Pages

Utilitarismi ja kieli

Olen pannut merkille, että näinä päivinä valtaosa ihmisistä suhtautuu kieleen ja käsitteisiin utilitaristisesti.  He käyttävät sanoja sellaisissa merkityksissä, jotka saavat heidät kuulostamaan paremmilta kuin muuten kuulostaisivat.  Esimerkkinä tästä vaikkapa ilmaus suvaitsevaisuus, joka konventionaalisessa kielenkäytössä tarkoittaa ominaisuutta, jonka ansiosta hyväksytään sellaistenkin ilmiöiden olemassaolo, joista ei erityisemmin pidä, mutta jota käytetään tänä päivänä hyvin pitkälle nimenomaan identifikaattorina ja erottelun perusteena.  Et lukeudu suvaitsevaisiksi itseään kutsuvien ryhmään, joten sinua ei suvaita.  Sillä, että suvaitsevaisten ryhmän ulkopuolelle suljettu taho suvaitsisi konkreettisesti paljon suurempaa määrää asioita kuin suvaitsevaisuuden lipun alle asettautuneet tahot, ei ole mitään merkitystä.  Tällainen kielenkäyttö synnyttää ongelmia.

Ensimmäinen ongelma on se, että kommunikoinnista tulee vaikeampaa.  Koska sanat voivat tarkoittaa joko niiden sanakirjasta löytyviä merkityksiä tai vaihtoehtoisesti toimia identifikaattorina jollekin aivan muulle, syntyy mahdollisuus väärintulkinnalle, jota ei aikaisemmin ole ollut.  Täten kielen epämääräisyys lisääntyy ja edellyttää aina vain enemmän selittämistä säilyttääkseen edes sen selkeyden tason, mikä aikaisemmin oli itsestäänselvyys.  Ilmiön tuloksena on tilanne, jossa yksinkertaisenkin asian ilmaiseminen kysyy valtavan määrän tekstiä ja selittämistä, ellei haluta aikaansaada sanojen kasvavan monitulkintaisuuden myötä massiivista todennäköisyyttä väärintulkinnalle.

Toinen ongelma on se, että utilitaristinen suhtautuminen kielenkäyttöön tekee harjoittajastaan epärehellisen.  Valitsemalla sanat ja järkeilemällä muutaman mutkan kautta niille merkityksiä, joissa sanaa ei normaalissa kielenkäytössä käytetä, voidaan antaa itsestä harhaanjohtavan positiivinen kuva.  Koska rationalisointia käytettyjen termien takana avataan harvoin jos koskaan, havaitaan, että utilitaristin tavoite on nimenomaan harhauttaa muita.  Tämä on lyhytnäköisesti hyvä ratkaisu evolutiivisesta näkökulmasta, koska sillä saadaan toiset suhtautumaan itseen suopeammin (tai vastapuoleen negatiivisemmin) kuin todellisuudessa olisi aihetta, mutta pidemmällä tähtäimellä tuloksena on kielen baabelisoituminen siihen tilaan, jossa kommunikointi on kuin uisi puurossa: jokainen käyttää kieltä oma etu silmälläpitäen, samalla edellyttäen muilta sen normaalia käyttöä jotta kommunikointi olisi ymmärrettävää.  Tilanteesta muodostuu vangin dilemma, ja kun tilannetta ei tajuta, päädytään omaa etua tavoitellen huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen.

Edellisestä seuraa myös sellainen ongelma, että ihmiset eivät välttämättä edes huomaa suhtautuvansa kieleen utilitaristisesti, vaan ovat kuin huomaamattaan rationalisoineet itseensä ja toisiin liittyvät sanat harhaanjohtavin tavoin.  Näin he eivät valehtele vain muille vaan myös itselleen, todella esimerkiksi kuvitellen, että kun he nimittävät itseään suvaitsevaisiksi, he myös ovat sitä, mitä sana tarkoittaa.  Kun itsensä on määritellyt kielellisen kikkailun kautta kaikkea hyvää ilmentäväksi, saadaan tästä mielihyvää.  Nokkelampi saattaakin arvata, mikä on hyvänolontunteensa utilitaristiselle kielenkäytölle velkaa olevan tahon reaktio sellaiseen tahoon, joka huomauttaa tämän kielenkäytön harhaanjohtavuudesta.  Mulkkuhan se on, kun mielen pahoittaa.  Sitä, että kieltä on käytetty kommunikaation kannalta tuhoisasti, ei tule siinä vaiheessa edes ajatelleeksi (vaikka toinen kiinnittää huomionsa nimenomaan siihen), koska tunteen palo pakottaa tämän puolustautumaan.

Koska utilitaristinen suhtautuminen kieleen näinollen heikentää kieliyhteisön yhteistyökykyä ja keskinäisen kommunikaation tehokkuutta, huomataan, että se on julmetun huono idea.  Olisi hyvä idea välttää kielen sotkeminen kyseisellä metodilla, mutta sen mahdollistamiseksi tarvittaisiin kielenkäyttäjien välille keskinäinen luottamus.  Koska kielenkäytön sotkemisella pyritään nimenomaan erottelemaan omat (ns. "hyvät", riippumatta siitä mitä itse asiassa tekevät) toisista (ns. "pahoista", jälleen sama juttu) ja hyväksikäyttämään jakoon vielä kuulumattomien luottamusta, sahataan keskinäisen luottamuksen ja kasassa pysyvän kommunikaation oksaa tehokaasti.  Eri mieltä olevat tahot käyttävät sanoja eri merkityksissä, ja tämä muodostuu merkittäväksi haitaksi keskinäisen kommunikaation ja  mahdollisen pyrkimyksen sovintoon ja luottamuksen rakentamiseen.  Baabelin kirous toteutuu konkreettisesti.

Tietysti on oma asiansa, mihin kohtaan vettä viivan piirtää, kun ajatellaan vaikkapa ironista, humoristista, parodisoivaa tai satiirista kielenkäyttöä.  Näille kullekin on paikkansa, mutta ainakin itse soisin, että ne toimisivat pikemminkin toisinaan ilmenevinä tehokeinoina kuin savuverhona sille, ettei kehtaa esittää näkemyksiään rehellisesti sellaisina kuin ne ovat.

Linkkien esiinmarssi

Jussi Halla-aho: Puheenvuoro asevelvollisuudesta
Kari Rydman: Kiertoilmaisujen oravanpyörä
Kumitonttu: Korporaatio
Pauli Vahtera: Sutta, sekundaa ja hometaloja
Vasarahammer: Valheellista sananvapauden puolustamista

Bruce Charlton: The three most important issues in The West now
John Derbyshire: A Harangue About Language
Jim Goad: TV since JFK
Simon Grey: A Case of Bad Leadership
Return of Kings: Atheists Are Fatties
Vox Day: Mailvox: Don't struggle

Lainaus aiheesta libertarismi

"The important thing to understand about libertarianism is that it is not ideals that drive it, but rather a cynical view of human nature. It is the anti-progressive ideology, because it is predicated on the idea that humanity cannot be improved and that government will always eventually turn on the people over whom it governs. While some libertarians wax lyrical about liberty and the free market, libertarianism is ultimately about preventing the government from killing its citizens by refusing to permit it the means or the justification to do so." - Vox

Oikeuslaitoksesta

Ruukinmatruuna kirjoitti blogissaan Jenna Lepomäen murhajutusta, tai enemmänkin sitä seuranneesta oikeusfarssista jälkilöylyineen. Hän tuli siinä todenneeksi kaikenlaista siitä, millaisten periaatteiden mukaan oikeuslaitoksen tulisi toimia, jotta se toimisi, mutta ei tarjonnut siihen konkreettisia keinoja, vaan ainoastaan ylevältä kuulostavia tavoitteita. Ruukinmatruunalainen juridiikka kaatuu siihen, että hän ei ole ymmärtänyt ehkä oleellisinta kirjoittamaani aforismia:

Hyvettä ei voi pakottaa. Ja armo on hyve.

Armo ei kuulu oikeusistuimelle, koska se ei ole moraalinen esikuva vaan tuomioistuin. Armo kuuluu taho(i)lle, jotka ovat kärsineet vääryyttä, ja on heidän asiansa valita suovatko sitä vai eivät, ja jos niin minkä verran. Jos tuomio ei täytä kansalaisten ja uhrien oikeustajun vaatimuksia, synnyttää se vakavasti otettavan tilauksen oman käden oikeudelle. Täten tuomion on oltava ankaruudessaan siinä määrin kova kuin tekokin, suhteuttaen toki niin, ettei oikeuslaitoksesta tehdä murhaajaa tai rampauttajaa, vaan korvataan aiheutettu vahinko vapaudenriistolla (ilman lomia, tack so mycket!) ja materiaalisin korvauksin (jotka maksetaan vaikka pakkotyöllä jos ei muuten - muiden lainkuuliaisten tehtävä ei ole toimia roskasakin ensisijaisena sosiaalitaskuna vaan korkeintaan korvata se osa, mitä täystyöllistetty rikollinen ei pysty työllään takaisin maksamaan).

Tästä seuraa, että ainoa taho, joka voi perustellusti edellyttää väkivaltarikoksista teon vakavuuteen suhteutettuna alle maksimisuuruisia rangaistuksia on rikoksen uhri itse. Tämä on ainoa keino pitää huolta siitä, että ihmiset eivät ota oikeutta omiin käsiinsä ja menetä luottamusta oikeuslaitokseen. Se kun on niin, että mikään määrä sanahelinää rikollisen "parantamisesta" tmv. ei hämää kenenkään oikeustajua vähääkään: riippumatta siitä, mihin lässytykseen oikeuslaitos oikeustajun raiskaamisensa pohjaa, kokevat sekä uhri että tähän lainkuuliaisina samaistuvat, että oikeuslaitokseen ei voi luottaa.

Seuraisiko tästä yhteiskunnan koveneminen ja gandhilainen kaikkien sokeutuminen? Ehkä, jos kaikki olisivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin rikosten tekijät, mutta koskeivät ole, niin epäilen syvästi. Ruukinmatruunan mukaan Yhdysvaltain rangaistuskäytäntö on syynä siihen, että siellä tehdään enemmän rikoksia kuin Euroopassa. Väite kestää ihan kivasti siihen asti, että katsotaan, ketkä siellä linnassa oikein istuvat. Yhdysvaltalainen eurooppalaisperäinen ei tilastollisesti katsoen ole tippaakaan rikollisuuteen taipuvaisempi kuin leikkirangaistuksiin kasvatetut eurooppalaisserkkunsa. Täten vankilatuomioiden määrää selittää "brutalisoiva rangaistuskäytäntö" paljon huonommin kuin monikulttuurisuus, jonka ansiosta kukaan ei enää muistuta keskenään sotiville mustille ja hispaanoille, että ihmisiksikin voisi olla.

Asiaa liipaten: Joku tavanomaisen pähkähullu toimittaja kuvittelee, että olisi kaikkien etu päästää paloittelumurhaajat vapaalle jalalle opettelemaan uudestaan ihmisiksi olemista - sillä viisiin kaikki voittavat. Näin ei ole asia. Esimerkiksi murhaajan tapauksessa murhattu, tämän omaiset ja mahdollinen myöhempi ja lopullisesti syntymättömäksi jäävä jälkikasvu ei voita. Murhaajan laittaminen kiven sisään on sellaisen yksilön eristämistä muista, jolla ei olisi ollut alunperinkään mitään asiaa elää vapaana - asia vain on niin, että tilanne on mahdollista todeta vasta jälkikäteen, mistä syystä eristäminen on vasta sitten järkevästi ajatellen mahdollista. Se, että estetään aiheuttamasta enempää korvaamatonta tuhoa, kuin se, että pahantekijän hengissäpito ja vartiointi kiven sisässä maksaa. Jälkimmäisillä on hinta, elämällä ei.

Heikkouden maailma

Kristinusko on siihen perehtymättömän silmissä usein heikko, pehmeä ja nöyristelevä. Se on sellainen kolminaisuus, joka pitää harvinaisen tehokkaasti huolen siitä, että mahdollisimman harva itseään kunnioittava mies (tänä päivänä itse asiassa nainenkin) ottaa asiakseen perehtyä uskonnon todelliseen sisältöön. Toinen seikka, joka pitää ihmiset loitolla henkisyydestä, on materiaalinen ylenpalttisuus, josta kiitos seinähullun talouspolitiikan ja holtittoman velanoton he ovat päässeet osallisiksi vuosikymmeniä yhteen menoon. Kolmantena tekijänä on massatuotettu viihde, joka toimii tehokkaampana kansan oopiumina kuin yksikään uskonto koskaan, ja jonka aiheuttamassa tokkurassa mikään, mikä ei liiku silmien edessä ei herätä mielenkiintoa. Ajattelin, että näistä kunkin lähempi tarkastelu voisi olla paikallaan.

Kirkon pehmoimago on tulosta ensinnäkin siitä, että jotakuinkin kaikki vastaantulevat kirkon edustajat ovat joko sukupuolettoman oloisia miehiä tai yleisemmin naisia. Harva miehekäs mies on valmis ottamaan vastaan moraalista opastusta ja ohjeistusta kummaltakaan, etenkään kun nämä eivät näy lehtiä lukien pitävän sen mistään osasta kiinni. Toinen asia, minkä veikkaan vaikuttavan paljon, ja mikä yleensä jää asiaa pohtivilta huomiotta, on kirkkotaide.

Moderni kirkkotaide epäinhimillisine pirunkuvineen ja naurettavine pönttökappeleineen nyt on luku sinänsä, mutta kirkkotaiteen perinteisessäkin muodossa siinä painottuvat kaiken muun yli Jeesuksen ristinuhri, lasten vastaanottaminen ja kaikkinainen sairaiden ja surkeiden auttaminen. Sinänsä nämä ovat hyviä ja ymmärrettäviä aiheita, mutta kaksi jälkimmäistä ilmaisevat feminiinisemmän sortin hyveitä, eikä ensimmäisenkään miehisyys avaudu kuin sellaiselle, joka ottaa tapahtuman metafyysisine merkityksineen vakavasti. Jeesuksen miehiset urotyöt, kuten paholaisen houkutusten voittaminen ja korruptoituneen henkilökunnan piekseminen temppelistä pihalle, loistavat poissaolollaan. Ja kuitenkin ne opettavat sekä mielenlujuudesta että aktiivisesta taistelusta todellista pahaa vastaan tavoilla, jota elämänsä kirkkotaiteessa kuvatut teot eivät kuvaa. Kiitos näiden laiminlyönnin vallalla on tänä päivänä perverssi tulkinta vuorisaarnasta, josta muistetaan vain "kääntäkää toinen poski" ja "älkää tehkö pahalle vastarintaa".

Kukaan ei palvele kahta herraa, Jumalaa ja Mammonaa samaan aikaan. Materiaalinen ylenpalttisuus on historiallisesti korreloinut vahvasti yhteiskunnan henkisen tason laskun kanssa. Yleisesti ottaen niin kauan kuin ihmisistä tuntuu siltä, että asiat lutviutuvat joka tapauksessa ja viime kädessä valtio hoitaa jos itse ei viitsi, ei heillä ole mitään motiivia nöyrtyä ylemmän käden puoleen, joka paitsi edellyttää heiltä paljon, myös kieltää kaiken yltäkylläisyyden, jota materiaalisen maailman houkutukset tarjoavat. Kuitenkin nämä houkutukset ja lupaukset ovat seurausta siitä, että on eletty vuosikymmeniä yli käytettävissä olevien varojen ja hassattu kuin huomista ei olisikaan.

Tulevien sukupolvien resursseja ei voi kuitenkaan käyttää loputtomiin: toisin kuin abstrakti loputtoman kasvun ideologia, konkreettisten resurssien saatavilla oleva määrä (edes lainaksi) on rajallinen. Ja kun kyseinen raja tulee vastaan, riippumatto romahtaa, ja mahdollisesti kaikki muutkin yhteiskunnan instituutiot siinä ohella. Yhtäkkiä kasvu lakkaa, niskassa on holtittomat laskut eikä usko kaikkivoipaan valtioon enää kanna lainkaan hedelmää. Tällöin oman kuolevaisuuden, kuten myös resurssien suhteutuksen niiden haalimiseen, taju saapuu kutsumatta tuomaan kuulumisiaan. Silloin saattaa henkisyyskin elpyä.

Ylläoleva kappale saattaa vaikuttaa vääjäämättömällä inhimillisellä kärsimyksellä hekumoinnilta, mutta se ei ole sitä, vaan pikemminkin valonkajo itse aiheutetussa yössä. Se on totta, että kun yhteiskunta ei pysty enää lapsiltaankaan varastamalla pitämään yllä instituutioitaan, niiden romahtamisesta kärsivät kaikkein eniten ne, joita varten ne alkujaan pystytettiin. Kyseinen kärsimys ei ole heidän syynsä eikä heidän tulisi sen tähden kärsiä. Valitettavasti emme elä reilussa maailmassa, vaan Tämän maailman ruhtinaan hallintoalueella.

Mitä tulee massamedioihin, ovat ne osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi tarjota hallintoalamaisille niin paljon viihdettä, että he eivät jaksa kyllästyneisyyttään puuttua mihinkään epäkohtiin tai vaatia rötösherroja tilille, puhumattakaan siitä, että viitsisivät ottaa selvää siitä, mitä heidän tulevaisuuttaan tuhoavia päätöksiä viimeksimainitut alati tekevät. Marx oli tässäkin asiassa väärässä: siinä, missä uskonnot ovat pääsääntöisesti olleet sivilisaatiota rakentava, edistävä ja ylläpitävä voima, sen hylännyt muuttuu kulttuurista henkiseksi opiaatiksi, antikulttuuriksi, joka ei pysty enää kuin kuluttamaan hedelmiä, jotka joku muu kylvi kauan sitten. Tämä johtuu kuluttamisessa piilevästä positiivisesta takaisinkytkennästä: kuluttamalla viihdettä/pornoa (nämä ovat kiihokkeen laatun katsomatta pohjimmiltaan sama asia - yksi haluaa värinänsä pornosta, toinen kauhuleffasta jne) ihminen oppii menemään siitä, mistä aita on matalin, eikä enää halua tähdätä korkeammalle, ymmärtämättä edes, että vaikka jotain tarttis tehrä, niin ei vielä, ja jos nyt, niin ei ainakaan hänen, sillä hänellä on muuta puuhastelua, jolla sitten oikeuttaa kaiken tarpeellisen ja oikean laiminlyömisen.

Elämme yhteiskunnassa, joka hekumoi heikkouksillaan ja ylpeilee niillä. Jokaisesta yhteiskuntaa nakertavasta tekijästä tehdään kovaa kyytiä hyvettä, jollei sitä sellaiseksi ole jo virallisestikin julistettu. Mitä heikompi yhteiskunta on, sitä kovempaa törmäys todellisuuteen sattuu. Toimin tuomiopäivän pasuunana, jotta yhä useammalla lähimpineen olisi tilaisuus nähdä mitä on tulossa ja siten paremmat mahdollisuudet kestää se.

Ei kristittyjä kiitos, tämä on kirkko

Taannoin uutisoitiin siitä, että maamme evankelisluterilainen kirkko suostuu kyllä lainaamaan tilojaan muslimien moskeijoiksi, mutta rajan kirkko vetää Luther-säätiöön, koska eihän nyt hyvänen aika kristittyjä sovi kirkkoon päästää, siinähän olisi akuutti vaara vaikka jumalanpalvelukselle.  Tähän asti olin ollut siinä kieltämättä hassussa käsityksessä, että kirkot olisivat nimenomaan kristinuskon menoja varten olemassa.  Ja olen muuten vieläkin.

Kun mietitään sitä, että kristillisen katsantokannan mukaan Saatanan, eiku Allahin, palvonta on epäjumalan palvelemista, niin mieleen nousee suhteellisen vähällä yrityksellä yksi kysymys: onko tosiaan niin, että kristittyjen velvollisuus on antaa tilat antikristillisen uskonnon harjoittamiseen näiden eksyneiden sielujen pelastamisen sijaan?

Olen mietiskellyt sitä aikaisemminkin, että minkä takia evankelisluterilainen kirkko pitää edelleen kristillisyyteen viittaavan nimensä, kun se näkyy pitävän arvossa kaikkea muuta sen sijaan, mutta sitten tuli mieleeni, että kyseessä on paraatiesimerkki siitä, mistä edeltävässä kirjoituksessani kerroin.

Taitaa olla aika lopettaa korruption kukkasen rahoitus omalta osaltaan ja ryhtyä sen sijaan tukemaan jotain sellaista kirkkoa, jonka tunnistaa edes suurin piirtein kristilliseksi.