Pages

Kuinka rakentaa sivilisaatio: Kun yksilö ei riitä

On totta, että kirjoitussarjani funktio on olla opas yksilölle, mutta yhtä lailla on totta, että sivilisaation mahdollistaminen ei ole yksilölaji.  Tämä johtuu siitä, että sivilisaatiolle on olemassa itsessään riittävän kokoinen perusyksikkö.  Se on yhteiskunnan rakennuspalikoista yleisin ja oleellisin, ja se on nimeltään perhe.  Koska perheen muodostavat isä, äiti ja lapset, ja koska sivilisaatio jää yhden sukupolven mittaiseksi ilman näiden peruspalikoiden rakentamista (vaikka kaikki tekisivät muilta osin kaiken oikein) on ihmisen, joka haluaa rakentaa sivilisaatiota, tärkein tehtävä perustaa perhe ja pitää siitä huolta.

Perheessä on typistäen kolme roolia: isän, äidin, ja lasten.  Sivilisaation rakentamista ajatellen lasten rooli on sikäli vähäisin, että he enemmän kuin vähemmän kasvavat ottamaan aikanaan vanhempiensa roolit kuin luonnostaan, jos heillä ja heidän vanhemmillaan on ollut rahkeet siihen päästä.

Lapset

On helppo ajatella, että maailmassa on (paikoin) liikaa ihmisiä, ja että siksi lapsia ei tarvitse tehdä mahdollisimman monta sivilisaation jatkamiseksi.  Kuitenkin yhtä helppo on palauttaa mieleensä perhe- tuttava- tai kouluympyröistä sellaisia ihmisiä, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta vaille kumppania, jonka kanssa perustaa perhe.  Kun otetaan huomioon, että valtaosa näistä on tätä nykyä perheistä, joissa on kaksi lasta, havaitaan, että muiden tulisi lisääntyä heidänkin puolestaan edes pitääkseen väestön nykytasolla.

On totta, että sivilisaatiota ajatellen paras perhe ei välttämättä ole se, jolla on eniten lapsia, vaan sellainen, jonka lapsilla on parhaat edellytykset jatkaa sivilisaation rakentamista siitä, mihin vanhempansa jäivät.  Tämä tarkoittaa suurempaa panostusta lasten laatuun kuin lukumäärään, mutta sillä, tähtääkö yhteen vaiko kymmeneen tenavaan, on melko suuri määrä vaihtoehtoja välissä.  Täysin hatusta vetäen veikkaisin optimaaliseksi lapsimääräksi neljää, ja minulla on tarjota tälle lähes mielivaltaiselle lukemalle jotain perusteita, joita tarjoan seuraavassa kappaleessa.

Ensiksikin se, että luulen lasten lukumäärän tällöin riittävän yhteiskunnan koon säilyttämiseen sukupolvesta toiseen.  Toiseksi neljässä tenavassa on suhteellisen suurella todennäköisyydellä molempien sukupuolien edustajia, mikä opettaa luontevaan kanssakäyntiin myös vastakkaisen sukupuolen kanssa ja ehkäisee muun muassa tämän jalustalle nostamista (mikä ei siis ole hyvä idea) yksin sukupuolensa takia.  Kolmanneksi tilastollisesti kolmea suurempi lapsiluku on hyvä rokote tänä päivänä epideemistä avioeroa vastaan.

On tietysti ihmisiä, ehkä tätäkin lukevia, jotka eivät syystä tai toisesta kykene perustamaan perhettä, joko siksi, etteivät saa (pysyvää) kumppania, tai siksi, etteivät yksinkertaisesti onnistu saamaan lapsia.  Tällöin sivilisaatiota ajatellen kestävin suunta olisi toki jatkaa perheen perustamisen yrittämistä ja mahdollisesti pyrkiä adoptoimaan orpo(ja).

Isä

Oleellisin tehtävä, minkä isä voi lapsilleen opettaa, on kuinka olla mies.  Miehen rooliin, jos tämä meinaa olla hyvä isä, sisältyvät seuraavanlaiset ominaisuudet:

Auktoriteetti - isän on syytä olla fyysisesti ja henkisesti sen verran voimakas, että uskaltaa sekä vetää rajat että valvoa ja puolustaa niitä.  Tästä sikiää kunnioitus ja luottamus sekä perheen että muiden kesken, eikä sitä voi korvata millään muulla saavutuksella.

Opastaja - isän tulee ohjata lapsiaan oppimaan, miten epäreilussa maailmassa pärjää, ja toisaalta myös opettaa oikean ja väärän ero, myös valvoen, että viimeksimainitun ymmärtäminen näkyy myös käytännössä.

Aviomies - vaimonsa vaaliminen ja rakkaudella tämänkin kohteleminen on oleellista paitsi sen takia, että se pitää huolta avioparin keskinäisestä suhteesta, myös siksi, että se opettaa lapsille millaista on elää ja olla toimivassa suhteessa.  Moni muuten isyyteen ja elättämiseen vakavasti suhtautuva mies kompastuu tässä siihen, että pyrkiessään jatkuvasti olemaan auktoriteetti ja opastaja hän ei huomaa huumorintajunsa ja pilkkeen silmäkulmastaan katoavan kuin pieru Saharaan.  Lopputuloksena "kunnon kasvattaja" päätyy olemaan niin tylsä, että jos vaikka vaimo ei jättäisikään, on tyttärelle sentään onnistuttu opettamaan, että hän ainakin haluaa mitä tahansa muuta.

Elättäjä - jos vaikka tänä päivänä isä onkin harvoin perheensä ainoa ansiotyön tekijä, on kyseessä silti merkittävä tehtävä, ja sisältää paitsi elannon hankkimisen myös käytännöllisten fyysisten suoritusten taitamisen.  Jos perhe joutuu turvautumaan ammattiapuun kaikessa lampunvaihtoa monimutkaisemmassa, syö se isän uskottavuutta auktoriteettina ja elämäntaitojen opettajana.

Äiti

Vastaavasti oleellisinta, mitä äiti lapsilleen voi opettaa, on toimia positiivisen naiseuden esikuvana.

Hoivaaja - lasten on vaikea oppia sivilisaation tavoille silloinkin, kun heillä ei ole nälkä, jano tai väsymys ylimääräisenä esteenä.  Äidin tuki, hellyys ja huolenpito ovat korvaamattomia sekä tilannekohtaisesti että pidemmällä tähtäimellä; voimavara, jolla päästään yli siitäkin, mikä ensin näytti mahdottomalta.

Tunteiden tulkki - äiti on perheessä tavallisesti paras tunneälyn opastaja, sekä opettaen lapsiaan ilmentämään tuntojaan rakentavasti että toisaalta kitkemään näistä manipulatiivisia ja kaunaisia tunteiden rikkaruohoja pois.  Se ovela, mutta epärehellinen tekosyy, mikä menee helposti ohi isän tutkasta, jää kyllä äidin haaviin.

Harmonian synnyttäjä - siinä, missä isän tehtävä on hankkia ja ylläpitää auktoriteettia, jolla luovia perhettä läpi elämän myrskyjen, on naisella vähintään yhtä tärkeänä tehtävänä tukea kyseistä auktoriteettia ja pitää huolta siitä, että perheen linja pysyy oleellisissa asioissa yhtenäisenä.  Tässä on nykyään yleisin naisten kompastuskivi: he luulevat sen olevan hyve naisessa, mitä nainen toivoo miehestä löytyvän, ja onnistuvat tekemään suhteesta taistelutantereen*.

Yhteenveto

Perheelle on tärkeää erityisesti se, että se pysyy koossa.  Vaikka perheenjäsenet eivät itse kaivaisikaan kuvaannollisesti verta nenistään, antavat elämän tielle ripottelemat tapahtumat nekkuun tavalla tai toisella joka tapauksessa.  Tästä syystä on tilanteita, joissa kuka hyvänsä perheenjäsen voi joutua joustamaan roolistaan ja/tai hoitamaan myös ylimääräistä roolia parhaansa mukaan, ja toisaalta taas tilanteita, joissa kunkin kyvyt täyttää oma roolinsa mitataan.  Ne voivat synnyttää kriisejä, etenkin, jos jonkun toiminta on jättänyt toivomisen varaa, mutta jos perheen perustaneista kumpi hyvänsä töppää, löytää siihen totuudenmukaisesti johtaneita syitä molemmista vanhemmista, ja tällöin on myös molemmilla väkevä syy tarkistaa toimintatapojaan.  On houkuttelevaa tyytyä osoittelemaan sormella toisen vikoja sokeana sille, mitä kyseisellä hetkellä parisuhteelleen tekee.

Kyky perustaa ja ylläpitää ehjä perhe on erinomainen osoitus kykenemisestä pitkään aikaorientaatioon, siihen, että kykenee pitkiä aikoja pitämään katseen korkeammassa hyvässä ja kieltäytyä tarvittaessa hetken huveista.  Se on myös tietynlaisen tervejärkisyyden tae, vaikka sitä voikin arvioida totuudenmukaisesti vasta parin sukupolven päästä.  Se on myös usein tie sellaisen onnellisuuden tasolle, jota ei muilla keinoin voi edes kuvitella saavuttavansa.

*Vastaavasti ehkä yleisin kompastuskivi miehillä tänä päivänä on kuvitella sopuun pyrkimisen ja sopeutuvaisuuden olevan hyve miehessä, koska he toivoisivat sitä naiseltaan, ja päätyvät tohvelisankareiksi, joiden yli kävelee paitsi nainen myös kuka hyvänsä muu.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jos perhe joutuu turvautumaan ammattiapuun kaikessa lampunvaihtoa monimutkaisemmassa, syö se isän uskottavuutta auktoriteettina ja elämäntaitojen opettajana.

Tuossa on ajatusvirhe.

acc

Tupla-J kirjoitti...

Jaa. Ehkä enemmän minä ja mahdolliset lukijani olisivat hyötyneet, jos olisit kertonut, mikä se virhe on, parhaassa tapauksessa myös miksi.

En täytä sanomatta jäänyttä omasta päästäni kovinkaan hyvin, sillä ajattelumme kulkee mitä ilmeisimmin eri ratoja.

Anonyymi kirjoitti...

"Jos perhe joutuu turvautumaan ammattiapuun kaikessa lampunvaihtoa monimutkaisemmassa, syö se isän uskottavuutta auktoriteettina ja elämäntaitojen opettajana.

Tuossa on ajatusvirhe."

-Riippuu hyvin pitkälti perheen ja ennen muuta isän sosioekonomisesta asemasta. Jos isällä on varaa teettää kaikki ei-miellyttävä ulkopuolisilla, ja osaa selvästi ilmaista ja perustella näiden ulkoistusten sisällöt, siitä vaan. Silloin auktoriteetti voi olla hyvinkin kohdallaan.

terv. Achtung

Tupla-J kirjoitti...

Ok, kiitos selvennyksestä. Olen kyllä sitä mieltä, että hommaan kykenevä rikkaanpuoleinen kaveri kyllä nauttii suurempaa auktoriteettia kuin siihen kykenemätön - jälkimmäisellä on vaarana päätyä tilanteeseen, jossa meneekin sormi suuhun kun ulkopuolisia ei ole saatavilla tai moisen järjestymiseen menee valitettavan pitkään.

Anonyymi kirjoitti...

Huomautan tässä, että en ole "acc" enkä kommeltillani voinut hänen puolestaan häntä täsmentää. Kunhan spekuloin. Minähän olen kanssasi samoilla linjoilla siinä, että isän - isännän - on syytä osata yhtä sun toista käytännöllistä. On kuitenkin luokkayhteiskuntia, joiden yläluokkaisten perheiden isien nimenomaan ei pidä alentua tahrimaan käsiään missään käytännön hommissa, ellei sitten ole luonnostaan joku kapinallinen. Olen törmännyt tällaisiin aristokraattiperheisiin myös rakkaassa Suomessamme, ja kyllä se isukka voi niissäkin auktoriteettinsa ylläpitää, kunhan pitää langat hyvin näpeissään.

Akseli Touhulan (joissain lehdissä Heikki) putkiremontit ovat klassinen huumoripläjäys, joka liittyy tähän kysymykseen. Yrittääkö Akseli ylläpitää auktoriteettiaan yrittämällä asioita, joihin ei kuitenkaan pysty? Olen sitäkin mieltä, että hyvää miehen mallia näyttää sekin isä, joka rehellisesti tunnustaa rajansa, esim: "putkityöt eivät vaan ole minun juttuni: teetetään ammattilaisella, niin homma hoituu."


Terv. Achtung

Tupla-J kirjoitti...

Selvä homma.

Jaska Brown kirjoitti...

Tekstisi on sovinistinen, ahdasmielinen ja ajastaan jäljessä.

Eli täyttä asiaa. Mutta odottele syyttäjän kolkuttelua ovellesi.

Terveiset myös Sallilta, joka oli samaa mieltä tekstisi kanssa. Totesimme kylläkin, että käytännössä noiden ohjeiden soveltaminen nyky-yhteiskunnan paineissa on hieman ongelmallista. Mutta yritellään parhaamme, ihan jo lasten takia.

Tupla-J kirjoitti...

Kiitoksia Brownin pariskunnalle, toistaiseksi täällä ei ole kuulunut syyttävää kalsketta postilaatikon suunnalta. Vaikeathan nuo ohjakset jossain määrin ovat, on niiden toteuttamisessa itsellänikin vielä töitä. Kuitenkin se, että nyt on jonkin verran runkoa sille mitä pitää tehdä, helpottaa katseen pitämistä pallossa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

"Jos perhe joutuu turvautumaan ammattiapuun kaikessa lampunvaihtoa monimutkaisemmassa, syö se isän uskottavuutta auktoriteettina ja elämäntaitojen opettajana."

Kolikon toiselta puolelta itsekin viranomaisena voin todeta, että virkakoneistossa on valitettavan yleinen ajattelutapa, että ilman viranomaisen apua, neuvoa ja hyväksyntää ei oikein lampunvaihtokaan onnistu. Virka jotenkin kihahtaa monelle ihmiselle hattuun ja saa pitämään itseään jotenkin itseään merkillisempänä. Vaikka ihan tavallinen ihminen ja samanlainen höhlähän se virkamies on kuin kaikki muutkin ihmiset.

Ironmistress kirjoitti...

Tähän ei ole oikeastaan mitään lisättävää. Erinomainen teksti.