Pages

Avioliitosta vielä

Voisinpa sanoa, että homoliittojen salliminen ei hetkauta millään lailla.  Siinä mielessä se onkin yhdentekevä, että kristityn näkökulmasta avioliiton sisältö ei ole sen enempää valtion kuin ihmisenkään päätäntävallassa, eikä sillä, miksi valtio avioliittoa sattuu kutsumaan, ole uskovaiselle mitään merkitystä.  Sen sijaan päätös kertoo kulttuurimme mädännäisyyden tasosta ja kansamme johdateltavuudesta median voimin.

Merkittävää on se, että jokainen näkemys, jonka päätöksen puolesta näin esitetyn, oli tyylipuhdas tunneargumentti.  On kuin kukaan ei olisi tullut ajatelleeksi ilmiöstä seuraavia positiivisia ja negatiivisia puolia, vaan menneet silkan älämölön volyymin mukana.  Ruukinmatruuna jo ehti muistuttamaan, että kun avioliiton uudelleenmäärittelyn matopurkki on avattu, niin se ei satavarmasti siihen jää.

Minä puolestani jään odottelemaan, millaisia oikeuden päätöksiä siinä vaiheessa nähdään, kun kotia leikkineet homot eroavat ja tappelevat siitä, kumpi joutuu ottamaan kontolleen muksun, joka ei ole kummallekaan sukua, ja joka tekee heille niin tärkeästä läpeensä hedonistisesta elämäntyylistä jotakuinkin mahdotonta.  Siinä pelissä lapset ovat vain leluja.

Koska yhteiskuntamme avaa tällä päätöksellä homopareille oven adoptioihin, veikkaan, että ennen pitkää lapsiin sekaantuminen lakkaa olemasta yleisön silmissä (homoseksuaalisten, mitä jostain syystä harvemmin erikseen mainitaan) katolilaisten pappien yksinoikeus.  Toki soisin olevani näiden kamalien ennustusten suhteen väärässä, mutta valitettavasti en kykene kuvittelemaan homoseksuaalien olevan yhtään vähempää muihin synteihin taipumattomia kuin kukaan muukaan.  Pikkusormen myötä menee aivan liian usein koko käsi, ja sitä niittää, mitä on tullut kylväneeksi.

Ettei totuus unohtuisi niin linkataan päälle vielä tämä.

Uskonnotonta fanatismia

Olen pannut merkille facebookissa vierailemalla, että häkellyttävän moni julistaa siellä homoliittojen ilosanomaa.  Se ei yllättäisi, jos se rajoittuisi Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Esitaistelijoihin eli äärivasemmistolaisiin, mutta propagointia näkee suurissa määrin myös sellaisten tahojen suunnalta, joilla ei äkkiseltään kuvittelisi olevan mitään syytä lähteä ajamaan moista asiaa.  On erikoista todeta, millä kiihkolla nämä julistavat, paitsi kristillisen kannan kysymykseen olevan antikristillisen, myös käyvät päälle vastakkaisen kannan nähdessään.  Sen ymmärtäisi, jos kristityllä menisi asian kanssa hermot, kun kyseessä kuitenkin on pyhä asia, mutta kun keskustelukyvyttömät fanaatikot löytyvät sekulaarilta puolelta, tulee ilmiöstä pohdinnan arvoinen.

Koska omakohtaista kokemusta tai perehtyneisyyttä ei ole kuin ihmisluonnosta, on tämä enimmäkseen spekulointia.  Kun otetaan huomioon se, että ihmiset pitävät joukkoliikkeistä ja modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa kaikenlaiset perinteiset isänmaa, uskonto ym. -henkiset yhdistävät tekijät on kitketty hämmästyttävissä määrin viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana pois, jolloin yhteisöllistä kokemusta on etsittävä muualta.  Niin helppoa ihmisiä yhdistävää tekijää ei olekaan kuin yhteinen vihollinen, jollaisesta kristinusko, jonka vastustuksesta ei tarvitse pelätä sen enempää väkivaltaa kuin yleensä edes sanaharkkaakaan, käy erinomaisesti.  Mikäs sen mukavampaa kuin moraalisäteillä hampaatonta paperitiikeriä vastaan?

Mielenkiintoista myös on, että suvaitsevaisina itseään pitävät ihmiset ovat täysin avoimia sen suhteen, etteivät suvaitse ollenkaan eri mieltä kanssaan olevia valkoisia tai kristittyjä.  Sloganina käytetään ilmaisua "suvaitsemattomuuden suvaitseminen ei ole suvaitsevaisuutta", mikä on toki lystikäs ristiriita, etenkin kontrastissa sen kanssa, ettei näillä samoilla ihmisillä ole mitään hankaluuksia suvaita muslimeja, vaikka näiden näkemykset ovat vielä räikeämmässä ristiriidassa kanssaan.  Sloganissa on sisäisen ristiriitansa lisäksi sellainenkin ongelma, että suvaitsemattomuus määrittyy tilannekohtaisesti aina miksi tahansa asiaksi, josta suvaitsevaisuuden esitaistelija ei pidä.  Tällöin sanojen kirjaimellisilla merkityksillä ei ole väliä, vaan niistä tulee blankotermejä, joiden ainoa funktio on toimia vallankäytön välineenä.  Ei ollenkaan sattumoisin juuri sillä tavoin kuin nämä väittävät Raamattua käytettävän.

Nykyliberaalille kielenkäyttö on ensisijaisesti politiikan ja vallankäytön väline, ja hämmästyttävän monelle heistä sen enempää asiakeskustelu kuin totuuskaan näkyvät merkkaavan yhtään mitään.

Kulttuurisodan rintama ja strategia tänään

Konservatiiviset, uskonnolliset ja pidempää aikaorientaatiota suosivat tahot ovat jo kymmeniä vuosia kirjoittaneet teräviä analyyseja, argumentaatioita ja mielipidekirjoituksia, joilla ovat pyrkineet kääntämään länsimaita perikatoon ajavaa trendiä.  Kuitenkin liberaalit, pikemminkin totalitaristiset äärivasemmistolaiset hännystelijöineen, ovat saaneet tänä aikana voittoja kerran toisensa perään, ja tänä päivänä keskimääräisen kansalaisen arvomaailma on merkittävästi liberaalimpi kuin parikymmentä vuotta takaperin.  Konservatiivisilla tahoilla puolestaan vallitsee epämääräinen "me ollaan hävitty tää peli"-tunnelma.  Konservatiivien taistelu kulttuurin puolesta on siis epäonnistunut pahasti.  Miksi ja mitä asialle tehdä?

Ensimmäinen syy on se, että konservatiivi ei halua osallistua.  Politiikan tulisi olla yksityisasia eikä sillä sovi kanssaihmisiä kiusata.  Ryhtymällä tuottamaan propagandaa omien puolelle saa hänessä aikaan tuntuman siitä, että hän laskeutuu vastapuolen tasolle ja häviää taistelunsa sillä hetkellä, kun hänen omasta suustaan kuuluisi oman puolen äläwäläbälä.  Syy on helposti ymmärrettävä - autuaita ovat hiljaiset ja sivilisaation rakentaminen kysyy paljon pitkäjänteistä, hidasta työtä, jonka vaikutukset kypsyvät ajan kanssa ja kumuloituvat hiljalleen.  Siinä on tiettyä arvokkuutta.

Virhe konservatiivin tuntumassa on siinä, että sivilisaatiota voi rakentaa rauhan aikana, ei aktiivisessa konfliktissa.  Sodan, jossa vain yksi osapuoli ymmärtää olevansa mukana, lopputulosta ei ole vaikea aavistaa.  Konservatiivisesti ajattelevan tulee ymmärtää, että sivilisaation rakentamiselle on aikansa, mutta sen puolustaminen kysyy välitöntä efforttia, riippumatta siitä, pitääkö sivilisaation puolustaja siitä vai ei.

Toinen syy konservatiivisen kulttuurinpuolustuksen epäonnistumiseen on väärin valittu rintama.  Neljännen sukupolven konfliktissa ei tarvita niinkään syväanalyyseja ja rationaalisia argumentteja, vaan volyymia.  Kun tänä päivänä halutaan tuoda tärkeät asiat framille, pitää ne siellä ja puolustaa niitä, välineet ovatkin facebook ja twitter.  Kahden viimeksimainitun ja lööppien kautta yleiseen mielipiteeseen ollaan onnistuttu vaikuttamaan hämmästyttävän paljon, eikä kyseisen propagoinnin älyllisellä vetoavuudella ole ollut merkitystä.  Valtaosa ihmisistä toimii tunteidensa varassa - mukaanlukien konservatiivit - mistä syystä alituinen propaganda vastapuolen loputtomista lähteistä on lannistanut monet.  Konservatiivien taistelumoraali on matalalla.

Vaikka dialektikko pesee väittelyssä retoriikkaan nojaavan milloin tahansa, voittaa jälkimmäinen vähemmän perehtyneen silmissä tuottamalla sloganeillaan tunteisiin vetoavia ärsykkeitä, jollaisista loogiset argumentit eivät käy.  Dialektikko ei halua, vaikka häneltä usein siihen rahkeet löytyvätkin, lähteä itse retoriikan polulle ja myöntää, että tänä päivänä kulttuurisotaa käydään lööpeillä, Twitterillä ja Facebookilla.  Pienet, kannustavat tai vastapuolta vastaan käyvät viestit toimivat: ne tuottavat tunteen siitä, että taistelua ei käydä yksin eikä turpaan ole tulossa, päinvastoin.  Joukossa on voimaa.  ISIS jatkaa taisteluaan vaikka maailman tappiin asti, ja pitää taistelijoiden moraalia yllä jatkuvalla kotijoukkojen tuella.

Kolmas syy konservatiivien kulttuurisen kamppailun tappiollisuuteen on halu olla ennen kaikkea kohtuullinen.  Tämä tarkoittaa sitä, että kaikesta keskustellaan ja kaikessa pyritään kompromissiin.  Siinä, missä tämä on erinomainen elämänohje tilanteisiin, jossa molemmat osapuolet toimivat samoin, on se kulttuurisessa kamppailussa itsetuhoista.  Tämä johtuu siitä, että vastapuoli ei tee mitään myönnytyksiä konservatiivien suuntaan - he tinkivät korkeintaan siitä, minkä verran vasemmalle tällä kertaa mennään.  Voit olla varma, että tehtyäsi pienen myönnytyksen ja kuviteltuasi sillä pääseväsi rauhaan, on vastapuoli seuraavana päivänä penäämässä uusia myönnytyksiä.  Ja kun aikaa kuluu, havaitaan, että yhteiskunta, jota oli tarkoitus konservoida, on muuttunut lyhyessä ajassa niin paljon, ettei sitä ole yrittämälläkään samaksi tunnistaa.

TL;DR?  Tässä lyhyemmin:
Sivilisaation puolestapuhujan nyrkkisäännöt ovat
1)  Ymmärrä olevasi keskellä konfliktia.  Vastapuoli ei tarvitse voittaakseen kuin passiivisuutesi.
2)  Retoriikka on ystäväsi, tue sillä omia ja rusikoi vastapuolta.  Asiakeskustelu ei toimi massamedioissa.
3)  Twitterillä ja Facebookilla saa pienellä vaivalla helposti enemmän näkyvyyttä kuin kourallisella blogitekstejä.
4)  Ole jyrkkä ja vastusta kaikkea mikä on vastapuolelta lähtöisin.  Jokainen tekemäsi myönnytys pelaa vastapuolen pussiin.

Näillä mennään.