Pages

Pimeä todellisuuskäsitys

Takkiraudan emäntä, Ruukinmatruuna, muistaa usein toistaa, että ihminen on alusta loppuun paha, ja että elämä on kärsimystä.  Sanotaanpa jälkimmäistä oikein jaloksi totuudeksikin, vaikka siinä on vaikea mitään jaloa nähdä ja se jättää valikoiden toisen puolen totuudesta kertomatta.  Näkemyksen kanssa ristiriidassa oleva todistusaineisto jää yksinkertaisesti huomiotta, joko tarkoituksella tai sitten vahingossa.  Näkemys ei kuitenkaan rajoitu kyseiseen kirjoittajaan, vaan argumentti on yleinen muodossa tai toisessa tavallisessakin elämässä: esimerkiksi jonkun iloitessa toiset puhisevat keskenään, että "Kyllähän se nyt vielä ilakoi, mutta sitten kun todellisuus iskee, muuttuu ääni kellossa".  Ikään kuin ilontunne olisi jokin todellisuudesta irrallinen illuusio.

Ilmiö esiintyy myös viihteessä: kirjan ja elokuvan hahmot ja tapahtumat maistuvat todellisilta vain silloin, kun hahmot joko rikkovat maailmassa vallitsevaa moraalikäsitystä vastaan tai sitten hyväntekijälle on tiedossa kauhea kohtalo.  Sehän on jo melkein satu, jos kirjassa on onnellinen loppu.  Kaikissa tuntemissani nykyajan televisiosarjoissa päähenkilöitä "syvennetään" poikkeuksetta lisäämällä heihin vastenmielisiä piirteitä, jotka saattavat olla sitäpaitsi syvässä ristiriidassa heidän muun moraalisen suoraselkäisyytensä kanssa.  Konsistenssi uhrataan uskottavuuden hakemiselle pahuudessa vellomisella uhraamatta ajatustakaan sille, josko se todella edes olisi uskottavaa.

Totta on, että niin historia kuin päivittäisiä tapahtumiakin kertovat uutislehdet kertovat pääsääntöisesti tragedioista, hirmuteoista, ihmisten kärsimyksistä, itsekkyydestä ja pahuudesta.  Ehkäpä syöttö on ollut niin yksipuolista ja vastaansanomatonta, että ihmiset ovat alkaneet ajatella elämän todellisen sisällön olevan pelkästään kärsimystä ja pahuutta.  Eikä sillä, etteikö siinä olisi osa tottakin: tragediat, hirmuteot, itsekkyys, kärsimys ja pahuus ovat todellisia asioita.  Mutta ovatko ne oikeasti ainoita todellisia asioita?

Vastauksen voi selvittää tarkastelemalla sitä, mitä pidetään kokemuksen todellisuuden kriteerinä.  Se typistyy aika pitkälle miksi tahansa ikäväksi kokemukseksi.  Vastaavasti taas positiivisia kokemuksia väheksytään ja niitä kutsutaan vain tunteelliseksi hölynpölyksi, josta todellisuus sitten taas ennen pitkää herättää.  Kuitenkin: mikä tekee ikävästä kokemuksesta ikävän?  No se, että se tuntuu ikävältä.  Kokemuksena se on täsmälleen yhtä todellinen kuin ilo ja onnikin.  Tämä paljastaa sen, että niiden, jotka vetoavat todellisuuteen ikävien kokemusten nimissä, ei ole missään mielessä todenmukaisempi perspektiivi, kuin niiden, joiden elämässä on myös valoa.

Ihmiselämä ei ole itsessään tragedia eikä ihminen itsessään paha.  Ihmiset tekevät valtavasti hyvää niin itselleen kuin toisilleenkin, vaikka historia ja retostelulehdet aiheesta pääsääntöisesti vaikenevatkin.  Historiaan, psykologiaan, elämässään näkemiinsä ja/tai kokemiinsa tragedioihin ja vastaaviin ilmiöihin - jotkut myös lööppeihin - todellisuuskuvansa samaistavat ihmiset turhan helposti unohtavat, että niiden painopisteessä on poikkeavasta toiminnasta kertominen, ja mitä makaaberimpi juttu, sitä enemmän siitä nostetaan meteliä.  Se on sensationaalista suhtautumista todellisuuteen - ja sensaatio tarkoittaa tuntemusta.  Jos siis kokemuksen poislukemiseen perusteena on sen herättämä tunnereaktio, olisi rehellisempää käyttää argumenttiaan molempiin suuntiin.

Se, joka näkee elämän kärsimyksenä ja ihmisen puolestaan pahuuden henkilöitymänä, ei katso todellisuutta sellaisena kuin se on.  Sen sijaan hän maalaa kaiken näkemänsä niin mustaksi kuin kykenee - peittäen ne värit, joita todellisuudessa on.  Hän kieltää ilon ja onnen itseltään ja mahdollisuuksiensa mukaan muiltakin, mitä ilmeisimmin siinä uskossa, ettei ainoakaan positiivinen kokemus jää rangaistuksetta, vaan on vain suuremman murheen airut.  Hänen maailmansa on pimeä, ja vaikka sielläkin loistaa valkeus, ei hän sitä tajua, vaan kääntyy pois.

15 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Olen tätä samaa pitkään miettinyt, ja olen hyvin paljon samaa mieltä kanssasi.

Michelange kirjoitti...

Hyvä kirjoitus.

C.S. Lewis käsitteli tätä(kin) aihetta ansiokkaasti. Siis tätä ahdistuksen ja epätoivon pitämistä perimmäisenä todellisuutena sekä ilon, armon ja Jumalan läsnäolon kokemuksia harhaisina. Tämän tasoinen nihilismi on hyvin yleistä uusateistien argumentoinnissa. Mutta tietenkin se on roskaa.

Valkea kirjoitti...

Ruukinmatruunan virhe on siinä, että hän menee nihilistisyyteen saakka negatiivisuudessaan. Totuus on jossain Tupliksen ja Ruukinmatruunan puolivälissä. Negatiiviset asiat ovat kokemuksellisesti ja emotionaalisesti voimakkaampia ja hallitsevampia kuin positiiviset asiat, ja tämä korreloi todellisuuden kanssa. Jos on astunut naulaan, on ensin poistettava naula jalasta ennenkuin pystyy nauttimaan kauniista päivästä. Tämä korreloi myös yhteiskunnan pitkän tähtäimen menestyksen kanssa. Negatiivisten asioiden estämisellä täytyy olla etusija suhteessa hyvien asioiden saavuttamiseen. Jos tämä suhde kääntyy toisinpäin, yhteiskunta tavoittelee lyhyen tähtäimen hyötyä (tai oletettua hyötyä) pitkän tähtäimen menestyksen kustannuksella. Tämä näkyy esim. liberalismin yltiöpositiivisessa ihmiskuvassa, joka mahdollistaa vakavia ongelmia aiheuttavan maahanmuuton.

Valkea kirjoitti...

Lisättäköön vielä, että antiikin viisaiden mukaan hyveiden saavuttamisessa tärkein tekijä on huonojen asioiden poistaminen, ja hyveellisyyden jalostaminen tulee vasta tämän jälkeen.

Ironmistress kirjoitti...

Tiettävästi asia todetaan Raamatussa aika moneen kertaan ja jo 1 Moos 6:ssa että ihmisen ajatukset ja pyrkimykset ovat kauttaaltaan pahat. Calvinin sanoin ihminen syntyy "k*sen ja p*skan väliin". Protestanttisen kristinuskon mukaan ihminen on läpeensä paha ja täysin turmeltunut.

Siksi mitä negatiivisempi ihmiskäsitys, sitä realistisempi se on - ja jotta voimme alkaa rakentamaan hyvää yhteiskuntaa, meidän on revittävä rikki illuusio hyvästä ja jalosta ihmisestä. Vasta kun olemme tuhonneet ihmisen kaikki luulot itsestään, voimme alkaa tehdä sille ihmisen pahuudelle jotain ja pyrkiä parempaan.

Ja paradoksaalisesti juuri tämä - negatiivinen ja nihilistinen ihmiskuva - on aikaansaanut yhden maailman parhaista yhteiskunnista.

Tuplis kirjoitti...

Im:
Tiettävästi asia todetaan Raamatussa aika moneen kertaan ja jo 1 Moos 6:ssa että ihmisen ajatukset ja pyrkimykset ovat kauttaaltaan pahat
.

Siltä osin, kuin ne eivät osu yksiin Jumalan tahdon kanssa, kyllä. Meitä ei kukaan eikä mikään estä ajattelemasta ja pyrkimästä sen toteuttamiseen.

Se on totta, että ihmisen täytyy tiedostaa vikansa, pahat tekonsa ymv. negatiiviset jutut voidakseen nousta niiden yläpuolelle. Voidakseen korjata on ensin oltava ongelma.

Mutta ihmiskäsityksen negatiivisuuden voi vetää överiksi, ja ihmisen uskominen perinpohjin pahaksi on sitä.

Tuplis kirjoitti...

Valkea,
En sanoisi totuuden olevan esittämäni näkemyksen ja ruukinmatruunalaisuuden puolivälissä, sillä en ottanut positiivisten ja negatiivisten kokemusten laajuuteen saati frekvenssiin mitään kantaa. Pointti oli se, että myös positiivisia on olemassa.

Mitä voimakkuuteen ja hallitsevuuteen tulee, niin kannattaa googlata eukatastrofi.

Valkea kirjoitti...

Kristinuskossa nihilistisen näkemyksen estää jo se, että kristinusko on pyrkimystä hyvää kohti ja pelastus. Ruukinmatruuna toistaa usein nihilististä tunnuslausetta "Ihmiset ovat p.skiaisia p.skatäytteellä ja p.skakuorrutteella". Nihilismi on maallinen näkemys, joka syntyy helposti esim. nietscheläisestä tai yleensä ateistisesta katsantokannasta. Kristinuskossa täytyy säilyttää luottamus siihen, että ihmisissä on myös jotain hyvää, joka suuntautuu Jumalaa kohti.

mm kirjoitti...

Taidan olla samassa linjassa Ruukinmatruunan kanssa. Jos oikein raamatulliseksi heittäydyn, niin sanon, että hyvää kyllä teemme, mutta emme omassa voimassamme... En osaa sanoa, miksi minulle tuo ei ole mitenkään erityisen masentava asia, vaan realismia, liekö myös inhorealismia. Se johtuu siitä, että uskon siihen, että tuota "ei-omaa-voimaa" on saatavilla. Vai onko tämä linja vain meidän peruspessimistien omaa perusporua.
Lieköhän lähtökohtana sama ihmiskäsitys, kun koen, että Saarnaaja kaikessa pessimismissään luo ainakin minulle suuria positiivisiakin oivalluksia.

Siinä olen samaa mieltä, että (muita) ihmisiä ei pitäisi katsoa vain heidän virheistään käsin.

Tiedemies kirjoitti...

En oikein ymmärrä miten ateismista syntyisi nihilismiä. Sikäli kun itse pystyn asiaa jotenkin arvioimaan, nihilismi ja negatiivisuus näyttäisi syntyvän lähinnä aivojen serotonergisen järjestelmän toiminnallisesta häiriöstä. Nihilismin voi siis todennäköisesti korjata yleensä lääkkeillä, ei siihen tarvita mitään kummallisia uskomuksia.

Ihmisellä on kaikenlaisia negatiivisia ajatuksia, jotka syntyvät paljolti "itsestään". Esimerkiksi ihmisellä on vahva tarve intentionaalisuuden näkemiseen asioissa. Tämä on aivan perustavanlaatuinen ja verifioitu psykologinen ilmiö. Kun ihminen kokee jotakin vaarallista tai epämiellyttävää, hän pyrkii selittämään sen intentiolla jos se on mahdollista. Jos se ei ole mahdollista, selitys saattaa olla peräti paranoidi, tyyliin, jos tulva tai maanjäristys vie kodin, niin "maailmankaikkeudella on jotain minua vastaan".

Näillä näkemyksillä uumoilen olevan jokin ihan fysiologinen yhteys. Ihminen alkaa uskoa että ihminen on läpeensä paha, jos attribuutio toimii niin, että kaikki paha selittyy pahoilla intentioilla.

Suurin osa tavallisesta arjesta on itsessään melko mitäänsanomatonta, ja vain ihmisen tulkinta ja arkiselle kokemuksella antamat merkitykset tekevät siitä miellyttävää tai epämiellyttävää. Jos pääsääntöisesti kaikki on latteaa tai epämiellyttävää silloinkin kun mitään selkeästi sosiaalisesti, fysiologisesti, tms tavalla negatiivista ei tapahdu, niin kannattaa harkita masennuslääkitystä. Sitä ennen toki kannattaa kokeilla ruokavalion tarkastamista, liiallinen sokereiden syöminen, huonot proteiinit, liian vähäinen kuitujen saanti, b-vitamiinien puutos, jne voivat mikä tahansa tuottaa epätasapainoa. Lisäksi kannattaa harrastaa aktiivisesti liikuntaa.

Kroppa nyt vaan on rakentunut niin, että sitä täytyy huoltaa jatkuvasti. Jos se alkaa pragata, tulee kaikenlaisia tällaisia kelaamisia vaikka asiat olisivatkin ihan kunnossa.

Toinen mikä on, on selection bias, eli ihmiset lukevat vaikka nyt uutisia. Koska negatiivisten uutisten uutisarvo on yleensä suuri, niin ihminen alkaa uskoa että muunlaisia ei ole. Esimerkkinä on vaikkapa työttömyys, jonka suuri osa ihmisistä uskoo suorastaan räjähtäneen käsiin koska irtisanomisuutisia on niin paljon. Todellisuudessa työllisten määrä on laskenut vain hieman, mutta esimerkiksi uusien yritysten perustamisia tai avoimia työpaikkoja ei lainkaan samaan tapaan uutisoida.

Tiedemies kirjoitti...

Kiteyttääkseni edellisen kommentin: Ei kannata tehdä filosofista kysymystä sellaisesta, mikä selittyy helposti jollakin ihan muulla.

tommi kirjoitti...

Oikeasti maailma ei ole hyvä eikä paha. Nämä ovat vain nimityksiä, joita ihmiset kiinnittävät subjektiivisesti asioihin.

Sosiaalisena eläimenä ihminen on hyväntahtoinen. Se näkyy jo siinä, ettei käytännössä mikään nosta mielialaa yhtä paljon kuin se, että on tarpeellinen ja hyödyksi lähimmäiselleen. Toisin sanoen, että on sosiaalista valuuttaa käytössä. Ystävällisyys on eräänlaista voitelua ja "tuhlausta", jolla saadaan lähimmäiset yhteistyöhön ilman kauhean raskaita vakuuksia, sanktioita ja epäluuloa.

Ilkeys eli pahantahtoisuus taas tulee käytännössä aina siitä, että ihmistä suuremmat ryhmät ja instituutiot demoralisoivat.

Tämän vuoksi kaikki onnistuneet ja houkuttelevat kulttuurit ja aatteet perustuvat individualismiin. Ne eivät tarvitse drakonisia ja pitkälle ajateltuja normeja hallitsemaan pahantekoa kun ihmiset joutuvat olemaan henkilökohtaisesti vastuussa omista valinnoistaan. Siksi karskeinkin yli-ihmisoppinut ennemmin tai myöhemmin alkaa kuunnella omantuntonsa ääntä ja ihanteellisin ja nerokkainkin kollektivistinen liike rappeutuu tyranniaksi ja välistävedoksi.

Teologioissa on tietenkin kaikkea hienoa individualismia, mutta käytännössä nykyään uskontoon houkuttelee ihmisiä pelkkä halu kollektivismiin ja oman raskaaksi koetun vastuun ja ahdistavaksi koetun valinnanvapauden menettämiseen.

Uskonnot ja vastaavat valmisteet joutuvat taistelemaan ihmisten luontaista epäluuloa vastaan. Joka ikinen terve mies tajuaa jossain sisimmässään, ettei ole aivan oikein luovuttaa vastuuta toiselle ja tehdä mitä käsketään funtsimatta itse ollenkaan. Kollektiivista saatu turva ja terve järki taistelevat keskenään.

Tämän takia kollektiivisten ideologioiden pitää luoda perustelu olemassaololleen. Se on ajatus, että maailma on sellaisenaan hyvin vaarallinen ja epäluotettava paikka. On hyvä ja suorastaan suotavaa, että kollektiivi voi murskata yksilön, koska ei ole mitään takeita siitä, mitä kukin yksilö saa päähänsä. Koska kollektivismi demoralisoi ihmisiä ja niiden puitteissa näkyy kaikenlaista epärehellisyyttä, kaunaa ja fanaattisuutta, näistä esimerkeistä luodaan tarinaa ihmisen pahuudesta ja epäluotettavuudesta. Välittämättä siitä, mikä ne lopulta aiheutti.

Anonyymi kirjoitti...

Luultavasti ihmisen käsityksiin maailman hyvyydestä ja/tai pahuudesta vaikuttavat mitä huomattavimmassa määrin ne elämänkokemukset, joita itse kullakin elämästään on. Mikäli on kulkenut koko ikänsä sitä kadun aurinkoista puolta, ei tällöin osaa sen kummemmin vastoinkäymisiäkään pelätä, kun eihän niistä mitään omakohtaista kokemustakaan ole. Tai ainakin on tällöin helppoa ajatella, että kyllähän ne asiat siitä sitten lopulta järjestyvät parhain päin, mikä voi johtaa äärimmillään jopa ns. fatalistiseen optimismiin, uskoon kaiken kääntymisestä parhain päin lähes luonnonlain vääjäämättömyydellä. Sen sijaan ns. kölin alta mennyt suhtautuu myös vastaisiin tulevaisuudennäkymiinsä huomattavasti varauksellisemmin, jopa pelonsekaisesti. Esim. läheisensä traagisesti menettänyt ei lakkaa pelkäämästä pahan ja äkillisen kuolemantapauksen toistumista lähipiirissään, täpärästi tulipalosta selvinnyt pelkää uutta tulipaloa, vakavaan auto-onnettomuuteen joutunut pelkää uutta kolaria, jne. Vaikka tällaiset pelot voivatkin sitten kasvaa jopa suhteettomiin mittoihin (ja muuttua siinä mielessä irrationaalisiksi), ei tämä silti poista sitä, että niiden perussyy (onnettomuus tms. vakava omakohtainen vastoinkäyminen) on silti ihan rationaalisesti ymmärrettävissä. Once bitten, twice shy.

Anonyymi kirjoitti...

RM on useasti toitottanut, ettei hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kiva ja että se on ollut täynnä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Lieneekö tämä vaikuttanut hänen morbidiin maailmankuvaansa ja saanut omaksumaan buddhalaisuuden, kaikista uskonnoista nihilistisimmän?

Elina Keränen kirjoitti...

Jaa-ääni Tommille:

"Oikeasti maailma ei ole hyvä eikä paha. Nämä ovat vain nimityksiä, joita ihmiset kiinnittävät subjektiivisesti asioihin."

Ruukinmatruuna harrastaa narratiivista harhaa, omien kokemusten yliarviointia ja intentionalismia, ja siksi hänen the ihmiskäsitystä koskevat tekstinsä ovat hölöhölöä.

(Vaikka niin ne tuppaavat muillakin menemään. Parempi keskittyä pasianssinpeluuseen.)