Tekopyhät kristityt

Yleisin syytös, joka kristittyä vastaan esitetään, on syytös tekopyhyydestä. Syyttäjä näkee kristityn kiillottavan päälleen jonkinlaista sädekehää ja julistautuvan kristillisyydellään muita paremmaksi. Viimeinen pisara syyttävälle taholle on usein se, että kristitty tekee syntiä, tai ainakin jotain, minkä syyttäjä nimeää synniksi siihen katsomatta mitä kristinusko asiasta sanoo. Onko näin? Ovatko kristityt, kuten allekirjoittanut, syyllisiä syyttäjän esittämällä tavalla?

Jotakuinkin ensimmäinen askel kristityksi tulemisessa on syntisyytensä myöntäminen. Synnittömällä ei olisi mitään käyttöä pelastukselle, koska hän ei ole matkalla helvettiin. Jokainen kristitty vailla poikkeusta sekä tietää että myöntää olevansa syntinen. Raamattu asettaa moraalisen standardin, jota kukaan meistä ei tavoita.

Kristityllä on kyllä lupaus pelastuksesta, mutta kyseinen pelastus ei ole millään lailla hänen ansiotaan. Ja jos kristitty voi todeta olevansa jotakin parempi, on se jokin korkeintaan se, mitä hän itse oli aikaisemmin. Kristityllä ei ole varaa leijua olevansa toisia parempi moraalisessa mielessä, koska hän ei voi asiaa mitenkään tietää ja toisin väittäminen olisi väärän todistuksen lausumista lähimmäisestä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kristitty voisi tuomita väärää tekoa siinä missä kuka tahansa toinenkin. Kristityllä ei ole lupaa tuomita ihmisiä. Moni tulkitsee tuomitsemiskiellon niin, että kristitty ei saa tuomita mitään, mutta ei tällöin ymmärrä viittaamaansa raamatunlausetta alkuunkaan.

Se on totta, että kaikki kristityt tekevät syntiä, sekä Tupla-J että paavi. Se on erottamaton osa ihmisenä olemista. Täten kuka hyvänsä, kristitty tai ei, voi huomata kristityn tekevän tavalla tai toisella syntiä. Tekeekö se kristitystä tekopyhän? Ei. Sen sijaan se vahvistaa sen, että tämä todella tarvitsee kristinuskoa ja sen lupaamaa pelastusta. Tämä on totta siitä riippumatta, että yllättävän usein syyttäjän nimeämä synti on mikä tahansa teko jota hän ei hyväksy kristinuskon tuntemien syntien sijaan - joskus jopa kristillisyyden edellyttämä näkökanta, kuten esimerkiksi avioliiton määritelmän säilyttäminen alkuperäisenä.

Ajatuksia vanhemmuudesta

Kokemuksia isyydestä minulla on vasta lyhyeltä ajalta.  Sen tuomat muutokset elämäänikin ovat suurelta osin sentapaisia kuin ennakoinkin.  Kuitenkin moni asia on muuttunut, enkä voi sanoa katsovani asioita samalla perspektiivillä kuin aikaisemmin.  Siinä, missä aikaisemmin en kiinnittänyt asiaan konkreettista huomiota, olen oppinut näkemään naiseuden superlatiivin toteutuvan äitiydessä.  Nähdessään äidin lapsensa sylissään, näkee pyhän.  Voisin myös kuvitella, että saman näkee myös isän ja lapsensa kontaktissa, mutta olen liian riemuissani siitä analysoidakseni kokemusta.  Se, että äitiydelle pakolla syötetään "vaihtoehdoksi" näiden sielun näivettävää palkkatyötä ja kiinnitetään medioissa huomiota yksistään näiden seksikkyyteen, kuvottaa.

On hämmästyttävää todeta, miten konkreettisesti se osoittautuu todeksi, että mitä enemmän kuluttaa pyyteettömästi aikaansa ja resurssejaan toisen ihmisen hyväksi, sitä helpommalla onnelliseksi tulee.  Modernin yhteiskunnan, joka näyttää näillä silmillä kehnolta huvipuistolta aikuisille, jotka yrittävät keinolla tai toisella uskotella voivansa ostaa, bylsiä tai huumata itselleen onnea, valheet ja itsekeskeisyyden harhapolut suorastaan huutavat onttouttaan.  Ei ihme, että moderni länsimaalainen ihminen ei voi hyvin: hän ei elä perheelleen.  Minä voin, ja elän.  Se ei ole likikään aina helppoa, mutta sillä on Merkitystä, ja se motivoi antamaan enemmän kuin on kuvitellut voivansa saati jaksavansa.  Molempia rajoja on koeteltu vaan ei löydetty.

Kulutusyhteiskunta ja -mentaliteetti ovat antiteettisiä perheen ja sivilisaation rakentamiselle.  Rakentava ja tuottava yksilö on siinä mielessä huono kuluttaja, että massiivinen osa hänen resurssejaan keskittyy nettoamisen ja hedonisen kuluttamisen ulkopuolelle, perheen ja yhteisön pariin.  Hän on toisin sanoen ahneelle kakkoslaatuinen kohde.  Jos olisin sieluton mammonan palvoja etsimässä täydellistä kuluttajaa, etsisin hedonistia, jolla on heikko, lähes olematon impulssikontrolli, kyltymätön uutuudenviehätys, alituinen alemmuuskompleksi ja niin paljon narsismia, että tämän naruja olisi helppo vedellä*.  Kaikki nämä ominaisuudet ovat sellaisia, jotka heikkenevät vanhemmuuteen kasvavalla ihmisellä.  Vanhemmasta tulee viisaampi ja hän kasvaa aikuiseksi pelkän ison sijaan.

Vanhemmuuden kokeminen vahvistaa sen, mitä kirjoitin rakkaudesta aikaisemmin.  Vaikka se usein tuottaa mielihyvää sekä rakastavalle että rakastetulle, se ei ole rakkauden funktio saati perimmäinen motiivi.  Rakkauden syvin olemus on tehdä hyvää toiselle, toimia kuten tälle on hyväksi, riippumatta siitä, miten riemukkaalta tai kipeältä se milloinkin tuntuu.  En tiedä josko se on sattumalta sama asia kuin tämän toisen geneettisen ja memeettisen (vailla parempaa termiä) kelpoisuuden maksimointi, mutta (kulttuuri)evolutiivisesti asioita katsomaan tottuneen silmiin se näyttää luontevalta.  Liian moni kuvittelee tänä päivänä rakkauden tarkoittavan toisen miellyttämistä - tähänkin harhakäsitykseen vanhemmuus on hyvä lääke.

Kuten sanottua, olen vielä vanhemmuuden alkumetreillä ja kokenut jo sellaisen vuoristoratapätkän, ettei sitä ole ollenkaan yliampuvaa kutsua seikkailuksi.  Olen vielä yllättyvä ja tuskastuva lukemattomista asioista siinä tehtävässä, puhumattakaan siitä, miten perhettämme koetellaan sitten, kun jonain päivänä siihen kuuluu toivoakseni nykyistäkin enemmän jäseniä.  On ihmeellistä ja sitä kokemattomalle käsittämätöntä, miten voimakkaan rajaviivan vanhemmuus vetää elämään ennen sitä ja sen myötä.  Ihan pikkuisin sormin.

*En pidä sattumana sitä, että nämä ominaisuudet kuvaavat erityisesti liberaaleja ja/tai homoja.

Liberaalin henkinen krapula

Homohihhuloinnin jälkeen tulin ajatelleeksi, että josko liberaaleille tulee joskus morkkis siitä, että taas tuli tehtyä politiikkaa sataprosenttisesti tunteella uhraamatta ajatustakaan sille, mitä tehty päätös tarkoittaa.  Luulisin, että aika monelle niistä, jotka lähtivät kaniinin lailla viilettämään lauman mukana, on tullut.  Luulisin myös, että yksikään heistä ei ole kysynyt itseltään, tai ainakaan koettanut vastata siihen kysymykseen, että minkä takia yksikään sivilisaatio koskaan missään ei ole suosinut homoliittoja ja selvinnyt siitä pariasataa vuotta kauemmas.  Vastaus sinänsä on päivänselvä: "sivilisaatio", joka asettaa hedonismin perheyksikön tilalle, häviää ajan kuluessa mille tahansa sivilisaatiolle, joka suosii perheitä ja lastentekoa henkilökohtaisten mielihyväimpulssien yli.

Toisin sanoen perhe on sivilisaation välttämätön edellytys.

Palatakseni liberaaliin henkiseen krapulaan on ilmiselvää, että heillä ei ole hyvä olla.  Hyvinvoivat ihmiset eivät juokse sokeasti etsimässä pahalle ololleen syitä siitä, mitä muut tekevät tai ovat tekemättä, tarraten kiinni heppoisimpiinkin lillukanvarsiin ollakseen hetken katsomatta peiliin.  Ei mennyt edes viikkoa heidän edellisen päättömyytensä läpimenosta kun alettiin propagoida seuraavan (polygamian) puolesta.  Marssi utopiaa kohti näkyy olevan pitkä, ja edellyttää kaikkien sivilisaation edellytysten alasajoa.

Antonio Gramsci yhdessä kommunistitovereidensa kanssa ovat tämän strategian takana.  Näin on siitäkin huolimatta, että keskiverto liberaali tai heidän älämölönsä myötä heille alistunut kanilaumaeläin* on harvemmin kuullut koko kaverista.  Hän on kuitenkin yksi niistä ideologeista, jotka totesivat, että länsimaalaisen ihmisen pitävät irti kommunismista ja totalitarismista uskonto, perhe ja rakkaus omaa kansaa kohtaan.  Koska kaksi jälkimmäistä sisältyvät erottamattomana osana ensinmainittuun, oli tehtävä erottaa toisistaan kansa ja uskonto.  Tässä kulttuurimarxistit ovatkin varsin pitkälle onnistuneet - keskivertokansalaisen käsitys kristinuskosta tänä päivänä on epämääräinen nolo jäänne vanhaa maailmaa.  Saattoi siellä joku Jeesuskin olla, jonka mielestä tärkeintä oli hyväksyä ihan kaikki mitä kenenkin mieleen juolahtaa.

Liberaalin kaikki toiminta on suuntautunut siis perhettä, omaa kansaa ja uskontoa vastaan.  Koska koko sivilisaatio on rakennettu noiden pilarien päälle, on liberaalilla edessään niin massiivinen tehtävä, että vaikka miten potkisi aitoja nurin ja pistäisi kaiken löytämänsä paskaksi ja palamaan, niin vieläkin jäljellä on lukematon määrä jälkiä ja muistoja näistä ja siitä mitä niiden varaan rakennettiin.  Ja niin liberaalilla on ikuinen vihollinen ja ikuinen huume, joka estää häntä tajuamasta, että hänen alennustilansa ei johdu yhteiskunnan instituutioista.

Liberaali ei tajua, että hänen sielunsa on rikki.  Ne harvat, jotka kykenevät asian jotenkuten ymmärtämään, etsiytyvät minkä tahansa uskonnon paitsi kristinuskon piiriin, ja takertuvat siihen epätoivon vimmalla - sillä samalla vimmalla jolla poliittinen liberaali ajaa politiikkaansa.  Tämä johtuu siitä, että liberaalista tuntuu siltä kuin hänessä olisi jotain vikaa.  Ja onkin, myös liberalismista riippumatta.  Meissä kaikissa on.  Mutta silloin, kun ihmisen maailmankuvan oleellisin palikka rakentuu ainoan armon ja vapauden suovan tahon vastustukselle, on hänen paitsi kiellettävä niin armo, vapaus kuin inhimilliset vikansakin.  Se on sotaa todellisuutta vastaan, ja siinä sodassa todellisuus kääntyy kieltäjäänsä vastaan.

Hän näkee helposti, miten vapaita, onnellisia ja armeliaita hänen vastapuolensa edustajat ovat.  Hänen ideologiansa mukaan onnellisuus on nollasummapeli, ja näiden muiden onni on suoraan häneltä pois.  Koska se on yksi motiivi hänen kaunaansa näitä vastaan, se onkin perverssissä mielessä totta.  Hän tekee sen itselleen.  Eikä hän voi myöntää sitä, koska hän on ideologiansa mukaan läpeensä hyvä.  Ja koska hänellä ei ole armoa, hän ei kestäisi ideologiansa rikkovaa todellisuuskosketusta.  Ja koska hän ei voi tehdä mitään muuta, on hän nimellisesti vapaan liberalisminsa - jälleen yhden valheen - orja.

Siksi liberaalin sieluun sattuu, ja siksi hänen on juostava kanilaumansa seassa yhden päättömyyden perässä toisensa jälkeen.  Ettei todellisuus saisi kiinni.  Se on kilpajuoksu, jota ei voi voittaa, mutta ehkä hän onnistuu viemään vielä vähän useamman mukanaan.

*Ei ole tarkoitus sanoa, että liberaalit eivät olisi laumaeläimiä.  Jokainen liberaali on kanilaumaeläin.  He eivät pysty kuvittelemaan hirveämpää rangaistusta kuin laumasta ulossulkeminen, ja ovatkin valmiita sen välttääkseen tekemään aivan mitä tahansa.

Jk.  Asiaan liittyen, 2.

Tarina hoopolaisista

Tämä on kertomus hoopolaisten kansasta, jonka historia on jo aikapäivää sitten ehtinyt unohtaa, mutta joka on silti taivahan tosi.

Olipa kerran hoopolaisten kansa.  Se asusti nykyisin Suomena tunnetun alueen liepeillä, mutta tarkempaa sijaintia ei tiedetä.  Ennen he asustivat kylissä, mutta sitten he tulivat keksineeksi veneen.  Vene oli hieno ja he päättivät sitten kaikki hypätä siihen ja suunnata järvelle.  Järvi oli tunnettu siitä, että se oli suuri ja syvä.

Päästyään pidemmän matkan päähän rannasta eräs hoopolaisista pani merkille, että veneen pohjassa oli reikä, josta pääsi vettä kyytiin.  Hän aprikoi aivan oikein, että venho ei pysyisi veden pinnalla kannatellessaan sekä järveä että hoopolaisten heimoa.  Hoopolaiset olivat kuitenkin siinä määrin paksupäistä väkeä, että heillä meni aikansa tajuta että nyt tarttis tehrä jotain.

Viimein pidettiin neuvonpito.  Reiän tukkiminen ja äyskäröinti hylättiin oikopäätä vanhanaikaisina menetelminä, joka ei enää sopinut hoopolalaiseen imagoon, ties mitä hölmöläisetkin heistä olisivat ajatelleet. Aikansa aivoriihessä käytettyään he tulivat siihen lopputulokseen, että veneen pohja tarvitsee pikimmiten lisää reikiä, jotta vesi pääsee valumaan pikavauhtia pois.  Aavistuksen tälle hävinnyt kanta siitä, että veteen tuli vain sopeutua ja ryhtyä vesieläimeksi, oli myös saanut kannatusta, mutta hylättiin turhan työlään kuuloisena.  Hoopolaiset kävivät sitten tuumasta toimeen.

Tähän päättyvät vähät tietomme hoopolaisten vaiheista.  Myöhempi historiankirjoitus ei mainitse heitä sanallakaan.