Pages

Hihhuliantipatia

Uskostani huolimatta tunnen tiettyä etäisyyttä ajatukseen kristityistä ryhmänä.  Pääsyy tähän lienee se, että kuvani näistä olen muodostanut pitkälti mediassa esiintyvien stereotyyppien ja uutiskynnyksen ylittävien juttujen takia.  Se on sikäli outoa, että kokemuksellinen etäisyys on olemassa, vaikka kontaktini uskovaiseen kansanosaan ei ole juurikaan tukenut ennakkoluulojani.  Esimerkkinä mieleen nousevat muutamat lukemani kirja- ja elokuva-arvostelut, joissa teos hylätään arvottomaksi suoraan jo siksi, että siinä kiroillaan, on seksiä tai väkivaltaa ellei jopa edellisten yhdistelmiä.  Ikään kuin elämää tulisi sensuroida ja ylläpitää jotain kuvaa paratiisinkaltaisesta maailmankuvasta, jonka kosketus todellisuuteen jotenkin saastuttaisi.

Ei sillä, etteikö todellisuus sisältäisi paljon muutakin kuin seksin, väkivallan ja kiroilun, mutta kyseisiä ilmiöitä esiintyy todellisuudessa kuitenkin sen verran paljon, että niiltä, ainakin kaikilta, on suhteellisen vaikea tänä päivänä välttyä vaikka miten yrittäisi.  Mitään uutta auringon alla ei asiassa ole, kertoohan Raamattukin näistä kustakin, ja seksiä lukuunottamatta Jeesus tulee omakätisesti tuottaneeksi kahta muuta muun muassa viikunapuun kirotessaan ja piiskatessaan temppelin häpäisijät Isänsä pyhäköstä.

En todella tiedä missä määrin uskovaisten piireissä löytyy porukkaa, jotka haluavat uskotella todellisuuden olevan sellainen kuin kukkahattutädit tahtoisivat sen olevan ja missä määrin he ulossulkevat keskuudestaan ihmiset, joilla on taipumus puhua välillä tottakin.  Luultavasti erilaisia porukoita ja seurakuntia on melkoinen määrä, ja joissain taipumus esiintyy enemmän kuin toisissa, joissain mahdollisesti ei lainkaan, ja todellisuus sitten suosii niitä, jotka ovat siinä selvitäkseen.

Ymmärrän kyllä, että rappiota ihannoivaa ja nihilismiä propagoivaa kulttuuria on syytä sekä välttää että vastustaa.  Käärmeiden pesässä kun helposti alkaa käyttäytyä matelijan tavoin itsekin.  Olen vain saanut sen vaikutelman, että kategorisesti kiroilua, seksiä ja väkivaltaa kavahtavat uskovaiset ovat lakanneet näkemästä mitä sormi osoittaa keskittyessään tuijottamaan sormea itseään.  Lain kirjaimeen sokeasti nojaaminen tuppaa tekemään hallaa sen hengen noudattamiselle ja tappaa huumorintajun.

Kuitenkin enemmistö olemassaolevista uskovaisista, joiden näkemyksiä olen lukenut, ja joiden kanssa olen tekemisissä ollut, eivät sorru moiseen.  Enemmistö näistä vaikuttaa täältä katsoen kohtaavan todellisuuden paljon nöyremmin ja pitävän jalkansa paremmin maassa kuin vaihtoehtonsa.  Veikkaan silti tässä kirjoituksessa esittämälläni ja käsittelemälläni vaikutelmalla olevan paljon tekemistä sen kanssa, minkä takia nyky-yhteiskunnassa nekin, joilla ei ole suurempia antiuskonnollisia agendoja, katsovat uskovaisia jossain määrin vinoon.

Ei olisi lainkaan hullumpaa törmätä kristilliseen elokuva- tai kirja-arvostelusivustoon, joka ei sorru kukkahattuiluun, mutta osaa antaa arvonsa myös teosten moraaliselle sisällölle.

Islam vastaan rappio

En ole pitkään aikaan kirjoittanut juuri mitään islamvastaista.  Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että suhtautumiseni siihen olisi yhtään myönteisempi kuin tähänkään asti - se vain on vähemmän vaarallinen kansallemme ja sen elinvoimaisuudelle kuin länsimaiden tämänhetkiset valtaideologiat.  Koska tämän kirjoituksen funktio ei ole tehdä teologis-ideologista tutkielmaa, käsittelen suuntauksia (kulttuuri)evolutiivisesti.

Nykyisenkaltainen liberaaliksi tai suvaitsevaiseksi itseään kutsuva ideologia hylkää jokseenkin kaikki todellisuuden ilmiöt ja korvaa ne toiveajattelulla.  Tämän jälkeen, kun todellisuus ilmoittaa, että tulokset sen hylkäämisestä kääntävät sen kieltäjäänsä vastaan, suvaitsevaiset tunkevat sormet korviin, syyttävät todellisuutta rasismista, seksismistä ja homofobiasta ja tarjoavat lääkkeeksi juuri sitä, millä edellämainitut todellisuuden suorittamat kurinpalautuksetkin saatiin aikaan: lisää suvaitsevaista politiikkaa ja oikeita ratkaisuja elämässään tekevien kyykyttämistä.

Suvaitsevais-liberaali elämänkatsomus on relativismin suora seuraus: ihmisinä meistä on kiva uskotella itsellemme kaikenlaisia asioita, ja meistä on tylsää tai ikävää, jos joku muistuttaa meitä tosiasioista tai jos todellisuus itse tulee ja kaataa haihattelujemme korttitalon.  Normaalisti kuvittelisi, että tällaisesta vaiheesta pääsisi aikuiseksi varttumalla eroon, tai viimeistään siihen kuuluisaan kolmeenkymppiin päästessään, mutta tämä harvemmin koskee liikkeen ideologeja, sillä näillä saati tekemällään "työllä" ei ole mitään liitoskohtaa todellisuuteen - heidän liksansa maksetaan veroista, ei riipu kysynnästä saati tarjonnasta, eikä monokulttuurisempaa, valkoisempaa ja muusta ideologiansa vaikutuksilta eristetympää seutua kuin heidän suosimansa asuinalueet ja tuttavapiirit löydä itse pirukaan.

Käytännössä suvaitsevais-liberaalin kompleksin hedelmät ovat alituisesti vähenevä lapsiluku, jota koetetaan korvata avaamalla rajat kenen tahansa (oikean värisen) invaasiolle, alituisesti heikkenevä ellei jo miinusmerkkinen huoltosuhde, jota koetetaan korvata niistämällä pienestä tuottavasta luokasta loputtomasti rahaa irti tuottamattomien eduksi, ja nostamalla kaikki yhteiskunnallisesti ja/tai evolutiivisesti kelvottomat ratkaisut, kuten homoseksuaalisen elämäntavan valitseminen, naisten uraputket äidiksi ryhtymisen sijaan, propagoimalla sosialismia lähimmäisistä huolehtimisen nimissä sen sijaan, että edes harkittaisiin näilläkin olevan jotain tekemistä tilansa kanssa, kulutusyhteiskunnan suosiminen maksimoimalla viihdeteollisuuden ja hedonistiseen elämäntapaan kannustavan mainostamisen määrä.  Näin kylväen nännistis-lellistinen suvarikompleksi niittää sukupuuton, vararikon, moraalikadon, yhteiskunnan sisäisen epäluottamuksen ja maksimaalisen laiskuruuden unohtaen tietty nekin ongelmat seurauksineen, joista en muistanut mainita.

Entäpä sitten islam?  Miehen tahto ja sana on laki, naisen asema edellämainitun orja, moraalin sisältö vääräuskoisten kuolema ja kaiken salliminen kunhan se ajaa muslimien etuja.  Kyseessä on alueen sisäiseen etniseen kilpailuun erikoistunut uskonto, joka kukoistaa aina niin kauan kuin sen vastassa on puolustuskyvytön tai korkeintaan samanlaisella eettisellä tasolla oleva systeemi.  Se olisi ehkä paremmin kotonaan pronssikaudella lähi-idässä kuin modernissa maailmassa, minkä puolesta puhuu sekin, että kaikki vauraus, mitä ummalla löytyy, on luonnonvarojensa ansiota.  Islam on systeemi, joka ei tule oikeaoppisena toimeen minkään muun systeemin kanssa, joten se on jatkuvassa sodassa kaikkien, myös systeemiään nykyaikaan kelpoisemmaksi rukanneiden muslimien kanssa.

Islamilainen kulttuuri on tullut tunnetuksi myös ns. kunniaväkivallan ja epätasa-arvoisen oikeuskäytäntönsä takia, mutta sen puolustukseksi on sanottava, että vaikka heidän moraalissaan on barbaarisia piirteitä, niin hittovie, heillä ainakin on moraali.  Yksikään muslimiyhteiskunta ei ole kaatunut eikä tule kaatumaan ainakaan siihen, etteivät he tekisi lapsia.  Tämä on sikäli erinomaisen tärkeä asia, että siinä, missä kansakunta, vaikka ei ehkä hallinto, voi selvitä mistä tahansa muusta katastrofista, on darwin awardin koppaaminen sukupuuton kautta sen sortin virhe, jota ei voi korjata.

En ole siis kirjoittanut islamista tai islamisaatiosta pitkään aikaan siksi, että ne eivät olisi edes realistisia uhkakuvia ilman sen mahdollistavaa nimeltään suvaitsevais-liberaalia mutta tosiasiallisesti autoritaaris-sosialistista hallintopolitiikkaa.  Meillä on kalusto, miesvoima ja luullakseni kansalta kysyttäessä myös tahto nakata muslimit pihalle tai pistää nämä ruotuun milloin tahansa. Me tunnistamme aggressiivisen vihollisen ja kykenemme myös käymään sitä päin.  Sen sijaan suvaitsevais-liberaali kompleksi toimii kuin huume: se orjuuttaa, passivoi ja vierottaa todellisuudesta endorfiinin ja helppoutensa avulla, ja yhtä varmasti kuin pahimmat huumeet, tuhoaa siihen sortuneen totaalisesti.  Kirjoitan siis yhteiskuntaamme rappeuttavia ilmiöitä vastaan enemmänkin kuin sitä, mikä on yhtenä kilpailijana raunioista vasta siinä vaiheessa, kun rappio on päässyt luonnolliseen päätepisteeseensä.

Blogausavautuminen

Vuosien vieriessä sitä on nähnyt monen blogin aloittavan ja lopettavan.  Osa näistä on edelleen verkossa, mutta hiljalleen vain lakanneet kirjoittamasta, ja toiset, kuten Ilkka Kokkarisen terävät blogit, ovat lopettamisensa myötä kadonneet kuin pieru Saharaan.  Toiset taas ovat ikään kuin ajautuneet karsinaan, johon ovat pitkälti juuttuneet enemmän tai vähemmän toistamaan itseään.  Sitten on niitä, joilla varsinainen sanottava on jo sanottu, ja tyytyvät enää kommentoimaan maailman menoa.  Ei sillä, ihan hyviä kirjoituksia silläkin hyvä kirjoittaja aikaan saa.

Itsekin olen monesti miettinyt aikana, jolloin en ole keksinyt kummempaa kirjoitettavaa, että josko pistäisi pillit pussiin.  Viimeisen pari vuotta kirjoitustahtini on vähentynyt ja olen jossain määrin karsinoitunut itsekin pyöritellessäni paljon uskoon ja ateismiin keskittyneitä tekstejä.  Verratessani sitä, mitä olen vaikkapa viime vuonna kirjoitellut, ja blogin muutamaa ensimmäistä vuotta, ihmettelen, jos minulla on alkuperäisiä lukijoita jäljellä.  Välillä tulee sellainen tunne, että olisin kirjoittanut itseni nurkkaan ja ikään kuin kahlinnut itseni siihen, mitä nimimerkki Tuplis on.  Välillä taas tuntuu siltä, että kirjoitusten taso on laskenut.

Ylläolevassa on se vika, että alkujaan en kirjoittanut kirjoittaakseni hyviä tai älykkäitä tekstejä eikä nimimerkillänikään ollut minkäänlaista imagoa.  Kirjoitin vain koska minua huvitti kirjoittaa enkä oikein osannut olla kirjoittamattakaan.  Vuosien saatossa jonkinlainen imago-Tuplis on kuitenkin muotoutunut, ja pikkuhiljaa huomaamattani alkujaan omaksi huviksi rustaillut kirjoitukseni muuttuivat teksteiksi yleisölle.  Se on huono juttu, koska blogikirjoittelusta on tullut huvin sijaan taakka, ja olen ikäväkseni huomannut ajattelevani muun muassa sitä, että minulla on jokin taso, jota pitää ylläpitää. Koen jonkinlaista vastuuta lukijoilleni. Olen tehnyt nimimerkistäni roolin, joka rajoittaa kirjoitteluani, kun alkujaan nimimerkin käyttö mahdollisti vapaan kirjoittamisen.

Yksi asiaan vaikuttava tekijä varmasti on se, että nimimerkkini ei ole ollut pitkään aikaan anonyymi.  Jokseenkin kaikki tuttuni ja omaiseni voivat halutessaan tulla suoran linkin kautta blogiani plaraamaan, mikä on varmasti näkynyt ainakin tekstieni provokatiivisuuden ja sitä kautta hauskuuden vähenemisenä.  Siitä ei pääse mihinkään, että rehvakas perseily on hauskaa ja parhaimmillaan silloin, kun on vähän asiaa siellä seassa.  Säyseä asiallisuus on ehkä salonkikelpoista, mutta kuivaa.  Ero on kuin mehevällä rypäleellä ja nahistuneella rusinalla.

Toinen juttu on se, että minusta paikoitellen tuntuu, että olen pitkälti sen sanottavani sanonut, mitä tarpeen on.  Se, että olen jälkikäteen huomannut kirjoittaneeni sisällöltään lähes samanlaisen kirjoituksen kuin vuosia sitten, ei ole kovinkaan hienoa.  Seuraavaksi luutuisin käyttämään joka postauksessa ensimmäisellä kerralla hauskoja ilmaisuja kuten fair dinkum tai ihminen on ihmiselle Cthulhu.  Joko pitäisi todeta, että tärkeitä asioita olisi syytäkin toitottaa etteivät pääse unohtumaan - myöskään kirjoittajalta - tai sitten keskittyä kommentoimaan ohimeneviä asioita kuten maailman tapahtumia.

Nytkin pieni ääni sisälläni huutaa "älä nyt vaan julkaise tätä, sähän valitat tässä kuin akka" ja "mitä ne lukijatkin susta ajattelee".  Terveisiä sille äänelle vaan, että turpa kiinni mulkku, tää on mun blogi.

Identiteettinsä määrittelystä

Tulin lukaisseeksi Hyysärin kuukausiliitteestä hauskan kirjoituksen miehestä, joka väitti olevansa nainen, änkien sitten itsensä uimahallissa naisten puolelle.  Koska yksi yhteiskuntamme eniten huudetuista sloganeista on "sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio", oli tällainen tempaus vain ajan kysymys - en yhtään ihmettelisi, vaikka tämä ei olisi ensimmäinen kerta.  Ilmiö on niin hykerryttävän päätön, etten malta olla tarkastelematta sitä vähän.

Oletetaanpa, että näkemys sukupuolista vain keksintönä otettaisiin todesta.  Minkä veikkaatte olevan todennäköisyys sille, että irstaampi osa heteromiehistä löytäisi äkkiä sisällään asuvan naisen, joka mahdollistaisi miesten hyökyaallon kaikenlaisiin naisille varattuihin tiloihin, joissa nämä kekkaloivat alasti?  Minä luulisin sen olevan aika korkea, etenkin vähän päihtyneiden miesten porukoissa.  Mitään varsinaista kritiikkiä moista toimintaa kohtaan ei voisi kohdistaa, sillä jos sukupuoli on yksin kokijan päässä, voi kuka hyvänsä kokea olevansa miten nainen tahansa vaikka nyt sattuisikin asumaan 120-kiloisen, käytökseltään kourimaan taipuvaisen miehen kehossa.

Toinen juttu on tietysti se, että minkä takia rajoittaa tätä itsensämäärittelyoikeutta pelkästään sukupuoleen?  Jos mies voi kokea olevansa nainen (tai toisinpäin), eikö mies voi yhtä lailla kokea olevansa vaikkapa opossumi tai pikkulapsi?  Eivätkö lasten keskinäiset lääkärinleikit olleet ihan normaalia ja siten sallittua toimintaa?  Ja eivätkö opossumit yleensä harrasta seksiä toisten opossumien kanssa?  Kuinka voisimme siis kieltää nämä toiminnot näiltä herkiltä lapsilta ja opossumeilta, jos kerran se, mitä heidän päässään liikkuu, tai oikeammin, mitä he kokeva ja/tai väittävät päässään liikkuvan, on ainoa merkitsevä tekijä?  No emme millään.

Itsehän olen sitä mieltä, että sukupuoli on, paitsi biologinen tosiasia, myös sosiaalinen konstruktio.  Tämä tarkoittaa sitä, että odotamme miehiksi syystä tai toisesta tunnistettavien otusten käyttäytyvän tavalla, jolla miesten on soveliasta yhteiskunnassamme toimia.  Vastaavasti myös naisten tulee käyttäytyä tavalla, jolla naisten olisi yhteiskunnallisesti katsoen soveliasta toimia.  Tämä johtuu siitä, että sosiaalisessa ympäristössä merkitystä ei ole ainoastaan sillä, miten itse asiat koetaan, vaan myös sillä, miten muut asiat kokevat.

Kuka tahansa voi ryhtyä erakoksi ja kokea omassa rauhassaan olevansa miten lapsenomainen opossumi hyvänsä, mutta kun lähtee sosiaaliseen ympäristöön, joutuu sopeutumaan sen asettamiin rajoihin ja sääntöihin.  Jos siis yhteiskunta näkee ihmisen miehenä, on siinä tälle väkevä motiivi käyttäytyä kuten yhteiskunta sallii miehen käyttäytyvän ja olla astumatta kyseisestä boksista ulos.

Kuitenkaan sukupuoli ei ole yksistään sosiaalinen konstruktio, vaan se on sitä myös biologisesti.  Niin paljon kuin opossumirakas identiteettihäiriöisemme yrittäisikin, hän ei pysty perustamaan haluamansa kumppanin kanssa menestyksekästä opossumien klaania, sillä häneltä puuttuu biologiset edellytykset tuottaa opossumin kanssa jälkikasvua.  Siinä, missä sosiaalisesta sukupuolisesta konstruktiosta voi irrottautua poistumalla sosiaalisesta ympäristöstä ja siten sen vaikutusvallasta, biologiastaan ei ihminen pääse irti yrittämälläkään.  Ihmiseksi syntynyt ihmiseksi kasvaa ja tuottaa ihmisen geenejä.  Sitä ei toiveajattelu, oli se sitten ideologisesti korrekti tai oman fiiliksen mukainen, muuta.

Linkkien kolmastoista luku

Blogger Blaster: And the Strong Shall Inherit the Earth
Bruce Charlton: The extreme depravity of modern Western leaders, Deliberately misleading by choice of words is worse than outright lying
Jaska Brown: Huomio!
John Derbyshire: Arriving Late to the HBD Party
Fjordman: Is Ignorance the Reason Why People Don't Like Islam?
Heartiste: Leftoid Egocentrism
Maverick Philosopher: Morality, Religion, Law
Peter Leithart: Demonic theology
Scott Locklin: When Atheists Are A+holes
Vasarahammer: Jyväskylän puukkoisku ja sen hyödyntäminen
What's Wrong With the World: Science and abortion
Vox Day: Terminal velocity, Rabbitology

Rappion syvin olemus

Minun nähdäkseni siinä, että yliopistokoulutetut, uuden uljaan ja rajoja rikkovan kulttuurin airuet, juhlistavat Ylioppilaslehden satavuotista taivalta paskomalla housuihinsa bussissa, kiteytyy ytimekkäästi koko länsimaalaista kulttuuria turmeleva rappio.