Pages

Argumentti kärsimyksestä, rumuudesta, henkkoht mieltymyksistä...

Argumentti kärsimyksestä taitaa olla tunnetuin yksittäinen argumentti, jonka kannattajat kuvittelevat sen todistavan, että hyvää Jumalaa ei voi olla olemassa.  Argumentin esittämisestä loogisesti seuraa, että kivulla ei voi olla heidän mielestään legitiimiä funktiota.  Täten se, että pysymme hengissä muun muassa siksi, että kärsimyksemme motivoimina tajuamme nostaa kätemme kuumalta levyltä, ei heidän mielestään ole hyvä asia.  Heidän vaatimuksensa olisi, että mitään mahdollisuutta kärsiä ei olisi - että kipua ei nyt vaan olisi olemassa.  Eikä kaiketi sitten kuolemaakaan.

Kun argumenttia pidetään hyvänä todisteena Jumalaa vastaan, nousi mieleen, että minkä takia argumenttia rumuudesta ei esitetä aivan yhtä lailla pätevänä argumenttina?  Eikö yhtä lailla hyvä Jumala loisi maailmasta sellaisen, missä on pelkkää kauneutta?  Eikö vaikka se, että ihminen voi lihoa vastenmielisen näköiseksi, todista, että jos vaikka Jumala olisikin olemassa, se ei vaan voi olla hyvä, koska esteettinen mielipaha?  Tällä päättelyketjulla jo sitä, että on olemassa kakkaa tai syyliä, voisi pitää todisteena Jumalan olemassaolemattomuudesta.

Argumentti rumuudesta on sitäpaitsi erinomaisen venyvä, sillä rumuuden ei edes tarvitse olla visuaalista.  Jos ohikiitävä juna ei kuulosta kuulijan mielestä enkelkuorolta, vaan tonneja painavalta möhkäleeltä kulkemassa kiskoilla mistä lähtee rasittava meteli, hyvää Jumalaa ei voi olla olemassa.

Seuraava evolutiivinen porras argumentissa olisikin loogisesti argumentti epämiellyttävyydestä: jos on mahdollista, että en pidä jostain, Jumala on paha tai häntä ei ole.  Sillä luonnollisestihan hyvä Jumala järjestäisi asiat niin, että joko minulle tapahtuisi pelkästään hyviä ja miellyttäviä asioita, tai vaihtoehtoisesti en kykenisi kuin riemuitsemaan kaikesta, mukaanlukien siitä, että jään katujyrän alle.  Toisaalta, jos kärsimystä, kuolemaa tai mielipahaa ei olisi, mikäs siinä olisi jättäytyessä?  Hauskaahan sen olisi pakko olla.  Kuten kaiken muunkin, paitsi jos Jumala on paha.

Aniharvalle tuottaa mitään hankaluuksia tunnistaa tässä kirjoituksessa esitettyjen uusien (tai ainakin kärsimystä vähemmän tunnettujen) argumenttien olevan naurettavia.  Kuitenkin täysin analogisen päätelmäketjun seurauksena argumentti kärsimyksestä jotenkin "kaataa" jumaluskon hyväntahtoiseen kaikkivaltiaaseen.

Jos kaikki olisi täydellistä, mitä motivaatiota kellään olisi mihinkään?  Jos emme kohtaisi kärsimystä, hankaluuksia tai vastoinkäymisiä, mitä maailma voisi opettaa meille itsestämme tai toisistamme, voisimmeko jalostua ja kasvaa ihmisinä tai sieluina?  Jos mitään tilannetta ei voisi parantaa tekemällä asioille jotain, miksi ihmeessä ylipäätään olla olemassa?  Rehellinen kysymykset ymmärtävä vastaaja myöntää, että täydellisen tyytyväinen taho ei tee mitään, eikä sellaisella edes voi olla motiivia mihinkään.

Argumentin esittäjiä ei siis näy tyydyttävän metafyysinen nihilismi - he edellyttäisivät hyvältä Jumalalta myös materiaalista nihilismiä ja subjektiivisenkin kokemuksen aiheuttaman mielekkyyden hierarkian tuhoamista.  Millään ei olisi mitään väliä, koska kaikki olisi totaalisen fantsuu.  Hyvää ei voisi olla, koska pahaakaan ei olisi.  Hyvää Jumalaa ei siis voi olla olemassa, koska hyvä Jumala ei tekisi eroa hyvän ja pahan välillä.

Koska tämän kirjoituksen esittämä aineisto todistaa kärsimyksen argumentoijien lempipäätelmäketjun naurettavaksi ja siten tuottaa heille vähintäänkin epämukavuutta, hyvää Jumalaa ei voi olla olemassa.

10 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Jos kaikki olisi täydellistä, mitä motivaatiota kellään olisi mihinkään? Jos emme kohtaisi kärsimystä, hankaluuksia tai vastoinkäymisiä, mitä maailma voisi opettaa meille itsestämme tai toisistamme, voisimmeko jalostua ja kasvaa ihmisinä tai sieluina?

Onko taivas paikka, jossa kaikki on täydellistä, vai jatkuuko sielläkin inhimilliset tragediat, jotka kasvattavat meitä ihmisinä ja sieluina? Jos on täydellistä, niin kuka sinne haluaa mennä kun ei ole motivaatiota mihinkään? Jos ei ole, niin miten se eroaa elämästämme maan päällä?

Tupla-J kirjoitti...

Kt:
Onko taivas paikka, jossa kaikki on täydellistä, vai jatkuuko sielläkin inhimilliset tragediat, jotka kasvattavat meitä ihmisinä ja sieluina?


En tiedä, taivaasta on vaikea muuta kuin spekuloida. Kuvittelisin kyllä, että valinnanvapaus vallitsee sielläkin ja täten ainakin potentiaali pahaan olisi olemassa, vaikka se ei toteutuisikaan. Veikkaan, että elämämme tällä puolen määrittää sen, keitä olemme, sitä kautta myös kuolemanjälkeisen sijoituspaikkamme, mutta esimerkiksi jos silloin ollaan ajan tuolla puolen, käsite "jatkuminen" menee absurdin puolelle. Taivas on vieras paikka, käsityskykymme ulottumattomissa, eikä meillä ole siitä paljon muuta tietoa kuin että se voittaa vaihtoehtonsa kirkkaasti.

Sitä, mille ei ole sanoja, on vaikea kuvata, silloinkin, kun tietäisi, mitä koettaa kuvata. Minä en tiedä kun en ole taivaassa ollut.

C. S. Lewis opuksessaan The Great Divorce antaa mielenkiintoisen taivas/kuolemanjälkeisyyskuvaelman, tarjoten kysymykseesi ainakin yhden vastauksen.

Jos on täydellistä, niin kuka sinne haluaa mennä kun ei ole motivaatiota mihinkään?

Jos de facto nihilismi vallitsisi siellä (ergo pahaa/väärää ei ole eikä siten hyvääkään/oikeaa ts. valintoja niiden välillä), beats me. Se ei kuulosta sellaiselta taivaalta, josta Raamattu puhuu. Löytyihän sieltä sotakin.

Jos ei ole, niin miten se eroaa elämästämme maan päällä?

Ainakin siten, että pääsemme Jumalan suoraan yhteyteen. Muuten on vaikea sanoa kun ei tiedä silloisesta elämisen muodosta oikein mitään. Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin uskoakseni tiedät uupuvan vastaukset olevaisuuden tällä tasolla.

Kuvittelisin niiden esittämiselle olevan kuitenkin jonkin motiivin, joten mihin niillä pyrit?

Ironmistress kirjoitti...

Ongelma on asetettu väärin päin.

Ongelman oikea asettelu on: koska ja kun tämä maailma on /c:stä ja täynnä kärsimystä, kipua, valhetta, rumuutta, sortoa, vääryyttä jne ikävyyksiä, niin miksi hyvää ylipäänsä on olemassa?

Face it. Tässä maailmassa ei ole mitään hyvyyttä olemassa - se on läpikotaisin paha, morbidi, täynnä kärsimystä, vihaa, tuskaa, pahuutta ja antipatiaa. Eikö ole mielekkäänpää olettaa, että on olemassa paha Jumala, joka on luonut tämän maailman sellaiseksi, että täällä hänen luotujensa kidutus (jotka hän on siis luonut leikkikaluikseen) ja kärsimykset oikein maksimoituvat ja että se vähäinen määrä hyvää, rakkautta, onnea ja nautintoa mikä siihen sisältyy, oikein ikäänkuin heijastaa ja maksimoi sitä tuskaa ja kärsimystä, jota tämä maailma on pullollaan?

Ensimmäinen Jalo Totuus on: Elämä on kärsimystä. Se on selviö kenelle tahansa. Ja tämä maailma on ikäänkuin rakennettu niin, että kaikki pyrkii aina menemään pieleen, ja vieläpä pahimmalla mahdollisella tavalla.

Olisi helppoa uskoa hyvään ja raskastavaan Jumalaan, jos pahuutta, tuskaa, kipua, vääryyttä ja rumuutta olisi ikäänkuin höysteenä mukana ja että maailma olisi pohjimmiltaan kiva paikka. Mutta tilanne on juuri päinvastoin: maailma on aina morbidiuteen saakka paha ja v*ttumainen paikka, ja vieläpä niin, että mitä älykkäämpi ja herkempi ihminen on, sitä absurdimmalta ja älyttömämmältä tämä maailma tuntuu. Rumuus on kaikkialla läsnä, samoin pahuus, kipu ja kuolema. Ja tässä maailmassa pitää koko ajan juosta, että pysyisi edes paikallaan. Aina on nurkan takana joku tauti, talouslama, vihollinen, rosvo tai onnettomuus vaanimassa. Ja kaupan päälle elämä voi perustua vain jonkun toisen elämän tuhoamiselle - kasvin, eläimen tai muun elollisen olennon. Olemassaolon taistelu on läsnä kaikkialla.

Vastoinkäymiset voivat olla kasvattavia ja jalostavia, jos niitä tulee tipoittain tai satunnaisesti ja elämä on muutoin suffelia. Sanovathan arabitkin, että "pelkkä auringonpaiste luo aavikon". Mutta entäpä, jos elämä on pelkkää traumaa? Jos ensin kotona vanhemmat lyövät, sitten koulussa kiusataan ja terrorisoidaan, sitten suljetaan pois ystäväpiireistä, sitten syrjäydytään työelämästä ja kaupan päälle tulee vielä joku mielenkiintoinen sairaus, vamma tai seksuaalinen poikkeavuus? Vastaavasti voidaan sanoa, että pelkkä sade luo rämeen ja voidaan perustellusti myös kysyä, että kuinka kasvattava tai jalostava asia on PTSD? Ja tällaisia ihmisiä on paljon.

Ei. Jatkuva kärsimys, vastoinkäymiset ja sielulliset traumat eivät jalosta saati kasvata ketään. Kaikkein mielekkäintä on pyrkiä pois tästä maailmasta. Hoitaa oma juttunsa valmiiksi ja tämän jälkeen meditoida itsensä pois. Niin, että saa karman tasattua eikä tarvitse enää ikinä syntyä uudelleen tälle p*skapallolle.

Tupla-J kirjoitti...

Rm:
Tässä maailmassa ei ole mitään hyvyyttä olemassa - se on läpikotaisin paha, morbidi, täynnä kärsimystä, vihaa, tuskaa, pahuutta ja antipatiaa.


Jaa, voisi se olla täydempikin.

Adjektiivien määrä paljastaa, että et edes yritä käsitellä puhuttua vaan lietsoa itseäsi raivoon.

Olen osallinen sekä jumalaisesta että inhimillisestä rakkaudesta, eikä sinunkaan kohdallasi ole kyse ainakaan ensimmäisen suhteen kuin siitä, että olet liian täynnä vihaa ottaaksesi sitä vastaan. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu, ja omasi on sairas. Erikseen hankituista terveen papereista huolimatta.

Eikö ole mielekkäänpää olettaa, että on olemassa paha Jumala, joka on luonut tämän maailman sellaiseksi, että täällä hänen luotujensa kidutus (jotka hän on siis luonut leikkikaluikseen) ja kärsimykset oikein maksimoituvat ja että se vähäinen määrä hyvää, rakkautta, onnea ja nautintoa mikä siihen sisältyy, oikein ikäänkuin heijastaa ja maksimoi sitä tuskaa ja kärsimystä, jota tämä maailma on pullollaan?

Ei.

Ensimmäinen Jalo Totuus on: Elämä on kärsimystä. Se on selviö kenelle tahansa. Ja tämä maailma on ikäänkuin rakennettu niin, että kaikki pyrkii aina menemään pieleen, ja vieläpä pahimmalla mahdollisella tavalla.

Väittämä ei ole jalo saati tosi. Ei sillä, että se olisi kokonaan potaskaakaan – onhan elämässä kärsimystäkin – mutta kertomalla totuudesta pienen osan johtaa pahemmin harhaan kuin sataprosenttisella valheella. Kukaan ei ryhdy kannattamaan esim. pahaa ideologiaa siksi, että haluaisi olla paha. Sitä aletaan kannattaa siksi, että nostetaan yksi oikeaksi katsottu asia niin tärkeäksi, että sen varjolla tuhotaan kaikki muu. Vastaavalla tavalla olet niin rakastunut kärsimykseen, että haluat hukuttaa kaiken muun sen alle. Voit onnistua omalla kohdallasi, joskin ihmettelen, mitä sinä siitä itsellesi saat. Mielivaltaisen ”oikeutuksen” vihaasi Jumalaa kohtaan? Niinkö tärkeää se on?

Olisi helppoa uskoa hyvään ja raskastavaan Jumalaan, jos pahuutta, tuskaa, kipua, vääryyttä ja rumuutta olisi ikäänkuin höysteenä mukana ja että maailma olisi pohjimmiltaan kiva paikka.

Joissain paikoissa asia onkin näin. Esimerkkinä oma elämäni, vaikka monta valttikorttia ei lapaseen ole sattunut. Asennoitumisella tietysti vaikuttaa paljon, ja eräs sinua merkittävästi viisaampi taho aikoinaan totesi: sinä teet sen itsellesi.

Käsityksesi hyvyydestä on sisäisesti ristiriitainen.

Mutta tilanne on juuri päinvastoin: maailma on aina morbidiuteen saakka paha ja v*ttumainen paikka, ja vieläpä niin, että mitä älykkäämpi ja herkempi ihminen on, sitä absurdimmalta ja älyttömämmältä tämä maailma tuntuu.

Et sinä niin älykäs ole. Toistat samoja virheitä maailman tappiin asti, etkä ole oppinut ainakaan bloginkirjoitusaikanasi yhtään mitään, vaikka virheesi on moneen kertaan rautalangasta väännetty.

Jatkuva kärsimys, vastoinkäymiset ja sielulliset traumat eivät jalosta saati kasvata ketään.

Mahdollisesti osin siksi elämästämme massiivisesti suurin osa koostuukin kaikesta muusta.

Ironmistress kirjoitti...

Olen osallinen sekä jumalaisesta että inhimillisestä rakkaudesta,

Lucky you.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki olisivat. Maailmassa on miljoonittain ihmisiä ilman kumpaakaan ja miljoonittain sellaisia, joilla ei ole edes toivoa kummastakaan. Mietipä kaikkia niitä miljardeja, jotka Jumala on jo alusta alkaen predestinoinut Helvettiin. Eikö heille olisi ollut parempi, etteivät he olisi koskaan edes syntyneetkään?

Reality check: Rakkautta ei ole tarjolla jokaiselle. Sitä saadaksesi sinun pitää olla kaunis, komea, menestyvä, sosiaalinen, ekstrovertti, supliikki-ihminen ja tyylikäs. Tai kuten Janis Ian asian toteaa.

Tai latteammin: Rumista ankanpoikasista kasvaa vanhemmiten rumia ankkoja. Elämä vain on sellaista.

eikä sinunkaan kohdallasi ole kyse ainakaan ensimmäisen suhteen kuin siitä, että olet liian täynnä vihaa ottaaksesi sitä vastaan.

Ruukinmatruuna on nähnyt tätä maailmaa liian paljon uskoakseen katteettomiin lupauksiin, ja myös lukenut liikaa sekä Raamattua että Talmudia uskoakseen johonkin kivaan ja rakastavaan Jumalaan.

Väittämä ei ole jalo saati tosi. Ei sillä, että se olisi kokonaan potaskaakaan – onhan elämässä kärsimystäkin – mutta kertomalla totuudesta pienen osan johtaa pahemmin harhaan kuin sataprosenttisella valheella.

Itse asiassa se on koko totuus. Elämä on pikemminkin rangaistus jossakin kosmisessa hourulassa tai vankilassa kuin jotain kivaa.

Kukaan ei ryhdy kannattamaan esim. pahaa ideologiaa siksi, että haluaisi olla paha.

Eikö? Tähän on pakko olla eri mieltä. Monille ihmisille paha ideologia on erinomainen excuse päästää omat eläimelliset vietit ja vaistot irti ja ryöstää, murhata ja raiskata koska nyt siihen on ideologinen oikeutus.

Ihminen on pohjimmiltaan paha. Ihminen kykenee olemaan hyvä vain, jos hänen luontainen luontonsa pahuuteen nujerretaan ja siitä rangaistaan ja hänet pannaan toimimaan luontoaan vastaan. Ja jos paha ideologia oikeuttaa pahuuden (mietipä vaikkapa viikinkipakanuutta), niin mikäpä se on ollessa paha? Se on meihin ihmisiin syväkoodattu. Miksi, sitä voidaan vain kysyä.

Joissain paikoissa asia onkin näin. Esimerkkinä oma elämäni, vaikka monta valttikorttia ei lapaseen ole sattunut.

Ei niillä valttikorteilla olekaan niin merkitystä. Olennaista on, ettei siellä ole ensimmäistäkään hanttikorttia.

"Jatkuva kärsimys, vastoinkäymiset ja sielulliset traumat eivät jalosta saati kasvata ketään."

Mahdollisesti osin siksi elämästämme massiivisesti suurin osa koostuukin kaikesta muusta.


Kenellä koostuu, toisilla ei. Suomalaisten itsemurha- ja mielisairausluvut kertovat omaa karua kieltään asiasta.

Tupla-J kirjoitti...

Rm:
Mietipä kaikkia niitä miljardeja, jotka Jumala on jo alusta alkaen predestinoinut Helvettiin.


Asiaa vakavasti miettien tulin löytäneeksi niitä 0. Eipä niistä kummoista huolta siinnyt.

Reality check: Rakkautta ei ole tarjolla jokaiselle.

Ei ehkä ihmisen rakkautta, mutta en minä sitä sinulle suositellutkaan.

Ruukinmatruuna on nähnyt tätä maailmaa liian paljon uskoakseen katteettomiin lupauksiin, ja myös lukenut liikaa sekä Raamattua että Talmudia uskoakseen johonkin kivaan ja rakastavaan Jumalaan.

Kristinuskon mukaan Jumala ei ole ”kiva”, ja sekin, mitä Jumala rakastaa ja mitä vihaa, on selväksi tehty. Ei suuremmin kiinnosta mitä Talmud asiasta sanoo.

Itse asiassa se on koko totuus.

Koska jo oman elämäni esimerkki falsifioi väitteesi, on vain todettava, ettet tiedä mistä puhut. Oikeasti, olet kuin sokea, joka yrittää uskotella näkevälle, että värejä ei ole.

Elämä on pikemminkin rangaistus jossakin kosmisessa hourulassa tai vankilassa kuin jotain kivaa.

Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että elämän tarkoitus on ”olla kivaa”? Oletko jonkin sortin illuusionsa menettänyt hippi?

Eikö?

Ei.

Tähän on pakko olla eri mieltä. Monille ihmisille paha ideologia on erinomainen excuse päästää omat eläimelliset vietit ja vaistot irti ja ryöstää, murhata ja raiskata koska nyt siihen on ideologinen oikeutus.

Presiis. Heidän käsityksensä hyvästä on hedonistin käsitys hyvästä – elämän tarkoitus on oma mielihyvä. He eivät siis omaksu ideologiaa ollakseen pahoja, vaan toteuttaakseen kyseistä, näkökulmastaan suurimmaksi katsomaansa hyvää.

Ihminen on pohjimmiltaan paha.

En tiedä mitä tämä ”pohjimmiltaan” tarkoittaa, mutta ainakin minä tunnen ihmisiä, jotka tekevät melko lailla muutakin kuin pahaa. Loppujen lopuksi se aika, mitä tuntemani ihmiset, mukaanlukien minä, kuluttavat pahantekoon, on hyvin vähäistä. Se, toimitaanko tällöin ”pohjimmaisuutta” (mitä se sitten onkaan) vastaan, on yhdentekevää, sillä en ole atavisti.

Olennaista on, ettei siellä ole ensimmäistäkään hanttikorttia.

Et ymmärtänyt lausetta, jota kommentoit. Vastoinkäymisiä on nähty, kosolti, ja kovia.

Kenellä koostuu, toisilla ei.

Maailmassa on muitakin kuin niitä toisia. Sinä vain teet kaikkesi poislukeaksesi ne. Maailmankuvassasi meikäläistä ei ole olemassa, mikä varmaan näitä postauksia lukiessa tuottaa villin kognitiivisen dissonanssin. Tehnee höpöä.

Toistetaanpa: ”Just as the darkness cannot comprehend the light, the mentally diseased and dysfunctional cannot understand the healthy and fully functional. They interpret every action, every statement, through their own cracked and crippled perspective. 

There is no point in correcting their ludicrous lies or attempting to show them the obvious illogic in their statements. They are lost to madness and until they abandon their prideful despair of their own accord, there is literally nothing that anyone, least of all me, can do for them.”


Palataan asiaan jos joskus koet aiheelliseksi kokeilla jotain muuta näkökulmaa.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta taivas on paikka, jossa ei ole materiaa, ei sähköistä viivästymistä aivoihin, ei ihmisiä vaan yksinkertaisesti täydellinen kokemus nyt ja aina, ilman aikaa. Inhimillisesti kai sen voi käsitteellistää täydellisenä autuutena, jonka vastinpari on täydellinen kärsimys. Eli kokemuksen kautta itse sitä inhimillisesti järkeistän.

Kärsimys maailmassa on luotu kuten on luotu maailman lait. On jotain mitä emme voi tietää: siitä nämä ihmeelliset ajan tennispallot sun muut. Jumala on luonut maailman ihan maailman itsensä vuoksi, ts. maailman lait ovat, jotka ovat luodut, ja silloin päästään asian ytimeen.

Miksi luotu näin? Minusta inhimillinen kokemus, fenomenologia tai välittyneesti eksistentia, on avain meidän ymmärtää, mutten ymmärrä miksi näin on luotu.

Motivaatio on aika hyvä selitys vaikkei minusta riittävä. Samaa voidaan katsella vaikka missä tahansa videopelissä tai draamassa, jossa päämäärän saavuttamisen tielle on asetettu esteitä paitsi päämäärän arvon nostamiseksi myös kehittymiseen kohti päämäärää. Hyvä kirjoitus!

-U

Anonyymi kirjoitti...

Tahdonvapauteen minäkin alan tyytyä, sillä on olemassa muuttujia, joita emme voi tietää.

IM:lle: Se, minkä me tiedämme kohtaloksi, on kategorisesti väärällä alueella ryhtyessämme tulkitsemaan kohtaloa (kenties ehkä aikaa). Kenties helpoin sinun olisi nähdä, että Esau oli syntynyt huonojen tähtien alla. Miten sinä et ymmärrä, että Luoja, joka kaiken tekee jatkuvasti, ei näkisi tulevaisuuteen. Mutta kuvittelet, että jos Luoja siihen näkee, sinä voit jollain konstilla siihen nähdä. Tässä näkemisen ja kategorinen virhe.

Sinähän voit vaikka joitain genetiikkakarttoja käyttää ymmärtämään, miten Jokin taho näkee hieman paremmilla malleilla etukäteen. Se, mitä etukäteen paljastamiseen meille ihmisille tarjotaan, liikkuu taas eri tasolla.

-U

Anonyymi kirjoitti...

Otetaan esimerkiksi pokeripeli. Sen lopputuloksen, joka katsoo jälkeenpäin tallenteena, tietää, ja myös matkan taitokset. Tätä voitaisiin pitää etumatkana, jonka saavuttaminen reaaliaikaisesti on mahdotonta. Sen sijaan voimme nähdä tiettyjen pokeripelaajien tunnoista, jopa sanallisista, että tämä olisi kohtalo. Se ei voi olla kohtalo heille, vaikka se sille, joka etumatkana katsoo tämän tapahtuneen, on sitä. Kyse on siis ajan tietämyksestä, ja Buddhalaisuutta en usko tästä syystä. Buddhalainen voisikin lopettaa pelin kesken, koska hänelle olisi hänen tietämyksensä mukaisesti kaikki määrätty. Mutta se, joka katsoisi etumatkana pelin koitokset, ymmärtäisi, että Buddhalainen teki kohtalonsa, koska hänellä ei ollut kykyä nähdä peliä menneessä - se ei ole yleensä mahdollista.

Joka siis Esaun kohtalosta kirjoitti inhimillisillä sanoilla, saattoi saada Jumalalta sanotun viestin, mutta hän kirjoitti (tai RM tulkitsi) sen ihmisten kohtalona, ei Jumalan kohtalona - ainakin tulkinnassa; ja tässä kohtalossa on ero.

-U

Tupla-J kirjoitti...

'Matruuna, se, että palataan asiaan jos katsot aiheelliseksi vaihtaa näkökulmaa, ei ollut kutsu suoltaa lisää sitä samaa roskaa millä pidät itsesi kaukana Jumalasta ja mitä olet suoltanut tuhansia rivejä samoilla sanoilla ja samoilla virheillä ennenkin.