansa. Ongelmana kuitenkin olisi tällöin se, että ihmisillä, joilla ei olisi tällöin sosiaalisesti hyväksyttyä toimeentuloa, olisi suoranainen pakko siirtyä läpeensä antisosiaaliseen elämäntapaan. En pidä sitä vaihtoehtona.

Herää siis kysymys: jos häntäheikkejä ei steriloida eikä sosiaaliturvaa poisteta, miten ratkaista näiden siittämien lasten aiheuttamat sosiaaliset ongelmat?

Minusta vastaus on hyvinkin yksinkertainen, ja rakentuu aikaisemmin ilmaisemani evolutiivisen maksiimin varaan: siirretään huoltajuus käytännössä aina (eli vastaavissa määrin kuin se nyt suodaan naiselle) suoraan miehelle. Naisen motiivi hankkia lapsi elatuksineen ilman miestä - tai heittää mies mäkeen ja ottaa tukiaiset tilalle - lakkaa kuin seinään. Häntäheikit tietysti pysyvät edelleen häntäheikkeinä mahdollisuuksiensa mukaan, mutta saattavat huomata, että saanti (etenkin paljaalla ja ilman ehkäisyä) vaikeutuu merkittävästi, kun naisen motiivit vastuuttomaan seksielämään vähenevät olennaisesti.

Olen täysin varma siitä, että epideeminen yksinhuoltajuus loppuisi hyvin äkkiä, samoin ei-toivotut raskaudet. Epäreilunahan sitä pidettäisiin, kun "miehet saavat pitää hauskaa ja naiset kantavat vastuun", mutta sen ainoa vaihtoehto on, että sitä vastuuta ei kanna kukaan osallisista: häntäheikit saati yksinhuoltajamammat eivät tavan mukaan ole nettoveronmaksajia. On hassu sattuma (jos sellaisiin uskoo), että tämä vastuukysymyksen epäreiluus on sivuutettu keskustelussa täysin. Se "naiselle epäreilu" systeemi on ainoa, joka on käytännössä osoittanut toimivansa, riippumatta siitä, miltä se kenestäkin tuntuu. Se ei myöskään ole tehnyt onnettomaksi ketään, joka ei olisi itse onnettomuuttaan aiheuttanut - toisin kuin nykysysteemi.

Ongelma ei ratkea "jakamalla vastuu kaikille", koska se ei käytännössä voi kaikille jakautua. Kaikkien sijaan se päätyy kannettavaksi nimenomaan niille, jotka eivät ole sitä aiheuttaneet. Ongelma ratkeaa vain jakamalla vastuu sille taholle, joka sen synnyttää (sanaleikki tässä ihan tarkoituksella).

Demokratian ystävät voisivatkin kertoa suunnitelmansa siitä, miten kuvittelisivat saavansa tämän ehdotuksen kansanäänestyksessä läpi.

Onko ihmisellä tarve toimia moraalisesti oikein?

2010-09-17T07:58:00.010+03:00

Keskustelussa tuli vastaan väite siitä, että ihmisellä olisi tarve toimia moraalisesti oikein. Minä näen väitteessä tiettyä ansiota, mikä tekee sen virheellisyydestä aina vain traagisemman.

Kyseistä ”tarvetta” voi huijata, ja käytännössä jokainen siihen syyllistyykin. Jokainen on varmasti tavannut ja keskustellut ihmisten kanssa, jotka kokevat, etteivät koskaan riko moraaliaan vastaan. Itse olin sellainen, ja joka kerta, kun itse asiassa rikoin sitä vastaan, selitin sen jollain tavalla, joka siirsi joko vastuun teostani pois tai oikeutti sen.

Se, että ottaa itselleen oikeuden tuomita ja armahtaa, tarkoittaa sitä, että asettuu moraalin yläpuolelle. Sellainen ihminen voi tunnustaa moraalia nimellisesti, mutta ei käytännössä. Sellaiselle ihmiselle käsite on täysin utilitaristinen. Kyseessä on pikemminkin tarve oikeuttaa toimintansa, mikä ei ole sama asia kuin tarve toimia moraalisesti oikein. Jälkimmäistä ihmisellä ei valitettavasti ole, mutta sen ymmärtäminen on sikäli terveellistä, että se mahdollistaa vastuunsa kantamisen jokaisesta valinnastaan.

Varjopuolena siinä on se, että havaitsee rikkovansa useinkin moraalia vastaan. Havainto on sen verran raskas, että kukaan ei omillaan pysty tällöin sekä ylläpitämään moraalia että kestämään jatkuvan tietoisuuden rikkomisistaan: lopputuloksena on joko välinpitämättömyys tai loputon selittelyiden ja oikeutuksien vyyhti, jonka tarkoituksena ei ole osoittaa, että kyseessä olisi hyvä ihminen, vaan pikemminkin estää ketään muuta saamasta asiaa selville.

Sitten tarvitaankin se armo, muuten ongelmaa ei saa ratkaistua. Ja jotta sillä olisi merkitystä, ja se eroaisi välinpitämättömyydestä omia rikkeitä kohtaan, se tulee saada ulkopuolelta. Ongelmana on tällöin se, että jos kyseisen oikeuden suo ihmiselle, antaa tälle valtaa itsensä yli, jota puolestaan on sitten kiusaus ja tilaisuus käyttää väärin - ja lakkaa olemasta, kun kyseinen vallankäyttäjä ei ole läsnä. Ratkaisu löytyy absoluuttisesta arvosta ja/tai sellaisen asettajasta, mutta se taas nojaa väistämättä uskomukseen, koska sen eettinen välttämättömyys ei varsinaisesti ole materiaalinen todiste sen olemassaolosta.

Tästä syystä materialisti, utilitaristi tai relativisti pitää kristittyä kaksinaismoralistina: tämä ei suostu sanomaan, että moraalin voi määritellä itse ja ettei rikkomisella ole todellisuudessa merkitystä, mutta ei pysty sitä noudattamaankaan. Jos ei usko absoluuttiseen moraaliin, sellaista toimintaa ihmiseltä, jonka tietää rikkovan absoluuttiseksi katsomaansa moraalia vastaan, ei voi ymmärtää mitenkään muuten – jos tuomaria ei ole, kaikki sääntöön uskovat ottavat hänen silmissään tuomarin roolin. Ilman universaalia tuomaria – kutsui sitä sitten karmaksi tai Jumalaksi – moraalikäsitys, jota vastaan tunnustaa rikkovansa jatkuvasti, on mieletön. Täten siinä, missä kyseessä on vaikkapa kristityn näkökulmasta erottamaton osa todellisuutta, on vaikkapa nimimerkki Tiedemiehen kielellä kyseessä vain ”läppä”.

Ongelmaksi nousee myös se, että absoluuttinen moraali poissulkee relatiivisen: kun ihmisellä ei ole tuomiovaltaa, ei tällä ole myöskään oikeutta valita sääntöjä. Tällöin se, mikä on oikein, ei ole kenenkään ihmisen päätettävissä – näiden lukumäärästä riippumatta. Tästä seuraa, että arvokeskustelu ihmisen kanssa, joka uskoo absoluuttiseen moraaliin, on umpikuja jokaiselle, joka ei sellaiseen usko. Tosin jälkimmäisille mikä tahansa arvokeskustelu on looginen umpikuja.

Elinvoima

2010-09-14T20:23:00.003+03:00

Jokaisen rappeutuvan kulttuurin tunnusmerkki on ollut loputon (arvo)keskustelu. Keskustelu syö kaiken sen energian, mikä tulisi kanavoida oman kelpoisuuden ylläpitoon. Historiaan perehtyminen paljastaa tämän selvästi ja vastaansanomattomasti. Skeptiset tahot voivat kysyä itseltään, milloin vaikkapa Ateena ja Rooma olivat intellektualeimmillaan ja mistä lähtien länsimaalaisten vaikutusvalta maailmassa alkoi laskea.

Ihminen voi toimia nopeasti vain niiden arvojen pohjalta, jotka ovat olleet hänelle itsestäänselviä pitkän aikaa - tie kognitiosta selkärankaan on pitkä. Elämässä on tilanteita, joissa elämän ja kuoleman ratkaisee kyky toimia epäröimättä, eivätkä nämä tilanteet rajoitu yksilön kokemuksiin, vaan pätevät myös sivilisaation tasolla.

Epäröinnin synnyttämästä rappeutuvasta, epävarmasta ja puolustuskannalle jääneestä häviäjästä voi tulla voittaja valitsemalla tiensä ja omistautumalla jumalalleen. Mitä pidempään on omistautunut ja mitä paremman suunnan valinnut, sitä voimakkaammaksi kasvaa. Voimakkaimmat voittavat kuollessaankin, kuten herransa. Katse on pidettävä pallossa: ihminen tai yhteiskunta, joka ryhtyy ottamaan oppitunteja häviäjiltä, opettaa itsensä häviämään.

Tässä on diversiteetin ja eklektismin heikkous: riippumatta siitä, onko vierailla aineksilla jotain positiivista tarjottavana, niistä ei ole mahdollista omaksua pelkkää positiivista ja karsia negatiivinen pois - ihmiset saati kulttuurit eivät ole rusinapullia, joiden sattumat voi keräillä yksi kerrallaan pois. Kun on valmis sotkemaan arvomaailmansa antamalla pikkusormen perkeleelle, tarkoittaa niin kutsuttu järkiratkaisu itsensä heikentämistä, epävarmuustekijöiden ja tehottomuuden lisäämistä.

Ajatus ei koskaan vastaa tekoa eikä ideologia käytäntöä, kuulostivat ensimmäiset miten hyvältä tahansa. Voimakkaaksi kasvaa kokemuksen kautta, ei järkeilemällä. Sankarista ei tule sankari ennen seikkailua ja vaikeuksien konkreettista voittamista. Kuvitelma oikotiestä onneen synnyttää käytännössä lohikäärmeen, velhon tai tyrannin: heikkouksilleen sokean hirviön, joka aiheuttaa niihin sortumalla mittaamatonta tuhoa ja kärsimystä.

Ajatukset, ideologiat ja teoriat, tarjoavat parhaimmillaankin epätäydellisiä ja tulkinnanvaraisia kuvauksia todellisuuden luonteesta. On vain yksi taho, jonka sana vastaa todellisuutta, ja sen tahon sana synnytti todellisuuden. Meidän muiden kohdalla jokainen teko painaa enemmän kuin tuhat sanaa niin hyvässä kuin pahassa.

Radikaali, idealisti, skeptikko ja teoreetikko on rappion luoja ja epävarmuuden siittäjä. Viisas valitsee sankarikseen sen, jonka sankaruus näkyy muuallakin kuin pilvilinnoissa tai niiden alas repimisessä.

Elinvoimaltaan intellektuaalit - eli käytännön ulkopuolta painottavat tahot - ovat enää hiipuvaa hiillosta. Mitä syvemmälle yhteiskunnan arvot on sisäistetty ja mitä voimakkaammat ne ovat, sitä suurempi on sen elinvoiman roihu.

Linkkipostaus V

2010-09-13T15:15:00.002+03:00

Juutuin kevytmieliseen sanailuun Nihilistin päiväkirjan puolella, mistä syystä oman blogini puolella on ollut hiljaista. Tässä kuitenkin vähän mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjoituksia.

Citizen Renegade: American Hero
Forest Poetry: Reason and transcendence
In Mala Fide: Notes from the underground mall
Joseph Dantes: Decadence and what we can do about it (city on a hill)
The Spearhead: Zeta Game - Hypergamy Crossroads
Vox Popoli: The amoral essence of atheism

Jk. Olenko muuten ainoa, vai onko blogger ryhtynyt viime aikoina yleisestikin paljon epävakaammaksi alustaksi kuin esimerkiksi kuukausi sitten?

Kummallinen päätelmä

2010-08-28T09:00:00.002+03:00

Eräs mieltäni askarruttava virhepäätelmä, johon olen törmännyt viimeksi lukemissani nettikeskusteluissa kerran toisensa jälkeen, on seuraava:

Ateismi pakottaa käyttämään järkeä ja tekee ihmisestä rationaalisen. Toisinaan tästä näkee myös versiota rationaalisuus ja järjenkäyttö tekee ihmisestä ateistin.

Ei ateismilla ole mitään tuollaista sisältöä. Ateismin ainoa sisältö on uskomus siitä, ettei jumalia ole - ainoa sisältö, mitä sillä itsessään on, ei ole millään muotoa rationaalinen. Täten uskomus, jonka mukaan ateismi tekee ihmisestä rationaalisen, vastuullisen, järkeä käyttävän tai ihan mitä tahansa muuta, on silkka uskomus vailla mitään välitöntä yhteyttä kyseiseen käsitteeseen.

Käsitys siitä, että ateismi tekisi ihmisestä rationaalisen, on sikäli hyvin huvittava, että kyseinen uskomus perustuu silkkaan taikauskoon osoittaen sillä olevansa sisäisessä ristiriidassa. Sama koskee käsitystä siitä, että rationaalisuus jotenkin johtaisi ateismiin.

Mielenkiintoista myös on, että kyseiset uskomukset ovat osoittaneet pysyvänsä voimassa riippumatta siitä, montako kertaa ne on todistettu rationaalisin perustein virheellisiksi. Tämä johtunee siitä, että kyseisiä uskomuksia käytetään oikeutuksena ylimieliseen suhtautumiseen ja ovat lähtöisin emotionaalisesta tarpeesta, eivät järjen käytöstä. Koska niitä ei ole järkiperusteilla muodostettu, ei niitä niillä myöskään kaadeta. Ulkopuoliselle ei tietenkään tuota mitään hankaluuksia todeta keisarin rehvastelevan kelteisillään.

Sattuma, aukkojen jumala

2010-08-20T11:30:00.003+03:00

Tulin tässä tarkastelleeksi sattuman käsitettä, joka siis tarkoittaa tapahtumaa, jolle ei ole selvitettävissä olevaa syytä. Jotkut kutsuvat sattumaksi kaikkea, mille ei olla vielä selvitetty syytä - se on heille "aukkojen jumala", ja sellaisessa merkityksessä he usein kuvittelevat uskovien uskovan omaansa. Erotan siksi toisistaan sattumaan uskovat ja jumaliin uskovat, että en tiedä jälkimmäisten uskovan sattumiin, tai siis tapahtumiin ilman syytä. Syytä ei ehkä tunneta, eikä sitä ehkä voida selvittää, sen voivat teistitkin myöntää, mutta eivät sitä, etteikö sitä olisi.

Kyseessä on siis usko siihen, että jotkut asiat "vain tapahtuvat", kuten moni sattumaan uskova ilmaisee maailman ja elämän synnyn (esimerkkinä Richard Dawkins Itsekkäässä geenissään).

Hartaimmat sattumauskovaiset uskovat hallitsevansa maailmaa itse keksimillään todennäköisyyksillä, ja arvioivat vaikkapa tapahtuman X todennäköisyydeksi 1:10. Jos tapahtuma X käy toteen, hän pitää sitä ällistyttävänä sattumana tai uskoo arvioineensa todennäköisyyden väärin. Missään vaiheessa hänellä ei käy mielessä, että tapahtuma X ei olisi voinut jäädä toteutumatta, kuten jumaluskoiset uskovat. He todella uskovat sattuman ja todennäköisyyksien hallitsevan maailmaa.

Abstrakti ja teoreettinen hahmotuskyky eivät kuitenkaan muokkaa maailmaa, vaan ovat pelkästään puutteellinen väline sen hahmottamiseen. Mitään ei tiedetä tapahtuvan ilman syytä, sen sijaan meillä on loputtomasti todistusmateriaalia sen puolesta, että tapahtumille on syy, joten yksinkertaisin käsillä olevan aineiston huomioon ottava päätelmä on, että sattumaa ei ole olemassa. Tämä on siksi hauska ajatusleikki, että se kulkee tismalleen samalla tavalla, jolla ateistit usein uskovat selittävänsä, ettei Jumalaa ole olemassa.

Totta kai kaikki ihmiset, myös uskovat, punnitsevat todennäköisyyksiä, mutta todellisuudessa he punnitsevat vain janalla en usko voivan tapahtua-ei varmaankaan tapahdu-varmaankin tapahtuu-en usko että voi jäädä tapahtumatta, eikä läheskään aina punnitsemiselle ole mitään muuta perustetta kuin perstuntuma. Itse keksittyjen lukujen sekoittaminen noihin ainoastaan antaa vaikutelman siitä, että käsitys on jokin muu kuin yksi noista. Täten ateistien usein toistama väite "todennäköisyys jumalalle on niin pieni, etten voi uskoa siihen" ei tarkoita mitään muuta kuin että ei pidä sitä mahdollisena - eikä sitä, mistä kyseisen todennäköisyyden on kaivanut, pysty mitenkään osoittamaan. Se on vedetty hatusta, mutta silti sattumauskovainen uskoo sen totuudenmukaisuuteen siitä huolimatta.

Kuten taannoin kirjoitin, läheskään kaikki jumalkäsitteet eivät ole persoonallisia eivätkä kaikki uskovaiset usko olevansa uskovaisia. Onko sattumausko siis alkeellista, persoonatonta teismiä, jossa jumaluuden nimi on sattuma? Minusta näyttää siltä.

Antikristillisiä projektioita

2010-08-20T10:51:00.001+03:00

Luettuani itseäni viisaamman ihmisen kirjoittamaa kirjaa, tulin löytäneeksi siitä havainnon, jonka mukaan kristinuskoa vastustavilla ihmisillä on taipumus projisoida siihen kaikki paheensa. Luettelen liudan esimerkkejä, ja ne herättävät monissa varmasti pahennusta, vähintään henkilöön käyvän luonteensa, mutta myös osuvuutensa takia.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa julmuudesta, on tavanomaisesti ihminen, joka ei tunne armoa eikä osaa antaa anteeksi.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa pehmoudesta, tapaa olla ihminen, jolla ei ole rohkeutta asettua itse mitään vääryyttä vastaan.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa kristinuskoa elämän vieroksumisesta, tapaa kannattaa kuolemanrangaistusta, abortteja, eutanasiaa ja oikeutta itsemurhaan. Sellaisen ihmisen mielestä ihmisillä ei ole myöskään mitään velvollisuutta pyrkiä tekemään lapsia.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa elämäfetisismistä, ei missään tilanteessa, jossa uskoisi voivansa sen välttää, asettaisi omaansa alttiiksi.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa moraalittomuudesta, ei kykene kuvailemaan moraalia, jota voisi rehellisesti sanoa seuraavansa.

Ihminen, joka syyttää kristittyjä yhden totuuden palvomisesta, ei pysty kyseenalaistamaan käsitystään, jonka mukaan kristinusko ei ole totta.

Ihminen, joka pitää kristinuskoa tietämättömien uskontona, ei halua tietää siitä mitään.

Ihminen, joka pitää kristittyjä vastuuttomina, tekee parhaansa vaietakseen erheensä ja väärintekonsa kuoliaaksi eikä oma-aloitteisesti myönnä niitä.

Minä olen joskus esittänyt kaikki nuo syytökset, ja kaikki niistä tehdyt päätelmät ovat myös osuneet minuun - en tosin usko, että olisin tuolloin pystynyt mitenkään myöntämään kyseistä tosiasiaa ääneen. Itsekritiikki ei kuitenkaan ole havainnon ydin, vaan se, että antikristillisyys usein sikiää niistä omista paheista, joilta haluaa silmänsä ummistaa. Antikristillisiksi tullaan teini-iässä, teini-ikäisten syistä. Siinä, missä moni tietää kyllä, että ei tehnyt teini-iässä montakaan kovinkaan viisasta ratkaisua saati oikeista syistä, on tämä yksi sellainen, jota on jostain syystä hyvin vaikea tunnustaa.

Rationaaliseen keskusteluun lähteminen tällaisten ihmisten kanssa on siksi umpikuja (vaikka voikin olla hauskaa), että vaikka rationaaliset perusteet syytöksille näyttäisi miten huteriksi ja vuotaviksi hyvänsä, esitetty kanta ei muutu, koska sille on perusteen ulkopuolinen henkilökohtainen tarve. Niin kauan kuin tarve on olemassa, uskotaan sille olevan oikeutus, ja sellainen etsitään miten kaukaa tahansa. Jonkun muun täytyy kantaa se synti, johon omat voimat ja rehellisyys riitä, ja se joku on se, joka omasta tahdostaan otti ne kantaakseen.

Linkit, loppumaton luonnonvara

2010-08-19T08:45:00.000+03:00

Lukeminen on hyväksi. Suosittelen myös kirjoja.

Suomeksi:
Henry Laasanen: Miehet ovat parempia johtajia
Middlebeercommando: Elämän tosiasioita, osa 2
Palaneen käryä: Kristityt ja Israelit
Takkirauta: Tiedefetisismi
Tapio Tuuri: Miehen osasta

Englanniksi:
Citizen Renegade: Then And Now, Part Two
In Mala Fide: Just another freak in the freak democracy, You now have the right to get laid
The Spearhead: Does This Dress Make My Ass Look Fat?
Thursday: Some Guys Really Do Just Hate Chicks
Vox Popoli: TARP rape, Bitch school

Kollektiivi-identiteetti

2010-08-12T11:49:00.000+03:00

Keskusteluja helposti häiritsevä ja itse asiassa usein ne alkuunsa lopettava tekijä on identifioituminen kollektiiviin. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka lukee itsensä jonkin porukan jäseneksi, ei pysty osallistumaan kyseistä porukkaa koskevaan keskusteluun ottamatta aivan kaikkea henkilökohtaisesti. Tilanne, jossa ihminen pystyy keskustelemaan ja tarvittaessa arvostelemaan kyseistä porukkaa tyypillisine käyttäytymismalleineen ja niin edelleen, ymmärtäen, että yleistysten porukasta X ei tarvitse kertoa hänestä mitään henkilönä, on minusta erinomainen, mutta (ainakin) tätä nykyä hirmuisen harvinainen.

Nykyisin ihmiset pystyvät keskustelemaan ainoastaan sellaisista identifioitavista ryhmistä, joiden yksikään jäsen ei ole paikalla. Itse asiassa välttämättä eivät silloinkaan, sillä nykyään maailmasta löytyy myös valtavasti ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen kärkkäitä ottamaan kaiken sanotun henkilökohtaisesti jonkun toisen puolesta.

Minä muistelen tällaista (usein onnistuvaa) yritystä tappaa keskustelu joskus nimitetyn kukkahattutäteilyksi, mutta se ei enää rajoitu täti-ihmisiin, vaikka oman kokemukseni mukaan ilmeneekin paljon useammin naisissa kuin miehissä. On paljon helpompi saada sanottua "mies haluaa kaikki naiset itselleen" kuin "nainen haluaa aina parhaan miehen, kuka se hänestä milloinkin on", ilman, että kukaan ottaa itseensä, vaikka sukupuolta koskeva yleistys on molempien sukupuolten kohdalla yhtä osuva. Olen kuitenkin havaitsevinani myös lihaasyövien heteromiesten ottavan kiihtyvää tahtia uhridiskurssin omakseen, kaiketi siksi, että havaitsee sen tuottavan nykyisessä yhteiskunnassa tuloksia.

Avoimia, rehellisiä ja suorapuheisia keskusteluja kykenee nykyään käymään lähinnä kaveriporukassa, jossa luottamus on sen verran korkealla ja piiri sen verran suljettu, ettei tarvitse saavuttaa tai esittää kenellekään mitään.

Yksilön kokemus siitä, että kaikki kollektiivista sanotut asiat suunnataan häneen henkilönä, kertoo karua kieltään täydellisestä luottamuksen puutteesta kanssakeskustelijoihin. Ilmiö on ainainen riesa niin miesten ja naisten eroja käsiteltäessä, maahanmuutto- kuin uskontokeskusteluissakin, vaikka keskusteluun kyvyttömät, kaiken henkilökohtaisesti ottavat ja vain oman mielipiteensä sallivat kukkahatut yrittävätkin väittää vain kaipaavansa keskusteluun jotain tasoa. Se taso vain tarkoittaa sitä, että vain he viiteryhmineen saavat ilmaista asiansa.

Hommassa vaan on se vika, että kun keskustella ei voi, niin sitten tapellaan tai ei olla missään väleissä. Teoriassa ihmiset tykkäävät keskustella, mutta eivät siihen käytännössä pysty, vaan syntyy konflikti.

Sitä on diversiteetti pähkinänkuoressa.

Ylpeyden ja moraalin suhteesta

2010-08-11T09:26:00.003+03:00

Itse rakennetuissa moraaleissa tapaa olla sellainen erittäin vaarallinen piirre, että ihminen harvoin tekee moraalistaan sellaisen, jota vastaan rikkoo, vaan järkeilee kaikki toimensa oikeutetuiksi. Ja kun ihminen elää moraalikoodiston mukaan, jota hän ei riko, hänellä ei ole jatkuvaa muistutusta erehtyväisyydestään eikä täten mitään varsinaista jarrua estämään ihmistä sekä ylpistymästä että sokeutumasta taipumuksilleen tehdä virheitä ja pahaa.

Aikoinani pidin kristinuskon ehkä ärsyttävimpänä piirteenä sitä, että sen mukaan jokainen ihminen oli syntinen ja langennut. Se ei ärsyttänyt minua sen takia, että se oli käytännössä totta, vaan siksi, että teorian tasolla se loukkasi älyäni: ei tuottanut mitään hankaluuksia kuvitella täysin hyveellistä ihmistä ja ajatella sitten, että onpas ääliömäinen väite. Asiasta tuli helpompi hyväksyä kun tajusi, että on helppo kuvitella vaikkapa virheetön kitaransoittaja, mutta on ihan toinen juttu todella olla sellainen. Siinä on yksi hyvä syy olla uppoutumatta pelkän pohdiskelun maailmaan ja järkensä varaan: harvalla, jonka pää on pilvissä, on jalat maassa. Samasta syystä uskon oikeasti viisaiden olevan aina ensisijaisesti jotain muuta kuin filosofeja.

Paremmaksi ihmiseksi, niin moraalisesti kuin taidollisestikin, kysyy nöyryyttä. Tästä syystä ihminen tarvitsee jatkuvan muistutuksen vajavaisuudestaan - niin epämukava kuin ajatus onkin - voidakseen pitää ylpeyden ja sen mukana mieleen leiriytyvät peikot loitolla. Tämä on taistelua omaa luontoa vastaan, sillä ajatus siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, tuottaa toisinaan tietyssä määrin mielipahaa (pahimmillaan se lamauttaa kokijansa, jos tämä unohtaa suhtautua nöyryydellä myös epätäydellisyyteensä). Ylpeyden eteen ei tarvitse tehdä mitään ja sen palkinto on tunne itsessään. Nöyryyden palkkiot ovat suuremmat ja laajemmat, mutta ne ovat kaikki epäsuoria ja kysyvät kärsivällisyyttä ja töitä.

Nöyryys on siis erinomaisen sosiaalinen kokemus, siinä missä ylpeys erinomaisen antisosiaalinen. Kestävän ja hyvä moraalikoodin tulee siis ruokkia nöyryyttä - johon ihmisellä ei ole luontaista taipumusta - ja viedä mahdollisimman tehokkaasti pohjaa ylpeydeltä - johon taipumus puolestaan löytyy. Tehokas tapa tähän on tieto siitä, että rikkoo moraalia vastaan tietoisesti ja tarkoituksella, eikä voi oikeuttaa sitä millään tai siirtää vastuutaan valinnoistaan millekään tai kenellekään.

En ole koskaan tavannut ainuttakaan nöyrää sekulaarin moraalin kannattajaa saati kuullut sellaisesta. Siitäkään huolimatta, että moni jälkikristillinen sekularisti on nöyryydestä paljon puhunut. Ehkä siksi yleisin vastaan tullut argumentti uskovaisten moraalittomuuden puolesta lieneekin se, etteivät uskovat edes pysty elämään uskontonsa moraalin mukaan.

Ajatuksia moraaleista

2010-08-09T13:37:00.003+03:00

Absoluuttisessa moraalissa on sellainen itseäni viehättävä piirre, että siihen voi luottaa. Vähemmän absoluuttisessa moraalissa kun on sellainen ikävä piirre, että kukin määrittelee sen itse henkilökohtaisten mieltymystensä pohjalta eikä mitään syytä olettaa, että toisen käsitys tästä olisi sama kuin oma, ole. Toisin ilmaisten: kun yksilöt päättävät itse oman moraalinsa, mitään moraalia ei ole. Voi tietenkin olla laki, mutta jos riittävää väkivaltaa käyttävää tahoa sitä ylläpitämään ei ole, ei yksilöllä ole mitään kummempaa syytä noudattaa sitä silloin kun ei huvita. Jokainen voi todeta tämän henkilökohtaisesta elämästään kertaamalla mielessään vaikkapa tilanteita, joissa on kävellyt päin punaisia.

Absoluuttisessa moraalissa on myös sellainen piirre, että se ei voi olla ihmisestä lähtöisin. Jos se on, kyseessä on vain mielipide, mikä johtaa taas ennen pitkää relativismiin. Absoluuttisen moraalin täytyy siis tulla joltain ihmisyksilöä korkeammalta taholta. Minä keksin tietyllä tavalla sellaisiksi miellettäviä tahoja kolme: luonnon, deemoksen ja jumaluuden.

Luonto moraalin asettajana on sellainen, että mitä tahansa, mihin pystyy, voi tehdä. Ainoa asia, mikä asettaa rajoitteita, ovat omat rahkeet. Ei ole sääntöjä tai esteitä itsen toteuttamiselle. Koska tämä pätee kaikkiin muihinkin, on kyseessä erittäin epävakaa might is right -kamppailu, joka tuppaa muuttumaan ajan kanssa heimomoraaliksi.

Kansa eli heimo moraalin päättäjänä puolestaan on taho, joka kyllä asettaa moraalin, mutta kyseinen moraali on sisällöltään aivan mitä tahansa heimon jäsenistö tai päättävä elimistö kulloinkin katsoo asiakseen olla. Se on epävakaa, edellyttää konformismia ja uhrauksia eteensä, minkä lisäksi se on parhaimmillaankin vain niin hyvä kuin alin yhteinen nimittäjä sallii sen kulloinkin olevan. Tämä moraali rakentuu ympäristön kuvan itsestä varaan, ja synnyttää tavan mukaan joko kunnia- tai häpeäkulttuurin, joissa kummassa tahansa mitä tahansa sopii tehdä mutta kiinni ei saa jäädä. Epävakaana sen vaaroina ovat jatkuva muutos riippumatta muutoksen laadusta ja romahdusvaara moraalin muututtua kulttuurievolutiivisesti kestämättömäksi.

Jumalainen eli absoluuttinen moraali puolestaan on pysyvä. Sillä on selkeä sisältö, jota ei tavan mukaan pidä ihmisen mennä käpälöimään, koska se on ylempää annettu (ehkä "yliluonnollinen" olisi parempi ilmaus, koska karmalle rakentuva moraali osuu tähän sapluunaan). Täten se on mikä on ja sellaisena pysyy, rahkeillaan seisten tai kaatuen. Jumaluutta ei ihminen kykene huijaamaan, joten hänen moraalinsa fokus on omassa toiminnassa ja vähemmän riippuvainen muiden mielipiteistä kuin muissa moraaleissa. Jumaluudet eivät myöskään ole haavoitettavissa tai tuhottavissa, toisin kuin esimerkiksi maallista valtaa edustavat tahot. Historiallisesti ja kulttuurievolutiivisesti katsoen absoluuttinen moraali on ollut kaikkia vaihtoehtojaan kestävämpi ja elinvoimaisempi, kestäen usein jopa sivilisaatioiden romahdukset. Se on paljon vaikeampi tuhota kuin esimerkiksi valtio.

Suurin osa ihmisistä seuraa ymmärtääkseni demoottista moraalia, nojaten auktoriteettihahmojen, median ja yleiseksi mielipiteeksi uskomiinsa käsityksiin moraalin sisällöstä. Tästä syystä heidän mielestään kaikista asioista ja arvoista pitää voida keskustella ja ne kaikki pitää myös voida kyseenalaistaa, muutenhan niitä koskevia päätöksiä ei voida tehdä. Tämä on ristiriidassa absoluuttisen moraalikäsityksen kanssa, josta kyllä sinänsä voidaan keskustella, mutta jota ei voi kyseenalaistaa. Tästä syystä demokratiaa ja jumaluutta seuraavat päätyvät helposti tukkanuottasille keskenään. He eivät voi joustaa lähestymistavoistaan - he ovat kuin ihmiset, joista toinen kutsuu etsimään tuntematonta tietoa, kun taas toinen tahtoo perehtyä omaksumaan tietoa, jonka kokee jo löytäneensä. Ensimmäinen pitää jälkimmäisen näkemystä jääräpäisenä ja sulkeutuneena, jälkimmäinen ensimmäistä eksyneenä tuuliviirinä tai ajopuuna vailla ymmärrystä ja suuntaa.

Nationalismin epäonnistuttua länsimaalaiset demokratiat hylkäsivät lojaliteetin - joka on yleensä heimoyhteiskunnan kaikkein tärkein arvo - epäonnistuneena, minkä myötä yleinen arvomaailma on levähtänyt ja alkanut muistuttaa päivä päivältä enemmän ns. luonnollista moraalia eli moraalin puutetta. Jotkut kutsuvat sitä vapaudeksi, ja se on kyllä vapautta moraalista, mutta ei laeista, ja mitä vähemmän ihmiset saavat moraalista suuntaa käytökselleen, sitä voimakkaampia ja ankarampia lakeja he tarvitsevat tullakseen keskenään toimeen.

Minusta näyttää siltä, että länsimaiset demokratiat hirttävät vapautensa pakottamalla kaikki omantunnonkysymykset juridisiksi.

Kanat ja munat

2010-08-09T08:15:00.003+03:00

Yksi kummallisimmista ja samalla yleisimmistä ylpeydenaiheista, mitä olen havainnut nykyajan naisilla itsestään olevan, on oman ilmoituksensa mukaan vittumainen luonne. En ole tavannut ainuttakaan naista, joka myöntäisi itsellään olevan moisen ja pitäisi sitä omalla kohdallaan negatiivisena luonteenpiirteenä. En ole myöskään tavannut ainuttakaan miestä, jonka mielestä vittumaisuus olisi yhtään kenessäkään hyvä tai toivottava luonteenpiirre. Sitä voi sietää tietyissä tilanteissa ja rajoitetuissa erissä, mutta esimerkiksi pitempiaikaiseen parisuhteeseen elämäntapakusipää on täysin kelvoton tapaus.

Samalla tavalla kuin antisosiaalisessa aggressiossa yleensä, myös vittumaisuudessa mennään siitä, missä aita on matalin: ei vaadi kummoistakaan taitoa saati persoonaa olla kusipää. Sen sijaan vaatii jo jotain olla ihmisiksi eli olla heittäytymättä ovimatoksi vailla selkärankaa tai kykyä puolustautua, tai verbaaliseksi hyökkääjäksi, jonka elämäntehtävä on tehdä lähiympäristön elämästä helvettiä.

Sitä minä en ymmärrä minkä takia tämä ylpeys omasta vittumaisuudesta on nimenomaan naisten oma juttu, mutta koetan pohtia. Ihan vähän tekemistä asian kanssa on tuskin sillä, että jos mies aukoo päätään, joku tukkii sen lentopallomailalla ennen pitkää. Tiettyjen tahojen mielestä naista ei puolestaan saa lyödä missään tilanteessa eikä ikinä, joten heillä on carte blanche täysin pidäkkeettömään sadismiin ainakin silloin, kun se kohdistuu miehiin. Jos mies puolustautuu tai provosoituu, on sekä yhteiskunnan väkivaltakoneisto että valtaosa miehistä välittömästi naisen puolella. Kuten tästä havaitsemme, vittumaisuus ei ole tällöin(kään) minkäänlainen osoitus luonteen voimasta, vaan pelkkää puolustuskyvyttömäksi tehdyn kiusaamista vain siksi että voi. Ehkä he kuvittelevat osoittavansa voimakkuutta osoittamalla olevansa tehokkaampia verbaalissa väkivallassa kuin miehet.

Toinen juttu minkä veikkaan vaikuttavan, on se, että he kuvittelevat olevansa hauskoja. Ihan oikeasti. Kukaan ei ole ymmärtänyt tai uskaltanut kertoa näille, että jatkuva solvaaminen rumentaa kauniinkin pärstän ennen pitkää. Ilmeisen moni suhteellisen hyvän näköinen mimmi kuvittelee tietynsorttisen suosionsa olevan kusipäisyytensä eikä esimerkiksi vetävän ulkonäkönsä - jolla saa tänä päivänä ainakin niiltä miehiltä, jotka eivät ole jatkuvasti nälvinnän kohteina, lähestulkoon mitä tahansa anteeksi - ansiota. Jotkut esittävät nauravansa myötä ollakseen päätymättä uhriksi, muut sadistit tekevät niin oikeastikin, ja loput vain ihmettelevät, että missä ihmeen pellossa tuo täysi-ikäiseksi asti ikääntynyt on kasvatettu.

Nämä vittumaiset ämmät epäonnistuvat ihmissuhteissaan aina, ajaen käyttäytymisellään varsin nopeasti miehen kuin miehen joko tavalla tai toisella pois luotaan tai väkivaltaan. He eivät ymmärrä, mistä se johtuu, vaan syyttävät miehiä ja sattumaa. He eivät ota vastuuta käyttäytymisestään, jollaista eivät itse sietäisi hetkeäkään. Heidän mielestään heidän ei tarvitse sopeutua maailmaan, vaan maailman täytyy sopeutua heihin.

No, saahan sitä odottaa.

Miltä nyt tuntuu?

2010-08-01T22:00:00.001+03:00

Tässä sitä ihmettelee miten pitkään voi yhdellä kertaa putkeen ihminen olla liekeissä.

Eilen vatsaperhostelin kovasti ja hartaasti ennen lähtöä, naukkasin paukun viskiä ja lähdin sitten reissuun kohti kirkkoa ja jännähöpötin koko matkan puutaheinää. Paikalla oli sen verran vieraita, ettei ehtinyt jännittää lainkaan, mutta kun päätyi sakastiin odottelemaan morsianta, olin taas ihan jäässä. Päästiin sitten aloittamaan seremoniat, ja oli hurjan herkkää ja kaunista, ja taisi sydän jättää toista kertaa lyönnin väliin rakkaimpani nähdessäni.

Muistettiin sanoa oikeat sanat, vaikka piti välillä muistaa erikseen hengittää. Ulos kuplasateeseen, riemuun ja rollssiin.

Vaaleanpunainen pantteri kuskasi meidät sitten hääpaikalle, jossa tuli käteltyä ja syötettyä kaikki ihmiset ökytäyteen. Sitten oli puheiden vuoro, omanikin sain pidettyä ja ihmisiä itketettyä. Luulisin taas, että positiivisessa mielessä, tosin minulla on taipumus tulkita tilanteita edukseni. Herkistyin vähän sen lopussa itsekin, mutta enpä itkenyt kuin bitch niinku isoveljeni (joka oli bestman). Vasta tässä vaiheessa tuntui siltä, että okei, nyt on kaikki mennyt täydellisesti eikä tarvii enää jännittää. Tuli paljon puheita, kahdeksan ihmistä puhui, ja se oli hienoa.

Hääkaakku leikattiin ja minä stomppasin maata ekana. Luulin kyllä ihan siihen hetkeen asti, että pitää talloa toisen varpaille, mutta sanottuani, että enhän mä edes nää sun jalkoja mua vähän valistettiin. Ei nolottanu. Sitte päästiin surrealistisiin meininkeihin, koska päästettiin meidän kuvaajan mielikuvitus valloilleen ja päädyttiin sekä kiipeilemään puissa, piiloutumaan heinäseipäiden sekaan ja kömmittyä puun sisään. Hääkuvista taitaa tulla vähän erilaiset, mutta upeat kuitennii.

Tän jälkeen sitte tanssattiin ja iloittiin ja ilta alkoi olla sen verran pitkällä että puolenyön tienoilla lähdettiin tuoreen rouva Tupliksen kera vankilaan viettämään hääyötä, ja se oli sen pituinen se. Aamulla syötiin hyvät aamiaiset, käytiin saunassa ja mehusteltiin oloja mitä kyllä tehdään yhä.

Mun sydän on täynnä rakkautta ja se huutaa päästä jaetuksi joten olkaatten hyvä kaikille jotka jaksaa lukea.

Valhe

2010-07-29T20:49:00.014+03:00

Luin, kuten toisinaan tapaan tehdä, jo lähtökohtaisesti umpikujaan tuomittua keskustelua. Vastaan tuli lause: "Pohjimmiltaan ateistin ja uskovan ero on se, että ateisti ei palvo mitään ihmisen keksimää."

Niinkö?

Olen tavannut henkilökohtaisesti (tai verkon välityksellä) ateisteja, jotka palvovat mm. käsitystään yhdestä tai useammasta seuraavasta: kommunismi, edistys, demokratia, vapaus, Charles Darwin, Platon, tiede, ilmastonmuutosliike, Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Pentti Linkola, ihmisjärki, agnostisismi, ateismi, materia, nautinnot, peilikuva, filosofia, psykologia, monikulttuurisuus.

Luonnollisesti on pidettävä mielessä, että nämä ateistit eivät todella palvo kyseisiä asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan mielikuviaan niistä. Tässä suhteessa he tuskin eroavat mitenkään jumalten palvojista.

Kun otetaan huomioon, että alussa esitetty ja mielestäni törkeän valheellinen lause tuli ainakin viittä edellämainittua palvovan (ja fanaatikon raivolla puolustavan) ateistin suusta, joten saattaa olla, että hän ja minä tulkitsemme palvomisen hivenen eri tavalla. Ehkä hänen mielestään jumaluudet ovat palvomisen ainoa mahdollinen kohde - tällöin hän on oikeassa, mutta samalla valtaosa konteksteista, joissa olen sanan nähnyt, muuttuvat vääriksi. Jos puolestaan tarkoitetaan vaikkapa totaalista asialle omistautumista ja kaiken siitä poikkeavan aktiivista vastustamista, alan jo olla vahvemmilla vesillä.

Minä en pysty ymmärtämään mitä päänupin sisäistä eroa on vaikkapa Jumalan palvonnalla verrattuna johonkin ilmastonmuutospalvontaan. Molempien asettamia dogmeja pyritään seuraamaan ja asiaa ajamaan, molempia puolustetaan tarpeelliseksi katsotuin tavoin ja keinoin ulkoisilta vihollisilta, molemmat ovat palvojan elämän tärkeimpiä asioita ja niin edelleen.

Minusta näyttää siltä, että hyvin harva ateistiksi itseään kutsuva on ihminen, joka ei palvo mitään ihmisen keksimää - päinvastoin: sille, montako ihmisen keksimää asiaa ateisti voi palvoa, ei näy olevan mitään rajaa eikä määrää. Sen sijaan vain uskova ihminen voi palvoa jotain, mitä ei tiedä varmasti ihmisen keksimäksi.

On tietty niitäkin ateisteja, joita eivät uskomiset ja palvonnan kohteet kiinnosta. Heitä ei löydä keskustelemasta uskonnoista.

Kumma juttu

2010-07-26T08:44:00.004+03:00

Olen tässä sivusilmällä seurannut erästä keskustelua, ja pistänyt siinä merkille kummastuttavan ilmiön erään keskustelijan kohdalla. Tarkemmin ajatellen kyseinen ilmiö ei ole mitenkään harvinainen, vaan ilmenee lähestulkoon kaikissa keskusteluissa, jotka eivät etene mihinkään. Se johtaa olkiukkoja vastaan painiskeluun ja vähintään yhden osapuolen tuskastumiseen siihen, että toinen ei vaikuta millään muotoa hahmottavan sanottua.

Ilmiö on se, että keskustelija pystyy näkemään omassa kannassaan myös vähän joustoa ja harmaan sävyjä, mutta ei pysty mitenkään kuvittelemaan kenenkään omastaan eriävän näkemyksen olevan mitään muuta kuin sataprosenttisen joustamaton ja ehdoton. Tällä tavoin keskustelevan ihmisen kanssa yritys saavuttaa yhteisymmärrys on niin vaikeaa ja tuskaista, että yleensä ottaen taitaa olla parempi idea jättää sikseen kuin yrittää vääntää samaa asiaa kymmeniä kertoja rautalangasta.

Se minua erikseen kummastuttaa, että tällaista "vastapuoleni on ehdoton ja joustamaton fundamentalistirobotti" -olkiukkoa vastaan painiskelevan ihmisen tunnistaa kaikkein helpoiten siitä, että hän itse kokee ja kertoo olevansa joustava ja kohtuullinen (muiden kokemus samasta henkilöstä ei vastaa yleensä tätä kuvaa). Lieneekö kyseessä jokin projektio, jonka mukaan asiasta eri mieltä itsen kanssa olevan on pakko olla jonkinlainen peilikuva omasta kohtuullisuudesta eli kohtuuton jäärä.

Sitten taas herää kysymys, missä määrin on "kohtuullista" ja kykyä nähdä harmaan sävyjä on pitää kaikkia muita kohtuuttomina jäärinä. Minusta vaikuttaa siltä, niiden ihmisten, joiden täytyy erikseen kertoa olevansa jonkinlaisia, kuten vaikkapa kohtuullisia, rentoja, suvaitsevaisia ja kohteliaita, ovat kaikkea muuta paitsi sitä.

Ominaisuus, joka on kaikille ilmeistä, ei ole ominaisuus, jota tarvitsee erikseen mainostaa.

Linkit ratsastavat jälleen

2010-07-20T14:35:00.000+03:00

Taas olen onnistunut löytämään erinomaisen luettavaa materiaalia, jota en millään malta jättää linkkaamatta:

Suomeksi
Jaska Brown: Ehdoton EI negatiivisuudelle
Middlebeercommando: Elämän tosiasioita, osa 1.
Takkirauta: Kun meritokratia muuttuu kroniokratiaksi
Pauli Vahtera: Vahva vastaus yhteiskunnalta suvaitsemattomille

Englanniksi
Aretae: Taboo: Violence
Citizen Renegade: Is It Time To Rethink Democracy?
Martin Regnen: Diversity or deception?
The Spearhead: Women: Civilization's Center of Gravity, End Game - The Beginning
Vox Day: Why scientific evidence is less valid in law, Science vs. religion: a bet

Pyhät sukupuoliroolit

2010-07-20T12:29:00.002+03:00

Kaikki varmaankin tietävät, että sukupuoli itsessään ei ole mikään ansio. Miehet biologisena sukupuolena eivät ole mitenkään erityisen ihailtavia, hyviä tai tuottavia, kuten eivät naisetkaan. Vailla kummempaa suuntaa elämälleen he ovat lähinnä kuluttajia, jotka elävät toteuttaakseen mielihalujaan. Sellaisten ihmisten elämisen tulokset tapaavat olla niihin johtaneiden valintojen näköisiä: lyhytnäköisiä, itsekeskeisiä ja onttoja. Niille on kuitenkin vaihtoehto, joka on niin valtavan paljon vaihtoehtojaan parempi, että se on edelleen pyhä jokaisessa elinvoimaisessa yhteiskunnassa.

Kyseinen vaihtoehto kulkee nimellä avioliitto. Sen puitteissa mies ottaa isän ja nainen äidin roolin, ja nämä puolestaan ovat ainoa tapa synnyttää ja kasvattaa uutta elämää, joka jää elämään heidän kuoltuaan. Yhteiskunnalla on täysi syy nostaa tämä parisuhde- ja perhemuoto yli kaikkien muiden, sillä se tuottaa kaikista vaihtoehdoista kaikkein parhaat tulokset.

Ottaessaan vastaan isän roolin mies luopuu itselleen ja haluilleen elämisestä, asettaen sekä vaimonsa että lastensa edun omansa edelle. Isän rooli avioliitossa antaa miehelle motiivin tehdä tämä, sillä se pyrkii varmistamaan, että hän saa seksiä, hänen lapsensa ovat hänen omiaan, ja että hän saa myös kasvattaa näitä. Ilman avioliittoa lapset ovat yhteiskunnassa käytännössä naisen omaisuutta eikä isällä ole näihin mitään oikeuksia. Se kuitenkin kysyy paljon: mies joutuu opettelemaan johtajuutta, vastuunkantoa, impulssiensa hallitsemista ja uhrautuvaisuutta.

Ottaessaan vastaan äidin roolin nainen luopuu itselleen ja haluilleen elämisestä, asettaen sekä miehensä että lastensa edun omansa edelle. Äidin rooli avioliitossa antaa naiselle sekä miehen taloudelliset resurssit että suojelijan, tukipilarin ja kasvatuskumppanin. Ilman avioliittoa nainen on lapsineen yksin, turvaton ja jos ei nyt suoranaisessa resurssien puutteessa niin ainakin niillä rajoilla. Se kuitenkin kysyy paljon: nainen joutuu opettelemaan huolehtivaisuutta, vaatimattomuutta, itsestään huolehtimista ja avuliaisuutta.

Perinteinen avioliittoinstituutio minimoi ilman jäävien ja vailla suuntaa olevien miesten määrän yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa käytännössä valtavasti turvallisempaa, vakaampaa ja vauraampaa yhteiskuntaa kuin vaihtoehtonsa. Instituutiosta eniten hyötyvä sukupuoli on mies, vaikkei nainenkaan kasvatusvastuun jakajansa, lisääntyvän turvallisuutensa ja vaurautensa ansiosta pakkaselle jää.

Olen kuitenkin puhunut pelkästään aikuisista, ja kaikkein suurimman hyödyn sekä miehen että naisen uhrauksesta, omaksuessaan sukupuoliroolit, jotka avioliitto pyhittää, saavat heidän lapsensa. Ehjien ja toisiaan täydentävien sukupuoliroolien omaksuminen turvallisessa ydinperheessä antaa lapsille erinomaiset eväät elämään ja maksimoi yhteiskunnan sosiaalisesti toimivan aineksen määrän minimoiden antisosiaalisen.

Myös yhteiskunnan voi huoletta lukea suurimpiin hyötyjiin, sillä ilman äitien ja isien biologista panosta se ei jatku fyysisesti eikä ilman heidän sosiaalista panostaan kulttuurisesti. Avioliitto on miehen ja naisen liitto, sillä vain mies ja nainen voivat olla äiti ja isä, eikä sitä voi millään sukupuoli- tai lukumääräneutraaliuksilla korvata. Se ansaitsee erityisaseman, koska länsimaalainen yhteiskunta ja kulttuuri on sille kaiken velkaa.

Kaikki elinvoimaiset uskonnot pyhittävät sukupuoliroolit ja tuottavat elinvoimaisen yhteiskunnan, mutta hyvin harvassa näistä kyseessä on valinta, mistä syystä yhteiskunnan jäsenet eivät ole vapaita rakentamaan mitään uutta. Rakkaus on mahdollista vain silloin, kun avioliiton pyhittämät roolit otetaan vastaan vapaasta tahdosta. Hyvettä ei voi pakottaa.

Pahuus ja ateismi

2010-07-16T11:44:00.002+03:00

Kuinka ateisti määrittelee pahuuden? Minä en tiedä sanoa. Se, mitä ajattelin noista asioista ollessani itse ateisti, oli melko pitkälle "pahuus on subjektiivista", mistä suoraan seuraa, ettei sitä ole olemassa. Ja jos eroa hyvän ja pahan välille ei tehdä, moraalia (eli oikein käyttäytymisen standardia) on mahdotonta rakentaa.

Lyhyitä mietelmiä

2010-07-15T13:39:00.071+03:00

Tässä postauksessa on pieniä ajatelmia, ja päivittelen sitä aina kun inspiraatio iskee. Muutaman näistä ajatelmista löytää muualtakin, mutta valtaosan on tuottanut oma ajukoppani. Kuten käytetystä kielestä toisinaan pistää merkille, kaikki eivät ole kovin tuoreita.

1. Joskus on parempi hyväksyä ettei voi ymmärtää kuin koettaa ymmärtää.

2. Valtiollisiin ja kunnallisiin virkoihin työllistyminen on kupla, ei vaurauden synnyttämistä.

3. Toteuttavan työn ulkoistaminen rampauttaa yhteiskunnan ja tekee siitä yksipuolisesti riippuvaisen.

4. Jos haluaa välttää yksinäisen elämän, todellinen rehellisyys asuu tänä maailmanaikana nimimerkin takana.

5. Yksi naisten emansipaation tuloksista on se, että naiset ovat veloissa kaksi kertaa niin usein kuin miehet.

6. Terve sielu asuu vain terveessä kehossa.

7. Moraali on käytännössä laajennettu itsesuojeluvaisto.

8. Feministit tai Gandhi eivät olisi voittaneet Hitleriä.

9. Jos kiinnostaa, miltä näyttää oikeasti toimiva monikulttuurinen yhteiskunta, katso Singaporea - vähempi voima ei riitä.

10. Nykylänsimaalainen kasvaa kyllä isoksi, mutta ei aikuiseksi.

11. Vihainen ihminen kertoo ennen kaikkea niistä piirteistä, joita inhoaa itsessään.

12. Ihminen, joka vihaa aseita, vihaa miehen miehisyyttä.

13. Ihminen, joka vihaa kotiäitejä, vihaa naisen naisellisuutta.

14. Lähestulkoon kaikki filosofia on lähtöisin elämää vihaavien introverttien hirviöiden kynästä. Viisaat filosofit tunnetaan muustakin.

15. Demokratia on paska idea maassa, jossa ihminen pysyy hengissä vastuuttomasta elämisestä huolimatta.

16. Veteraanit tapaavat olla kaikista ihmisistä täysjärkisimpiä. Todellisuus pesee heistä haihattelut ja kestämättömät ideat ulos.

17. Rauhan tavoittelu konflikteja välttelemällä johtaa alistumiseen pahimmalle mahdolliselle öykkärille.

18. Puhuminen on hyödyllinen viihteen ja ymmärryksen väline. Silloin kun sitä ei käytetä tähän, se on itsekeskeisyyden välikappale.

19. Liberaaleiksi itseään kutsuvat ihmiset sietävät kaikkein huonoiten sitä, että kaikki eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan.

20. Jos sanottu ei mene kerrasta perille, on epätodennäköistä, että se menisi selityksen jälkeenkään.

21. Maailmansodat olivat uskomaton tragedia - niiden perintönä länsimaalaisen miehen suojeluvietistä tehtiin vihollinen.

22. Alituisen peiliin katsomisen sijaan olisi suotavaa, että ihmiset päästäisivät narsismistaan irti ja tuijottaisivat edes hetken jotain muuta kuin omaa napaansa.

23. Hyvyys on sitä, että pitää huolta ensiksi itsestään ja sitten mahdollisuuksien mukaan muista. Jos ensimmäinen ehto ei täyty, ei voi täyttyä toinenkaan.

24. Uskonnonvastaisuus on maailman huonoin uskonto.

25. Vaarallisimpia uskovaisia ovat ne, jotka kuvittelevat, ettei heidän uskonnossaan ole kyse uskonnosta.

26. Älykkyys ja hyvyys eivät ole sama asia - jälkimmäinen on aina ensimmäistä arvokkaampaa.

27. Jos jonkun mielestä yksi antisosiaalisen käyttäytymisen muoto on hyvä asia, on täysi syy olettaa, että vastaavanlaisia edistyksellisiä ideoita löytyy häneltä lisää.

28. Valtion tehtävä on suojata ihmisten oikeuksia - ei viedä niitä.

29. Kun kysyy neuvoa, kannattaa ottaa vaari siltä, joka antaa vähiten huonon neuvon, ja jättää omaan arvoonsa se, joka antaa parhaan.

30. Valta on välttämätön paha - sitä ei voi käyttää hyväntekoon.

31. Voima tarkoittaa hallitsemista - heikkous alistumista.

32. Väkivallan demonisointi jakoi miehet kahteen ryhmään: niitä, jotka eivät ole valmiita käyttämään sitä, ja niitä, jotka eivät välitä oikeasta ja väärästä.

33. Asiat, joita ihminen rakastaa, määrittelevät hänet.

34. Kun kansalaisilla ei ole oikeutta kantaa asetta ja puolustaa oikeuksiaan, mikään ei estä valtaapitäviä tahoja tekemästä ihan mitä sattuu huvittamaan.

35. Uskovan ihmisen moraalin määrittäjä on hänen Jumalansa. Ihmisellä vailla uskoa ei ole myöskään moraalia.

36. Kun mies ja nainen väittelevät, kyse ei ole väittelystä, vaan siitä, että mies vastailee kysymyksiin.

37. Jos ihminen antaa vastuun itsestään jollekulle toiselle taholle, kyseinen ihminen asettuu tämän tahon mielivallan alle.

38. Jos haluaa onnistua jossakin asiassa, on syytä ottaa oppia niiltä ihmisiltä, jotka ovat jo onnistuneet siinä, ja välttää niiden neuvoja, jotka vihaavat heitä.

39. Sellaisen ihmisen, joka kuvittelee tietävänsä muiden ajatukset näitä paremmin, kanssa ei voi keskustella.

40. Tosiasioiden kieltäminen kääntää ne automaattisesti kieltäjäänsä vastaan.

41. Perverssi on mieli, joka tosissaan uskoo pyrkimyksen tuhota olevan parempi kuin pyrkimyksen rakentaa.

42. Absoluuttinen totuus on Jumala, mistä syystä relatiivinen "totuus" on Saatana.

43. Individualistisessa yhteiskunnassa, joka on hylännyt suvun, (kylä)yhteisön ja kirkon auktoriteetin, kukaan tai mikään ei hidasta teknologista edistystä - eikä hidasta pikkuhitlereitäkään.

44. Lyhytnäköisesti toimiminen on siitä ilkeää, että sille on aina tunnemotiivi - pitkäjänteiselle (eli järkevälle) toiminnalle tarvitaan siitä sinänsä irrallinen emotionaalinen assosiaatio.

45. Rationalisointi on kuin ruumiinavaus - tee se jollekin elävälle asialle, ja se kuolee, vaikka tietäisitkin siitä materiaalisesti sen jälkeen enemmän. Sitä, mitä ruumiinavauksella tuhosit, et saa takaisin.

46. Kun ihastuu menetelmään, unohtaa sen käyttötarkoituksen.

47. Ihmisellä vailla esikuvaa ei ole motivaatiota epäitsekkääseen toimintaan.

48. Millään, minkä eteen ihminen ei ole uhrannut mitään, ei ole hänelle arvoa.

49. Hyvän tekeminen on aina henkilökohtainen teko - sitä ei voi institutionalisoida. Jos ihminen ei voi toimia väärin, hän ei tiedä mikä on oikein.

50. Ihminen ei ole itsessään hyvä eikä paha, mutta ei voi myöskään olla niiden tuolla puolen.

51. Humanismi tarkoittaa abstraktin ihmisyyden nostamista konkreettisesti olemassa olevien ihmisten yläpuolelle.

52. On yksi asia rikkoa periaatteitaan ja aivan toinen kieltää niiden olemassaolo.

53. Media vääristää maailmankuvaa: alamme välittää niiden ihmisten mielipiteistä, joita emme koskaan tapaa, niiden ihmisten kustannuksella, joiden kanssa elämme.

54. Yhdet meistä määrittelevät tekoja vääriksi, toiset tekojen sijaan ihmisiä. Loput eivät välitä.

55. Tieteellisen elämänkatsomuksen pahin vika on siinä, että siihen tukeutuva kykenee epäilemään sekä tunteitaan että aistejaan, mutta pitää järkeään erehtymättömänä.

56. Ihminen ei tule kristityksi lukemalla Raamattua vaan toimimalla sen mukaan.

57. Kirjailijat tapaavat olla parempia yhteiskuntafilosofeja kuin tieteilijät - he sentään yrittävät luoda skenaarion maailmasta, jonka visioivat.

58. Se, joka ei todella usko voivansa rangaista, ei myöskään pysty armahtamaan.

59. Ihminen ei voi ulkoistaa henkilökohtaista vastuutaan valinnoistaan aatteelle, uskonnolle eikä muille.

60. Helpoin tapa tulla ihmisten kanssa toimeen on hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat. Vaatimusten esittäminen on helpoin tapa suututtaa heidät.

61. Viisas ihminen käyttää valtaa vain kun on pakko. Typerä ja ahkera käyttää sitä aina kun keksii tekosyyn. Typerä ja laiska ei käytä sitä.

62. Herrasmiehen tai ladyn ei tarvitse nimittää itseään sellaiseksi, sillä se on kaikille itsestään selvää. Hän, joka antaa itse itselleen kyseisen nimityksen, ei saa sitä keneltäkään muulta.

63. Kääpiö, joka ei suostu seisomaan jättiläisten olkapäillä, ei näe kuin sen, mitä muutkin kääpiöt näkevät.

64. Vain uskova ihminen voi palvoa jotain, mitä ei tiedä varmasti ihmisen keksimäksi.

65. Totuus tarkoittaa mitä tahansa asiaa, joka tekee tulevaisuudesta vähemmän yllättävän.

66. Puolueellisen kanssa on yleensä mahdollista tulla toimeen, mutta puolueettomaksi tekeytyvän kanssa ei.

67. Ilman luottamusta kommunikaatio ei voi onnistua.

68. Vapaa ja avoin kaikelle ovat kaksi eri asiaa. Jälkimmäinen on orja, eikä voi tehdä yhtäkään valintaa.

69. Ihmiset, jotka haluavat kyseenalaistaa kaiken, eivät ymmärrä mitä eroa on mielekkäällä ja mielettömällä kysymyksellä.

70. Joka kerta, kun ihminen vetoaa satunnaisuuteen, hän nojaa uskontonsa jumalkäsitteeseen.

71. Baabelin torni oli ensimmäinen kerta, kun ihmiset kokeilivat monikulttuurista, "teoriassa toimivaa", ideologiaa.

72. Ateisti muistaa kyllä kysyä uskovaiselta minkä tarpeen tämän usko täyttää, mutta unohtaa kysyä itseltään, minkä tarpeen hänen ateisminsa täyttää.

73. Tänä päivänä edistys on komparatiivimuoto asiasta, jonka superlatiivi on tuntematon. Sillä ei siis ole suuntaa.

74. Ateisti uskoo itsellään olevan faktojen monopolin, kristitty puolestaan uskoo sen olevan Jumalalla. Historia on osoittanut toisen näistä osapuolista olleen käsityksessään väärässä lukemattomia kertoja - toista ei koskaan.

75. Kaverinsa ihminen voi kyllä valita, mutta ystäviä ei valitse enempää kuin perhettä, johon syntyy. Ystävyys valitsee ihmisen, ei toisinpäin.

76. On aina parempi, että ihmisen palvoma jumala on taivaissa kuin maan päällä - paitsi jos se todella on Jumala.

77. Totuus vääntyy valheeksi, jota vastaan hyökätä, helpoiten lisäämällä siihen sanat "aina" tai "kaikki".

78. Moraalirelativismi tarkoittaa käytännössä lupaa alittaa kaikki rimat.

79. Koska hyvettä ei voi pakottaa, jokainen sitä yrittävä pelaa niiden pussiin, jotka haluavat menestyä toisten paheiden kustannuksella.

80. Ihmisellä, joka uskoo olevansa oma esikuvansa, ei ole mitään syytä pyrkiä parempaan.

81. On vaikea löytää ateistia, joka ei ääneen hekumoisi ajatuksella maailmasta ilman kristinuskoa, mutta vielä vaikeampi on löytää kristitty, joka ääneen hekumoisi ajatuksella ilman ateismia.

82. Kukaan rakastava ei pidä elämää tragediana.

83. Kansanedustajan laatu on helppo päätellä siitä, ottaako hän edustaakseen kansaa valtiolle vai valtiota kansalle.

84. Toisin kuin yleensä luullaan, might makes right ei pidä paikkaansa. Sen sijaan right makes might on hyvinkin totta.

85. "Minulle kuuluu" -mentaliteetti ei kasvata luonnetta tai hyvinvointia. Se kasvattaa kaunaa.

86. Hyviä tekoja ovat ne, jotka tukevat ja tuottavat elämää, joka vastaavasti pystyy samaan. Pahoja tekoja ovat puolestaan ne, jotka kuluttavat tai tuhoavat sitä.

87. Ihminen ei voi tuntea kiusausta tehdä hyvää.

88. Totuuden voi sanoa suoraan. Valheen saa näyttämään todelta vasta kun se esitetään tarpeeksi vaikeaselkoisesti.

89. Ovimatto on ihminen, joka tekee vaikka loputtomasti tarpeettomia asioita voidakseen selittää pois sen, ettei uskalla tehdä tarpeellisia.

90. Oleellisempaa kuin se, mistä vapautuu, on se, mihin vapautuu.

91. Kaikki, minkä voi, kannattaa ilmaista kohteliaasti. Jos kertoo asiansa härskisti, kaikki huomaavat härskiyden vaan eivät asiaa.

92. Maahanmuuttajat eivät hingu länsimaihin demokratian saati liberalismin takia. He tulevat sinne mistä saavat eniten rahaa suhteessa sen eteen nähtyyn vaivaan, ja tässä mielessä tyhjästä nyhjäisyä on vaikea voittaa.

93. Yhteiskunnassa, jossa aseenkanto on kiellettyä, on aseita ainoastaan niillä tahoilla, joilta ne kieltämällä haluttiin pois.

94. Vakaa aikomus tehdä jotain ja työpanoksen antaminen sen toteuttamiseen ovat kaksi eri asiaa.

95. Siinä, missä murhaaja murhaa yhden ihmisen, murhaa itsemurhan tekijä koko maailman - mukaanlukien jokaisen, joka hänestä välittää.

96. Raa'asti yleistäen maskuliininen kommunikaatio pyrkii välittämään informaatiota, feminiininen puolestaan asenteita.

Objektiivisuusharha

2010-07-15T08:20:00.017+03:00

Jaan pari ajatusta viime aikoina seuraamieni uskontoja ja uskonnottomuutta käsitelleiden keskustelujen pohjalta, ja ne käsittelevät seuraavaa huomiota: Valtavan monella nykyiseen kantaansa tulleella on kokemusta myös toisenlaisesta elämänkatsomuksesta, joka on tyypillisesti hylätty viimeistään teininä, ja jotka uskovat sitten voivansa käsitellä taakseen jättämäänsä objektiivisesti. Samaan uskomukseen syyllistyn minä, useinkin.

Jos ihminen tekee sen työn, että hän opettelee uuden maailmankatsomuksen, hän on ensinnäkin kokenut siihenastisen maailmankuvansa kelvottomaksi ja siksi hylättäväksi. Vaikka miten yrittäisi, asenne sitä kohtaan, minkä on hylännyt, ei ole neutraali, vaan se, mikä on hylätty, halutaan myös nähdä sellaisena, että hylkäys on oikeutettua, että se on tehty oikeista syistä. Kaikki se työ opetella katsomaan maailmaa uusin silmin ei saa olla virhe. Se on uuden näkökulman omaksuneen ihmisen ylpeyttä ja selittää sen, minkä takia fanaattisimmat jonkun näkemyksen vastustajat ovat nimenomaan käännynnäisiä siitä porukasta.

Don Colacho sanoo:
"The unbeliever is dumbfounded that his arguments do not alarm the Catholic, forgetting that the Catholic is a vanquished unbeliever.
His objections are the foundations of our faith."

Ja ihan hyvin sanookin. Ongelmana tuossa on se, että se pätee sekä uskoon tulleisiin että sen hylänneisiin. Molemmat uskovat vakaasti olevansa oikeassa ja argumentointiin aiheesta ryhtyminen on nimenomaan ylpeyttä uudesta omaksi koetusta ja sen uskon aktiivinen tunnustus. He eivät todista maailmankuviaan verratessaan niinkään vastapuolensa heikkoutta kuin oman uskonsa vahvuutta - joka ei sekään erityisen vahva ole silloin, kun sitä tarvitsee erikseen todistella.

Ongelmana näissä ylpeyden motivoimissa kommenteissa, argumenteissa ja niin kutsutuissa keskusteluissa, on se, että ylpeyden motivoima ihminen ei voi tunnustaa minkäänlaista virheen mahdollisuutta näkemyksissään, niiden perusteluissa, eikä myöskään suhtautua mihinkään neutraalisti tai huumorilla. Ylpeyden puolustaminen on sydämen asia, aina. Tästä syystä näkemykset, jotka edustavat tai tukevat sitä, mikä assosioidaan hylättyyn, voidaan lukea vain mala fide. "Hei, minä suhtaudun siihen, minkä olen hylännyt, positiivisesti", on aina suurin valhe, esitti sen sitten itselleen tai muille. Kielenkäyttö tahoon, joka assosioidaan hylättyyn, on aina joko alentuvaa tai sitten avoimen halveksuvaa.

Keskustelu, joka ei tähtää yhteisymmärrykseen, eli tapahdu tilanteessa, jossa sen yksikään osapuoli ei ole suorassa oppositiossa muiden näkemysten kanssa, ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin konfliktiin. Se ei ratkea rationaalisin argumentein, koska ylpeydellä ei ole mitään tekemistä rationaalisten argumenttien kanssa - ne ovat vain väline rationalisoida ylpeys. Huijata itsensä luulemaan sitä muuksi kuin se on.

Tässä lienee se syy, minkä takia minä tunnen oloni vaivautuneeksi joka kerran, kun päädyn selittämään jo kertaalleen esittämääni ja perustelemaani näkemystä: joko se on luettu päin helvettiä tai sitten siinä on räikeä virhe. Jälkimmäisessä tapauksessa on opittavaa, ensimmäisessä koen valtavan houkutuksen jäädä selittämään, minkä takia sanoistani (useammin pikemminkin niistä huolimatta, minusta näyttäisi) vedetty tulkinta on virheellinen. Vaikka järkevästi ajatellen jälkimmäisen pitäisi voida tuottaa tulosta, se ei ole koskaan sitä tehnyt - edellä mainitusta syystä.

Minä en ole neutraali ateismin suhteen, koska olen hylännyt sen. Minä en ole neutraali myöskään kristinuskon suhteen, koska sen omaksuneena ja siihen kääntyneenä minulla on voimakas motiivi tulkita sitä tavalla, jolla siinä on jotain järkeä. Vastaavasti myöskään ihmiset, jotka ovat tuossa mielessä peilikuviani, eivät ole neutraaleja kummankaan asian suhteen. Itse asiassa neutraali kyseisissä kysymyksissä voi olla vain siinä tapauksessa, etteivät ne kiinnosta tippaakaan, eikä silloin osallistu keskusteluihin niistä. Koska näiden keskenään voimakkaassa oppositiossa olevien näkemysten käsittelystä ei keskustelemalla voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen - siitä huolimatta, että niin kauan kuin on ollut uskontoja, on yritetty - on hedelmällisin tapa toimia tulla autuaaksi uskossaan, toteuttaa sitä ja antaa todellisuuden näyttää tulosten muodossa kuka oli oikeassa.

Asiat, joita tässä kirjoituksessa tuon esiin, ovat minusta raivostuttavia, mutta eivät silti yhtään vähempää tosia. Pitkä ja raskas on tie helvetistä valoon, enkä usko hetkeäkään, että hurskaaksi ja hyväksi ihmiseksi voisi tulla ilman valtavaa määrää töitä sen eteen. Samalla tavalla kuin ritari ei aloita tarinaa kohdasta, jossa on tappanut lohikäärmeen, ei ihminenkään aloita elämäänsä valmiiksi viisaana. Matkalla siihen on valtavasti esteitä, eikä järkeilyynsä tukeutuvan ylpeyden demoni ole suinkaan niistä pienimpiä. Sorrun ylpeyteeni matkani varrella, kuten olen tähänkin asti tehnyt, varmasti vielä monta kertaa, mutta en ainakaan erehdy pitämään sitä merkkinä hyveellisyydestäni.

Niinkin tuli joskus tehtyä.

Ajatuksia helvetistä

2010-07-13T08:46:00.008+03:00

Tuli vastaan mielipide kristillisen helvetin luonteesta. Esitettiin näkemys, jossa kristillisen helvetin luonne ja täten myös Jumalan, on kostonhimoinen, koska se on ikuinen, siinä, missä rikos hetkellinen. Näkemystä ei esittänyt kristitty, mikä ei liene kenellekään yllätys. Maailmankatsomukselliset erot tekevät asiasta keskustelemisesta vähemmän mielekästä, joten pohdin asiaa yksinäni.

Ensin on otettava huomioon, että jos helvetti on immateriaalinen tila, se on väistämättä ikuinen, koska se on ajan tuolla puolen. Aika on materian ominaisuus, ja jos sielu ei ole materiaa, kuolemanjälkeinen tila on pysyvä - tai näin asia on ainakin tämänhetkisen inhimillisen ymmärryksen mukaan. Sitten taas, jos kuoleman jälkeen ihmisellä on keho, on olemassa myös aika. Minä en ole ihan varma ovatko kaikki käsitykset kristillisen helvetin luonteesta ikuisia. Itse spekuloin, että rakkauden ja armon Jumala ei välttämättä heivaisi ikuiseen rangaistukseen ketään, joka oppisi katumaan. Sen sijaan voin kuvitella, että ikuisesti ylpeä ja syntejään katumaton myös kärsisi oman valintansa seurauksia ikuisesti jos niin päättäisi. Pidän aika persoonallisena näkemystä, jonka mukaan tällaisessa skenaariossa kyse olisi Jumalan kovapäisyydestä ja -sydämisyydestä. Itse osansa tietoisesti valinnut uhri ei voi syyttää toisia omasta valinnastaan.

Toiseksi on otettava huomioon, ettemme tiedä, mikä helvetti tarkkaan ottaen on. Teorioita on lukuisia silkasta unhoon painumisesta ja sielun katoamisesta tuliseen järveen, mikä antaisi ymmärtää kuolemanjälkeisen olomuodon olevan sittenkin materiaalinen, mutta ilmeisesti eri tavalla, koska ihmisille tuttujen luonnolakien mukaan tuli kuluttaa aika nopeasti loppuun sen minkä polttaa. Monelle se unhoon painuminenkaan ei kuulosta pahalta, ja joidenkin uskontojen mukaan siihen jopa tähdätään - tosin jotkut, Napoleonin kaltaiset, kuolevaisuuttaan pelkäävät ateistit, haluavat tehdä kaikkensa ollakseen painumatta unhoon. Maksoi mitä maksoi.

Kolmas tarkastelemisen arvoinen asia on Jumalan luonne, jota oman ilmoituksensa mukaan ihminen ei voi ymmärtää. Onko helvetin olemassaolo varma todistus kostonhimosta? Ei, kuten ei vaikkapa vallihautakaan ole välttämättä toive siitä, että joku putoaa sinne ja kuolee, vaikka kyllä varmaan on mahdollista, että joku pahantahtoinen mutta ei järin tehokas taho kyhää vallihaudan juuri sitä tarkoitusta varten, kuvitellen, että monikin sinne putoaa vahingossa. Täten: vaikka voisimmekin ymmärtää Jumalan luonteen ja tarkoitusperät (eli kuvitellen niiden olevan inhimillisiä), ei pelkkä helvetin olemassaolo vielä kerro Hänen mahdollisesta kostonhimoisuudestaan yhtään mitään.

On myös pidettävä mielessä, että ihmiset, jotka helvettiin päätyisivät, tuppaavat olemaan niitä ihmisiä, jotka tekosillaan saavat sen aikaan myös maan päälle. Sekulaarit tahot ovat kyhänneet heitä varten muun muassa vankiloita, jotta normaalit ihmiset eivät joutuisi elämään helvetissä, jonka nämä helvetinluojat saavat aikaan maan päälle. Koska sekulaari vankeusrangaistus voi kestää koko loppuiän, onko kyseessä todistus siitä, että sekulaari oikeus on väistämättä kostonhimoinen - vankilassa kun tapaa olla ikävää? Minun nähdäkseni ei ole, vaikka toisenlaisenkin näkemyksen voi perustella valikoimalla yhdet ja jättämällä toiset asiat huomiotta.

Mikä muu kuin kostonhimo voisi olla helvetin luomisen syynä? Ensimmäiseksi mieleen hyppää - kuten yllä sekulaarissa yhteiskunnassa - oikeus. Esimerkiksi ihminen, joka murhaa toisen, vie toiselta kaikki mahdollisuudet vaikuttaa tämän jälkeen tässä maailmassa, samalla riistäen tämän kaikilta omaisiltaan ja luoden paljon enemmän kärsimystä, myös paljon pidemmäksi aikaa, kuin tekonsa on kestänyt - kun otetaan huomioon sukupolvet, jotka jäävät syntymättä hänen valintansa seurauksena, on mahdollista, että oikeudenmukainen rangaistus inhimillisenkin ymmärryksen mukaan todella on ikuinen. Kuten todettua, me emme voi tietää.

Havaitsemme siis, että jos Jumala on luonut helvetin kostaakseen, jos helvettiin joutuu varmasti ikuisuudeksi ja jos helvetissä on varmasti kidutuksen kohteena, se on suhteeton ja epäoikeudenmukainen rangaistus hetkellisistä rikoksista hänen tahtoaan vastaan. Yksikään näistä sanalla jos varustetuista kohdista ei ole varma, eikä tämän tarkastelun perusteella niistä yksikään näytä uskottavalta. Tämä johtuu siitä, että vaikka tulkinta onkin mahdollinen, se sotii monin tavoin Raamatun sisältöä vastaan. Vaatii melkoista pokkaa väittää vakavalla naamalla, että älyttömin mahdollinen tulkinta on se osuvin.

Poissa silmistä ja mielestä

2010-07-12T08:36:00.000+03:00

Tulin ajatelleeksi tietokoneiden vaikutusta minäkuvaamme. Sekä backspace -nappula että tallennus- ja latausmahdollisuudet saavat meidät kuvittelemaan olevamme paljon virheettömämpiä kuin todellisuudessa olemme. Tietokoneen virheenkorjaus- ja palautusmahdollisuudet saavat ihmisen uskomaan, että teorian ja käytännön voi yhdistää toisiinsa.

Todellisuudessa tehtyjä virheitä ei saa tekemättömäksi eikä tilannetta ennen katastrofia palautettua.

Linkkien paluu

2010-07-09T10:24:00.002+03:00

Koska ~~olen laiska kirjoittamaan ja~~ löydän jatkuvasti hyvin kiinnostavaa luettavaa jaettavaksi, tarjoan toisenkin annoksen linkkejä:

Englanniksi
Don Colacho: God & Religion
In Mala Fide: What's wrong with white nationalism?
George R.R. Martin: Someone Is Angry On the Internet
Tiffany Jones Miller: The Progressives' Legacy of Bankruptcy
Spearhead: Women leaving their husbands for vampires
Vox Day: The mother's war, Why women's rights are wrong

Suomeksi
Jaska Brown: Sorretut ja etuoikeutetut
Clara et obscura: Kauimmaisenrakkaudesta
Takkirauta: Miksi ovet eivät aukea heille

Uskoontulosta

2010-07-09T07:52:00.007+03:00

Taannoisessa keskustelussa tuli vastaan kertomus keskustelijan ystävästä, joka koki elämässään suuren menetyksen ja vähän myöhemmin kertoi tulleensa uskoon.

Tuo lienee kaiketi se yleisin tapa: jokin kriisi lyö ihmisen maahan, ja auttava, toivoa tuova käsi, löytyy ylhäältä.

Johtuuko se siitä, että kyseinen kriisi tulee yleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättää ihmisen huomaamaan, miten vähäinen hänen tietonsa ja ymmärryksensä todellisuudesta käytännössä on? Saako se aikaan ajattelun: jos en pystynyt näkemään tätä kriisiä ennalta, on ymmärryksessäni niin suuria aukkoja, että minun on syytä tarkastaa useampiakin käsityksiäni. Voiko aikaisemmin yhtä mielettömänä kuin kriisin tapahtuminen pitämäni tarina toivosta ja pelastuksesta sittenkin olla totta? Mitäpä jos virhe onkin ollut omassa ymmärryksessäni?

Minä en tiedä ajattelinko minä noin. Sen tajusin, että tavassani hahmottaa (ja yrittää järkeeni ja arviointikykyyni pohjaten hallita koko) maailmaa oli valtavia virheitä, mutta en järjellä pystynyt mitenkään löytämään tietäni niistä ulos. Oli myönnettävä järkeni, joka oli tehnyt minusta virheellisesti todennäköisyysuskoisen, rajallisuus, ja astua ulos boksista etsimään ratkaisua sen ulkopuolelta. Muutos tapahtui pikemminkin pikkuhiljaa kuin kertalaakista. Viimein, myöntäessäni asian, sekä itselleni että muille, tuntui siltä, että myöntäminen tuli kovasti jälkijunassa.

En kuitenkaan ole kristitty siksi, että pidän kristinuskoa hyvänä välineenä tulla toimeen todellisuuden kanssa ja terveellisenä uskontona yhteiskunnalle (vaikka se toki sitäkin on). Olen sitä siksi, että uskon sen todeksi, mutta sitä, miksi niin on, en osaa selittää.

Julkisen tilan haltuunotto ja mustalaiskulttuuri

2010-07-07T09:30:00.004+03:00

Porvoon Mäkkärissä "elinkautisesta" vapautetun, sittemmin kolme ihmistä ampuneen, mustalaismiehen edesottamukset saivat tyrmistyksen lisäksi miettimään sitä, miten tämä vaikuttaa Suomessa asuviin mustalaisiin suhtautumiseen yleensä. Tällaiset tapaukset, jotka eivät ole ainakaan kuulopuheiden värittämässä kuvassani mustalaisista mitenkään tavattomia, ovat yksi tapa, jolla mustalaiset ottavat haltuunsa julkisia tiloja.

Tämä mustalaismies antoi signaalin: jos puututte meidän antisosiaaliseen käytökseemme (tai suututatte meidät), teiltä lähtee henki. Melko pitkälle on sama pointti jotakuinkin kaikissa muissakin kuulemissani jutuissa sekä omissa että toisten mustalaisia koskevissa kokemuksissa, jotka eivät ole sisällöltään humoristisia. Koska pienestäkin rikkeestä huomauttamisen hinta voi olla oma henki, annetaan mustalaisille de facto vapaat kädet tehdä melko pitkälle mitä tahansa jos julkisen vallan edustajia ei ole paikalla.

Strategia on ilmeisen tehokas, ja sitä käyttävät myös muslimiterroristit: yksilö ehkä joutuu uhrautumaan, mutta koko ryhmä pääsee hyötymään erivapauksista, joita arvaamattoman ja väkivaltaisen maine ryhmälle suo. Koska tällaisesta tunnettujen ryhmien jäsenet pysyttelevät käytännössä kokonaan omissa piireissään ja pitävät tiiviisti yhteyttä, he eivät käytännössä koe kärsivänsä sosiaalisesta eristämisestä, vaan ovat valinneet sen itse. Ryhmän jäsenistä pidetään myös huolta esimerkiksi vankilassa, johon muiden hyödyn tuottanutta sankaria mennään katsomaan säännöllisesti ja tämän tarpeista pidetään huolta.

Koska suomalainen yhteiskunta ei erottele ihmisryhmiä saati harjoita kollektiivista rankaisemista, se on täysin aseeton antisosiaalisesti käyttäytyvien mutta omiaan voimakkaasti palkitsevien sisäryhmien edessä. Syyllisten ja/tai näiden tukijoiden lynkkaaminen tuomitaan - huolimatta siitä, että se on käytännössä toimiva tapa suitsia antisosiaalisia tahoja - täysin, kun taas tällaiset antisosiaaliset loose cannonit kuitataan yksittäistapauksina, joille ei voi eikä pidä voida mitään. Käytännössä kuitenkin heidän toimintansa vaikuttaa siihen, miten kokonaista ihmisryhmää katsotaan ja suo näille paljon suuremman vapauden rikkoa kaikkia yhteiskunnan sääntöjä pelkäämättä valtaväestön vastaiskua riippumatta siitä, miten tuhoisaa ja törkeää heidän käytöksensä on. Sekä empiirisen kokemukseni että kuulemani mukaan mustalaiset myös lypsävät tästä hyödystä kaiken riemun irti.

Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole mitään keinoja puuttua tällaiseen toimintaan, joten pidän todennäköisenä yleistä lainkunnioituksen laskemista ja kasvavaa kaunaa yhteiskunnan tehotonta väkivaltakoneistoa kohtaan. On vain ajan kysymys, milloin suomalaiset perustavat vigilantistijoukkoja tekemään sen, mihin virallinen koneisto ei pysty.

Jk. Jaska Brown kirjoitti aihetta liipaten myös mielenkiintoista analyysia.

Tiede ja usko

2010-07-02T10:50:00.004+03:00

Ovat kaksi eri asiaa ja vastaavat eri kysymyksiin. Ne eivät ole keskenään ristiriidassa, vaan täydentävät toisiaan. Siinä, missä tiede kertoo maailman mekanismit, uskonto kertoo, mikä on oikea tapa toimia.

Tiede ei voi tuottaa moraalia eikä uskonto tekniikkaa.

Elämänhallintaa

2010-06-29T14:02:00.004+03:00

"There are two kinds of people in the world. Those that enter a room and turn the television set on, and those that enter a room and turn the television set off." - The Manchurian Candidate

On ilmiselvää, että yhä useammalla yksilöllä on egalitaristisessa demokratiassa aina vain pienemmät odotukset itseään ja aina vain suuremmat odotukset ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan. Kyseessä on yhtälö, joka tuottaa miinusmerkkisen tuloksen, ja mitä enemmän miinusmerkkisiä tuloksia päästään kasautumaan, sitä varmemmin ja nopeammin yhteiskunta, jolta voi vaatia yhtään mitään, lakkaa olemasta. Kun ihminen, joka ei ole tottunut pistämään itse tikkua ristiin minkään eteen, joutuu omilleen, hän on vulgaarilatinaksi kusessa.

Moni pitää seuraavia ohjeita itsestäänselvinä, ja vähintään yhtä moni kokee, ettei hänen tarvitse noudattaa niitä. He ovat aivan oikeassa: esitetyt asiat ovat ainakin olleet jokaiselle normaalille ihmiselle itsestäänselviä iät ajat, eikä niitä kenenkään tarvitse noudattaa, jos eivät halua niistä hyötyä. Kuitenkin se, että ei koskaan koettele itsekuriaan tai elämänhallinnallisia kykyjään, tekee elämästä hyvällä säällä seilaamista ja jokainen myrskynpoikanen on tuurista kiinni. Harva voi toki olla seppä syntyessään eikä toisaalta kaikista sellaista millään tule, mutta suurin osa oppii kyllä kunhan vain opettelee.

Opettele asettamaan tavoitteita ja saavuttamaan ne. Aloita pienestä ja siirry askel kerrallaan suurempiin. Hyvä alku voisi olla paheidensa rajoittaminen, esimerkiksi mässäilyhimonsa keskittämisen viikottaiseen karkkipäivään ja kaljoittelun kertaan kuussa.

Treenaa mitä tahansa fyysistä urheilulajia aktiivisesti. Se tekee hyvää sekä keholle että mielelle: treenaava ihminen tuntee olevansa paljon enemmän elossa kuin treenaamaton, ja pikkuhiljaa edistyminen on jälleen konkreettinen osoitus siitä, että työ tavoitteiden eteen kantaa hedelmää. Urho Kekkonen totesi kaikkien syiden olla harrastamatta liikuntaa olevan tekosyitä, ja oli oikeassa.

Opettele tekemään ruokia ja kiinnitä huomiota ravinnon laatuun. Hyvin harva - etenkään yksinelävä - tänä päivänä enää viitsii tehdä ruokiaan, vaan vetelee päivästä toiseen heikosti ravitsevilla, väsyttävillä ja lihottavilla eineksillä ja ihmettelee, kun ei jaksa tehdä mitään, lepää huonosti, lihoaa ja sairastelee. Tämän ja edellisen yhdistämällä pääsee eroon myös melkoisesta määrästä "sukurasitteita" terveytensä suhteen.

Älä vedä överiksi vaatimalla liikoja. Ajatus askeesista ja ns. täydellisen hyveellisestä elämästä vailla mitään paheita on houkutteleva, mutta tuhoon tuomittu. Kullakin meistä on paheita, mutta ylpeys omasta täydellisyydestään on sieltä pahimmasta päästä, ja käy lankeemuksen edellä: kun ihminen, joka vaatii itseltään ehdotonta kuuliaisuutta kaikissa asettamissaan säännöissä ja tavoitteissa, repsahtaa tavalla tai toisella, hän lannistuu täysin ja sanoo samantien "antaa mennä kun on kerran mennäkseen". Älä siis ruoski itseäsi maan rakoon vain siksi, että et pysty täyttämään teoriassa mahdollisia mutta käytännössä mahdottomia odotuksia.

Astu pois mukavuusalueeltasi. Sikäli kun olet rutinoitunut tekemään arkena aina samat asiat, samoissa ympyröissä ja samoilla tavoilla, riko rutiini. Tee jotain, mikä pakottaa sinut ottamaan ohjat käsiisi ns. autopilotin sijaan, ja havaitse, että uskomattoman moni vieraalta tai pelottavalta tuntuva asia ei olekaan sitä, vaan yllättävänkin helposti voitettavissa.

Älä märehdi tai vitkastele. Ajatus jonkin suoritettavan tai muuten vaan mieltä painavan asian hoitamisesta on yhdeksän kertaa kymmenestä paljon rasittavampi ja energiaa vievämpi kuin siitä suoriutuminen. Hyvä nyrkkisääntö jokaiseen asiaan, mikä mieleen tulee ja mikä pitää tehdä, on tee se nyt. Tällöin ne eivät pääse kasautumaan ja ahdistamaan, vaan antavat sen sijaan onnistumisen tunnetta ja on aina yksi kivi vähemmän kontolla.

Tee hyvää toisille, vaikka he eivät tekisikään mitään erityistä sen ansaitakseen. Vaikka se olisi vain ystävällinen (vaan ei nöyristelevä) asenne niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa sattuu kunakin päivänä olemaan tekemisissä, jo se tekee hyvää sekä itselle että muille.

Mitä enemmän näitä sääntöjä toteuttaa, sitä todennäköisemmin kasvaa myös terve itseluottamus, ja tarve paeta itseään ärsykkeiden, virikkeiden, tajusteiden ja muiden tylsistävien, tuhoisien, mutta helppojen, asioiden maailmaan, vähenee. Jos mieleen tulee lisää kohtalaisen yleispäteviä, rakentavia ja konkreettisia elämänohjeita, kuulen niitä mieluusti.

Ei profeetta omalla maallaan

2010-06-28T14:38:00.005+03:00

On kumma juttu, miten ihmiset eivät yleensä ottaen vaihda mielipidettään yhtään mistään mihin uskovat, jos heille siihen antaa perusteet joku tuttu ihminen. Sen sijaan sitten, kun samat (tai vähäisemmät) perusteet tarjoaa joku toinen missä tahansa mediassa, se muuttuukin uskottavaksi ja vakavasti otettavaksi.

Hyvä esimerkki tästä on yhteiskunnassamme jotakuinkin totaalinen rasvakammo, joka ilmenee siten, että ostetaan pelkästään rasvattomia ja vähärasvaisia tuotteita ja pupelletaan sen sijaan kaikkea ns. kevyttuotetta, joka on tikattu täyteen nopeita hiilihydraatteja ja/tai aspartaamia (ja tietenkin karkkia). Eläinrasvaa pidetään isoimpana perkeleenä mitä maa päällään kantaa ja viljoja ja perunaa terveysruokien kingeinä.

Ehkä kyse on siitä, että rasvakammo on "virallisen tahon" lietsoma, joten se ei lähde ihmisestä lähimmäisen omakohtaisen tutkimisen ja kokemuksen kautta, vaan edellyttää jonkin "viralliseksi" miellettävän eli tuntemattoman auktoriteetin asiaan puuttumista. Lampaille pässi on Jumalasta seuraava ja hänen sanansa erehtymätön - mikä se sitten kulloisenakin päivänä sattuu olemaan. Mustaa lammasta ei kuuntele kukaan, vaikka tämä miten monin tavoin todistaisi olevansa oikeassa ja asian voisi todeta tämän olemuksesta silminnähden.

En sinänsä ihmettele, että kun kansaa istuttaa 9-12 vuotta virallisten auktoriteettihahmojen edessä, joka sanoo, miten asiat ovat, niin sitten kuunnellaan vain niitä auktoriteettihahmoja. Auktoriteetti perustuu uskomukseen kyseisen tahon viisaudesta ja lapsi aivopestään kyseiseen uskoon niin varhaisessa iässä, että hyvin harva herää missään vaiheessa kyseenalaistamaan viralliseksi uskomaansa auktoriteettia aikuisenakaan, etenkään, jos eivät jatka opintojaan riittävän pitkälle huomatakseen, miten vähän varsinaisen tiedon varassa ne auktoriteetitkaan toimivat.

Auktoriteettiusko tuppaa olemaan sikäli vaarallisempi asia kuin kristinusko, että jälkimmäistä tunnustavia ei saa totena pitämään, hyväksymään ja kannattamaan ihan mitä tahansa.

Pöljämedia ja karkkikulttuuri

2010-06-24T09:08:00.000+03:00

Asia, mikä on minua kummastuttanut erilaisten viihteellisten ja/tai virikkeellisten medioiden parissa vuosikymmeniä eläneenä, on sen jatkuva tyhmistyminen. Niin tietokonepeleissä kuin elokuvissakin oli aikaisemmin tiettyä tasokkuutta ja ideaa, kun taas mitä likemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän niissä on enää visuaalista ilotulitusta ADHD-kansalle. Varsinainen sisältö hukutetaan tai pikemminkin korvataan yhä useammin sillä, että laitetaan joka paikka täyteen räjähdyksiä, tissejä ja muuta värikästä ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoavaa.

Pöljämedia kohtelee kaikkia keskenkasvuisina. Elokuvat, lehdet ja pelit, ylipäätään kaikki valtavirtaviihde on pullollaan pelkkiä vietteihin vetoavia ärsykkeitä ja sekin vähä asiasisältö, mitä niistä nykyisin löytää, tapaa olla entistä useammin pelkkää angstista tunnepurkausta, jonka funktio vaikuttaisi olevan enemmän kirjoittajan egon ja omahyväisyydentunteiden oikeutus ja pönkitys kuin mihinkään varsinaiseen ongelmaan puuttuminen.

Yhteiskunta makuineen on typertynyt. Koska kaikkialla mennään alimman yhteisen nimittäjän mukana, aniharvoista löytyy enää ihmisiä, joilla on halua ja kykyä keskustella tai tarkastella asioita vähänkään syvällisemmin. Huomiosta on tullut tärkeämpi asia kuin syystä, jolla huomio on saatu.

Karkkikulttuuri asettaa heillekin, joilla on vielä tarjottavaa, omat haasteensa: ei riitä, että on asiaa, joka on äärimmäisen tärkeä tehdä tiettäväksi, vaan se pitää kuorruttaa myyvästi, jos haluaa sen vetoavan muihinkin kuin marginaalivähemmistöön, joka todennäköisesti on asiasta jo valmiiksi käytännössä samaa mieltä. Estabilishmentin kilpailijoilla on aina se vaikea este ylitettävänään, että niin hirveitä kuin silmäätekevät tahot saattavatkin olla yleisön(kin) silmissä, on niillä pärjätty ainakin tähän asti ja ne nauttivat tiettyä luottamusta jota täysin tuntemattomalla ja kokemattomalla taholla ei ole.

Ei siis riitä, että muutosta masinoivat ovat oikeassa. Heidän on myös saatava ihmiset tajuamaan asia, ja tämä tarkoittaa todella osaavaa ja taitavaa ADHD-sukupolvien tarpeet ymmärtävää ja huomioon ottavaa myyntityöskentelyä.

When in Rome, do as the Romans do.

Muiden kynistä

2010-06-24T06:08:00.002+03:00

Toisinaan on mukavaa linkkailla läjä kirjoituksia, jotka ansaitsevat syystä tai toisesta huomiota, ja tarjota lukijoille kädestä pitäen tilaisuus tutustua enemmän tai vähemmän uusiin kirjoittajiin. Olkaa siis hyvät:

Englanniksi:
Art of Manliness: Building Your Resiliency Part III: Taking Control of Your Life
William Briggs: A poor argument for gay marriage
Butcher's Block: People I find disagreeable, part 27: New York women
Cambria Will Not Yield: Unsex Me Here
Chaos and Pain: The Government Doesn't Like You. In All Probability, It Hates You.
Citizen Renegade: The End Of Beta Providers
Steven Dutch: The Problem With Pacifism
Fourth Checkraise: When the ink bleeds red
In Mala Fide: Why nobody likes nerds, and why you're justified in hating them
Spearhead: On whining
Vox Popoli: Atheism and action

Suomeksi:
Jussi Halla-aho: Lammilla asuva mies
Henry Laasanen: Seksuaalinen valta parisuhteessa
Kansankokonaisuus: Hyvinvointi, yhteiskunta ja yksilön vastuu
Middlebeercommando: Aseina käytettäviä esineitä, joita ei ole valmistettu aseiksi
Pauli Vahtera: Mummojen hinta
Takkirauta: Rikos osana kulttuuria, Pang pang pang pang plöf
Vasarahammer: Jalkapallo ja monikulttuuri
Yrjöperskeles: Eduskunnan ylähuone

Lääke väestöräjähdykseen

2010-06-23T08:28:00.004+03:00

Kuten kaikki tietävät, muun muassa Afrikassa on useilla alueilla valtava nälänhätä - kiitos valtavan väestönkasvun, jonka elatuksesta he eivät ole de facto vastuussa. Kaikki normaalit ihmiset toivoisivat kyseisen ongelman ratkeavan, mutta pahaksi onneksi suurin osa normaaleista ihmisistä kuvittelee heidän lopettavan lisääntymisensä, jos kuolevien määrää vähennetään lääkitsemällä sairaat ja ruokkimalla heidät. Käytännön tuloksenahan on ollut väestöongelmien moninkertaistuminen muutamassa vuosikymmenessä, minkä jälkeen sitä ryhdyttiin laajentamaan etäpesäkkeillä pitkin planeettaa. Mitään, mikä käytännössä vähentäisi liikakansoitusta, ei olla tehty. Kondomikampanjatkin ovat olleet kaivoon kannettua vettä.

Liikaväestö on suora seuraus paljosta seksistä ja keinotekoisesti putoavasta kuolevuudesta. Vaihtoehdot ovat siis joko vähentää seksin määrää, siitä seuraavaa lisääntymistä, listiä jengiä, antaa sen kuolla tarpeisiinsa tai yhdistellä näitä. Koska on harvinaisen väärin tappaa toisia ihmisiä vain siksi että nämä ovat elossa, ei se ole tässä kirjoituksessa vaihtoehto.

Ratkaisu on tismalleen sama kuin länsimaissakin: moderni liberalismi kaikilla herkuilla.

Kärrätään Afrikkaan käsittämätön määrä (etniset preferenssit huomioivaa) pornoa, tonneittain sekä hedelmöittymistä ennen että sen jälkeen pelaavia ehkäisypillereitä, aborttiklinikoita, (naisten) oikeudet, pleikkarit, alinta yhteistä nimittäjää, hedonismia ja kapinaa vanhempia vastaan glorifioiva populaarikulttuuri feminismeineen, huumemyönteisyyksineen ja lumedemokratioineen. Nämä aikaansaavat, tismalleen samoista syistä kuin moderneissa maissakin, lisääntymisen näyttämään kaiken kaikkiaan paljon huonommalta vaihtoehdolta kuin muut tavat käyttää aikaansa.

Infra tuota varten olisi helppo rakentaa ja afrikkalaisia hallintoja ajatellen myös helppo myydä: hehän lisääntyvästä stabiliteetista eniten hyötyvät. Porkkanan lisäksi keppiä voisi tarjota vaikkapa toteamalla, että sikäli kun ette osta niin ette saa avustuksiamme, vaan tarjoamme ne seuraavalle kehitysapurahoin aseistamallemme kilpailevalle ryhmittymälle. Sen sijaan siis, että rahat kaadettaisiin kankkulan kaivoon eli suoraan plutokraateille ja sotilasjuntille, valvoisivat länsimaat infran pystyttämistä ja ylläpitoa tarkoin silmin muutamien vuosien ajan, samalla jakaen ruoka-apua kuten ennenkin, sitouttaen sen vastaanottajat myös ehkäisypillereiden (tai -kapselin) käyttöön.

Niin kutsuttu kulttuuri eli tarinat siitä, kuinka kaiken tämän ovat oikeasti valmistaneet ovelat, neuvokkaat afrikkalaiset, jotka onnistuivat huijaamaan typeriä valkoisia ihmisiä antamaan itselleen käsittämättömät määrät resursseja ja mukavuuksia, on helppo masinoida: esimerkkiä ei tarvitse katsoa kauempaa kuin modernien länsimaiden valistusajan ihannoinnista ja sillä ratsastamalla muokata yleistä mielipidettä. Kaikkea ei tarvitse luonnollisestikaan valehdella, vaan jättää valikoituja kohtia historiasta huomiotta ja keskittyä ns. olennaiseen.

Maahanmuuttohanakin saataisiin näppärästi kiinni, sillä raskaan yhteiskunnan raskaiden huvien pyörittäminen vaatii paljon työvoimaa, josta onkin sitten hallinnon mukaan aina kova pula, ja toisaalta nuoret miehet menettävät olennaisen osan aggressiostaan ja muutoshingustaan voidessaan kohdistaa sen vapaan, sukupuolirajoittamattoman ja seurauksettoman seksin harjoittamiseen, töllöllä, pornolla ja huumeilla itsensä passivointiin ja töillään rahoittamiensa uusimpien bling blingien perässä juoksemiseen.

Demokraattisesti ajatellen plääniä on äärimmäisen vaikea torpata silloin kun se saadaan esityslistalle, sillä se ajaa kaikkea sitä, mitä liberaali "deemos" (eli media ja vallankäyttäjät) haluaa sen ajavan, ja kuvitelma siitä, että se, minkä pitää olla länsimaalaisen oikeus ei pitäisi olla ihan yhtä lailla afrikkalaisen oikeus, olisi luonnollisesti rasismia. Sitä ei siis voi vastustaa. Sitten, kun väestöräjähdysongelma ja maahanmuuttotulva saataisiin näillä keinoin katkaistua, voisivatkin kynnelle kykenevät keskittyä omien maidensa ongelmien ratkaisuun, eli kaikkeen siihen, mitä liberaali myrkky on yhteiskunnallemme tehnyt.

Suunnitelma pitää vain myydä jollekin kirkassilmäiselle suvaitsevaiselle, joka ostaa sen uutena messiaanaan, ja lumipallo lähtee vierimään. Ei pitäisi olla luovalla myyntipuheella mikään ylivoimainen tehtävä.

Demokratian illuusioita

2010-06-16T08:58:00.010+03:00

Melkein kaikki suomalaiset ovat valmiita luopumaan viime kädessä lähes mistä tahansa paitsi demokratiasta. Demokratia, kansanvalta, käsitys siitä, että ihmiset hallitsevat itse itseään enemmistöpäätöksin, on heille mustasukkainen jumala, joka ei salli kilpailijoita. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista lupausta ovat saaneet ihmiset unohtamaan kolikon toisen puolen. Ihmisiä, jotka eivät usko demokratiaan, nimitetään millon diktatuurin, milloin totalitarismin ja milloin minkäkin demonisanan kannattajiksi. Minä en ole demokratiaan uskova ihminen, ja ajattelin kokeilla selittää miksi.

Yksilölle ajatus omasta päätäntävallasta on perin houkutteleva. Siitä tulee vähemmän houkutteleva silloin, kun muistaa myös naapurin ärsyttävällä ja kaikesta väärässä olevalla tyypillä on täysin yhtäläinen päätäntävalta molempia koskeviin asioihin. Tämän asian tiedostaminen tarkoittaa, että kaikkien kaikki näkemykset kilpailevat koko ajan keskenään, ja jokaisesta keskustelusta ihmisten näkemyksistä tulee osa valtapeliä ja vallankäyttöä. Siinä, missä toisen kaverin hoopot, lennokkaat tai vaikeasti ymmärrettävät näkemykset ovat aikaisemmin olleet vain huvittavia, edustavat ne demokratiassa uhkaa, ja ne on torpattava ja saatettava naurunalaisiksi, ettei kukaan vaan päädy olemaan samaa mieltä.

Demokratiaa kannattavat ihmiset usein ajattelevat idealistisesti, että kukin äänestää mielipiteidensä mukaan, ja että asioista keskustellaan sivistyneesti, mutta tämän idealistisen kuvitelman ulkopuolinen todellisuus on sitä, että voittoon pyritään millä keinoin hyvänsä. Keskustelu sekä yksilöiden keskellä että yhteiskunnallisesti on hajottavaa ja demonisoivaa, sillä pahalle pikkusormen antaminen tarkoittaa aina sitä mahdollisuutta, että mukana menee koko käsi. Jokaisesta keskustelusta tulee väittely, eikä pyrkimyksellä yhteisymmärrykseen saavuta mitään.

Ongelmana on myös se, että demokratiaan uskovat ihmiset hyväksyvät apaattisesti kaiken, mikä onnistutaan saamaan näyttämään tai kuulostamaan enemmistöpäätökseltä. Tämä onnistuu niin temppuilemalla kansalle esitettyjen kysymysten muotoilulla, tarjotulla taustatiedolla ja sen pimittämisellä, vääristelyillä kuin suoranaisella valehtelullakin. Ihmiset alistuvat "enemmistön tahdon" edessä, vaikka se sotisi räikeästi kaikkea sitä vastaan, mitä he pitävät hyvänä ja oikeana. Kaikkea paitsi demokratiaa, jonka alttarille he joutuvat uhraamaan kaiken vailla kiitosta.

Demokratia synnyttää edellä mainitusta syystä myös moraalista apatiaa ja relativismia: jos hyvää ja oikein on se, mitä kansa kulloinkin päättää, ei mitään todellista hyvää tai pahaa ole olemassa. On vain Kansan Tahto. Ymmärrettävistä syistä tämä johtaa demokratiaan uskovat suoraan ateistiseen, materialistiseen liberalismiin ja arvorelativismiin. Nämä arvorelativistiset demokraatit sitten toivovat, että jokin inhimillinen voisi olla ihmisille vierasta.

Ja jos kansa tekee pahaa, se on oikein, sillä kansan tahto on hyvä. Sitä, mitä ihmiset kokevat oikeaksi ja hyväksi, he eivät uskalla ajaa, tai ainakaan taistella sen puolesta, sillä suurin osa ihmisistä sysää vaikeat ja raskaat ratkaisut toisten harteille jos voivat, eikä tämä millään muotoa rajoitu äänestäjiin. Eikä heillä sitäpaitsi ole oikeutta pakottaa ketään olemaan mitään mieltä. Paitsi tietenkin jos siitä säädetään laki demokraattisessa tai sellaiseksi kutsutussa yhteiskunnassa.

Kansanedustajilla ei ole intressiä tehdä raskaita ratkaisuja, koska kansa ei pidä kepittäjästä ja koska heidän henkilökohtainen tai perheensä tulevaisuus ei ole millään tavoin sidottu kansanedustajan tehtävään. He eivät ole monarkin tavoin maansa kanssa naimisissa ja oma etunsa ja maan etu ovat kaksi eri asiaa, jotka ovat esimerkiksi tänä päivänä sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Demokratia suo siis ihmiselle illuusion siitä, että hän vaikuttaa asioihin. Se ruokkii apatiaa ja välinpitämättömyyttä, todeten "annoin ääneni, velvollisuuteni on hoidettu" ja jättäen kaiken valtaa käsissään pitävien ja vallan kolmijako-opin lakkauttaneiden byrokraattien käsiin. Lupaus siitä, että vaikuttaminen on helppoa ja tuloksekasta, on silkka valhe. Demokratia kääntää kansan itseään vastaan ja antaa samalla sen nimellisille edustajille täysin vapaat kädet vailla vastuuta kenellekään.

Lähetyskäsky

2010-06-10T09:31:00.003+03:00

Minua on aina kummeksuttanut se suhtautuminen lähetyskäskyyn, jonka kanssa olen joutunut tekemisiin. Lähetyskäskyhän kuuluu suurin piirtein: "Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni". Silti jostain syystä lähes kaikki, jotka sitä kokevat noudattavansa, pyrkivät noudattamaan sitä tuputtamalla eli "keskustelemalla" ja niin edelleen.

Onko joku, joka ei ole täydellisen tietämätön kristinuskosta, oikeasti kääntynyt tällaisen keskustelun myötä? Ja jos on, eikö sellainen ihminen ole helppo käännyttää myös kristinuskosta pois samalla metodilla?

Kysyn siksi, että kun ihmiselle alkaa puhua agendana muuttaa tämän käsitystä asioista, on kyseessä henkinen väkivalta. Siitä syystä tuputus ärsyttää ihmisiä, teki sitä sitten uskomaton tai uskova. Kyseisen "keskustelun" tai pikemminkin väittelyn luonteen vuoksi siihen osallistuvat henkilöt poteroituvat ja päättävät jo etukäteen, että näistä ei nousta, tuo ei saa käyttää valtaa ylitseni. Ei sielua pelasteta tekemällä sille väkivaltaa.

Minun nähdäkseni, koska kristinusko ei ole filosofia eikä teoria, ei sitä voi levittää olemalla nokkela retorikko vaan hyvä ihminen. Jeesus kyllä saarnasi, ja apostolit myös, mutta meitä innoittaa heidän esimerkkinsä ja hyvyytensä eikä verbaali taituruutensa (josta onkin helppo olla monta mieltä ja joka ei sinänsä tee kenestäkään hyvää).

Tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni. Tehkää, elämällä kristityn lailla, agendavetoisen ja ylimielisen manipuloinnin sijaan. Ei oivallusta tai ymmärrystä voi pakottaa.

Vapaa-ajattelukausti

2010-06-02T08:37:00.003+03:00

Vapaa-ajattelijoiden "vaihdetaan uskonnollista kirjallisuutta pornoon" -tempauksen myötä olen oppinut muutamia asioita näiden vapaa-ajattelijoiden symppaajista, joita voinee kutsua nettiateisteiksi.

Ensinnäkin tempaus oli typerä - sitä on mahdotonta ottaa minään muuna kuin silkkana päänaukomisena vailla antiuskonnollisuutta kummempaa pointtia. Kyseessä on siis yhden uskonnon fanaattista julistamista muiden yli.

Toinen huomio on nettiateistien uhriutuminen. Kun muutamat uskonnolliset tahot ilmaisivat tempauksen olevan mauton ja täysin vailla rakentavaa sisältöä, sontamyrsky oli melkoinen. Heistä oli järkyttävää, että kun antiuskovaiset aukovat päätään, joku kehtaa huomauttaa sen olevan vähemmän tyylikäs veto. Sehän on melkein sama kuin vapaa-ajattelijoiden raahaaminen kadulle ja ampuminen niille sijoilleen mielipiteidensä takia.

Kukaan ei siis ole vaatinut sensuuria tai mitään muutakaan toimenpiteitä. On vain sanottu, että olipas pojat tosi fiksusti toimittu ja väännetty rautalangasta miksi.

Asiallinen kritiikki siis rinnastui heidän silmissään luontevasti muslimien Muhammed-pilakuvien provosoimaan psykoottiseen raivoon, mikä osoittaa, ettei nettiateisteilla ole minkäänlaista suhteellisuudentajua. Heille on vain Me ja Muut, ja jos joku taho ei ole täysin kritiikittömästi Meidän puolella, hän on paha paha Muu, joka himoaa Meidän verta suu vaahdossa. Ja mikäs on uhriutuessa, kun mitään todellista vaaraa ei ole; osoittaahan se, miten pahoja Muut ovat.

Havainto on sikäli erityisen lystikäs, että nettiateistit väittävät kaikenlaisen vastakkainasettelun olevan nimenomaan uskontojen syytä. Tämä siis samaan aikaan kun nettiateistit itse nimittävät itseään uskonnottomiksi ja vastakkainasettelevat luontevasti itsensä ja muut oman uskontonsa antisosiaalisen dogmin pohjalta.

Koska antiuskovaisten ja heidän symppaajiensa reaktio on ollut nimenomaan uhriutuminen, he osoittavat sillä myös sen, miten heikoiksi heidän maailmankatsomuksensa heidät tekee. Siitä, että antiuskovaisten uskonto on läpikotaisin antisosiaalinen ja pyrkii vain kiusaamaan, hajottamaan ja tuhoamaan, ei voi vetää johtopäätöstä, että kaikki muutkin uskonnot olisivat samanlaisia.

Patrisidaalinen liberalismi

2010-05-30T09:33:00.003+03:00

Patricide: [Latin patricida, from patr- + -cida -cide] : one who murders his or her own father

Eurooppalaisen kulttuurin isä oli kristinusko. Se asetti säännöt ja moraalin, joita eurooppalaisen tuli pitää arvossa ja noudattaa. Se antoi yksilön elämälle struktuurin, joka sai aikaan parempia tuloksia kuin mikään muu kulttuuri koskaan missään. Se vaati paljon, mutta antoi enemmän. Jälkikristityt rationalistit, toisin sanoen liberaalit (kutsuivat he itseään sitten demokraateiksi, egalitaristeiksi tai libertaareiksi) tahot, ajavat lukuisia asioita, mutta heidän yksi yhdistävä tekijänsä on antikristillisyys. Jokainen asia, mitä liberaali ajaa, on jonkin kristillisen arvon dekonstruointia. Se ei ole kulttuuri, vaan antikulttuuri, jolla ei ole mitään kiinteää sisältöä antikristillisyytensä lisäksi.

Liberalismi ei myöskään ole mikään rusinapulla, josta voi noukkia mieleisensä: anna paholaiselle pikkusormi ja se kyllä vie koko käden. Kukaan siihen kelkkaan lähtijä ei voi kritisoida sitä tehokkaasti. Oksymoronia "naisten tasa-arvo" ajava liberaali ei voi mielekkäästi vastustaa oksymoronia "homojen tasa-arvo", eikä tästä loogisesti jatkaen oksymoronia "homojen tasa-arvo" kannattava voi mielekkäästi vastustaa "pedofiilien tasa-arvoa". Se, mikä on tämän päivän liberaalille tabu, josta ei voi edes puhua, on heidän lapsilleen seuraava este egalitaarisen liberalismin tiellä. Ainoa asia, jota liberaalit voivat ajaa ja olla lähtökohdilleen uskollisia, on antikristillisyys.

Liberaalit ovat onnistuneet tappamaan isänsä eli kristinuskon: se on tätä nykyä pieni vähemmistö siinä, missä se oli vielä sata vuotta sitten valtauskonto. Kristinuskon kuolema on ollut kulttuurin isänmurha myös käytännössä: isien asema perheenpäänä on tuhottu ja samaan suuntaan mennään jopa hänen asemansa sen jäsenenä suhteen. Isä, Poika ja Pyhä Henki vaihdettiin askel kerrallaan Äitiin, Äidin Haluamaan Lapseen ja Fattaan. Miehen laillinen asema yhteiskunnassa on typistetty joko spermapankiksi tai lompakoksi, jota kupata (nämäkin roolit mahtuvat yhä harvemmin saman miehen repertuaariin), lapsen puolestaan poisheitettäväksi objektiksi paitsi jos äiti toisin haluaa.

Liberalismin tavat lisätä vapautta ovat siis varsin valikoivia, ja sitä ajavien käsitykset esimerkiksi tasa-arvosta, kuten muistakin ajamistaan asioista, ovat siinä määrin ristiriitaisia keskenään, ettei niistä ota erkkikään selvää kuin nyrkkisäännöllä "rikotaan mikä tahansa kristillisen kulttuurin ajoilta jäljellä oleva arvo tai normi". Nyrkkisääntöä soveltaen jopa poliitikkojemme toiminnasta tulee johdonmukaista.

Koska liberalismi tähtää vastuun kuolettamiseen (vain tietyiltä ihmisryhmiltä) hinnalla millä hyvänsä, se tarkoittaa samalla sitä, että niin ihmiset kuin yhteiskunnatkin velkaantuvat kiihtyvällä tahdilla ylläpitääkseen keinotekoista järjestelmää, jonka nimissä kelvottomat elintavat nostetaan kelpoisten rinnalle. Työstään käteen saadun rahan reaaliarvo on pudonnut jatkuvasti: tällä hetkellä normaalissa palkkatyössä olevien vanhempien vaihtoehtoihin ei enää kuulu äidin kotihoito, siinä missä se oli normikäytäntö vielä muutama vuosikymmen takaperin.

Joku taisi joskus sanoa, että ihminen antaa helpommin anteeksi isänsä murhan kuin sen, että hänestä tehdään köyhä. Jälkikristilliset rationalistit ovat tehneet parhaansa toteuttaakseen molemmat. Ihmettelen, miten kukaan terveenä itseään pitävä ihminen voi seistä heidän riveissään avoimen vastustuksen sijaan. Ehkä heidän näkemyksensä terveydestäkin on liberaali, eivätkä he näe asiantilassa mitään ongelmaa.

Oireet ja sairaus

2010-05-27T13:22:00.007+03:00

Maassamme on kohtalaisen paljon oikeistolaisehkoja ja kohtalaisen konservatiivisiksi itseään mieltäviä ihmisiä - jälkimmäisiä taitaa olla valtaosa kansasta. He huomaavat asioita, jotka yhteiskunnassamme ovat vialla - kuten paisuvan valtion, kapenevat oikeudet, "positiivinen" syrjintä sekä kotimaisia että maskuliinisia aineksia vastaan, massamaahanmuutto, massatyöttömyys, kasvava välinpitämättömyys ja heikkenevä yhteiskunnallinen luottamus - ja uskovat voivansa muuttaa asiat äänestämällä oikeita ihmisiä ja luottamalla terveen järjen voittoon.

Asiassa on yksi mutta: kaikki nuo ilmiöt ovat pelkkiä sairauden oireita, eivät sairaus itse. Oireeseen puuttumalla siitä päästään ehkä eroon, joskaan mitään takeita siitä, että sama oire ei synny välittömästi uudelleen, ei ole. Vasta, kun sairaus on voitettu, oireet lakkaavat, ja parantuminen voidaan aloittaa.

Mikä tämä sairaus, josta kaikki nämä hyvinkin erilaiset oireet sikiävät, sitten on?

Vastaus on jälkikristillinen rationalismi. Jumalan hylänneet ihmiset keksivät itse omat sääntönsä, ideologiansa ja utopiansa, eikä mikään mahdollinen tai mahdoton ole heille vierasta. Hylkäämällä auktoriteetin ja arvot, joilla saatiin (ja saadaan) kaikkein parhaat tulokset, he lähtivät paholaisen kelkkaan, maistoivat uudelleen kiellettyä hedelmää ja päättivät pystyvänsä parempaan. Ateisti Ahneelle ei riitä kalifin vakanssi, hän haluaa jumalaksi Jumalan paikalle.

Heidän ymmärryksensä kristinuskosta on jokseenkin yhtä syvällinen kuin pelkän kirja-arvostelun lukeneella varsinaisesta kirjasta, eivätkä he anna sille tilaisuutta, sillä se ei sovi yhteen heidän agendansa kanssa. Rationalisoimalla, nostamalla valitsemansa yksittäistapaukset keppihevosiksi kertomaan kristinuskosta ja sen arvomaailmasta yleisellä tasolla, jälkikristitty rationalisti hyökkää valitsemaansa kristillistä arvoa vastaan, korvaten rakkaudelle rakentuneet arvot kuolemansynteihin nojaavilla. Sen jälkeen he propagoivat kaikkea positiivista mitä ketkään koskaan ovat aikaansaaneet näiden mielestään uusien arvojen ansioiksi, jotta ne otettaisiin vastaan mukisematta.

Jonkin verran toistasataa vuotta sitten eurooppalaisten kansojen vaikutusvaltaisimmat hylkäsivät Jumalan jälkikristittyjen rationalistien hyväksi, ja ovat siitä asti sekä tehneet parhaansa tuhotakseen kaiken sen, mitä lukemattomat aikaisemmat sukupolvet rakensivat, ja ovat osoittaneet käytännössä utopisten käsitystensä olevan lukemattomat mutta varmat tiet helvettiin maan päällä.

Kun ihminen onnistuu kuvittelemaan itsensä jumalaksi, Saatana nauraa. Länsimaita vaivaava sairaus on henkistä laatua, eikä parane inhimillisten instituutioiden kautta, vaan sillä, että länsimaalaiset hakevat uudelleen kosketuksen sieluunsa ja alkavat pitää arvossa mieluummin Jeesuksen ja hyvien kristittyjen opetuksia ja esimerkkiä Bill Gatesin, Hugh Hefnerin ja 50 centin sijaan.

Niin kauan kuin arvot, ihanteet ja sankarit ovat sairaita, eivät niiden inspiroimat tulokset voi olla mitään muuta.

Uskontotyhjiö

2010-05-25T20:32:00.004+03:00

Uskontotyhjiötä pyrkivät luomaan kaikki ne ihmiset, jotka kaivavat maata uskontojen alta tarjoamatta mitään tilalle. Ideologiauskovaiset, kuten kommunistit, monikulturistit tai libertaarit eivät kuulu tähän ryhmään, sillä he yrittävät korvata toisten jumalat omillaan. Kyseessä ovat siis ihmiset, jotka pyrkivät suojaamaan maailmankatsomuksensa kritiikiltä vedoten siihen, ettei sillä ole mitään sisältöä, vaan kehottavat kutakin päättämään elämänsä tarkoituksen, motivaation ynnä muun täysin itse. Heidän suosiollisella avustuksellaan, tietty, sillä uskontoja ei saa tunnustaa, koska ne ovat tyhmiä.

Uskontotyhjiön puolestapuhujat kertovat siitä, kuinka heidän elämänsä on rikasta ja täyttä siitä huolimatta, etteivät he usko mihinkään itseään ylempään. He ovat sitä mieltä, että "uskontoa tarvitseva" ihminen on heikko tai tyhmä, yleensä molempia. Oletuksensa ansiosta he kuvittelevat tekevänsä muille ihmisille hyvää yrittämällä tuottaa näille uskontotyhjiön: koska uskonnollisuus korreloi matalan äo:n kanssa, he uskovat viisastavansa toisia valistamalla näitä parhaansa mukaan ylemmän auktoriteetin puutteesta.

Valitettavasti ihmisestä ei tule tippaakaan sen fiksumpaa sillä, että häneltä viedään usko pois. Uskontotyhjiön luominen ei mitenkään automaattisesti synnytä kiinnostusta mihinkään filosofiaan. Sen sijaan tuloksena on paljon todennäköisemmin eksistentiaalinen kriisi, jonka lopputuloksena yksilö lakkaa uskomasta moraaliin, hyvyyteen ja sen mielekkyyteen: "Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua," Smerdjakov päätteli, ja niitti mitä kylvi.

ÄO-käyrän vasen puoli on keskimäärin alttiimpaa käyttäytymään antisosiaalisesti kuin oikea puoli (vaikka oikean puolen antisosiaaliset tuppaavatkin saamaan pahaa aikaan paljon suuremmassa mittakaavassa), ja tästä porukasta kaikkein altteimpia ovat ne, jotka eivät usko mihinkään. Ihmisellä, joka ei ole järin fiksu, eikä usko ylemmän käden johdatukseen, ei ole yksinkertaisesti yhtä hyviä jarruja estämään antisosiaalista toimintaa kuin niillä, jotka uskovat Jumalaan. Hyväntahtoiset lähetystyötä tekevät ateistit poistavat siis parhaansa mukaan yhteiskunnan antisosiaalisimmalta kansanosalta syitä pysyä ruodussa.

Totuus ei ole se, että uskonto tekee ihmisestä tyhmän tai ateismi älykkään. Totuus on se, että älykkäät ihmiset usein oppivat kriittisiksi ja luottamaan järkeensä yli tunteidensa, soveltaen sitä kaikkeen, mukaanlukien uskontoon, mikä saa helposti löytämään siitä näennäisiä ristiriitoja ja näin johtaa ateismiin. Ihminen voi järkeillä itsensä irti uskosta, mutta ihminen ei voi järkeillä itseään uskomaan. Älykäs ihminen kun tahtoo olla sisäisesti koherentti ja jättää maailmankuvaansa mahdollisimman vähän kuviteltavissa olevia ristiriitaisuuksia - jos uskonto on tyhjiö, ei siinä ole ainakaan yhtä monta ristiriitaa kuin niissä maailmankatsomuksissa, joissa on sisältö. Vähemmän älykäs ihminen ei taas opi vastaavalla tavalla kriittiseksi eikä siten oma-aloitteisesti hylkää uskontoa, johon hänet on kasvatettu.

Uskonnollisesti ja filosofisesti välinpitämättömät ihmiset ovat kaikkein antisosiaalisin yhteiskunnan ryhmä - heidät pitää ruodussa ainoastaan rangaistuksen pelko. Kyseisestä sakista löytyy suhteessa mihin tahansa muuhun ryhmään kaikkein eniten rikoksia, abortteja, itsemurhia, päihteiden väärinkäyttöä ja syrjäytymistä. Onnistuessaan lähetystyössään hyväntahtoiset filosofian ystävät tulevat maksimoineeksi yhteiskunnan antisosiaalisimman aineksen koon.

Ongelmana on myös vanha viisaus siitä, että kuka hyvänsä on kippari hyvällä säällä: niin kauan kuin älykkäällä filosofilla menee hyvin ja hänen keinonsa vievät häntä kohti valitsemaansa päämäärää, hän on todennäköisesti erittäin lainkuuliainen, ainakin kohtalaisen menestynyt ja onnellinen. Sitten taas, kun tulee voimakas takaisku ja hankituista keinoista huolimatta päädytään kriisiin, on älykäs filosofi huomattavasti Jumalaan uskovaa ihmistä suuremmassa vaarassa turmella elämänsä antisosiaalisella - joskaan ei rikollisella - tavalla. Herra pitää huolen omistaan, uskoo uskova. Ennen niin iloinen nihilisti puolestaan näkee tilanteensa, mutta ei pysty perustelemaan itselleen siitä ulospääsyä.

Uskontotyhjiö on henkinen immuunikato: se heikentää ihmisen kykyä parantua, ja jokainen vastoinkäyminen vie lähemmäs kuilua, joka tuhoaa ihmisen ensin sisältä ja sitten ulkoa. Kyseiseltä sairaudelta ei suojaa yksikään armoton epäjumala, luonnonuskonto tai filosofia, koska ne ovat joko välinpitämättömiä tai täydellisen voimattomia.

Kuten havaitsemme, älykkyys tai filosofia ei tee ihmisestä viisasta.

Heikkouden muodoista

2010-05-25T19:28:00.001+03:00

Aihe, joka on aina ollut minusta hyvin kiinnostava, on ollut voima. Olen tutkaillut ja pohdiskellut sitä ja siihen liittyviä assosiaatioita sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti, ja havainnut, että kaikkein yleisin käsitys siitä lyhenee muotoon "kaikki voima on viime kädessä väkivaltaa". Käsitys on virheellinen, mutta se ei ole totuuden peilikuva, kuten dikotomisesti tupataan ajatella - myöskään kategorinen väkivallan käyttämisestä kieltäytyminen ei ole voiman osoitus. Tässä kirjoituksessa käsittelen heikkoutta ja sen ilmenemismuotoja, tarkastellen myös valheellisia kuvitelmia voimasta.

Tietääksemme, mitä heikkous tarkoittaa, meidän täytyy tietää myös, mitä voima tarkoittaa. Voima tarkoittaa yksiselitteisesti kykyä näyttää rakkautta käytännössä. Heikkous on tämän vastapuoli: se on kyvyttömyyttä näyttää rakkautta käytännössä.

Voima ei siis ole mitenkään väkivalta- tai ylipäätään valtakeskeinen ilmiö, vaan sekä voimakas että heikko voivat käyttää väkivaltaa. Se, mihin ja miksi väkivaltaa käytetään, paljastaa, onko kyseessä voima vai heikkous. Lyhyesti ilmaistuna heikon ihmisen väkivalta on luonteeltaan destruktiivista, voimakkaan rakentavaa.

Myöskään voimaan usein liitetty aggressio ei ole voiman, vaan heikkouden osoitus. Kaikki tietävät, että uhmaikäinen kolme- tai neljävuotias ihminen on kaikkein aggressiivisimmillaan, mutta hankala tämän kontrollin puutetta, tuhoamisvimmaa ja riehumista on voiman osoituksena pitää. Aggressiivisuus osoittaa vain sen, että sitä voiman osoituksena pitävä ihminen on itselleen ja ympäristölleen tuhoisa ruutitynnyri.

Vastaavasti myös aggressiivisen kukkoilun edessä alistuminen on heikkouden merkki, joka osoittaa alistuvan tahon olevan syystä tai toisesta kyvytön vastustamaan antisosiaalista käyttäytymistä. Kun jokin yhteisö muodostuu aggressiivisista kukkoilijoista ja heille alistuvista tahoista, aggressiiviset kukkoilijat ovat vahvempia kuin alistujat, mutta äärimmäisen heikkoja silti, ja koska heikkous tarkoittaa antisosiaalista toimintaa, sellaiset maat, alueet tai vaikka perheet ovat hirveitä paikkoja olla ja elää.

Niin sanotut kunniakulttuurit ja voiman assosioiminen aggressioon ja väkivaltaan kulkevat käsi kädessä. Koska näissä moraalin ja ihmisarvon määrittelevät muut ihmiset, täytyy aggressiotaan eli voimaansa eli väkivaltaisuuttaan todistella jatkuvasti. Jos niin ei tee, menettää kasvonsa, joutuu häpeään, ja on muiden silmissä (tai toimesta) kuollut.

Kun tämä on kuitenkin todellisuutta sellaisessa kulttuurissa, eikö se ole siellä voiman osoitus? Ei ole - se on ehkä vähäisemmän heikkouden osoitus kuin alistuvalla, mutta heikkouden yhtä kaikki: aggression osoittaja näyttää käytännössä muilla ihmisillä olevan niin paljon valtaa hänen ylitseen, ettei kestä näiden kritiikkiä, huomioita tai tuomiota riehumatta. Ihminen, jonka impulssikontrollinsa heikkouden takia kuka vain voi nakittaa itsetuhoiseen raivoon, osoittaa muiden ihmisten päättävän asiat hänen puolestaan. Missä merkityksessä ihminen, joka on jatkuvasti kenen tahansa ohjailtavissa, on voimakas?

Voimakkaan ihmisen itsekunnioitus on ansaittua, ei suotua, eivätkä muut voi sitä viedä, koska se ei ole muilta saatua. Hänen ei tarvitse puolustaa sitä, koska se ei yksinkertaisesti riipu muiden mielipiteistä. Hänen ei tarvitse käyttää väkivaltaa tuhoisiin tarkoituksiin, kuten ylpeytensä puolustamiseen, vaan voi keskittyä käyttämään sitä vain kun sille on tarvetta eli kun se on rakkauden teko.

Olen puhunut yllä pääosin miehille tyypillisestä heikkoudesta. Naisille tyypillinen heikkous on passiivis-aggressiivinen uhridiskurssin käynnistäminen: Uhriksi ryhtyvä päättää, että taho X sortaa häntä, ja että jonkun muun täytyy tehdä asialle jotain.

Uhridiskurssissa on sellainen puoli, että se tehoaa erittäin hyvin miehiin: se ei ole luonteeltaan loogista, vaan emotionaalista, mistä syystä todennäköiset loogiset ristiriidat, vääristely, valehtelu ymv. eivät haittaa uhriksi heittäytynyttä. Miehelle - etenkin älykkyydestään ylpeälle - tyypillinen tapa keskustella puolestaan pyrkii olemaan ystävällinen, sisäisesti koherentti ja rehellinen, mistä syystä hän on melkoisesti alakynnessä, uhriksi ryhtynyt riivinrauta kun ei anna moisten pikkuseikkojen haitata omaa toimintaansa.

Uhridiskurssi on säälimätöntä, moraalitonta ja brutaalia henkistä väkivaltaa, jossa pyritään manipuloimaan toista ihmistä käynnistämällä tämän häpeärefleksejä, vedoten vaikkapa patriarkaaliseen "naisten sortoon" tai KKK:hon. Se on vallankäyttöä siinä missä fyysinenkin väkivalta, ja heikkouden merkki yhtä lailla: uhriksi heittäytyjä kertoo uhriutumalla, ettei voi vaikuttaa itse yhtään mihinkään, ja että toisten täytyy olla vahvoja ja tehdä kaikki hänen puolestaan.

Uhrikielenkäyttö on heikkouden merkki myös siksi, että sen tulokset ovat tasan nolla siinä vaiheessa, kun vastapuoli kieltäytyy alistumasta. Riivinrauta, kuten öykkärikin, voi hallita vain niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustaakseen väkivaltaa.

Sekä henkisen että fyysisen väkivallan käyttäjät kuvittelevat usein olevansa vahvoja, vaikka ovat aggressionsa - ainoan tuntemansa suhtautumistavan - orjia. Heidän yhteistyö- ja empatiakykynsä ovat jokseenkin olemattomia, koska heidän toimintansa motiivit ovat reaktiivisia ja ympäristön ärsykkeiden heiteltävissä, minkä lisäksi kaikki ulkopuolelta tulleet ehdotukset tai vastaavat edustavat uhkaa.

Heikko, väkivaltaa voimaksi luuleva ihminen muistuttaa kaltoin kohdeltua koiraa: hän on pelokas, kärkäs haukkumaan ja helposti pureva.

Moderneja myyttejä

2010-05-18T13:46:00.001+03:00

Törmään jatkuvasti sekä lukiessani nettipalstoja, blogeja että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kirjoitettuja kirjoja, enemmän tai vähemmän samanlaisiin modernina aikana syntyneisiin uskomuksiin, joilla ei ole minkään valtakunnan tekemistä todellisuuden kanssa. Kuitenkin, koska niitä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä, on niiden perinpohjainen virheellisyys sitten nähtävästi väännettävä rautalangasta.

1. Kristinusko tarkoittaa pasifismia

Ensimmäinen kummallinen moderni myytti koskee sitä käsitystä, että kristinusko kieltää voimankäytön vailla ehtoja. Kaikkein yleisin tätä käsitystä tukeva päin helvettiä luettu pätkä raamatusta on koettuihin loukkauksiin ja kostonhimon hillitsemiseen viittaava neuvo kääntää vasenkin poski, jos tulee lyödyksi oikealle. Kun sen yhdistää Kristuksen marttyyrikuolemaan, jota vastaan hän ei taistellut, on rationalistin pään sisälle muodostettu sopivan päätön tulkinta ollakseen kelvoton reaalimaailmaan ja siksi hylättävä.

Kuitenkaan Jeesus tai kristityt eivät koskaan kunnostautuneet pahuuden hyväksymisessä, vaan taistelleet sitä vastaan kaikkialla, missä heillä on ollut siihen mahdollisuus tai missä se on heitä henkilökohtaisesti kohdannut. Kristinuskolla ei voi mitenkään oikeuttaa alistumista väkivallan edessä - se on yksiselitteisesti heikkouden, ei rakkauden osoitus. Jeesuksen uhrissakaan ei ollut kyse heikkoudesta, sillä Jeesus ei alistunut, vaan valitsi itse. Hän uhrautui uhriksi päätymisen sijaan.

Hauskan kontrastin käsitykseen tuo se tosiasia, että mistään ei löydy niin kivun ja kuolemanpelon edessä alistuvaa ihmistä kuin modernista rationalistista. Sellainen ihminen ei pysty perustelemaan itselleen itsensä likoon pistämistä fyysisesti missään muussa tapauksessa kuin siinä, että uskoo sen olevan varmasti edessä ennemmin tai myöhemmin - silloinkin valiten aina sen myöhemmän, joutui sen eteen uhraamaan mitä tahansa.

Moderni ihminen siis projisoi oman heikkoutensa kristittyihin.

2. Kristinusko tarkoittaa humanismia

Olisin kohtalaisen rikas kaveri, jos saisin euron joka kerrasta, jossa vastaan on tullut tavalla tai toisella väite siitä, että Jeesus oli (ensimmäinen) humanisti. Humanismi tarkoittaa uskoa ihmisen sisäsyntyiseen hyvyyteen ja täydellisyyteen ollen melkoisessa ristiriidassa esimerkiksi ihmisen vajavaisuuden ja syntisyyden kanssa.

Ei Jeesus tullut levittämään uskoa ihmiseen vaan Jumalaan, itseensä. Hän koki synnin houkutukset kaikkien muiden ihmisten lailla ja vastusti niitä kaikin voimin. Hän ei missään välissä uskotellut abstraktin ihmisyyden tai inhimillisten instituutioiden olevan hyviä - hänen uhrinsa todistaa päinvastaisesta.

Yleisen inhimillisyyden ja humaanin liberalismin suitsuttamisen sijaan Jeesus painotti partikulaarista ja puhui kullekin ihmiselle ihmisyyden sijaan. Hän rakasti oikeasti olemassa olevia ihmisiä, ei abstraktia ihmisyyden käsitettä. Ihmiset, jotka sanovat rakastavansa ihmisyyttä, harvemmin rakastavat ketään oikeaa ihmistä, koska nämä ovat partikulaarisina yksilöinä aina jotain muuta kuin se epämääräinen abstraktio, jonka edun nimissä nämä Robespierren hengenheimolaiset toimivat.

Veikkaan humanistien esittävän kristinuskon primitiiviversiona omasta uskostaan lähinnä siksi, että moderni ihminen pitää kaikkea myöhäisempää aina parempana riippumatta sen sisällöstä ja siten itsestäänselvinä, ettei tarvitsisi alentua esimerkiksi vertailemaan arvokäsityksiä toisiinsa. Modernin humanismin käytännön tuloksethan eivät ole järin rohkaisevia.

3. Utopiat ja ihmiset, omeletit ja munat

Moderni ihminen oikeuttaa kymmenen edun nimissä yhden tuhoamisen, ja toteaa kylmästi "omelettia ei voida tehdä rikkomatta munia". Esimerkkinä tästä modernin ihmisen mielestä suomalaisten kärsimykset afrikkalaisten ja lähi-itäläisten maahanmuuttajien rikosten uhreina ja antisosiaalisen elämäntavan rahoittajina ovat yhdentekeviä, sillä autettuja muukalaisia on enemmän kuin fyysistä väkivaltaa kokevia suomalaisia.

Ivan Karamazovin kysymykseen siitä, olisiko valmis tekemään pahaa yhdelle tehdäkseen hyvää tuhansille, moderni rationalisti vastaa empimättä kyllä - päinvastoin kuin kristitty Alyosha vastasi. Modernille rationalistille kaikki on sallittua, kunhan ei vain jää kiinni, ja omatunto kolkuttaa muiden tiedosta syntyvästä häpeästä eikä syyllisyyden kokemuksesta. Moderni ihminen pesee kätensä henkilökohtaisesti tekemästään pahasta ja valehtelee mustan valkoiseksi voidakseen katsoa itseään peiliin.

Kristitty ihminen ei usko utopioihin, koska kristitty ihminen ei usko ihmisen täydellisyyteen. Koska ihminen ei täydellisyyttä tavoita, eivät ihmisen luomuksetkaan sitä tee, ja tästä syystä hän ei anna pahalle edes pikkusormea suuremman hyvän nimissä. Utopisti kuvittelee, että kunhan huonot ja pahat ihmiset poistetaan keinolla tai toisella, on kommunismi tai jokin muu "kaunis idea" vain nurkan takana.

Kuten aina, Saatana houkuttaa ihmisiä hyökkäämään yksilöiden kimppuun yleiseen hyvään vetoamalla ja lupauksilla oikoteistä täydellisyyteen. Hedelmistään puut tunnetaan, ja kaikki utopiat paljastuvat hyvin lyhyessä ajassa maanpäällisiksi helveteiksi.

4. Demokratia + kunnioitus ihmisoikeuksia kohtaan = jotain muuta kuin kristinusko

Moderni ihminen uskoo demokratiaan. Hän tosin kieltää sen siinä tapauksessa, jos kokee sen rikkovan ihmisoikeuksia. Oikeasti hän kokee sen rikkovan ihmisoikeuksia vain siinä tapauksessa, jos valkoinen hetero rikkoo mielipiteillään kuviteltujen yleisen tason ihmisryhmien ihmisoikeuksia. Siitä, että ihmisryhmät, jotka eivät jaa hänen kanssaan arvopohjaa, ajaisivat ihan toisenlaisia lakeja kuin moderni ihminen haluaisi, hän ei kanna huolta, niin kauan, kuin kyseiset ihmisryhmät eivät ole valkoisia heteroita.

Toiset modernit ihmiset uskovat myös demokratiaan, ja vastustavat myös valkoisten heteroiden ihmisoikeuksien polkemista. Siitä, että he eivät saa ajamiaan asioita läpi koska ne eivät läpäise poliittisen korrektiuden seulaa, he eivät lannistu, vaan luottavat siihen, että demokratia toteutuu kansasta riippumatta. He yllättyvät aina, kun sen tulokset ovat samoja kuin aina ennenkin.

Koska demokratia ei ole ideologia tai arvokäsitys, se ei yhdistä ketään mihinkään tai takaa sitä, että ketkään sen piirissä toimivat omaisivat edes suurin piirtein yhteneväistä arvomaailmaa.

Valitettavasti demokratia toimii missään määrin tehokkaasti ja ihmisiä hyödyttävästi vain siinä tapauksessa, että yhteiskunta on hyvin homogeeninen ja ihmisillä hyvin samankaltaiset käsitykset sekä hyvästä ja toivottavasta että pahasta ja vältettävästä. Kaikissa muissa tapauksissa demokratia on vain väline, jolla lähestytään totalitarismia, sillä eri arvokäsitykset omaavat ihmisryhmät näkevät itsensä ja toisensa toistensa uhreina eikä siinä tilanteessa minkäänlaista yhteisymmärrykseen johtavaa keskustelua voi syntyä.

Ainoa uskonnollinen tai ideologinen järjestelmä, joka sisältää arvokäsityksen, ja jossa ihmisten valinnanvapaudella on mitään merkitystä, on kristinusko. Siitä valinnanvapautta ei saa millään pois, sillä se on suoraan Jumalan suoma. Se on ainoa arvojärjestelmä, jossa se on, ja jossa arvossa pidetyt asiat eivät ole pelkästään neuvottelukysymyksiä ja sellaisena irrelevantteja.

Koska missään muussa ideologiassa tai arvojärjestelmässä valinnanvapaudella ei ole mitään merkitystä kuin kristinuskossa, on todettava, että ainoa tilanne, jossa demokratia on missään merkityksellisessä mielessä käyttökelpoinen hallinnon väline, on se, että yhteiskunta muodostuu käytännössä pelkästään kristityistä.

5. Kristityt kuvittelevat olevansa muita parempia

Viides käsitys on jälleen modernin ihmisen projektio: hän kokee olevansa loputtomasti kristittyjä parempi, koska ei riko omaa arvomaailmaansa vastaan millään tavoin. Tämä on luonteva seuraus siitä, että modernilla ihmisellä ei ole mitään oman etunsa ulkopuolista arvojärjestelmää jota rikkoa, joten kaikki hänen toimintansa on sen noudattamista, siinä missä kristitty rikkoo toisinaan useinkin omaa arvojärjestelmäänsä vastaan ja joutuu jatkuvasti silmätysten epätäydellisyytensä kanssa.

On varmasti paljon kristittyjä, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut ihmiset, yksistään siksi, että kokevat olevansa kristittyjä, mutta he syyllistyvät ylpeyden kuolemansyntiin ja kuka tahansa, kristitty tai ei, voi sen heille helposti osoittaa. Sen sijaan ihminen, jolle mikään ei ole syntiä, voi aivan vapaasti tuntea olevansa parempi ja arvokkaampi kuin kaikki muut.

Kyse on moraalin lokuksesta: kristityn (oli tämä sitä nimellisesti tai ei) moraalin vartija asuu hänen sisällään, kun muilla se sijaitsee ulkopuolella. Täten kristityn toimiessa väärin hän tuntee syyllisyyttä, kun taas moderni (tai primitiivinen) ihminen tuntee häpeää jäädessään kiinni siitä, että on toiminut väärin.

Kristittyjen hallitessa mitä tahansa paikkaa siellä on tehty paljon vähemmän pahaa kuin kenenkään muun hallinnon alla. Tämä on tosiasia, joka ei riipu millään muotoa siitä, kuvittelevatko kristityt olevansa toisia parempia. Heidän moraalinsa tulokset ovat parempia kuin muiden, aina, kun sitä noudatetaan. Post-kristittyä rationalistia ei kiinnosta oikeus tai hyvyys vaan voitto, siinä missä epäjumalten palvojia (kuten monikulturisteja) uskonsa toteutus riippumatta siitä, paljonko kärsimystä se aiheuttaa.

Nämä modernit myytit tuppaavat siis olemaan juuri sellaisia, joissa yritetään väittää mustaa valkoiseksi, hyvää pahaksi ja niin edelleen. Ne eivät kestä rehellistä tarkastelua, kuten ei mikään muukaan valheelle rakentuva käsitys asioista.

Toimiva, aito ja korruptoitumaton demokratia

2010-05-15T14:25:00.000+03:00

Otsikossa mainittu ilmiö tunnetaan nimellä kansanperinne.

Viiden pisteen kysymys on missä määrin arvossa sitä tänä päivänä pidetään. Mieleen ei tule monta poliittista tahoa, joka ei tietoisesti ja tarkoituksella pyyhkisi sillä ahteriaan aina kun tilaisuus tulee.

Narinaa nettikeskusteluista

2010-05-14T17:06:00.002+03:00

Olen osallistunut nettikeskusteluihin aktiivisesti ainakin kymmenen vuotta, milloin milläkin foorumilla tai blogilla, luonnollisesti myös omassani. Tuona aikana olen tullut oppineeksi monia mielenkiintoisia ja vähemmän mielenkiintoisia asioita nettikeskusteluita koskien. Olen havainnut, että jokseenkin kaikki oppimani liittyy siihen, että nettikeskustelut ovat paitsi uskomattoman huono ja tehoton tapa hankkia ja käsitellä informaatiota myös vaativia ja turhauttavia.

Netissä keskustellaan normaalisti tuskin koskaan, vaan kaikesta tulee hyvin lyhyen ajan sisään joko trollausta tai väittelyä, pahimmillaan molempia samaan aikaan. En ole ihan varma mistä ilmiö johtuu, mutta veikkaan sillä olevan jotain tekemistä nettikeskusteluiden julkisen luonteen kanssa. Ihmiset eivät halua "menettää kasvojaan", mutta haluavat toisaalta toisten menettävän ne, joten luku- ja kommentointitapa on valitettavan usein uskomattoman konfliktihakuinen.

Väittelyssä on myös se huono puoli, että se on uskomattoman hedelmätön tapa keskustella. Koska kyseessä on lähtökohtaisesti polarisoiva konflikti, oppii siitä tuskin koskaan yhtään mitään ja alkaa myös pitää vastapuolta idioottina tämän oman mielipiteen uskottavuutta tukevan lukutavan - tarvitsi se sitten miten paksua väärinlukemista hyvänsä - vuoksi. Olen oppinut kymmenen vuoden väittelyistä lähinnä sen, että minut on helppo nakittaa sellaiseen enkä pidä siitä.

Siksi toisekseen tilannetta, jossa esimerkiksi minä olisin niin absoluuttisen ja totaalisen varmasti väärässä, että kantaani vastaan olisi pakko hyökätä, ei kovin usein tule. Saan usein vaikutelman, että jengi hyökkää toisten näkemyksiä vastaan silkkaa piruuttaan, vain osoittaakseen, että pystyy siihen. Siltikään he harvoin tarjoavat näkemystä, jossa olisi käytännössä mitään uutta tai mielenkiintoista. Rasittavimmilla ei ole tarjottavana yhtään mitään tilalle, vaan ainoa pyrkimys on kaiken kyseenalaistaminen ad absurdum.

Nettikeskustelu, jota minä haluaisin nähdä, olisi sellaista, että joukko ihmisiä kertoo jostain asiasta näkemyksensä kiireettömästi ja ilman turhaa antagonisointia, poistua sen jälkeen keskustelusta antaen muiden vetää omat johtopäätöksensä näkemyksestä. Hinku lytätä muiden näkemykset - etenkin jos ne ovat missään ristiriidassa oman näkemyksen kanssa - näkyy kuitenkin olevan sen verran kova, että mitään pelkoa sellaisen keskustelun syntymisestä ei taida olla.

Toinen juttu on se, että internet tuppaa tekemään ihmisen keskittymiskyvylle yhtä hyvää kuin annos amfetamiinia: ihmisten kirjoituksista luetaan rivi tai kaksi, pahimmillaan vain otsikko, vedetään johtopäätöksiä ja lähdetään aivopieremään niitä puolihuolimattomasti ympäriinsä. Lopputulos tapaa olla karmea sotku typeryyksiä, joilla ei ole ollut mitään yhteyttä aiheeseen, josta oli tarkoitus puhua, ja jotka blogin ylläpitäjä tai keskustelun aloittaja joutuu kahlaamaan läpi.

Kolmas juttu on hinku jättää jälkensä lukemiinsa paikkoihin: ihmiset sullovat mitäänsanomattomia yksirivisiä palstoille vain sanoakseen olevansa samaa mieltä tai jakaakseen yleensä valitettavan kömpelön sukkeluuden muiden kanssa, pääasiallisesti kuitenkin tullakseen huomatuksi.

Neljäs juttu on suorastaan käsittämätön kapeakatseisuus: keskustelijat ajattelevat asioista marxilaisittain, ajatellen, että jos joku ei ole jonkin puolesta, hän on sitä vastaan, ikään kuin kyseinen - tavan mukaan täysin mielivaltainen ja juuri mihinkään sopimaton - dikotomia pitäisi sisällään kaikki mahdolliset näkemykset.

Minä en ole erityisen sosiaalinen tai ryhmissä viihtyvä persoona, vaan keskustelen toisten kanssa mieluiten kahden kesken, joko in person tai sähköpostitse. Olen havainnut sen kaikkein parhaaksi tavaksi tulla ymmärretyksi ja jakaa mielipiteitä ilman, että kummallakaan syntyy tarvetta käydä varsinaisesti toisen näkemyksiä vastaan. Minusta on äärimmäisen työlästä kuluttaa aikaani kirjoittamalla ajatelmiani ja sitten kuluttaa tunteja toistensa perään oikomassa toisten ihmisten virheelliseksi katsomiani tulkintoja niistä silkasta velvollisuudentunteesta. Ei sillä, etteikö kyseessä olisi sinänsä toisinaan ihan hauskakin (ja koukuttava) harrastus, mutta minulla on ajalleni oikeasti rakentavampaakin käyttöä.

Joidenkin mielestä se saattaa kuulostaa inhottavalta, mutta totta puhuen minä en ole erityisen kiinnostunut toisten mielipiteistä. Jos minua ne kiinnostavat, kysyn niitä kyllä. Minua ei myöskään kiinnosta lukea ainuttakaan hyökkäystä mielipiteitäni kohtaan saati osallistua minkään tason väittelyyn mistään asiasta. Se, mihin luovuuttani oikeasti haluan soveltaa, ei ole köyhän miehen aivojumppa niiden kanssa, joilla on tylsää.

Uskontokeskustelun karikko

2010-05-10T14:38:00.004+03:00

Uskontoaiheinen keskustelu ei ole mielekästä silloin, kun ketkä hyvänsä siihen osallistuvat ihmiset eivät ymmärrä omien mielipiteidensä aiheesta pohjautuvan uskoonsa raa'an faktan sijaan.

En ole koskaan keskustellut yhdenkään uskovaksi itseään kutsuvan ihmisen kanssa, joka ei ymmärtäisi kyseistä asiaa. Olen kuitenkin keskustellut useiden kymmenien ateistien kanssa, jotka eivät ymmärrä samaa. Viimeksi mainittujen ainoa väline uskontokeskustelussa on gramscilainen kritiikki, jota soveltamalla he kaivavat maata uskovan jalkojen alta.

Koska kriittinen metodi voi ainoastaan dekonstruoida, se "tuottaa" väistämättä tyhjiön. Sillä voi hyökätä mitä hyvänsä sisältöä vastaan, mutta ei puolustaa mitään. Koska sitä soveltava ateisti määrittelee uskonsa nimenomaan uskonnollisten näkemysten puutteeksi ja koska ainoa tapansa, jolla hän suostuu uskonnoista keskustelemaan, on gramscilainen diskurssi, on lopputulos se, että kyseinen ateisti ei osaa puhua uskonnoista yrittämättä käännyttää kaikkia, jotka eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä.

Rationaalisuudestaan ylpeä uskovainen on kyseisellä metodilla helppo käännyttää: kun uskolle tehdään ruumiinavaus, se kuolee. Sitten taas uskovainen, joka joko tunnistaa käytetyn metodin ja/tai tietää, että myös usko uskontotyhjiöön on uskoon pohjautuva mielipide siinä missä muutkin, onkin hankalampi nakki. Koska näihin käännytys ei tehoa, heitä täytyy ryhtyä pilkkaamaan - netti on täynnä materiaalia aiheesta.

En väitä, että kaikki ateistit olisivat tällaisia - suurin osa ymmärtää lihavoidun kappaleen sanoman siinä missä suurin osa kristityistäkin - mutta jokseenkin kaikki uskontokeskusteluun osallistuvat ateistit kuitenkin tapaavat olla.

Ei kannata kuitenkaan loukkaantua, vaan antaa heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät.

Ristinuhrin mysteeri

2010-05-09T12:29:00.002+03:00

Kristinuskon kannalta kaikkein merkittävin ja toisaalta vaikeimmin ymmärrettävä asia on ristinuhri itse. Kun olin vasta varttumassa, tulimme äitini kanssa keskustelleeksi asiasta, koska en sitä juuri ymmärtänyt, ja äitini esitti halveksivaan äänensävyyn kysymyksen: "Mikä pelastuksen peruste voi olla kiduttaa itsensä luomuksillaan hengiltä?" Minä en osannut vastata. On varsin mahdollista, että sillä hetkellä minusta tuli ateisti.

Oliko siis kyseessä kosminen itsemurha? Jumalahan loi ihmisen, joten hän on suoraan vastuussa kaikesta, mitä tämä tekee, joten itsensä tapattaminen näillä luomuksilla ei ole ihan helposti ymmärrettävissä armon perusteeksi.

Ongelma syntyi siitä, että en ymmärtänyt itse ristinuhrin olevan armon teko itsemurhan sijaan.

Ihminen on otus, jolla on vapaus valita. Ihminen on myös perisyntinen otus - pystymme niin pahuuteen kuin virheisiinkin. Tästä johtuen kulttuurit ja instituutiot, jotka ihminen rakentaa, pystyvät myös sekä pahuuteen että virheisiin, ja koska ihminen on rakentamastaan ylpeä, hän ei helpolla niitä hylkää. Hyvillä aikomuksilla on kivetty lukemattomia teitä helvettiin.

Itsemurha tehdään yleensä siitä syystä, että elämä on sietämätöntä. Se on siis itsekäs teko, jolla pyritään minimoimaan oma kärsimys. Pyrkikö Jeesus minimoimaan omaa kärsimystään? Ei pyrkinyt - hänen ei ollut mikään pakko tehdä mitään niistä teoista, jotka johtivat hänen kiinniottamiseensa, tuomioonsa ja kuolemaansa. Missään vaiheessa oikeusprosessia hän ei pistänyt vastaan.

Jos kyse ei siis ollut itsemurhasta, niin mistä?

Niin eläinmaailmassa kuin inhimillisessäkin maailmassa tunnemme uhrautumisen käsitteen, ja pidämme sitä jalona. Se tavataan tehdä läheisen, yleensä perheen tai suvun jäsenen puolesta, kaikkein yleisimmin vanhempi lapsensa puolesta, ja tähtää jälkikasvun selviämiseen. Se on hyvin äärimmäinen rakkauden osoitus, ja tehdään pakkotilanteessa.

Mikä pakkotilanne Jeesuksella sitten oli? Ei mitään.

Hän olisi milloin tahansa voinut estää vangitsemisensa, oikeusprosessin ja niin edelleen - muistammehan hänen kyenneen ihmeisiin tarvittaessa. Hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän tietoisesti asettui osaksi ihmiskätten toteuttamaa prosessia, joka johti hänen henkilökohtaiseen kidutukseensa ja kuolemaansa. Hän ei uhrautunut vain perheenjäsentensä tai seuraajiensa puolesta. Ihmisjärjellä tarkasteltuna teko oli täysin hullu.

Se, että viaton, täydellisen hyvä mies, tuomittiin kuolemaan, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään väärää, osoitti muutaman asian konkreettisesti todeksi tavalla, jolla mikään filosofia tai teoria ei sitä tee:

Ensimmäinen asia on se, että ihmisjärjen rakentama oikeusinstituutio ei ole täydellinen, vaan aivan yhtä vajavainen kuin ihmisluonto muutenkin. Tästä syystä sen ei tulisi jakaa kuolemantuomioita. Yksi ihminen ei ole toista arvokkaampi - jos ihminen voi kuolla syyttömänä ja väärin tuomittuna, turva, jota muut instituution suojissa nauttivat, on liian kallis.

Toinen asia on se, että instituutio voi sortua paineen alla - tuomio tuli aggressiivisten juutalaisten vaatimuksesta, ei siksi, että syyllisyys olisi näytetty toteen.

Kolmas asia on se, että instituution leivissä olevat ihmiset pesevät kätensä vastuusta. He pystyvät elämään instituution vääryyksien kanssa, koska heidän elantonsa riippuu siitä. Mitä on muiden kärsimys oman leivän rinnalla?

Jeesuksen uhri oli osoitus rakkaudesta - ei vanhempiaan tai opetuslapsiaan vaan koko ihmiskuntaa - kohtaan. Hän asettui kokemaan vapaaehtoisesti moraalisesti hirvittävimmän kohtalon, joka kenenkään ihmisen kohdalle voi osua, jotta kenenkään muun ei tarvitsisi. Hän kuoli inhimillisen toiminnan seurauksena, inhimillisen instituution hirviömäisyyden takia - ja paljasti sen todellisen luonnon kaikille. Se oli uhri, joka syntyi vapaaehtoisesta ja täydellisestä rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Hänen opetuksensa ja esimerkkinsä osoittavat, että me voimme pystyä parempaan, mutta ettemme myöskään pääse siihen koskaan järkeilemällä, vaan esimerkkiään seuraamalla, avaamalla sydämemme rakkaudelle ja antamalla sen johtaa.

"Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." Viimein taidan ymmärtää miksi.

Uskonto vs. ateismi 101

2010-05-08T12:37:00.010+03:00

Teoria:
Uskova ja uskonnoton keskustelevat uskonnoista. Syntyy jonkintasoinen yhteisymmärrys.

Käytäntö:
Kaksi uskovaista keskustelee uskonnosta. Molemmat uskovat heillä olevan totuuden, joten toisen näkemys on heille uhka, vaikka he yrittäisivätkin väittää, ettei näin ole. Keskustelu ei ole rakentavaa eikä yhteisymmärrystä synny.

Pohdintaa:
Ihmisen on erittäin vaikea kunnioittaa näkemystä, jota pitää rehellisesti valheena. Jos vaikkapa vanhempi on ateisti, on äärimmäisen todennäköistä, että tämä väheksyy lapsensa mahdollista uskontoa. Kyseisen toiminnan ei tarvitse olla mitenkään tiedostettua - asenteet harvoin ovat. Ihan vastaavalla lailla uskovan ihmisen mielestä lapsen mahdollinen ateismi olisi tragedia ja vanhemman olisi vaikea kunnioittaa kyseistä näkemystä. Siitä riippumatta, allekirjoitetaanko näkemystä siitä, että elämänkatsomustaan ei saa tuputtaa lapselle.

Alitajunnassa tapahtuu kaikenlaista. Esimerkiksi ateisti, joka ei koe kristinuskoa omakseen, mieltää siihen liittyvät asiat negatiivisessa valossa: armo muuttuu heikkoudeksi, nöyryys nöyristelyksi ja pyyteetön toisten huomioon ottaminen ulkokultaisuudeksi. Käsitykset hyveistä muuttuvat peilikuvikseen ihan huomaamattaan, mutta tästä seuraa myös, että kyseisiä hyveitä ei omassa elämässään juuri toteuta. Sen sijaan käyttäytymistä, joka olisi niiden mukaista, hävetään, koska ne eivät ole omien arvojen mukaisia. Uusiksi hyveiksi nousevatkin rationaalisesti kovuus, ylpeys ja itsekkyys*.

Tästä johtuen havaitaan seuraavaa: vaikka se pitää teoriassa paikkansa, että ateismi ei tee ihmisestä tietynlaista, on se käytännössä vastareaktio niihin arvoihin, joihin oman kulttuurin uskonto pyrkii kasvattamaan. Kristityssä kulttuurissa ateistia on vaikea saada antamaan anteeksi, myöntämään virheitään tai toimimaan epäitsekkäästi - ne tuntuvat heikkouden, eivät voiman, osoituksilta ja käyvät toden teolla luonnolle. Jälleen kerran huomaamme, että teoria ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa.

Vaikka siis teoriassa uskovaisen ja ateistin keskustelun ei tarvitsisi olla antagonistista, se käytännössä on sitä jokseenkin aina. Agnostikon kanssa kummankin on helpompi keskustella, koska tätä ei pidetä uhkana.

*Merkillepantavaa on, että nämä 'hyveet' kuvaavat mainiosti muslimikulttuuria - tosin sillä ja kristillisen kulttuurin ateistilla on muita keskenään konfliktissa olevia arvoja. Noilta osin he kuitenkin muistuttavat toisiaan.

Usko instituutioihin

2010-05-07T12:52:00.002+03:00

Minun mielestäni yksi tuhoisimmista ja virulenteimmista ilmiöistä tänä päivänä on usko instituutioihin. Instituutiot ovat ihmisten kehittämiä dogmaattisia systeemejä, joilla pyritään saavuttamaan jokin tavoite, kuten esimerkiksi tieteen edistäminen, uskonnon ylläpitäminen tai vaikkapa oikeudenmukainen hallinto. Ongelma syntyy siitä, että ihmiset yksinkertaisesti unohtavat, mitä varten instituutio on kasattu, ja alkavat pitää sitä itseään tavoitteena. Instituutio muuttuu kultaiseksi vasikaksi ja unohtaa tehtävänsä.

Tiedettä edistämään perustettu instituutio rapautuu aikojen saatossa yhä suuremmalta osin dogmaattiseksi kyhäelmäksi, jolle menetelmät, käytetty tapa ilmaista asiat ja tekijän nimi tulevat etusijalle, jopa tärkeämmiksi kuin tulokset. Yliopistopiireissä pitkin länsimaita on julkinen salaisuus, että yliopistot ovat radikaalien ismien kehtoja ja aivopesuloita, joissa omahyväiset ihmiset keksivät tarinoita täydellisestä maailmasta ja täydellisestä ihmisestä - maailmasta, jossa emme elä, ja ihmisestä, jota ei ole. Tällä haihattelulla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa, mutta koska se tapahtuu tieteen instituutiossa, sen kuvitellaan olevan sitä.

Vastaavalla lailla kristinuskoa tuottamaan perustettu kirkko on muuttunut (oli kyseessä sitten liberaali tai konservatiivinen suuntaus) dogmien pyörittelyn ahjoksi, jossa etenevät ne, jotka tietävät oikeat vastaukset dogmaattisiin kysymyksiin - eivät kristityt. Tuloksena on tilanne, jossa luottamustehtäviin hakeutuvat sellaiset juonikkaat pirulaiset, joilla on motiivi käyttää asemaansa hyväkseen ja hankkia valtaa. Sielunpaimenista on tullut lammaspaimenia, jotka haluavat käyttää voimaa ja sekaantua laumaansa. Kirkossa palvotaan instituutiota ja sen "kehitystä", Jeesus esimerkkeineen heitettiin turhina mäkeen. Koska esimerkillä ja teoilla ei ole väliä, ei ole ihme, että kirkon edustajien määräävin ominaisuus on heikkous ja luonteenpiirre pyrkyryys.

Hallinnosta vastaamaan kehitetty instituutio, nimeltään edustuksellinen demokratia, muuttui ihmisten mielissä myös pyhäksi lehmäksi. Vaikka kaikki näkevät, että se ei toimi eikä saa aikaan haluttuja tuloksia, silti melkein kaikki kuvittelevat, että muutos parempaan on mahdollista saavuttaa korruptoituneen instituution sisältä ja korruptoituneiden ehdoilla. Koska "demokratia" on siihen uskoville ihmisille tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus ja järkevä hallinto, he ovat valmiita uhraamaan tarkoituksen instituution alttarille. Instituutionpalvonnan lopputuloksena on taloudellisesti, sosiaalisesti ja demografisesti umpikujaan päätyvä helvetti.

Miksi instituutioille sitten tapaa käydä näin?

No siksi, että ihmiset ovat ylpeitä. He ovat ylpeitä keinotekoisista rakennelmistaan, joilla on saatu joskus aikaan jotain hyviä tuloksia. He eivät halua nähdä niissä vikaa tai virheitä, koska se loukkaisi heidän ylpeyttään - ovathan he käyttäneet paljon aikaansa ja tarmoaan sekä instituution rakentamiseen, ylläpitämiseen että sääntöjen opetteluun ja niiden mukaan toimimiseen. Kaikki se työ ei saa olla turhaa - joten instituution on pakko olla oikeassa. Instituutiouskovaisen maailmankuva rakentuu sille, että minkä ihminen on suuressa viisaudessaan rakentanut, on täydellisyys, jumala ja totuus.

Kuitenkin totuus on, että samalla tavalla kuin ihmisten rakentamat talot ajan mittaan rapistuvat ja vaativat korjausta tai jopa hylkäämistä muututtuaan asumiskelvottomiksi, myös instituutioilla on parasta ennen -päiväys niiden muuttuessa aina vain kömpelömmiksi, dogmaattisemmiksi ja tuhoisammiksi. Ne todelliset tarpeet, joita varten instituutiot pystytettiin, ovat edelleen olemassa, eivätkä tulekaan katoamaan mihinkään - instituutiot ovat vain lakanneet vastaamasta niihin ja ovat enää tyhjiä kuoria vailla sisältöä. Elämän dogmeilleen vieraana kieltävä luurankojen armeija.

Ihmisen lankeemus syntyi kuvitelmasta, että ihmisestä voisi tulla Jumalan kaltainen, luoda jotain täydellistä ja erehtymätöntä, vain siksi, että hän sai kyvyn hankkia ja käsitellä tietoa. Hänen ylpeytensä sokaisi hänet virheiltään ja sai hänet kieltämään, että olisi sellaisia tehnytkään. Kyseinen tarina on uskomattoman vanha, mutta edelleen lukemattomat ihmiset toistavat sitä samoin traagisin seurauksin kuin tähänkin asti.

Vihan luonteesta

2010-05-06T11:21:00.005+03:00

Suosittelen itse kutakin käymään lukaisemassa viimeisen psykiatrin raiskaustunnelikirjoituksen.

Nyt ymmärrämme, että viha jotain, joka ei ole tehnyt meille henkilökohtaista pahaa, syntyy kaikkein helpoiten kahdesta asiasta: kuvassa, jonka siitä saamme, on jotain ristiriitaiseksi koettua, mikä synnyttää vieraantumisen, ja kuva on heikko, mistä syystä vihaaminen on turvallista. Kuten tekstin esimerkissä: suurin osa ihmisistä pelkää oikeaa murhaajaa tai raiskaajaa liikaa vihatakseen tätä, kun taas köykäistä pientä hippiäistä, joka väittää olevansa kumpikin, kykenee vihaamaan helposti jokainen, koska ei koe tämän olevan vakavasti otettava uhka.

Vastaavalla tavalla uskontoja vastustava ihminen harvemmin vihaa muslimeita: hän pelkää näitä aivan liikaa vihatakseen. Sen sijaan hän valitsee vihansa kohteeksi vaikkapa kristinuskon, koska kontrasti kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen uskonnonvastustuksensa välillä on helppo kokea eikä mitään pelkoa siitä, että vihansa kohde - uskonto, kirkko, uskovaiset tai Jumala - tekisi asialle mitään, ole.

Samalla lailla ihminen, joka pelkää, että musta mies tappaa, raiskaa ja tuhoaa hänen maansa, ei vihaa tätä. Sen sijaan ihminen, joka kokee olevansa niin paljon näiden yläpuolella tai tavoittamattomissa, ettei koe näiden muodostavan itselleen minkääntasoista vaaraa, voi aivan vapaasti tehdä niin. Tästä päättelee nopeasti, että antirasistit kyllä vihaavat rasisteiksi kutsumiaan ihmisiä, koska eivät todella pidä näitä vaarana, kun taas rasistiksi kutsutut eivät vihaa ihmisiä, joita heidän väitetään vihaavan.

Natsit eivät valinneet juutalaisia vihansa kohteeksi siksi, että he olisivat olleet voimakas vihollinen. He valitsivat juutalaiset siksi, etteivät nämä pistä vastaan. Muslimit eivät suuremmassa mittakaavassa hypi muiden nenille missään, missä tietävät siitä olevan seurauksia. Koska länsimaat eivät yleisesti ottaen uskalla pistää muslimeille kovaa kovaa vastaan, muslimit vihaavat länsimaita.

Näin tulee ilmiselväksi, minkä takia media ja poliitikot uskaltavat julistaa vihaa "rasismia" vastaan, mutta eivät maahanmuuttajien rikollisuutta. He tietävät maahanmuuttokriitikkojen noudattavan lakia, joten mitään pelkoa näiden retaliaatiosta ei ole - he ovat vapaata riistaa, kuten kaikki muutkin kunnon ihmiset. Sen sijaan taho, jonka aiheellinenkin kritiikki aiheuttaa esittäjälleen vaaraa, jonka tämä ottaa vakavasti, kuten vaikkapa arvaamattomat maahanmuuttajat, muuttuu ylpeiden ja vihaa täynnä olevien pelkureiden pyhäksi lehmäksi.

Tämä myös selittää, minkä takia ns. demokraattisessa maassa kuten Suomessa kansan mielipiteellä pyyhitään takalistoa ja myötäillään roskasakkia. Muutosta haluaville tahoille siitä löytyy myös neuvo.

Uskallamme vihata vain sitä, mitä pidämme heikkona, ja toisaalta olemme taipuvaisia vihaamaan sitä, mitä emme syystä tai toisesta ymmärrä.