Pages

Selittämättömän pahan olon syy

Tuli tässä mieleen ilmiö, josta on tullut luettua ennenkin, ja se on nyky-yhteiskuntaa vaivaava epideeminen paha olo keskellä materiaalista hyvinvointia. Ihmiset tekevät tikusta asiaa minkä ehtivät ja usein taitavat itsekin ihmetellä, että minkä takia he kiukuttelevat pikkuasioista ja elämänsä tuntuu tyhjältä. Mielialalääkkeitä koetaan tarvittavan tänä päivänä valtavasti, toisin kuin aikoina, joina ihmiset kärsivät materiaalista puutetta ja joutuivat todella raatamaan henkensä pitimiksi. Ilmiö ei ole selittämätön saati sattumaa.

Se, että meillä on tarjota (tai oikeastaan ei ole mutta tarjoamme anyway) yhteiskunnassamme eläville vapaus materiaalisesta puutteesta, on omiaan synnyttämään ja ruokkimaan ilmiötä, jonka takia on epämääräisen paha olla eikä mikään innosta. Se ilmiö johtuu pitkälti siitä, että inhimillisinä olentoina todella arvostamme ja pidämme mielekkäinä lähinnä niitä asioita, joiden eteen joudumme työskentelemään - en nyt tarkoita vain palkkatyötä vaan mitä tahansa vaativaa efforttia. Mitä enemmän omaehtoisesti annettua efforttia, sitä suurempi motiivi kokea se mielekkääksi.

Tästä syystä televisio ja kaltaisensa viihdeaparaatit eri muodoissaan ovat omiaan masentamaan ihmisiä: ne tarjoavat viihdettä nollaeffortilla, mistä seuraa ensinnäkin vääristynyt käsitys työn ja sen palkkion suhteesta, ja toiseksi tekevät viihteeseen tottuvalle viihteettömästä ajasta tylsän ja värittömän tuntuista. Tästä seuraa tarve lääkitä koettua tympeän pahaa oloa, jota voisi kai kutsua viihteen vieroitusoireiksi, mutta koska lääkitys edellyttäisi effortin antamista ja viihde ei, on siitä vaikea riuhtaista itseään irti. Viihde on koukuttava huume.

Toinen, vaikkakin edellisen kanssa käsi kädessä kulkeva ilmiö on, että koska mielekkyyden kokeminen edellyttää effortin antamista, seuraa tästä, että materiaalinen hyvinvointi ei voi tuottaa henkistä hyvinvointia, jos sen ehtona ei ole oma työpanos. Emme voi rahalla ostaa toisille mielekkyyden kokemusta. Täten joutilaisuus aiheuttaa joillekin ihmisille masentuneisuutta, koska heillä ei ole tiedossaan kanavaa, jonka kautta he saisivat mielekkyyttä elämäänsä. Viihde kun ei lopultakaan täytä sitä tyhjiötä, josta he kärsivät.

Näistä syistä pidän korkean veroasteen ja korkeiden sosiaaliavustusten kyllästämää yhteiskuntaa mätänä. Sen lisäksi, että normaalit ihmiset kärsivät tässä vapaamatkustajien aiheuttamista kustannuksista, pahiten kärsii vapaamatkustajien enemmistö, jolla ei ole motiivia yhtään mihinkään ja jotka kantavat epämääräistä kaunaa sisällään yhteiskuntaa jolleivät kanssaihmisiäänkin kohtaan koskeivät viihdy koko aikaa, haluamallaan tavalla (yleensä kai siksi, että tukiaisten kokoon katsomatta niitä on aina liian vähän).

Hyvinvointiyhteiskunta onkin tosiasiallisesti pahoinvointiyhteiskunta, joka sosialistisine varainsiirtoineen ja viihdeteollisuuksineen maksimoivat elämäänsä tyytymättömien määrän ja passivoivat näitä niin, ettei edes motiivia pyrkiä tilanteesta irti omin voimin tahdo löytyä. Päinvastoin: kun ainoa aika jolloin tuntee olevansa edes likimain elossa on viihdettä kuluttaessa, voi olla varma, että suuttumus sitä kohtaan, joka koettaa sitä rajoittaa, on hirmuinen.

9 kommenttia:

Tiedemies kirjoitti...

En ole niinkään eri mieltä tästä, mutta painotus on hieman erikoinen.

Ihmisen elämän sisältö ei mitenkään itsestäänselvästi tule materiaalisen hyvinvoinnin eteen tehdystä kovasta työstä. Itseasiassa, mielekkyyden yms kokemukset ovat paljon yleisimpiä niillä ihmisillä joiden elämän sisältö on mielekästä nimenomaan jollakin muulla tavalla kuin materiaalisten edellytysten turvaamisen eteen ponnistelun kautta.

Tylsistyminen ja masentuminen eivät käsittääkseni ole niinkään viihteen ja sosialistisen avustuspolitiikan seurauksia, vaan pikemminkin nämä ainoastaan muovaavat oirekuvaa. Suurempi ongelma on henkisen sisällön puute.

Olen kyllä täysin samaa mieltä siitä, että omaehtoinen "effortti" on tärkeää. Sekin on kuitenkin vain oire (tosin positiivinen sellainen) siitä, että henkilöllä on jotain minkä kokee tavoittelemisen arvoiseksi.

Tylsämielinen viihde on korvike, jolla täytetään tyhjyyttä; tämä tyhjyys ei ole seurausta korvikkeen olemassaolosta, vaan siitä että ihmiseltä puuttuu tarkoitus. Kun ihminen joutuu ponnistelemaan elääkseen, tästä ponnistelusta syntyy tarkoitus, ja siinä mielessä olet kyllä täysin oikeassa. Kuitenkin, todellinen merkityksellisyyden ja tarkoituksen kokemus syntyy vain jos ihminen löytää syyn tavoitella jotain omasta itsestään. Tämä ei ole mahdollista jos materiaalisten edellytysten eteen joutuu ponnistelemaan aivan kohtuuttomasti.

Masennus on aivan normaali reaktio tilanteeseen jossa ihmisellä on matala sosiaalinen status (tai kokemus sellaisesta) mutta ei sisäsyntyistä tarvetta ponnistelulle. En ota voimakasta kantaa veroasteeseen ja sosiaaliavustukseen, vaikka olen pitkälti samaa mieltä. Olen myös samaa mieltä siitä, että tuo epämääräinen kauna yhteiskuntaa kohtaan on todellinen ilmiö. Uskon myös että arvioimasi syy on oikea.

Itse kannatan perustulomalleja osin juuri tästä syystä. Ideana niissä on, että yhteiskunnan ylläpito aiheuttaa kitkaa ja kustannuksia kaikille. Ne jotka hyötyvät yhteiskunnan infrasta, luottamuksesta, sopimusoikeudesta jne, yleensä ansaitsevat siitä rahaa ja maksavat siivun jolla paitsi näitä ylläpidetään, myös kompensoidaan tämän ylläpidon aiheuttama kitka. Neutraalius on tärkeää, jotta ihmisten sisäsyntyistä motivaatiota ei tapeta; esimerkiksi toimeentulotuki näyttää siltä että se olisi suorastaan suunniteltu masentamaan ja tylsistyttämään ihmisiä.

Ironmistress kirjoitti...

Masennus ja viha ovat toistensa kääntöpuolia. Tilanteessa, jossa ihmisellä on matala sosiaalinen status (tai kokemus sellaisesta) sekä sisäsyntyinen tarve ponnistelulle, päällimmäinen reaktio on viha yhdistyneenä katkeruuteen.

Eli meillä on valinta ruton ja koleran väliltä.

Tiedemies kirjoitti...

Höpönkukkua. Viha on tunne. Sen taustalla voi olla vaikka mitä, mutta matala status ja tarmokkuus eivät tee ihmisestä vihaista.

Ironmistress kirjoitti...

Samalla tavoin masennus on tunne. Viha syntyy tässä tilanteessa katkeruudesta parempiosaisia kohtaan.

Tiedemies kirjoitti...

No ei masennus ole tunne samalla lailla kuin viha. Masennus on sitä, että ihminen lamaantuu ja lakkaa tuntemasta oikeastaan mitään.

Ihminen masentuu yleensä reaktiona johonkin kroonistuneeseen tilanteeseen josta ei ole varsinaisesti ulospääsyä. Masennus on sitä, kun ihmisen sisäsyntyinen tarve ponnistella pikku hiljaa sammuu.

Ihminen joka joutuu kamppailemaan pysyäkseen hengissä, ei masennu. Sensijaan ihminen joka joutuu kamppailemaan säilyttääkseen mielekkyyden elämässään, saattaakin masentua jos hän luovuttaa tässä kamppailussaan. Toinen vaihtoehto luovuttamiselle on uskonto. Useimmille se lienee terveempi vaihtoehto kuin masennus, mutta itse näen molemmat jonkinlaisina oireina. Toki ihminen voi turvautua uskontoon myös silloin jos kokee elämän muutenkin kamppailuna.



Ironmistress kirjoitti...

No ei masennus ole tunne samalla lailla kuin viha. Masennus on sitä, että ihminen lamaantuu ja lakkaa tuntemasta oikeastaan mitään.

No true Scotsman...

Ihminen joka joutuu kamppailemaan pysyäkseen hengissä, ei masennu.

Ei ehkä, mutta siinä on mainiot ainekset vihalle ja katkeroitumiselle.

Sensijaan ihminen joka joutuu kamppailemaan säilyttääkseen mielekkyyden elämässään, saattaakin masentua jos hän luovuttaa tässä kamppailussaan.

Suo siellä, vetelä täällä. Valitako masennus ja lamaantuminen, vaiko katkeroituminen ja viha. Rutto vaiko kolera.

Toki ihminen voi turvautua uskontoon myös silloin jos kokee elämän muutenkin kamppailuna.

No mutta elämähän on kamppailua kokonaisuudessaan. Kun jaettavaa on vähemmän kuin jakajia, niin ainahan siinä syntyy taistelu.

Valkea kirjoitti...

Sivuhuomiona toteaisin, että masennukseen liittyy usein kovaa psykologista tuskaa.

Tiedemies kirjoitti...

Masennus on äärimmäisen tuskallinen olotila nimenomaan psykologisessa mielessä. Ihmisen normaalit emootiot (ilo, suru, pettymys, innostus, jne jne) sammuvat vakavassa masennuksessa käytännössä kokonaan. Tilalle tulee usein latteus johon liittyy pahoinvointi vailla sen kummempaa muotoa tai olemusta -- psykologinen tuska, jonka Valkea mainitsee.

Eräs teoria masennuksesta liittää sen eräänlaiseen adaptaatioon, kun yksilön mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä tapahtumiin ovat minimaaliset. Esimerkiksi toistuvat menetyksen kokemukset (työttömyys, läheisten kuolemat, sairaudet yms satunnaiset epäonnistumiset) joihin yksilö ei ole kyennyt omalla toiminnallaan vaikuttamaan voivat synnyttää opitun reaktion jossa yksilö yksinkertaisesti ei tee mitään eikä edes tunne mitään tarvetta toimia minkään päämäärän edistämiseksi.

Viha jota RM kuvaa, ei ole tämän ilmiön "kääntöpuoli". Toki ihminen tällaisissa tilanteissa voi olla vihainen jollekin taholle, ja toisinaan viha voi toki estää masentumisen. Se on kuitenkin myös maladaptiivinen reaktio. Taustalla on perustavanlaatuinen ongelma siitä, että yhteiskunta ei tarjoa päämääriä vaan ainoastaan keinoja. Esimerkiksi sosiaaliturva tarjoaa rahaa. Käytännön syistä tätä rahaa ei voi tarjota sellaisia määriä että ihminen kykenisi täysipainoisesti osallistumaan kaikkeen sellaiseen mihin työssäkäyvät yms ihmiset kykenevät, vaan se riittää ainoastaan esimerkiksi ruokaan ja asumiseen.

Tällaisessa tilanteessa masennus on tavallaan melko luonnollinen reagointitapa.

Ironmistress kirjoitti...

MViha jota RM kuvaa, ei ole tämän ilmiön "kääntöpuoli". Toki ihminen tällaisissa tilanteissa voi olla vihainen jollekin taholle, ja toisinaan viha voi toki estää masentumisen. Se on kuitenkin myös maladaptiivinen reaktio. Taustalla on perustavanlaatuinen ongelma siitä, että yhteiskunta ei tarjoa päämääriä vaan ainoastaan keinoja.

Niin. Ja jos tuo päämäärä on orjatyö nälkäpalkalla (kuten varsin monet ehdottavat "vastikkeellisen sosiaaliturvan" ehdoksi), se on omiaan synnyttämään vihaa. Siinä on tilanne, johon ei itse kykene vaikuttamaan mitenkään ja myös sellainen, jossa joutuu räpistelemään kaikkensa pysyäkseen edes hengissä. Tämä on omiaan katkeroittamaan ja synnyttämään vihaa.

Eikä vuodesta 1918 ole tosiaan opittu yhtään mitään?

Esimerkiksi sosiaaliturva tarjoaa rahaa. Käytännön syistä tätä rahaa ei voi tarjota sellaisia määriä että ihminen kykenisi täysipainoisesti osallistumaan kaikkeen sellaiseen mihin työssäkäyvät yms ihmiset kykenevät, vaan se riittää ainoastaan esimerkiksi ruokaan ja asumiseen.

Miten tämä tilanne eroaa "vapaaehtoisesta" työskentelystä nälkäpalkalla ja hengissäselviämisrajalla? Eli tilanteesta, jossa ihmisellä on "matala sosiaalinen status sekä tarve ponnistella toimeentulonsa eteen." Vastaus on, että ei mitenkään: palkka riittää juuri ja juuri ruokaan ja asumiseen, muttei mihinkään muuhun. Mutta tuo pakkotilanne - työskentele tai kuole nälkään ja näe, miten parempiosaiset porsastelevat - on omiaan synnyttämään katkeroitumista ja vihaa.

Nälkä on punikki, sanotaan. Juuri tämä tilanne aikaansai vuoden 1918 ja sen tapahtumat.