Pages

Hihhuliantipatia

Uskostani huolimatta tunnen tiettyä etäisyyttä ajatukseen kristityistä ryhmänä.  Pääsyy tähän lienee se, että kuvani näistä olen muodostanut pitkälti mediassa esiintyvien stereotyyppien ja uutiskynnyksen ylittävien juttujen takia.  Se on sikäli outoa, että kokemuksellinen etäisyys on olemassa, vaikka kontaktini uskovaiseen kansanosaan ei ole juurikaan tukenut ennakkoluulojani.  Esimerkkinä mieleen nousevat muutamat lukemani kirja- ja elokuva-arvostelut, joissa teos hylätään arvottomaksi suoraan jo siksi, että siinä kiroillaan, on seksiä tai väkivaltaa ellei jopa edellisten yhdistelmiä.  Ikään kuin elämää tulisi sensuroida ja ylläpitää jotain kuvaa paratiisinkaltaisesta maailmankuvasta, jonka kosketus todellisuuteen jotenkin saastuttaisi.

Ei sillä, etteikö todellisuus sisältäisi paljon muutakin kuin seksin, väkivallan ja kiroilun, mutta kyseisiä ilmiöitä esiintyy todellisuudessa kuitenkin sen verran paljon, että niiltä, ainakin kaikilta, on suhteellisen vaikea tänä päivänä välttyä vaikka miten yrittäisi.  Mitään uutta auringon alla ei asiassa ole, kertoohan Raamattukin näistä kustakin, ja seksiä lukuunottamatta Jeesus tulee omakätisesti tuottaneeksi kahta muuta muun muassa viikunapuun kirotessaan ja piiskatessaan temppelin häpäisijät Isänsä pyhäköstä.

En todella tiedä missä määrin uskovaisten piireissä löytyy porukkaa, jotka haluavat uskotella todellisuuden olevan sellainen kuin kukkahattutädit tahtoisivat sen olevan ja missä määrin he ulossulkevat keskuudestaan ihmiset, joilla on taipumus puhua välillä tottakin.  Luultavasti erilaisia porukoita ja seurakuntia on melkoinen määrä, ja joissain taipumus esiintyy enemmän kuin toisissa, joissain mahdollisesti ei lainkaan, ja todellisuus sitten suosii niitä, jotka ovat siinä selvitäkseen.

Ymmärrän kyllä, että rappiota ihannoivaa ja nihilismiä propagoivaa kulttuuria on syytä sekä välttää että vastustaa.  Käärmeiden pesässä kun helposti alkaa käyttäytyä matelijan tavoin itsekin.  Olen vain saanut sen vaikutelman, että kategorisesti kiroilua, seksiä ja väkivaltaa kavahtavat uskovaiset ovat lakanneet näkemästä mitä sormi osoittaa keskittyessään tuijottamaan sormea itseään.  Lain kirjaimeen sokeasti nojaaminen tuppaa tekemään hallaa sen hengen noudattamiselle ja tappaa huumorintajun.

Kuitenkin enemmistö olemassaolevista uskovaisista, joiden näkemyksiä olen lukenut, ja joiden kanssa olen tekemisissä ollut, eivät sorru moiseen.  Enemmistö näistä vaikuttaa täältä katsoen kohtaavan todellisuuden paljon nöyremmin ja pitävän jalkansa paremmin maassa kuin vaihtoehtonsa.  Veikkaan silti tässä kirjoituksessa esittämälläni ja käsittelemälläni vaikutelmalla olevan paljon tekemistä sen kanssa, minkä takia nyky-yhteiskunnassa nekin, joilla ei ole suurempia antiuskonnollisia agendoja, katsovat uskovaisia jossain määrin vinoon.

Ei olisi lainkaan hullumpaa törmätä kristilliseen elokuva- tai kirja-arvostelusivustoon, joka ei sorru kukkahattuiluun, mutta osaa antaa arvonsa myös teosten moraaliselle sisällölle.

4 kommenttia:

IDA kirjoitti...

http://old.usccb.org/movies/movieall.shtml

:D

En ole lukenut, mutta pakko olla puhdasta asiaa, kun kerran piispainneuvoston sivuilla on.

Wilberi kirjoitti...

Kirkko elää loppunsa aikoja. Siitä on tullut lähes pelkästään sosiaalinen laitos, joka tuntuu olevan enemmän huolissaan taloudestaan ja kansalaisten mielistelystä, kuin hengellisestä työstä. Ylipäätään kristinuskosta on tullut enemmän pelottavaa taikauskoa; uskoa, jonka se oli määrä syrjäyttää. Edellä mainittu ei tietenkään päde kaikkiin kristityiksi itseään kutsuviin, mutta itsekin koen etäisyyden olevan paikallaan, kun puhutaan kristityistä ryhmistä.

Mitä viihdepuoleen tulee, niin ongelma on enemmänkin seksin, väkivallan ja kiroilun varaan rakentuminen, kuin pelkästään niiden näkyminen esim. elokuvissa. Kotimaisissa leffoissa tarinoita on kyhätty väkivallan ja seksin varaan, jolloin lopputulos on usein oksettava ja teennäinen. Limaisia Levottomat - elokuvia tehtiin useampia, samoin Vares – leffoja. Viimeistään nähtyäni Juoppohullun päiväkirja – elokuvan trailerin alkoi näköni ja kuuloni heittää viivettä. Toki joitain helmiä mahtuu joukkoon, mutta elokuvarintamalla menee pääsääntöisesti sisällöllisesti surkeasti.

Mainittakoon vertailuna vaikka Mikko Niskasen ohjaamat Päätalo-elokuvat Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988). Loistavia tekeleitä kumpikin, joissa raudanluja kerronta ei tarvitse väkinäisiä tehoelementtejä esim. seksistä kannatellakseen tarinaa.

Anonyymi kirjoitti...

Eikös se perinteinen lisä amerikkalaisissa palikanrikkojissakin ole se päälleliimattu romanssi, sopi se itse elokuvaan eli ei.

Uuden ajan suomifilmissä se on sitten tissit, kiroilu ja seksi, ja vaikka niitä realistisena lisänä henkilökohtaisesti arvostankin niin kuten Wilberi sanoi, ei niillä kokonaista elokuvaa kannateta loppuun asti.

Tosin henkilökohtaisena huomiona kotimaan leffoissa joita olen sattunut näkemään ja osin TV-sarjoissakin ovat niiden loppuratkaisut. Jotenkin loogista, ei-päälleliimattua, tai kauhealla kiireellä tehtyä loppuratkaisua ei liian usein ole uudemmissa kotimaisissa elokuvissa nähnyt.

Varsinaisesta aiheesta sen verran, vaikka omasta raamatun selailusta on aikaa enkä ole koskaan sitä kannesta kanteen lukenut, niin oman kokemukseni perusteella yhdyn erääseen heittoon jonka joskus kuulin, eli (mm.) raamatusta tekee merkittävän teoksen jo se, ettei siitä löydy tippaakaan (lämmintä) huumoria (varmaan vahingoniloa siitä irtoaisi). Se taitaa olla vähän perusvaatimus tuon tyylisessä kirjallisuudessa.

Tupla-J kirjoitti...

Uskonnollisissa kirjoituksissa harvoin on minkään sortin huumoria - ei sitä muunkaan filosofian teoksissa paljon taideta viljellä.