Pages

Tien pää

Syvemmältä lähti aikoinaan ärtymysblogina liikkeelle, johon tuli rustattua kaikenlaista, mikä vain sattui milloinkin ärsyttämään, humoristisella asenteella.  Sittemmin siinä tuli käsiteltyä asioita myös vähän syvällisemmällä otteella - siitä blogin nimikin tuli, jutut olivat joko syvällisiä tai vain syvältä - ja se näki kirjoittajansa kasvun vihaisesta vähän yli parikymppisestä ateistisinkusta uskovaiseksi perheenisäksi.  Kirjoitukseni tuppasivat olemaan poleemisia ja sisälsivät toisinaan hyvääkin matskua, mutta itsetarkoituksellinen polemiikki vanhenee äkkiä.

Kirjoittajana minulla on luontainen lahja ärsyttää ihmisiä puhumalla totta.  En usko, että tarvitsen enää sitä määrää sarkasmia ja muuta vastaavaa ilmaistakseni asioita tai närkästystä kuin olen tätä blogia kirjoittaessani käyttänyt.  On aika kirjoittaa vähän rakentavammin ja pohjalta, jolla on selkeämmät perusteet ja on täten ymmärrettävämpi.  Edellämainitulla en tarkoita niinkään myönnytyksiä poliittisen korrektiuden suuntaan - joita en tee enkä tule tekemään - vaan itsetarkoituksellisen konfliktihakuisuuden vähentämistä.  Niitä tulee kuitenkin, kun puhuu niin totta kuin osaa - sen verran rakkaita meille ihmisille vaalimamme valheet ovat.

Täten on aika todeta, että Syvemmältä on tullut tiensä päähän.  Lähden toiselta pohjalta ja vähän toisella otteella katsomaan, josko minusta on kirjoittamaan parempaa ja viisaampaa kuin olen tähän asti kirjoittanut. Tämä blogi ei tule katoamaan nettiavaruuteen, joten halukkailla on vastakin tilaisuus sitä lukea.  Veikkaan vain, että en tule kirjoittamaan sitä enää.

Kiitokseni lukijoille ja linkkaamilleni kirjoittajille ajattelun aiheista.  Ykä, 'matruuna ja kumppanit, en tule unhoittamaan teitä vastakaan.

Toiveista ja niiden toteutumisesta

Liberaali vasemmisto on kulkenut kulttuuritaistossa voitosta voittoon reilun puoli vuosisataa. Samaan aikaan heistä on tullut koko ajan vain vihaisempia ja katkerampia.

Ihan kuin kylvöllä ja niitettävällä hedelmällä olisi jotain tekemistä toistensa kanssa.

Armottomuus

Olen tavannut monta ihmistä, joiden mielestä olen armoton, ja myönnän auliisti, että sellaiseen suhtautumiseen minulla on vahva taipumus. Tunnen myös muita armottomuuteen taipuvaisia ihmisiä, mutta suuri kontrasti minun ja heidän välillä on, että minun silmissäni armottomuus on heikkouden merkki. Moni muu pitää sitä vahvuuden merkkinä ja on siitä jopa jollain tavoin ylpeä.

On toki totta, että jotkut ihmiset ovat liian arkoja tai lepsuja, eivätkä kykene puuttumaan minkäänlaiseen vääryyteen. Tämä on toki heikkouden muoto, ja ilmeisimmin sellainen, joka armotonta ihmistä eniten ärsyttää. Kuitenkaan lääke liikaan lepsuuteen ei ole hypätä toiseen ääripäähän ja vaatia muilta sitä, mitä ei edellytä itseltäänkään. On olemassa kohtuu lempeyden ja kovuuden välillä, ja se on tärkeä oppia.

Armoton helposti katsoo ylläolevaa kappaletta, ja ihmettelee: "miten niin en edellytä itseltäni? Sovellan samaa armottomuutta itseeni kuin muihinkin". Niin voi toki, vilpittömästikin, uskoa. Ja voi olla, että armoton ei anna itselleen koskaan anteeksi, kuten ei muillekaan. Ja on todella onneton. Ja muuttuu armottomuutensa myötä myös valehtelijaksi - sillä armoton ihminen ei voi antaa tai pyytää anteeksi. Tästä seuraa, ettei hän voi myöskään koskaan myöntää tehneensä väärin.

Sitä ihmistä, joka ei tee koskaan kenellekään vääryyttä, tai päädy tilanteeseen, jossa olisi oikeasti aihetta pyytää anteeksi, ei tästä maailmasta löydy. Armoton ihminen ei pysty myöntämään tätä itsessään (abstraktilla tasolla kyllä voi, mutta se ei ilmene käytännössä). Koska hän on liian heikko katsomaan totuutta silmiin, hän alkaa keksiä syitä oikeuttamaan tekonsa. Mitä älykkäämpi hän on, sitä paremmin hän ainakin itseään huijaa.

Ja jos armoton jotain pelkää enemmän kuin totuuden myöntämistä kaunistelematta, on se se, että toisella ihmisellä olisi hänen ylitseen valtaa. Kun itse on armoton, tapaa ajatella toistenkin olevan sitä ja olettaa näiden tuomioiden olevan yhtä raakoja kuin omansakin ovat. Tästä seuraa, että tärkeintä ei ole enää olla tekemättä vääryyttä, vaan olla jäämättä kiinni ja tunnustamatta, että jollakulla on todellinen syy puuttua asiaan. Hänelle anteeksipyyntö ei ole katumuksen ilmaus, vaan tappiolle jäämisen ja alistumisen tunnusmerkki.

Näistä syistä armoton ihminen kiinnittää paljon huomiota toisten virheisiin. Ne ovat aseita, jotka otetaan käyttöön heti, jos joku mistään asiasta huomauttaa. Armottomalla ei ole mitään puolustuksekseen eikä hän voi myöntää omaa vääryyttään, joten toinen on pakotettava puolustuskannalle tämän virheisiin vedoten ja oikeamielisyyden tunne rinnassa palaen. Samalla asia, josta alunperin oli kyse, jää käsittelemättä.

Armoton ihminen on harvemmin kristitty, ja halveksii näiden uskoa usein avoimesti. Hänen mielestään armo on heikkoja varten, ja sen varaan rakentuva pelastus suoranainen loukkaus. Armottomalle kun kyse on ansioista. Kristityn tunnustus, että syntiä tehdään ja on tehty, ja armo otettu lahjana, ei ansiona, vastaan, on pöyristyttävä ajatus. Se on "liian helposti" saatu pelastus, vaikka se kysyy tismalleen sitä tekoa johon kritiikin esittäjästä ei ole.

Se, mikä asiassa armotonta todella pelottaa, on se, ettei hän egonsa harhauttamine oikeustajuineen olisikaan kaiken mitta ja oikea tuomari.

Oli aikoinaan kova pala myöntää oma syntisyyteni ja tunnustaa vääryydet, joita tein ja teen jatkuvasti. Kuitenkin se, että on ollut pakko oppia pyytämään ja antamaan anteeksi, on opettanut, miksi armo on yksilötasolla, jokapäiväisessä elämässä, niin tärkeä asia (tuomioistuimelle se ei puolestaan kuulu). Se on myös helpottanut asioiden katsomista sellaisena kuin ne ovat ja täten rohkaisseet ja auttaneet katsomaan totuutta silmiin.

Kultturikonfliktin säännöt, osa 2

Kirjoitin jokin aika sitten aikamme kulttuurikonfliktista ja siitä, että kulttuurikonservatiiviset tahot ovat hävinneet taistelunsa kymmeniä vuosia putkeen. Tähän oma osansa juontuu nykymiehille tyypillisimmästä sosioseksuaalisesta statuksesta, mutta merkittävä syy on myös siinä, etteivät kulttuurikonservatiivit lue Sun Tzua.

Sun Tzu kirjoitti, että hän, joka tuntee itsensä ja vihollisensa, on voittava sadassakin taistossa. Se taas, joka tuntee itsensä, vaan ei vihollista, voittaa yhtäällä ja häviää toisaalla, kun taas se, joka ei tunne edes itseään, häviää jokaisen taistelun.

Kulttuurikonservatiivit kyllä tuntevat itsensä, vaan eivät vihollistaan. Kulttuurikonservatiivi pyrkii dialektiseen asioiden käsittelyyn, asiakeskusteluun, katsomaan asioita monilta kanteilta ja pääsemään rakentavaan lopputulokseen. Kulttuurikonservatiivi haluaa välttää konfliktia, koska rakentava lähestymistapa tuottaa yhteisön sisällä parhaat tulokset. Koska kulttuurikonservatiivi suhtautuu näin, hän tekee sen virheen, että olettaa vastapuolen olevan pohjimmiltaan samanlainen kuin hän on ja toimivan samalla tavoin. Hän on väärässä, syyllistyen siihen, ettei tunne vihollistaan. Hän toimii kuin loputtomiin altruistinen vanki joka ei tunne peliteoriaa.

Sekopäävasemmisto on toista maata. He eivät kykene tai halua dialektista lähestymistapaa asioihin, vaan käyvät retorisin keinoin hyökkäykseen aina ja kaikkialla. Kieli on vain väline tuhota vihollinen, ja sanojen funktiona on ainoastaan toimia taisteluvälineinä - niillä ei ole funktiota konfliktin ulkopuolella. Täten sanoilla tai sanotulla ei ole väliä, vaan kaikesta tehdään ase, jolla hyökätä. Heidän käsityksensä keskustelusta on suoltaa tunnepurkausten motivoimia sanaryöppyjä ja lietsoa itseään ja kavereitaan.

Tästä syystä vastapuoli ei tunne edes itseään. Kun kieli on redusoitu pelkäksi sisä- ulkoryhmäjaon välineeksi, sillä ei voi käsitellä todellisuutta. Siitä tulee pelkkä väline, jota käännellään miten tahdotaan kunhan sillä saadaan hyökättyä. Sekopäävasemmistolaisen tunnistaminen on kahdella tapaa helppoa: ensinnäkin he käyttävät sanoja mahdollisimman epämääräisissä ja yleensä sellaisissa merkityksissä, joita ei sanakirjasta löydä, ja toiseksi he valehtelevat aina.

Hetkinen, kysyy kulttuurikonservatiivi. Eikös Sun Tzun pitäisi tällöin olla väärässä? Sehän on vastapuoli, joka kulkee nykyään voitosta voittoon, siempre, vaikka sanottu sen tietämättömyyksistä onkin totta. Sun Tzu sanoi kuitenkin myös, että taho, joka ei kykene tunnistamaan vihollista, ei voi voittaa. Täysin kyvytönkin hyökkääjä kukistaa vihollisensa, jos tämä ei tiedä, että taistelu on käynnissä. Ja tässä on konservatiivin suurin virhe: koska hän ei halua olla konfliktin osapuoli, hän luulee, ettei vastapuolikaan halua, vaan kohtelee tätä kuin ystävää. Ja siksi hän häviää.

Toinen kulttuurikonservatiivistoa halvaannuttava tekijä on nykyaikana epideemiseksi levinnyt sosioseksuaalinen status, jota Vox Day nimittää gammaksi. Gamma on mies, joka toimii passiivis-aggressiivisesti, välttää suoraa konfliktia, miettii alituiseen sitä miltä hänen ja häneen liitettyjen tahojen touhut muista näyttävät. Hän pitää itseään jonkinlaisena suurvisiirinä ja kuvittelee mielipiteillään olevan auktoriteettia. Konflikteja välttävänä gamma ampuu mieluummin omia selkään kuin vihollisia, koska omat sammuttavat tulipalot väärin.

Gamma-statuksen levinneisyyden takia myös suuri osa kulttuurikonservatiiveista on gammoja, ja esiintyvät mielellään tahoina, jotka ajattelevat olevansa kulttuurikonfliktin yläpuolella ja haluttomia alentumaan likaamaan käsiään. Heidän tekosyynsä on valhe, ja gamman motiivi loputtomalle analysoinnille ja passiivisuudelle (alistumiselle) vihollisen edessä on todellisuudessa pelko torjunnasta, tappiosta, tai muusta vastaavasta. Gamma valehtelee itselleen ja muille oikeuttaakseen sen, ettei uskalla pistää itseään likoon. Siinä, missä kulttuurikonservatiivi ei halua käydä konfliktia, mutta tarvittaessa kykenee siihen, gamma ei halua koska pelkää liikaa kyetäkseen.

Pelko on motiivi väärille valinnoille.

Sääntöjen osa 2, tldr:
1) Olet kulttuurisessa sodassa, jossa pelissä on myös tulevaisuutemme.
2) Vastapuoli ei toimi samalla tavalla kuin itse toimisit heidän puolellaan.
3) Älä ammu omia.
4) Puhu totta. Silloinkin kun se ei ole kivaa.