Pages

Valtaistuinpeli ja nihilismi

Lukiessani G.R.R. Martinin Valtaistuinpeliä ensimmäistä kertaa olin opuksesta tulessa. Kerrankin fantasiakirja, jossa uskalletaan kyseenalaistaa lajin konventiot ja se sadunomaisuus, mikä oli aikaisemmin ollut yksi motiivini jättää genre omaan arvoonsa. Silotellun maailmankuvan sijaan Martinin teos tarjosi seksiä ja väkivaltaa kaksin käsin, minkä lisäksi se viittasi kintaalla muissa fantasiakirjoissa usein kyseenalaistamattomille moraaliarvoille. Ajattelin, että hitto vie, miten realistinen ja älykäs ote aiheeseen. Nyttemmin en ole ihan samaa mieltä.

Se, mitä erehdyin aikoinani pitämään realismina, olikin ideologista nihilismiä (koska olin itse ateisti ja metafyysinen nihilisti, on ymmärrettävää, etten huomannut näkökannan ideologisuutta). Se, että kirjan suurimmat vastoinkäymiset osuvat poikkeuksetta moraalisimpiin yksilöihin, ei ole sattumaa. Martin tunnustautui nihilistiksi jo 1970-luvulla ja julisti siinä ohessa rakkauden olevan silkka valhe. Joku tietysti voisi tähän huomauttaa, että nihilismi tarkoittaa arvotyhjiötä eikä se siten edes voi näkyä kirjoissa. Tässä on siteeksi totta, mutta jättää huomiotta erään oleellisen seikan.

Kyseinen seikka on se, että ihmisellä on taipumus pyrkiä oikeuttamaan maailmankatsomustaan. Siinä, missä nihilisti ei voi todistaa nihilismin puolesta, hän puoltaa ideologiaansa osoittamalla muiden olevan mätiä. Täten se, mikä teoriassa tarkoittaa arvotyhjiötä, tarkoittaakin käytännössä yleensä jonkin arvopohjan kääntämistä miinusmerkkiseksi. Täten löytyykin äkkiä motiivi sille, minkä takia hyvyyden ja typeryyden välille vedetään yhtäsuuruusmerkit, ja minkä takia pahan palkka on Martinilaisessa fantasiassa jotain ihan muuta kuin sanonta yleensä antaa ymmärtää.

Myönnetään, seksi ja väkivalta ovat kiinnostavia asioita, mutta kirjaa lukiessa tulee vähän kerrassaan sellainen vaikutelma, että Westeros ei edes tunne käsitettä avioseksi. Sen sijaan perversioilla ja raiskauksilla mässäillään älyttömästi. Tosin on ymmärrettävä, että kun hengellinen komponentti kielletään, alimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi jää seksi ja (väki)valta, eikä kirjoissa oikein muuta sisältöä olekaan.

Intuition vastainen tapa listiä kaikki hahmot, joista löytyy joitain positiivisia piirteitä, on myös alkushokin jälkeen nopeasti vanheneva temppu. Lopputuloksena on valitettavan nopeasti toivottomuudentäyteinen tarina, jonka päähenkilöt on kuopattu aikaa sitten, ja mielenkiinnottomat fillerit kököttävät parrasvaloissa, eikä lukija voisi näistä vähempää välittää. Herää myös kysymys siitä, minä takia kyseisessä maailmassa ylipäätään on tunnistettavissa oleva moraalikäsitys, kun jokainen sitä noudattava saa hyvin nopeasti rangaistuksensa. Jotenkin luulisi, että evoluutio karsisi sen ripeästi pois jatkosta.

Kuitenkin tämä nihilistinen fantasia kertoo jotain hyvin oleellista nihilisteistä: heille on ilmeisen tärkeää nähdä tarinoita siitä, miten korkeat standardit ja hyveet tuottavat vain turmelusta ja miten koko termille sankari annetaan huono kaiku. Tämä johtuu siitä, että nihilistit tietävät alittavansa riman ja tietävät, ettei heistä koskaan olisi sankareiksi. Voidakseen siis tuntea olonsa hyväksi nihilistin on mitätöitävä muiden hyveellisyys ja saavutukset, ja vetää nämä samaan lokaan, jossa itse lilluu. Valtaistuinpeli on, siitä huolimatta, että se on tavattoman etevästi kirjoitettu, wish fulfillment fantasy tästä aiheesta - rappioviihdettä sanan täydessä merkityksessä.

6 kommenttia:

Korppi on oikeus kirjoitti...

Intressant, minulla on ollut jossain määrin samansuuntaisia ajatuksia. Kun luin taannoin sarjan neljä ensimmäistä suomennettua kirjaa, tajuntani oli jokseenkin räjähtänyt. Ja kyllä ne kuuluvat edelleen parhaimman kirjallisuuden joukkoon mitä olen ikinä lukenut.

Asiassa on luonnollisesti mutta. Ja se on juuri tuo nihilistisyys, johon kiinnität huomiosi. Mutta olen eri mieltä mitä siitä pitäisi päätellä. Omien havaintojeni mukaan kyse on nimittäin täysin ulkokirjallisesta ilmiöstä, lukijoiden omista projektioista. Varsinkin sen tv-sarjan myötä on kirjoistakin tullut valtavan suosittuja. Valtaistuinpeli on nyt cool. Ja nähdäkseni on nimenomaan tietyt lukijat, jotka hehkuttavat sarjan (sekä kirjojen että tv-version) realistisuutta ja sen maailman raadollisuutta. Niitä ihmisiä siis, jotka ilmoittavat lempielokuvikseen väkivaltaisia ja nihilistisiä elokuvia ja ovat olevinaan niin hardcorea. Ja kun on Tulen ja jään laulu-sarjan kaltaista kirjallisuutta, se luonnollisesti vetää tällaista porukkaa puoleensa.

Jos kirjasarjaa kuitenkin arvostellaan taiteena, on kyseenalaista kuvata sitä rappioviihteeeksi. Rappioviihteeksi sikäli, että se viehättää rappioromantikkoja, mutta tämä ei nähdäkseni ole taideteoksen ongelma. Kirjojen nihilistisyyshän korostuu etenkin minämuotoisen kertojamuodon vuoksi; ei ole kaikkitietävää kertojaa, joka voisi arvostella tai tuomita hahmoja. Ja oikaisisin sen verran, että eivät kirjan kaikki "hyvät" hahmot ole kuolleet, eivätkä varmasti tule kuolemaan. Ja ovathan monet ilmiselvät pahiksetkin saaneet nenilleen, kuka kovemmin kuka pehmeämmin. Esimerkiksi Jaime Lannisterin kaltainen kusipää menetti tekojensa tähden kätensä ja erityisen kiinnostavaa on se seikka, että kyseinen hahmo on pikku hiljaa kehittynyt ja muuttunut. Alkanut kyseenalaistaa itseään ja tekojaan.

Kyllä, kirjojen maailma on musta ja monin paikoin toivoton. Mutta tuollakin kun mainitset, ettei maailmasta tunnu löytyvän tunnistettavaa moraalia, niin ota huomioon, että se maailma on sisällissodan kourissa. Westeros oli vuosikymmenet ollut suhteellisen tasaisen ja rauhallisen hallinnon alla, joka piti huolen, etteivät suvut ryhtyneet sotajalalle toisiaan vastaan. Nyt, kun keskushallinto on poissa, on vain kaikkien sota kaikkia vastaan eikä sääntöjä tunneta.

Joka tapauksessa minulle ei ole missään vaiheessa välittynyt sarjasta kuva, ettei hyvyys kannattaisi tai ettei se ikinä voittaisi. Se on jo nyt saavuttanut pieniä erävoittoja siellä ja täällä ja olen varma, että se saavutta jotakin suurta tarinan lopussa. Ns. happy endingiä emme varmasti tule näkemään, mutta emme myöskään täysin paskaista, onnetonta loppua. Ja sarjahan on kuitenkin edelleen kesken, ja minä en antaisi lopullista tuomiotani ennen loppua.

PS. Mitkä osat olet muuten lukenut? Ja oletko katsonut tv-sarjaa? Minä en ole sitä jaksanut katsoa ja olen saanut siitä sellaisen kuvan, että se on redusoitu lähinnä väkivaltaan ja seksiin.

Tupla-J kirjoitti...

Luin neljä ensimmäistä kirjaa. ADWD:ta vielä yritin, mutta se oli sellaista kuraa, että kesken jäi. Pari kolme ensimmäistä jaksoa tv-sarjan ykköskaudelta olen katsonut. Sarja on tosiaan kesken, mutta kun sen mielenkiinto on teurastettu niiden hahmojen mukana, joihin ensi kirjassa tykästyi, ei sillä ole enää väliä.

Ja joo, kyllä siinä rampautetaan ja tapetaan muitakin, pahiksiakin, etenkin, jos ovat insestistä syntyneitä esikoisia. Planescape:Torment -pelin tutuksi tuoman kysymyksen "what can change the nature of man?" vastaus näkyy Martinille olevan fyysinen tuska. Se on materialistille hyvin sopiva vastaus.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Onhan siellä Jon Stark, Daenerys, Brienne, Sansa ja Arya (älä paljasta siitä viidennestä romaanista mitään, dotoan suomennosta vieläkin...) mitä niihin puhtoisempiin hahmoihin tulee. Tyrion ja Jaime Lannisterin kaltaiset arveluttavammatkin hahmot ovat sentään kiinnostavia. Mutta makuasioista ei parane alkaa kiistelemään.

En ole noihin Martinin oikean elämän mielipiteisiin tutustunut, mutta tuskin hän todella ajattelee pahuuden ja mielivaltaisen väkivallan olevan tavoiteltavia olotiloja. Kaveri vaikuttaa muutenkin leppoisalta kuin joulupukki, mitä nyt olen pari haastatelua katsonut (sitä toki sanotaan: moni kakku päältä kaunis...)

Korppi on oikeus kirjoitti...

"Dotoan", siinä huvittava typo, voisi olla fantasiahahmon nimi. Piti siis kirjoittaa "odotan".

Ironmistress kirjoitti...

Tolkien loi ja tappoi fantasiakirjallisuuden. Ennen J.R.R. Tolkienia ei ole kirjoitettu hyvää fantasiaa, ja kaikki hänen jälkeensä kirjoitettu on ollut lähinnä yhdentekevää.

Miksi, siitä on tarkoitus kirjoittaa Takkiraudassa lähipäivinä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

J.R.R. Tolkien on siellä korkeimmalla sijalla yhdessä George R.R. Martinin kanssa. Molemmat eri syistä, sen verran erilaiset kirjailijat on kyseessä. Oletko Matruuna lukenut Tulen ja jään laulu -sarjaa? Jos et, niin suosittelen, sillä se on mahtavuutta.

Tosin kyllä se Tolkien kuitenkin taitaa hituisella erolla sen ykkössijan viedä. Taru Sormusten Herrasta oli kuitenkin se kirja, johon 11-vuotiaana hurahdin tyädellisesti ja jonka viittoittamalta polulta en ole vielkään palannut. Silmarillion, sitten Hobitti, Keskeneräisten tarujen kirja ja Tolkienin loppuessa muuta fantasiaa. Ja scifiä. Ja kaikkea muuta.