Pages

Linkkipostaus hrair

Kansankokonaisuus: Ruotsalaisen monikulttuurisen kansankodin romahdus
Tapio Tuuri: Suomalaismies riehuu Tukholmassa ja polttaa koko Ruotsin
Yrjöperskeles: Kun palat eivät loksahda

Art of Manliness: Are You a Sheep or a Sheepdog? (part #2)
Bruce Charlton: "Extraordinary claims require extraordinary evidence" - with respect to the claim of intelligence decline since the Victorian times
Captain Capitalism: The Death of Charm
Gavin McInnes: Gays Didn't Kill Marriage, Divorce Did
Le Cygne Gris: The Problem of Responsibility
Red Pill Theory: TV "Annihilating" Women Over 40
Scott Locklin: Tips for Big Babies
The Social Pathologist: A tale of two massacres
Vox Day: And the Boy Scouts fall, Nihilists vs Civilizationists

Yhteisöllisty tai tuhoudu

Olen seurannut vuosikausia sitä kehitystä, jonka yhtenä ilmenemismuotona esimerkiksi Ruotsissa tällä hetkellä käydään matalan intensiteetin sotaa suhteellisen pienellä väkimäärällä massiivista kantaväestöä vastaan, eikä kantaväestöllä ole uskallusta sen enempää kuin tietoa konkreettisista keinoista asian korjaamiseksi.  Vastaavasti Suomessa asiasta huolestuneet ovat saaneet aikaan peräti Hommafoorumin ja läpi muutaman kansanedustajan.  Sehän se toimiva keino on, tai siis ainoa virallisesti sallittu ja siten viime kädessä tehoton.  Niin kauan kuin suomalainen odottelee valtion toimia sekä omansa että toisten turvallisuuden eteen ja sanoo "se on heidän, ei minun, hommani", on hän minkä tahansa rötöstelijän näkökulmasta pelkkä uhri joka odottaa tapahtumistaan.

Suomalaiset ovat, etenkin kaupungeissa, joissa on jo syntynyt enemmän tai vähemmän toimintakykyisiä vierasväestön enklaaveja*, jotka kykenevät tehokkaaseen matalan intensiteetin sotaan ja selviytymisestä kilvoitteluun asuinalueillaan.  Vastaavasti käytännössä kaikki, myös maahanmuuton uhkakuvista huolestuneet, istuvat kiltisti kotona, kirjoittelevat nettiin loputtomasti loruja siitä miten demokratia pelastaa, ja kuvittelevat jonkun muun hoitavan omat ongelmansa.  Ei se niin mene.  Jos ongelmia ei hoida itse, niin jonkun muun niihin puuttumista saa odottaa vielä pitkän aikaa sen jälkeenkin kun se on ollut jo myöhäistä.

En tässä kehota rivien välissä jengiytymään ja rusikoimaan satunnaisia maahanmuuttajia jotta nämä oppisivat tarpeellista nöyryyttä suuremman väkivaltapotentiaalin edessä, koska tehokkaampaa ja pidemmälle tähtäävää olisi järjestäytyä yhteisöiksi, jotka kykenevät yhteistyöhön, omaavat korkean sisäisen luottamuksen ja hankkivat sekä kyvyn että tahdon puuttua kohtaamiinsa ongelmiin.  Tämä on osoittautunut esimerkiksi erilaisten uskovaisten, suomenruotsalaisten, mustalaisten, juutalaisten ja maahanmuuttajaväestöjen kesken erinomaisen toimivaksi systeemiksi selviytyä maassa, jossa suuri osa väestöä on varautuneita jos ei vihamielisiä heitä kohtaan.

Tarkoitan jonkinlaisten veljes- tai suojeluskuntien perustamista, joissa miehet kerääntyvät vastaamaan kotiseutunsa turvallisuuden ylläpidosta esimerkiksi partioiden ja epäkohtiin puuttuen.  Sellaista yhteisöä, joka vetää yhtä köyttä ja tukee jäseniään sovituin tavoin, ylläpitää kykyä ja tahtoa puuttua ongelmiin ja niin edelleen.  Valtiovalta ja viralliset tahot ovat tehneet päivänselväksi, että heillä ei ole minkäänlaista aikomusta puolustaa kantaväestön oikeuksia henkeen sen enempää kuin omaisuuteenkaan, vaan päinvastoin kehittää jatkuvasti uusia keinoja kyykyttääkseen näitä valloittajaväestön kunniaksi.  Omiemme ja toistemme turvaaminen on tehtävä, jota ei kukaan muu tule tekemään puolestamme.

Kyse ei ole siitä, huvittaako ennemmin pitää kuntoa yllä, treenata ja hankkia uusia rutiineja, joille ei saa rahallista vastinetta, vaiko lojua sohvalla pitkän työpäivän päätteeksi, katsoa tositeeveetä, juoda sikspäkki kaljaa ja kirjoitella foorumille miten taas suututtaa kun taas kerran jollekulle onnettomalle tapahtui kun ketään ei ollut missään tekemässä mitään asialle.  Kyse on siitä, haluaako itselleen ja lähimmilleen samanlaisen tulevaisuuden kuin muilla kilteillä lampailla kaikkialla länsimaissa - muuttaa pakoon yhä uudestaan valloittajaväestön edestä tai kärsiä jengien ja yksittäistenkin rötöstelijöiden käsissä, vai onko sittenkin valmis pistämään itse tikun ristiin ja myöntää, että jos haluamme elää turvallisella alueella, meidän on tehtävä siitä sellainen.

Moni sanoo kyllä olevansa valmis sinä päivänä kun tarve puuttua asioihin konkreettisesti kohdalle tulee, ymmärtämättä, että se päivä on tänään.

*ok, näitä lienee Suomessa tätä kirjoitettaessa vielä aika vähän.

Totuus vapauttaa

Otsikko on sanontana tuttu varmaankin kaikille, mutta yllättävän harva todella ymmärtää sitä tai pitää sitä paikkansapitävänä.  Monen mielestä totuus pikemminkin kahlitsee, tehden selvää vaihtoehtoisista tavoista katsella asioita, ja toisten mielestä puolestaan totuuden käsite ylipäätään on niin hutera, etteivät he tunnusta sellaista olevankaan.  Vaihtoehtoisten katsantokantojen kannattajat uskovat jonkinlaiseen totuuksien moninaisuuteen, ja käyttävät usein ilmaisuja "sinun totuutesi", "minun totuuteni" ynnä muita vastaavia.  Ajattelin vääntää logiikan keinoin rautalangasta totuuden siitä, missä määrin totuus on mahdollinen, mistä ja mihin se vapauttaa, ja miten monta niitä voi olla.

Onko totuus olemassa?

Ensiksi on määriteltävä, mitä sanalla totuus tarkoitetaan.  Totuus on se, miten asiat todellisuudessa ovat.  Koska mielekkäästi ajatellen me ja meitä ympäröivä todellisuus on olemassa, tästä loogisesti seuraa, että myös totuus niistä on olemassa.  Sen kanssa linjassa olevat näkemykset ovat totuudenmukaisia, siitä poikkeavat vääriä.

Jotkut kyllä ymmärtävät, että näin voidaan tavoittaa materiaalinen ja matemaattinen totuus, mutta heidän mukaansa metafyysisistä asioista, filosofiasta ymv. totuus on mielipidekysymys ja siten mahdoton ratkaista.  Heidän mielipiteensä on väärä, sillä metafyysisistä asioista, kuten moraalista, on olemassa totuus, vaikka se olisi yksinkertaisesti se, että mitään moraalia ei ole ergo nihilismi olisi totta.  Totuus on myös luonteeltaan absoluuttinen eikä riipu millään muotoa kenenkään mielipiteistä sen enempää kuin siitäkään, onko sitä inhimillisin keinoin mahdollista ratkaista.

Kolmannet muistuttavat, että koska materiaalinen maailma on jatkuvan muutoksen alainen, totuus sitä koskevien asioiden suhteen muuttuu alituisesti, ja on siten muuttuva.  Heidän huomionsa on oikea, mutta siitä yleensä seuraava päätelmä siitä, että koska materiaalinen maailma on muuttuva, on myös siinä toimivien olentojen metafyysisten totuuksien muututtava mukautuakseen ympäristönsä muutokseen, ei ole.  Metafyysinen totuus on ajan ulkopuolella ja siten loogisesti muuttumatonta, sillä muutos voi tapahtua ainoastaan ajassa.

Voiko totuuksia olla useampia?

Ei, joskin useammista totuuksista puhuminen on tietyissä tapauksissa mielekästä.  Kaikki erinäisiä asioita koskevat totuudet sisältyvät yhteen, kaiken kattavaan totuuteen.  Täten on mielekästä puhua esimerkiksi totuudesta siitä, josko X tappoi Y:n, ja aivan toisesta totuudesta, vaikkapa sitä koskien, onko 1+1 yhtä suuri kuin 2.  Koska molemmat puheenaiheet ovat totuudenmukaisia, ne ovat osa totuutta, yhtä sellaista, eivät ne kasvata totuuden määrää yhdestä mihinkään.

Tästä seuraa, että A:n käsitys totuudesta ja B:n käsitys totuudesta eivät molemmat voi olla totuudenmukaisia kuin siinä tapauksessa, että ne ovat samat sekä keskenään että totuuden kanssa.  Tästä seuraa, että kuvitelma useampien totuuksien olemassaolosta on loogisesti osoitettu mahdottomaksi.  Kaikki paikkansapitävät näkemykset, havainnot ymv. ovat osa samaa totuutta, yhtä kokonaisuutta.

Ne, jotka puhuvat useammista totuuksista, eivät ymmärrä eroa sen, mitä he ja muut todeksi uskovat, ja sen, miten asiat ovat, välillä.  Toisin sanoen he eivät tiedä mitä käsite totuus tarkoittaa.

Miten niin totuus vapauttaa?

Edeltäneen filosofisen vyöryn lannistamana totuuspluralisti kysyy parkaisten, että "kuinka totuus voisi sitten ketään vapauttaa - sehän kahlitsee kaikki saman ikeen alle?"  Vastaus selviää, kun ymmärretään, että todellisuus siitä, miten asiat ovat, ei piittaa tuon taivaallista siitä, mitä käsityksiä kenelläkään mistään on.  Täten todellisuus asettaa joka tapauksessa rajoitukset sille, miten kukin voi toimia, ajatella ja niin edelleen.  Se on ies, josta ei kukaan meistä voi paeta vaikka miten yrittäisi.  Voimme siis olla vapaita ainoastaan sen puitteissa.

Kyse on siitä, mistä ja mihin totuus vapauttaa - ja toisin kuin totuuspluralisti toivoisi, se ei vapauta tosiasioiden vaan valheen ikeestä.  Totuus vapauttaa ihmisen toimimaan niin vapaasti kuin tälle se tosiasioiden puitteissa on mahdollista, vailla väärien käsityksien aiheuttamia rajoitteita, jotka ovat aina ylimääräistä todellisten päälle.

Tämä kirjoitus on osa totuutta.  Sen kirjoittaja on tietoinen siitä, että ei tule koskaan eläessään tietämään koko totuutta, mutta toivoo voivansa selvittää mahdollisimman paljon ihmiselämän kannalta oleellisimpia osia siitä.  Tärkeimmän hän uskoo löytäneensä.

Keskustelevat itsensäpaljastajat

Otsikko ei viittaa webbikameroiden ystäviin vaan henkilöihin, jotka eivät pysty puhumaan mistään muusta kuin henkilöistä.  Käymieni lukuisten nettikeskustelujen pohjalta olen pannut merkille, että kyseinen keskustelijatyyppi on luullakseni jokseenkin kaikilla foorumeilla yleisin pitkiä keskusteluja käyvä käyttäjä.  Tässä keskustelijatyypissä on sellainen ikävä piirre, että keskustelu tämän kanssa ei voi edetä mielekkäästi, sillä kyseisessä keskustelijassa ei ole siihen rahkeita.  Ajattelin kirjoittaa tämän pienen kuvauksen, koska dialektisesti suuntautuneille voisi olla hyödyllistä tunnistaa tämän tyypin edustajat mahdollisimman nopeasti, jotteivät haaskaisi aikaansa silloin, kun pyrkimys on tehdä jotain muuta.

Itsensäpaljastajakeskustelija on ihminen, jolle kaikki on henkilökohtaista.  Silloinkin, kun hän on puhuvinaan asiaa, hän puhuu itsestään.  Kirjoittamalla hän paljastaa itseään mitä moninaisimmin tavoin, mutta riippumatta siitä mitä hän kirjoittaa, on kyse aina itseilmaisusta performanssitaiteena.  Tästä seuraa muutamia asioita, jotka hankaloittavat ja yleensä tekevät asiakeskustelusta mahdotonta.

Ensimmäinen on se, että asiaa kohtaan esitetty kritiikki otetaan henkilökohtaisena torjuntana tai hyökkäyksenä.  Tämä sumentaa kyvyn käsitellä asioita ja saa aikaan motiivin käsitellä viholliseksi katsotun henkilöä, josta aletaan etsiä loputtomalla kysymysvyöryllä mitä tahansa kritisoitavaa.  Jo tässä vaiheessa asiakeskustelijan esittäminen paljastuu silkaksi egoilun keppihevoseksi, mutta tunnusmerkkejä on muitakin.

Toinen tuntomerkki on se, että asiat henkilöivät keskustelijat eivät vastaa kysymyksiin.  He joko esittävät vastakysymyksen, joka ei tarkenna esitettyä kysymystä lainkaan (eikä yleensä edes liity siihen), tai sitten performoivat rivin tai useamman itseilmaisuaan, joka ei joko vastaa kysymykseen lainkaan, tai sitten alkavat käyttää sanoja itse keksimissään merkityksissä, joita eivät katso tarpeellisiksi selventää toisille.  Jos keskustelua tällöin jatkaa, se poukkoilee jatkuvasti asiasta toiseen ja sotkee sanojen merkitykset niin, että mahdollisuus kommunikaation tapahtumiseen lähenee asymptoottisesti nollaa.  Tämä on egokeskustelijalle otollinen tilanne, sillä tällöin hänen ei tarvitse myöntää puhuneensa typeriä (mitä itsekorostuksen välikappaleena esitetyt lausunnot yleensä ovat), vaan hän voi kokea taas olonsa turvalliseksi vältettyään hyökkääjän ja ego selviää kolhuitta.

Kolmas tuntomerkki on se, että keskustelua itsensä esiintuomisen keppihevosena pitävä ihminen ei yksinkertaisesti kykene käsittämään sitä, että kaikki muut eivät keskustele samalla tavalla.  Hän projisoi vastapuoleensa oman hinkunsa kaivella kaikin keinoin jotain henkilökohtaista mihin takertua, koska ei tunne mitään muuta tapaa keskustella.  Jos ainoa työkalu on vasara, vastaantulevia asioita tulee pitäneeksi varsin herkästi nauloina.  Hänelle asiakeskustelu, jossa pyritään selvittämään ja/tai ymmärtämään asioita ja näkemyksiä on kuin lentokone viidakon heimosoturille: jotain niin paljon käsityskykynsä ulkopuolista ettei tajua edes ihmetellä sitä.

Lopuksi linkki mainittujen keskustelutyylien vertailuun, joka voi olla huviksi ja/tai hyödyksi.

Cthulhu, ateistinen jumala


"He who makes a beast of himself gets rid of the pain of being a man."
 - Samuel Johnson 
Olen aina ollut melkoisen viehtynyt H. P. Lovecraftin pykäämään Cthulhu-mytologiaan, jossa kaikenlaisten kulttien jumaluudet olivat konkreettisesti ja fyysisesti olemassa mutta joilla ei ollut mitään käyttöä sellaisille inhimillisille käsitteille kuin hyvä ja paha.  Ihmisen törmäyskurssi näiden olentojen ja seuraajiensa kanssa oli varsin usein kohtalokas, ei vain ihmisen keholle vaan myös tämän psyykelle, joka joutui kohtaamaan todellisuuden mielettömyyden ja kammottavuuden.  Yksi painava syy sen vetoavuuteen oli, huolimatta siitä, että Lovecraft ei kertojana ollut kovinkaan hyvä, se, että se vahvisti maailmankuvan, jota tuolloin pidin todellisena.  Ei tosin siinä mielessä, että olisin uskonut esimerkiksi maan sisässä asuviin kosmisiin mörköihin, vaan siinä, että olimme mitätön piste keskellä mielettömien sattumusten merta eikä todellisuus piitannut hyvästä tai oikeasta mitään - sillä ei ollut persoonaa joka edes voisi hahmottaa käsitteitä.

Kyseessä on tietynlainen suuruuden teologia: koska ihminen on mitättömän pieni massiivisessa maailmankaikkeudessa ja kyvytön selviämään juuri missään siellä, tuntuu ajatus inhimillisen elämän merkityksellisyydestä kosmisella tasolla totaalisen absurdilta.  Kun galaksit syntyvät ja tuhoutuvat, eivät siinä yksittäisen planeetan pallinaamat paljon paina.  Suuressa mittakaavassa ihminen on universumille mitätön samalla tavalla kuin pölyhiukkanen ihmiselle.  Tästä seuraa, että koska ihminen on mitätön, ovat häneen liittyvät asiatkin mitättömiä, ja inhimillinen käsitys hyvästä ja pahasta yhtä lailla mitätön.  Kaikki, minkä varaan ihminen voi elämänsä rakentaa, onkin yhdentekevää.

Tällaisessa maailmankaikkeudessa vain Cthulhu-mytologian hulluin olento, Azathoth, voi olla Jumala.  Azathoth on mieletön, suunnaton kaaos, joka ei ole niinkään yli- kuin ali-inhimillinen - enemmän kasvi kuin toimija, jokin, joka ei pysty hahmottamaan kuin "tapahtukoon minun tahtoni" kykenemättä ymmärtämään sitäkään, mitä tahtoo hetken päästä.  Azathothin ja vähäisempiensä ansiosta ihmisyys on olemassa vain hyvän flaksin ansiosta, ja minkä tahansa kosmisen hirmun huomio saattaa nakata kyseisen olemassaolon romukoppaan minä hetkenä hyvänsä, eikä ihmiskunnasta jäisi edes sitä ympäri Saharan kaikuvaa pierua.

Lovecraftilainen maailmankuva on siihen kuiluun tuijottamista, jossa nihilismi osoittautuu todeksi.  Se ei pysty sen enempää hyväksymään ajatusta jumaluudesta, joka piittaisi hyvästä sen enempää kuin pahastakaan, puhumattakaan ihmisestä.

Kyseessä on kuitenkin massiivinen projektio, ja se toimii näin: koska edes hypoteettinen ihminen ei kykene välittämään pölyhiukkasesta, nimenomaan siksi, että pölyhiukkanen on suhteessa ihmiseen niin mitätön, ei edes hypoteettinen jumaluus voisi samasta syystä välittää ihmisestä.  Projektio sisältää oletuksen, että jumalat ovat, kosmisista mittakaavoistaan huolimatta, pohjimmiltaan samanlaisia piittaamattomia materiaalisen maailman sisäisiä pikkusieluja kuin ihminen pahimmillaan.  Se hylkää sen mahdollisuuden, että olemassa olisi minkäänlaista jumaluutta, joka ensinnäkään piittaisi ihmisistä puhumattakaan siitä, että asettaisi näitä vastuuseen teoistaan.

Cthulhulainen maailmankuva on keskittyvinään todellisuutensa kammottavuuteen, mistä syystä siihen viehtyneet mielellään ajattelevat katsovansa julmaa totuutta silmiin, samalla unohtaen sen turvallisuudentunteen, mikä seuraa siitä, ettei mitään ylempää tahoa jolle olla vastuussa mistään rikkomuksistaan ole.  Se toimii synninpäästönä vetoamalla nihilismiin, ja pieni mitätön ihminen voi elellä tehden aivan mitä huvittaa, koska loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä.

Sillä oletuksella että materialismi olisi totta, mikä voisi olla ihmisyksilölle sen parempi diili, kuin päästä romantisoimaan itseään uskalikkona, joka uskaltaa hyväksyä synkän totuuden kammottavuuden, ja samalla päästä irti niiden kulttuurien ja odotusten kahleista, jotka kasaavat ihmisen niskaan odotuksia joita tämä ei syystä tai toisesta itse välittäisi kantaa?

Vähän lainauksia, enemmän linkkejä

"Fairy tales, then, are not responsible for producing in children fear, or any of the shapes of fear; fairy tales do not give the child the idea of the evil or the ugly; that is in the child already, because it is in the world already. Fairy tales do not give the child his first idea of bogey. What fairy tales give the child is his first clear idea of the possible defeat of bogey. The baby has known the dragon intimately ever since he had an imagination. What the fairy tale provides for him is a St. George to kill the dragon. Exactly what the fairy tale does is this: it accustoms him for a series of clear pictures to the idea that these limitless terrors had a limit, that these shapeless enemies have enemies in the knights of God, that there is something in the universe more mystical than darkness, and stronger than strong fear." - G. K. Chesterton
"You don't seem to understand that you cannot lift others up if you permit them to drag you down first. The first imperative for helping others is to put yourself in a position where you are CAPABLE OF HELPING THEM. And the second imperative is to remain in that position." - Vox Day
Jaska Brown: Kulttuurirasisti
Kullervo Kalervonpoika: Monikulttuurinen vallankaappaus etenee
Mikko Niskasaari: Hallitus haluaa lisää poliisin mielivaltaa
Valkea: Demokratiaa vastaan, Demokratiaa vastaan II, Demokratia on liekeissä tänään, osa 3

Novaseeker: The Problem of Sola Scriptura for the Christian Manosphere
Roissy: Fatter, wimpier, more pathetic
Scott Locklin: The Dawn of Decadence, When Man Invented Science
Steve Sailer: Conspiracy Theorists
Vox Day: Mailvox: the shortest genre, The Diversity Gospel