Pages

Uskontoevoluutiosta

Aikoinaan lempitarinani uskontoja koskien oli tarina uskontojen evoluutiosta. Se menee osapuilleen näin: alkuihminen antoi selittämättömille asioille ja luonnonvoimille nimet, jotka sitten alkoi mieltää persooniksi ja joiden suosiota tai palveluksia yritti erilaisin keinoin havitella. Kun tämän yhdisti sieniä syöviin shamaaneihin, jotka pääsivät jättämään kemiallisesti taakseen psilosybiinin puutteesta johtuvan käsityksemme todellisuudesta, jotka sitten kertoivat retkistään jumalten maissa, ei liene ihme, että ihmislaji on pykännyt kaikenkarvaisia jumaluuksia ja erehtynyt pitämään näitä tosina. Aikojen saatossa näistä sitten syntetisoitiin uusia, kehittyneempiä käsityksiä yhdistelemisen ja kulttuurievoluution kautta, ja päädyttiin uskontoihin, jotka nyt tunnemme. Näistä sitten tieteellinen ajattelu on älykkäät ihmiset vapauttanut, ja halleluja, olemme niin paljon pidemmällä kuin ne haisevat paimentolaiset tuhansia vuosia sitten.

H. L. Mencken joskus totesi, että jotakuinkin kaikille ihmistä pidempään askarruttaneille ongelmille löytyy ratkaisu, joka on siisti, uskottava ja väärä. Ei sillä, etteikö jokin uskonto olisi voinut syntyä ja kehittyä yllämainitulla tavalla. Se vain ei selitä uskottavasti moniakaan uskontoja, ja esimerkiksi kristinuskon kohdalla se on lapsellisen helppo tunnistaa ja todistaa vääräksi.

Kristinusko kun ei perustu legendoille saati myyteille, vaan historialliseen todistusaineistoon Jumalaksi uskotun henkilön elämästä tunnettuna ajankohtana ja tunnetulla alueella. Tämä aiheuttaa yllä kuvattua uskontojen evoluutiota selitysmallia suosiville suuria hankaluuksia, koska heillä on usein kova tarve nähdä Jeesuksessa yhdistelmiä eri jumalhahmoista Horuksesta Mitraan ja niin edelleen. Historiallisen aineiston mainitseminen heille aiheuttaa helposti oikosulun ja jätetään totaalisesti huomiotta, koska Hypoteesin On Oltava Tosi.

Miksi näin? Ilmaisen kärkevän kannan, joka varmasti ärsyttää joitakuita. Motiivini ei kuitenkaan ole ärsyttää, vaan puhua totta. Tarve uskoa hypoteesi todeksi ei nimittäin tule tyhjästä. Se tulee sen sijaan tarpeesta oikeuttaa välinpitämättömyys jos ei tietoinen ja tahallinen laiminlyönti uskonnollisia näkemyksiä kohtaan - varsinkin jos ne sanovat mitään oikeasta ja väärästä. Hypoteesin on oltava tosi, koska jos se ei ole, ollaan kusessa. Tästä syystä kristinuskon erityinen asema suhteessa siihen kaikuu helposti kuuroille korville: kuulijalla on liikaa henkistä pääomaa kiinni lähtöoletuksessaan voidakseen ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne ovat. Harva haluaa vaalimansa ja itselleen jossain mielessä toimivaksi kokemansa maailmankuvan romahtavan.

Huoli Venäjästä?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on iltiksen mukaan huolissaan Venäjästä.  Syyksi tälle huolelle ilmoitetaan sikäläisen henkisen ilmapiirin yhä suurempi etääntyminen länsimaisesta valtavirrasta.  Tämä on sikäli persoonallinen huolenaihe, että nimenomaan sen takia, että Venäjä on ottanut kasvavalla volyymilla etäisyyttä länsimaalaiseen liberalismiin, en ole kyseisen maan tulevaisuudesta lainkaan huolissani.  Samaa en voi sanoa länsimaista.

Lehdessä spekuloidaan, että mainittu henkinen etäisyys saattaa hiertää länsimaiden ja Venäjän välejä.  Se voi sinänsä olla totta, mutta kyseiset välit eivät ole ainakaan sataan vuoteen olleet lämpimät kuin korupuheissa.  Venäjä ei ole riippuvainen siitä, että muut tykkäisivät heistä.  Sillä on liikaa tarjottavaa - muilla ei ole varaa yrittää kyykyttää sitä.  Oleellisin kysymys kuitenkin on: miksi ihmeessä etääntyminen länsimaalaisesta liberaaliksi kutsutusta ajattelusta olisi huolenaihe?

Länsimaalainen liberaali ajattelu on suorassa vastuussa muun muassa perheen hajoamisesta yhteiskunnan perusyksikkönä, ja isän roolin perheessä on korvannut valtio.  Tämä ei ole kustannustehokasta, eikä se tarjoa lapsille myöskään terveiden, toimivien sukupuoliroolien malleja.  Entäs Venäjällä?  Siellä on otettu voimakkaasti kantaa nimenomaan perheiden puolesta, ja viimeisen 14 vuotta venäläinen lapsiluku on noussut tasaisesti (tosin kestämättömän alhaisesta luvusta).  Länsimaissa lapsiluku on joko alle väestönkoon ylläpitävän tason tai nippa nappa sen yllä kiitos lähi-idästä ja Afrikasta tuodun maahanmuuton - parhaassa tapauksessa väestö hupenee massiivisista väestönsiirroista huolimatta.

Ylläoleva on vain yksi esimerkki siitä, miten henkinen ilmapiiri Venäjällä ja länsimaissa eroavat toisistaan.  Trendi on pitkälti kuitenkin se, että Venäjä pyrkii ajamaan venäläisten etua, länsimaat puolestaan kaikkien muiden paitsi länsimaalaisten.  Monissa länsimaissa on suorastaan rikollista edes ehdottaa ääneen, että näiden päättävien elinten olemassaolon oikeutuksen tulisi olla hallitsemansa kansan edunvalvonta.  Päinvastoin: länsimaalainen henkinen ilmapiiri edellyttää kaikkien muiden suosimista länsimaalaisten yli.

Toisin sanoen: maamme presidentti on huolissaan siitä, että venäläisillä on edelleen toimiva itsesuojeluvaisto, tervettä itsekkyyttä ja riittävästi älyä pitää julkisesti kiinni edes jonkinmoisesta moraalista.  Täsmälleen siitä syystä en ole heidän tulevaisuudestaan huolissani.

Himokkaasta katseesta

Tänään yhytin mielenkiintoisen ja hyvin selventävän huomion eräästä Raamatun kohdasta. Se oli mielenkiintoinen, koska se on joskus askarruttanut mieltäni enemmänkin, enkä ole ollut varma siitä, miten tulkita kohta kuten se pitäisi. Kyseinen kohta on Matteuksen evankeliumin 5:28, jossa Jeesus toteaa suurin piirtein, että se, joka katsoo naista himoiten, on jo sydämessään tehnyt aviorikoksen tämän kanssa. Kohta on vähän samaan tapaan pulmallinen kuin kymmenes käsky: sen voi tulkita tavalla, jolla jokainen rikkoo sitä väistämättä.

Pakkorikokseen johtava tulkinta olisi se, että toisen puoleensavetäväksi tunnistaminen olisi jo aviorikos - onhan monien mielestä sen edellytyskin se, että tuntee himoa. Ymmärrän tämän biomekaniikkaan nojaavan näkemyksen, vaikka en jaakaan sitä. Se toinen - ja kuten tänään minulle selvisi, oikea - tapa tulkita ilmaus on intentionaalinen katse. Sellainen siis, jonka takana on aikomus toteuttaa himo jos tilaisuus tulee. Mieleen nouseva esimerkki tästä on joskus Frendeissä tai jossain tv-sarjassa ollut "pettämislisenssi", jonka mukaan parisuhteesta saisi poiketa jonkun nimetyn julkkisfantasian kanssa, jos tilaisuus tulisi. Sarjassa se oli komediaa, jonka ideana oli toiveen epätodennäköisyys. Tämä kuitenkin todella olisi aviorikos sydämessä, joka ei vaatisi olemassaolonsa tueksi käytännön tekoja, ja yksi esimerkki siitä, mistä Jeesus puhui.

Siitä mieleen nousi myös sellainen huomio, että moni ylpeilee sillä, että ei ole langennut milloin mihinkin moraaliseen houkutukseen, jättäen yhden pikkuseikan mainitsematta. Kyseinen pikkuseikka on se, että hän ei ole koskaan ollut tilanteessa, jossa lankeamiselle olisi ollut ylipäätään mahdollisuus. Kun Rampe sanoo, ettei pettäisi 50-vuotiasta Esteriään naapuripöydän hemaisevan typykän kanssa, voi hänen lausuntonsa muuttua typykän todella asettuessa tarjolle. Vastaavasti Herlevin on turha leijua sillä, että ei ole koskaan ollut väkivaltainen, jos hänessä ei ole koskaan ollut miestä asettua fyysisesti vääryyttäkään vastaan. Siitä, ettei lankea siihen, mihin ei ole rahkeita langeta, tulee helppo ylpeydenaihe. Ja muun ylpeyden lailla sekin voi harhauttaa ihmisen pitämään itseään parempana kuin todella on.

Valtaistuinpeli ja nihilismi

Lukiessani G.R.R. Martinin Valtaistuinpeliä ensimmäistä kertaa olin opuksesta tulessa. Kerrankin fantasiakirja, jossa uskalletaan kyseenalaistaa lajin konventiot ja se sadunomaisuus, mikä oli aikaisemmin ollut yksi motiivini jättää genre omaan arvoonsa. Silotellun maailmankuvan sijaan Martinin teos tarjosi seksiä ja väkivaltaa kaksin käsin, minkä lisäksi se viittasi kintaalla muissa fantasiakirjoissa usein kyseenalaistamattomille moraaliarvoille. Ajattelin, että hitto vie, miten realistinen ja älykäs ote aiheeseen. Nyttemmin en ole ihan samaa mieltä.

Se, mitä erehdyin aikoinani pitämään realismina, olikin ideologista nihilismiä (koska olin itse ateisti ja metafyysinen nihilisti, on ymmärrettävää, etten huomannut näkökannan ideologisuutta). Se, että kirjan suurimmat vastoinkäymiset osuvat poikkeuksetta moraalisimpiin yksilöihin, ei ole sattumaa. Martin tunnustautui nihilistiksi jo 1970-luvulla ja julisti siinä ohessa rakkauden olevan silkka valhe. Joku tietysti voisi tähän huomauttaa, että nihilismi tarkoittaa arvotyhjiötä eikä se siten edes voi näkyä kirjoissa. Tässä on siteeksi totta, mutta jättää huomiotta erään oleellisen seikan.

Kyseinen seikka on se, että ihmisellä on taipumus pyrkiä oikeuttamaan maailmankatsomustaan. Siinä, missä nihilisti ei voi todistaa nihilismin puolesta, hän puoltaa ideologiaansa osoittamalla muiden olevan mätiä. Täten se, mikä teoriassa tarkoittaa arvotyhjiötä, tarkoittaakin käytännössä yleensä jonkin arvopohjan kääntämistä miinusmerkkiseksi. Täten löytyykin äkkiä motiivi sille, minkä takia hyvyyden ja typeryyden välille vedetään yhtäsuuruusmerkit, ja minkä takia pahan palkka on Martinilaisessa fantasiassa jotain ihan muuta kuin sanonta yleensä antaa ymmärtää.

Myönnetään, seksi ja väkivalta ovat kiinnostavia asioita, mutta kirjaa lukiessa tulee vähän kerrassaan sellainen vaikutelma, että Westeros ei edes tunne käsitettä avioseksi. Sen sijaan perversioilla ja raiskauksilla mässäillään älyttömästi. Tosin on ymmärrettävä, että kun hengellinen komponentti kielletään, alimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi jää seksi ja (väki)valta, eikä kirjoissa oikein muuta sisältöä olekaan.

Intuition vastainen tapa listiä kaikki hahmot, joista löytyy joitain positiivisia piirteitä, on myös alkushokin jälkeen nopeasti vanheneva temppu. Lopputuloksena on valitettavan nopeasti toivottomuudentäyteinen tarina, jonka päähenkilöt on kuopattu aikaa sitten, ja mielenkiinnottomat fillerit kököttävät parrasvaloissa, eikä lukija voisi näistä vähempää välittää. Herää myös kysymys siitä, minä takia kyseisessä maailmassa ylipäätään on tunnistettavissa oleva moraalikäsitys, kun jokainen sitä noudattava saa hyvin nopeasti rangaistuksensa. Jotenkin luulisi, että evoluutio karsisi sen ripeästi pois jatkosta.

Kuitenkin tämä nihilistinen fantasia kertoo jotain hyvin oleellista nihilisteistä: heille on ilmeisen tärkeää nähdä tarinoita siitä, miten korkeat standardit ja hyveet tuottavat vain turmelusta ja miten koko termille sankari annetaan huono kaiku. Tämä johtuu siitä, että nihilistit tietävät alittavansa riman ja tietävät, ettei heistä koskaan olisi sankareiksi. Voidakseen siis tuntea olonsa hyväksi nihilistin on mitätöitävä muiden hyveellisyys ja saavutukset, ja vetää nämä samaan lokaan, jossa itse lilluu. Valtaistuinpeli on, siitä huolimatta, että se on tavattoman etevästi kirjoitettu, wish fulfillment fantasy tästä aiheesta - rappioviihdettä sanan täydessä merkityksessä.

Kivoja tarinoita (feat. Tiedemies gone wild!)

Olen aikojen edetessä päätynyt tilanteeseen, jossa joudun vakavasti pohtimaan uudelleen evoluution käsitettä. Aikoinani omaksuin sen älykkään ihmisen (jollainen kovasti halusin olla) identiteettiin kuuluvana truismina enkä kokenut tarpeelliseksi - tuskin edes mahdolliseksi - kyseenalaistaa sitä. Se oli kätevä väline asioiden hahmottamiseen, nojasi suhteellisen mukavasti kausaliteettiin ja siihen nojaten oli helppo selittää kaikenlaisia tapahtumia ja käyttäytymistä. Suuri osa tätäkin blogia nojaa kyseiseen käsitteeseen kirjoitteluissaan ihmisluontoa käsitellessään. Puhun tässä evoluutiosta vähän sumeampana käsitteenä kuin darwinilainen luonnonvalinta, vaikka jälkimmäinen onkin ollut jonkinlainen lähtökohta käsityksen muodostumisessa.

En ole alan vihitty, vaan silkka ihmisen psykologiasta ja biologiasta kiinnostunut maallikko. Tietoni pohjaavat vinoon pinoon blogeja ja muutamiin kirjoihin, joista päällimmäisinä mieleen nousevat Dawkinsin Geenin itsekkyys ja Haidtin The Righteous Mind, joidenkin muiden ohella. Kritiikkini aloitan toteamalla, että mikroevoluutiota, sukupolvien muuttumista sukupolvesta toiseen, ei minulla ole mitään järkevää syytä epäillä. Näin vanhemmiten skeptisyyteni suuntautuu erityisesti kahtaalle: makroevoluution ja abiogeneesin käsitteisiin.

Ensinnäkin elottomasta materiasta elolliseksi muotoutuminen on täysi mysteeri. Kertomuksensa kyseisessä kohdassa Dawkins vain tekee uskonhypyn ja runoilee elämän synnyn tyhjästä käytännössä täysin selittämättä. Elämää ei ole saatu replikoitua elottomista materiaaleista toistaiseksi, ja rohkenen veikata, että sitä ei tapahdu myöskään siinä tulevaisuudessa, jonka kykenen mahdolliseksi kuvittelemaan. Kuitenkin on totta, että jos elämä on kehittyäkseen, on sen alettava jostain. Toistaiseksi kysymys on avoin, eikä evolutionäärisellä katsannolla ole ollut mitään vastausta kysymykseen (harvemmin suostuvat edes ottamaan asiaa puheeksi).

Makroevoluutiosta puolestaan, jossa laji muuttuisi aikojen saatossa monimutkaisemmaksi lajiksi tai toisinpäin, on yhtä vähän todistusaineistoa. Parhaat kokeet, joita asian tiimoilta on saatu aikaan, ovat jalostaneet banaanikärpäsistä toisenlaisia banaanikärpäsiä, jotka eivät kykene lisääntymään tavallisten banaanikärpästen, vaan vain oman populaationsa kesken. Joidenkin mielestä lajiutuminen on täten saavutettu ja teoria todistettu. Ongelmani asiassa on, että banaanikärpäsen muuttuminen toisenlaiseksi banaanikärpäseksi on sen verran pienen mittakaavan muutos, että sen pitäminen uskottavana todistuksena siitä, että jokin epäinhimillinen alkumöhkäle on ajan saatossa kehittynyt ihmiseksi, kysyy enemmän sokeaa uskoa kuin minulta löytyy. Jos makroevoluutiota tapahtuisi, luulisi välimuodoista olevan edes jotain fossiilista jäämistöä. Vaan kun ei ole, niin se herättää kyseenalaistamaan koko käsitteen.

Liian usein evoluutioteoriaan nojaaminen on tarinankerrontaa, jossa keksitään selityksiä elimille ja ominaisuuksille täsmälleen yhtä pitävin perustein kuin muinaiset kulttuurit keksivät tarinoita siitä, miten heidän sankarinsa koijasivat jumalilta tulen itselleen. Post hoc -rationalisoitu tarinankerronta ei ole mitään uutta, vaan sitä ovat harjoittaneet enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset aina. Minäkin, ja tulen varmasti tehneeksi niin vastakin.

Näistä juontuu myös evoluution tunnustajien maaginen suhtautuminen aikaan. Heille mitä tahansa voi tapahtua, kunhan aikaa kului riittävästi. Sitten taas, kun rupeaa miettimään niitä yksityiskohtia, kuten sitä, että miten ihmeessä silkka aika ja sukupolvien eteneminen voisi aikaansaada vaikkapa silmän? Kyseessä on julmetun monimutkainen vimpain, joka kysyy älytöntä määrää kumuloituvia samansuuntaisia "sattumia", joiden vielä kehittyessä luulisi, että elimen raakileesta on korkeintaan haittaa. Sattumanvaraise(hko)t geenimutaatiot ovat tällaisille kelvoton selitys. Samaa päättelyketjua voi soveltaa käytännössä mihin hyvänsä elimeen, ja kun näin tehdään, alkaa luonnonvalinta kuulostaa kehnolta ja älykäs suunnittelu uskottavalta selitykseltä.

Kyse ei ole siitä, että väittäisin tietäväni, miten eläinlajit ja me olemme kehittyneet. Kyse ei ole siitäkään, että väittäisin tietäväni, miten ne eivät ole kehittyneet. En tiedä. Pidän vain paradigmaattisessa asemassa olevaa evolutiiviseen tarinankerrontaan nojaavaa selitysmallia erittäin puutteellisena ja kiitos sen jälkikäteiseen rationalisointiin nojaavan luonteen takia itsessään epäluotettavana ja siten huonona selityksenä juuri millekään, mihin siihen nojaamisella koetetaan saada auktoriteettia. Ei pidä unohtaa sitä, että evoluutio ei kerro mistään mitään. Sen sijaan sen tunnustajat lausuvat sen nimen ja keksivät sitten aiheesta kivan, siistin tarinan, joka selittää kunkin asian heidän tarkoitusperiinsä sopivilla tavoilla.

Asian tiimoilta on kirjoitellut myös Fred Reed (1, 2).

Kvartaalitalous ja kestävä kehitys

Otsikon käsitteet ovat toisensa väistämättä poissulkevia käsitteitä. Jälkimmäinen pyrkii resurssien säilyttämiseen ja hyödyntämiseen siten, että myöhemmätkin sukupolvet kykenevät hyötymään niistä, ensimmäinen puolestaan pyrkii maksimoimaan käytettävistä resursseista saatavan hyödyn lyhyen ajan sisällä. Länsimaissa - mahdollisesti muuallakin - on jo pidemmän aikaa ollut vallalla jatkuvan talouskasvun ja loputtomasti nousevan tuloskäyrän ihanne, minkä ansiosta kvartaalitalous, tulosten ja tehokkuuden maksimointi on isoissa firmoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Toimitusjohtajat hyppivät firmasta toiseen ja tulospalkkiot silmissään kiiluen kuin heinäsirkkaparvet, tehden optimoinnillaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Mitenkö?

Firma on kuin voimailija. Sillä on käytettävissään rajallinen määrä resursseja niin työpanoksen kuin materiankin puolesta. Kova koutsi tai toimari voi piiskata voimailijasta irti sellaisenkin huippusuorituksen, johon tämä ei ole itsekään tiennyt yltävänsä. Seuraavana päivänä, edellisen valmentajan otettua voimailijan resursseista omansa, astuu kehiin uusi, luultavasti edellistä kalliimpi valmentaja, joka aikoo myös tuottaa huipputuloksen ja siten kiillottaa sädekehäänsä valmentajien joukossa. Ja voimailija raataa silkalla perkeleellä jos ei muu meinaa riittää. Kolmantena päivänä ovella onkin seuraava valmentaja, joka katsoo, että jos näihin on kyetty, niin kyllä hän luotsaa vielä kovempiin tuloksiin.

Normaalille tilannetta seuraavalle ihmiselle on selvää, että ennen pitkää voimailijalta loppuvat voimat, terveys, rahat tai pahimmassa tapauksessa kaikki. Kukaan ei voi loputtomiin ja lepäämättä tahkota ennätyksiä, eikä sitä tosiasiaa mikään määrä optimointia muuta. Kvartaalitalous edellyttäisi jatkuakseen loputtomia resursseja joista niistää, mutta yhdenkään firman potentiaali ei ole rajaton. Mitä tiukemmille firman suorituskyvyn virittää, sitä lyhyemmäksi jää aika, jolla se voi kyseisellä teholla toimia, ja sitä heikompi se on kestämään odottamattomia vastoinkäymisiä. Ja kun ihmisistä on kyse, voidaan olla varmoja, että viimeksimainittuja ennen pitkää tulee.

Kovat rypistykset ovat joskus tarpeen tärkeän projektin loppuunsaattamiseksi deadlineen mennessä, mutta tämän jälkeen on otettava rennommin ja kerättävä tarvittava aika resursseja, jotta voitaisiin jatkaa edes sillä teholla, jolla töitä tehtiin ennen rypistystä. Muussa tapauksessa käy niin, että ajan kanssa uusiutuvat resurssit käytetään loppuun (työntekijät sairastuvat tai lähtevät, raaka-aineet loppuvat tmv), eikä edellytyksiä minkäänlaiselle jatkolle enää ole. Voimailija saa sydärin kesken kyykyn ja rusentuu tangon alle. Kiitosta vain, valmentaja Toimitusjohtaja.

Kvartaalitaloudessa on sellainen ongelma, että sitä soveltaville tulevaisuutta ei ole olemassa pidemmän matkan päähän. Heinäsirkkatoimareilla ei ole mitään kiinteää yhteyttä firmoihin, jolle tulevat suorittamaan jouston ja kestävyyden mahdollistavan "rasvan" pois imemisen ja keholavakuntoon piiskaamisen, joten heille on täysin yhdentekevää, mitä firmalle tapahtuu sen sekunnin jälkeen kun lyhyt toimitusjohtajakausi on päättynyt.

Tuloksena on paljon nopeasti raihnaistuvia tai toimintansa lopettavia ja/tai ulkoistavia firmoja, joiden kyky tuottaa pitkällä aikavälillä mitään, edes työkykyisiä työttömiä firman kaaduttua, lähenee kiihtyvää tahtia nollaa. Ihmiset voivat huonosti, koska joutuvat jatkuvasti toimimaan ääritasolla, ja sen takia kärsivät niin fyysisistä kuin mielenterveysongelmistakin aivan toisessa mittakaavassa kuin koskaan ennen. Sairaus ei katoa oireita hoitamalla saati loputtomalla määrällä pillereitä. Siitä voi päästä vain sillä, että suhteuttaa nyt ja tulevaisuudessa käytettävissä olevat resurssit  todellisuuteen ymmärtäen, että joka päivä ei tahkota uusia ennätyksiä.

Nyhvöjen viha

Olen varma, että nyky-yhteiskunnassa aniharva on todella kohdannut todellista suuttumusta kenenkään muun kuin lapsen taholta.  Tämä on luultavasti seuraus siitä, että väkivalta ja aggressiivinen käyttäytyminen on leimattu yhteiskunnallisesti kategoriseksi pahaksi parikymmentä vuotta sen jälkeen kun sillä tuli pelastettua maamme itsenäisyys.  Miehekkään, voimallisen suuttumuksen on korvannut yhtäältä pidäkkeetön "lets hakataan porukalla joku randomi jauhelihaks" -sekoilu ja yleisemmin passiivis-aggressiivinen, suoraa kohtaamista ja konfliktia viimeiseen asti välttelevä väninä.  Nämä ovat molemmat nyhvöjen vihan ilmentymiä, kaukana siitä rakentavasta ja yleensä varsin nopeasta keinosta ilmaista suuttumusta ja oikaista vänkyrät.

On varmaan niitä, joiden mukaan on erinomaisen miehekästä käydä jonkun tuntemattoman kimppuun porukalla ja mätkiä tämä rammaksi, mutta he ovat väärässä.  Miehekkyys kun ei ole luonteeltaan destruktiivista, vaan rakentavaa.  Happyslapperit ja jengiapinat eivät onnistu tavoittamaan miehisyyttä, vaan korkeintaan eläimellisyyden (mistä eläintenystävät ainakin voivat olla monta mieltä), heittelehtien impulssiensa vietävinä kuin lapsipsykopaatit.  Voima sen enempää kuin tahtokaan eivät yksin riitä, vaan ne tarvitsevat oikean suunnan voidakseen olla miehekkäitä.

Kuitenkin tarkoitus on puhua maahanmuuttaja- ja alakulttuurivähemmistöjen aggression sijaan erityisesti nössöjen aggressiosta tai pikemminkin sen välttelystä.  Nykyään yhä laajemmalle levinnyt näkökulma on se, että mulkku saa olla mutta turpaan ei saa antaa.  Lopputuloksena on yhteiskunnallinen maksimi oman elämänsä lakimiehiä, jotka jaksavat moralisoida, vääntää, aukoa ja lässyttää typeryyksiä loputtomiin ja tekevät siten kaikkien ympäristössään olevien ihmisten elämästä sietämätöntä.  Koska ihmisistä massiivinen enemmistö tykkää olla kilttejä ja sisäistää heille opetetun moraalin, tarkoittaa tämä sitä, että ainoa sopivaksi katsottava keino puuttua näihin tosielämän trolleihin on puhua näitä vastaan eli toisin ilmaisten lisätä bensaa näiden liekkeihin.

Totuus on se, että passiivis-aggressiivinen nenän tai näppäimistön läpi änisty suolto jatkuu tasan niin kauan kuin sen annetaan jatkua.  Selkärangattomana nykyaggression sanansaattaja perääntyy, todennäköisemmin antautuu, välittömästi kun tämä kokee konkreettisten seurauksien mahdollistuvan.  Luonnollisesti sen takia, että käytännössä kaikki pelaavat sovinnaisten sääntöjen mukaan, myös näitä sosiaalisten konventioiden porsaanreikiä härskisti hyväksikäyttäviä tahoja vastaan, aniharvalla näistä on kantaväestöä kohtaan mitään sellaista kynnystä, jonka jälkeen turpa menisi kiinni.  Kummasti se assburgerin hinku aukoa päätään vain pysyy hallinnassa aina niiden tahojen ympärillä, joiden kohdalla nämä kokevat seurausten olevan mahdollisia - vaikkapa mustalaisten tai maahanmuuttajien läsnäollessa.

Monia varmasti kiinnostaa se, että mikä helvetti sitten pakottaa nyhvöt olemaan narisevia ilonpilaajia, ja vastaus tähän on yksinkertainen: koska he tietävät olevansa nyhvöjä, ja vihaavat sitä vielä enemmän kuin niitä, joihin vihaansa epäsuorasti purkavat.  Parannuskeino näiden aiheuttamaan sosiaalisen ympäristön saastuttamiseen on riittävällä volyymilla tarjoiltu isällinen avokämmen, joka toistetaan tarvittaessa (harvemmin tarvitsee).

Suomalaisille miehille tekisi hyvää kasvattaa selkäranka ja asettua puolustamaan sitä, minkä hyväksi ja oikeaksi tietävät, vaikka se onkin kyseisellä hetkellä aina vaativampi ratkaisu kuin alistuminen kaiken maailman roskasakin antisosiaalisen käytöksen edessä.  Se kun on niin, että vaikka oikea toiminta kysyy kerralla enemmän, painaa vääryyden sietäminen ja ympärillään salliminen päivästä toiseen pidemmän päälle paljon enemmän.  Se on saanut yhteiskuntamme miehet polvilleen ja murskannut liian monelta näistä selkärangan kokonaan.

Selkärangan kasvattamisen ensimmäinen askel on lakata pelkäämästä ja ottaa joskus turpaansa.