Pages

"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan..."

Otsikon lause löytyy Sananlaskujen kirjan kolmannentoista luvun lopusta, ja sen toinen puoli kuuluu: "...mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa".  Siihen on vaikea suhtautua.  Yhtäältä siksi, että yhteiskuntamme pitää kaikkea väkivaltaa absoluuttisen pahana, ja toisaalta taas siksi, että ajatus lapsensa fyysisestä kurittamisesta herättää paljon ristiriitaisia tunteita ja on helppo keksiä lukuisia syitä miksi ei todella haluaisi niin tehdä - eikä pienimpänä niistä ole lukuisat luetut lehtiartikkelit, joissa vanhemmat ovat vammauttaneet tai rampauttaneet lapsensa.  Pohdin tässä asiaa yksinomaan siksi, että se on minusta perin vaikea.

Se on totta, että yhteiskuntamme tuomitsee kaiken väkivallan, ja lapseen kohdistuvan erityisesti.  Moni tulkitsee kohdan tarkoittavan pelkästään sitä, että lapselle on hyvä pitää kuria, ja tähän on myös psykologien siunauksen saaneita keinoja.  Toiset taas katsovat sen tarkoittavan, että lasta on piestävä, persoonallisimpien mielestä jopa varmuuden vuoksi, ja sitä katsotaan karsaasti.  Minä en tiedä mikä on oikea tapa tulkita lause, mutta luulen siinä tarkoitettavan paitsi kurinpitoa, myös fyysistä kurinpalautusta tarvittaessa.

Fyysisessä kurinpidossa on se ongelma, että vanhemman tulisi olla turvallinen ja luotettava, kun taas fyysinen väkivalta harvemmin herättää kumpaakaan.  Sen sijaan psykologit ovat laajalti sitä mieltä, että se aiheuttaa traumoja ja tuottaa rikkinäisiä ihmisiä.  En tiedä missä määrin he ovat ottaneet huomioon teon ja rangaistuksen yhteyden vanhempien asettamiin sääntöihin ja niistä kiinni pitämiseen ja siihen, että konsistenssi ylipäätään, mukaanlukien näissä asioissa, tuottaa turvallisuudentunnetta ja on osoitus luotettavuudesta, vai rakentuuko traumoittavan kurinpidon käsitys yksistään mielivaltaisen pieksännän tuloksiin.  Selvää kun on, että koirastakin tulee vauhko ja hullu, jos sitä mielikseen pieksee, mutta järkevä kurinpito puolestaan tukee paitsi koiran hyvinvointia myös itsetuntoa.  Olisiko ihminen todella niin ainutlaatuinen eläin, että kurinpidon seurauksena saatu fyysinen kipu olisi tälle yksiselitteisesti pahaksi?

Yhtä lailla on selvää, että yhteiskunnassamme, jossa väkivalta, erityisesti lapsia kohtaan suunnattu väkivalta, on tuomittu lähes rasismin veroiseksi synniksi, kasvaa tänä päivänä uskomaton määrä kurittomia viikareita, eikä näiden moraalittomuudessa ja impulssikontrollin puutteessa ole mitään tavoiteltavaa.  Sen sijaan esimerkiksi minuun ja moniin muihin vähän vanhempiin ihmisiin sovellettiin kasvatuksessa myös fyysistä kurinpitoa, enkä koe sen turmelleen sen kummemmin lapsuuttani kuin aikuisuuttanikaan.  Olen siis ainakin jossain määrin fyysistä kurinpitoa puoltavalla kannalla.

On kuitenkin myös lapsia, jotka yksinkertaisesti käyttäytyvät kunnolla ilman fyysistä kurinpitoa.  Toisaalla taas on lapsia, jotka eivät todellakaan käyttäydy kunnolla - ainakaan ilman fyysistä kurinpitoa, välttämättä eivät siitä huolimattakaan.  Mitä sitten tehdä niille, jotka saisi ruotuun muutenkin kuin fyysistä kuria pitämällä?  Murskaako se heidän psyykensä ja pitäisikö heitä varjella sinänsä hyvästä syystä seuraavalta fyysiseltä kivulta?  Intuitiivisesti tähän olisi helppo vastata kyllä, mutta se nostaa mieleeni jälleen yhden ongelman.

Siinä, että ei kohtaa fyysistä kipua, tai oppii pitämään sitä itsessään pahana asiana, on sellainen ongelma, että sitä kohtaamaton ihminen alistuu sen edessä valtavasti helpommin kuin se, joka on sen jo kohdannut.  Maailma on usein kova ja varsin ruma paikka, ja se kyllä kolhii, fyysisestikin.  Toisaalta taas on vaikea kuvitella tahoa, joka voisi opettaa kohtaamaan asian lempeämmin kuin lastaan rakastavat vanhemmat.  Suututettu ulkopuolinen harvemmin on ollenkaan niin myötätuntoinen.  Varjelevasta asenteesta seuraa myös moraalinen ongelma.

Jos kipua ja kärsimystä ryhtyy pitämään pahana itsessään, ymmärtämättä, että molempia voi kokea myös hyvästä syystä, tulee niiden välttämisestä imperatiivi, joka jyrää moraalin alleen.  Tällöin kärsimystä pakeneva ja siitä eroon haluava ihminen joutuu kärsimyksen orjaksi, eikä kykene ohittamaan emotionaalista imperatiiviaan toimiakseen oikein tai välttämättä edes ottaakseen selvää, mikä oikein olisi.  Ihminen kun on aika binäärinen otus: jos kärsimystä ja pahaa yhdistää aivoissa yhtäsuuruusmerkki, sen poissaolo tai nautinto ovat varsin luonteva hyvän määritelmä sen pariksi.  Hedonismi tai kärsimysten pakeneminen ei kuitenkaan ole moraalisena ohjeena resepti kestävään yhteiskuntaan puhumattakaan sivilisaatiosta.

Entäpä kuria pitävä vanhempi ja ne loputtomat traagiset artikkelimehustelut kurinpidossa vammautuneista, jopa kuolleista lapsista?  Mielestäni on ilmeistä, että vanhempi, joka vahingoittaa lastaan pikaistuksissaan, kuten näissä tapauksissa uskoakseni aina, ei voi pitää turvallisesti saati terveellisesti kuria, koska on itsekin kuriton ja impulssiensa vietävissä.  Lapset oppivat vanhemmiltaan, ja jos vanhempi ei anna esimerkkiä itsekurista ja oikein toimimisesta, ei sitä opi lapsikaan, vaan tulokset ovat arvattavan traagisia.  Näissä tilanteissa väkivallasta pidättäytymisen on helppo kuvitella olevan pienempi paha.  Kun kurinpidon sijaan vanhempi tarjoaa sen nimissä impulsiivista väkivaltaa, oppii lapsi korkeintaan vahvimman oikeuden, tapahtui väkivalta sitten henkisesti tai fyysisesti.

Kuitenkin sekin mietityttää, että missä määrin yleistä todella on lapsen fyysinen vammautuminen vanhempien kurinpidon seurauksena?  Asiaa koskevat yksittäistapaukset jäävät helposti mieleen voimakkaan tunnelatauksensa takia, mikä saattaa hyvinkin vääristää perspektiiviä siihen suuntaan, että jokainen fyysinen kurinpidollinen teko assosioituu tenavan mielivaltaiseen telomiseen sorkkaraudalla, vaikka järkevästi ajatellen todellisuus on paljon lähempänä tukkapöllyä kasvattavien sanojen saattelemana, seurauksena tietoisesta väärintekemisestä.

On kuitenkin totta, että yhteiskuntamme on vieroittanut itsensä fyysisestä väkivallasta ja keskinäisestä luottamuksesta niin voimakkaasti, että väkivalta on usein tapahtuessaan suhteetonta, silmitöntä ja ylimitoitettua.  Koska voimankäyttöä pidetään yhteiskunnallisesti absoluuttisena pahana, emme luota kehenkään, joka käyttää voimaa.  Tästä syystä käytännössä kaikissa länsimaalaisissa ihmissuhteissa fyysinen kurinpito yhdistetään vääryyteen ja sitä kautta epäluotettavuuteen.  Pelkäämme sitä, mihin emme luota.  Ja mitä pelkäämme, emme uskalla rakastaa.  Tämä on solmu, jota en osaa avata, enkä ole ihan varma siitäkään, pitäisikö, sillä esimerkiksi se, että fyysinen väkivalta ei ole osa parisuhdetta, on pääsääntöisesti erittäin toivottava juttu.

Lopuksi mietin kysymystä Kultaisen säännön kautta: onko fyysinen kurinpito sitä, mitä haluaisin itselleni tehtävän?  Väkivaltaa kavahtava ja välttelevä ääni sisälläni, se sama, joka antaa haluaa antaa periksi henkisenkin väkivallan uhan alla, huutaa "Ei!", mutta sydämeni ääni on toista mieltä: En koe, että fyysinen kurinpito olisi ollut minulle pahaksi lapsena, enkä koe sen olevan minulle pahaksi nytkään.  On hetkiä, joina ansaitsisin vähintäänkin opettavaisen avokämmenen, ja tiedän, että kokemuksesta viisastuessani osaisin olla siitä kiitollinen, vailla minkäänlaista masokismia.

7 kommenttia:

Anne Tammelin kirjoitti...

Joku totesi toisessa keskustelussa, että 'Emmehän me kurita aikuisiakaan fyysisesti, joten miksi toimisimme toisin lasten kanssa'.

Mutta lapset eivät ole aikuisia. Eikös eläinmaailmassa pentuja komenneta murahduksella tai ohjata pienellä näykkäyksellä? Ovatko ihmispennut niin erilaisia??

Itse muistan isäni antaneen minulle luunappeja ja tukkapöllyjä. Niistä ei jäänyt katkeraa muistoa ja suurimman osan kohdalla uskon ansaitseeni ne. Isäni tosin ei koskaan ymmärtänyt, että hän olisi saanut minut toimimaan "oikein", kun olisi pyytänyt kohteliaasti eikä käskenyt. Äitini taas ymmärsi, eikä koskaan "kurittanut", kun sille ei ollut tarvetta. Eli olivatko isän luunapit lopulta sitten täysin tarpeettomia... en osaa oikeasti sanoa.

Heikomman suojelu on tärkeä asia. Jos lakiin määriteltäisiin oikeus lapsen lievään "muljutukseen", niin olisiko sekään hyvä? Ehkä ei kuitenkaan. :)





Wilderama kirjoitti...

Tässä pari lausetta itse Sanasta. Ei lisättävää.

"Poikani, älä pidä Herran kuritusta halpana äläkä kyllästy hänen rangaistukseensa; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee, niinkuin isä poikaa, joka hänelle rakas on" (Snl. 3:11-12).

"Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: 'Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa'. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia. Ja vielä: meillä oli ruumiilliset isämme kurittajina, ja heitä me kavahdimme; emmekö paljoa ennemmin olisi alamaiset henkien Isälle, että eläisimme? Sillä nuo kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, oman ymmärryksensä mukaan, mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut" (Hebr. 12:4-11).

"Älä kiellä poikaselta kuritusta, sillä jos lyöt häntä vitsalla, säästyy hän kuolemasta. Vitsalla sinä häntä lyöt, tuonelasta hänen sielunsa pelastat" (Snl. 23:13-14).

"Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin: niin minä opin sinun käskysi" (Ps. 119:71).

"Lyököön minua vanhurskas: se on rakkautta; kurittakoon hän minua: se on öljyä minun päähäni, siitä minun pääni älköön kieltäytykö" (Ps. 141:5).

"Tietoa rakastaa, joka kuritusta rakastaa, mutta järjetön se, joka nuhdetta vihaa" (Snl. 12:1).

"Tartu kiinni kuritukseen äläkä hellitä; säilytä se, sillä se on sinun elämäsi" (Snl. 4:13).

"Joka kuritusta vieroo, pitää sielunsa halpana; mutta joka nuhdetta kuuntelee, se saa mieltä" (Snl. 15:32).

Iiro Laiho kirjoitti...

Muistan jostain lukeneeni sellaisen tulkinnan, jonka mukaan tuo ajoissa-sana on keskeinen siinä. Eli: kasvatuksessa asioihin tulee puuttua ajoissa, eikä odotella niin kauan, että asiat ovat jo päässeet todella pahaan jamaan.

Tuplis kirjoitti...

Iiro:
Varmasti totta kyllä sekin, vaikka pohdintani käsitteleekin kaikkea muuta.

Tomi kirjoitti...

Pitää muistaa, että osalle ihmisistä fyysiseen kurittamiseen liittyy seksuaalinen puoli. Sadomasokismi on varsin yleistä. Nähtävästi sadomasokismi syntyy varhaislapsuudessa. Ei tiedetä kuinka vanhempien harjoittama kuritus vaikuttaa sen syntyy. Toki on sadomasokisteja, joita ei ole koskaan kuritettu lapsena.

Uskaltavatko uskovaiset ottaa sen riskin, että he kurittamalla aiheuttavat lapsen seksuaalisuuden "kieroon" kasvamisen? Varsinkin, kun useat uskovaiset tuomitsevat sadomasokismin syntiseksi perversioksi.

Jaska Brown kirjoitti...

Rohkea kirjoitus näinä noitavainojen aikoina. Kiitos.

Omilla vanhemmillani on pitkälti kolmattakymmentä jälkeläistä kolmessa sukupolvessa, joten olen nähnyt kohtuullisen läheltä aika monen perheen erilaisia kasvatusmetodeja lopputuloksineen. Itsellänikin on monta lasta. Seuraavat havainnot ovat yleismaailmallisia:

1) Lapset ovat vaadittavalta kurinpidolta erilaisia samassakin perheessä kahdella eri akselilla. Ensimmäinen akseli on tarvittavan puuttumisen määrä - harvoin vai usein. Toinen akseli on tarvittavan puuttumisen voimakkuus - yksi uskoo puolesta sanasta, toiselle vaatii tunnin otatuksen. Satunnainen lapsi sijaitsee koordinaatistossa satunnaisessa paikassa, joskin lievää korrelaatiota on havaittavissa.

2) Joka vitun teoria kasvatustieteestä lentää romukoppaan siinä vaiheessa kun läsnäolevien lasten lukumäärä ylittää läsnäolevien kasvatuksesta vastaavien aikuisten lukumäärän. Yhden lapsen kanssa pärjää vaikka millaisilla huuhaateorioilla. Mutta kun olet edes hetken yksin kahden sopivalla hetkellä yhtäaikaa hankalaksi heittäytyvän lapsen kanssa, kädet loppuvat kesken. On ollut hauskaa seurata (vähän etäämpää, eivät ole sukua) muutaman viherpiipertäjävanhemman 180 asteen teoriakäännöstä toisen lapsen syntymän jälkeen.

3) Metodit sinänsä eivät ole lopputuloksen kannalta kovin merkittäviä, ja tähän sisältyy myös ruumiillisen kurituksen käyttäminen tai käyttämättä jättäminen. Lopputuloksen kannalta merkittävimmät erot syntyvät järjestelmällisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Mikäli nämä puuttuvat, on lopputulos yleensä huono. Lapsen on tiedostettava, että tietystä teosta tulee tietynlainen rangaistus tai palkinto, ne eivät saa olla satunnaisia. Samaten tämän tulee olla kohtuullisen oikeassa suhteessa tekoon.

4) Lapset joille kaikki annetaan valmiina eivät koskaan menesty elämässään. Lapset joilta vaaditaan ja joita palkitaan työstään menestyvät lähes poikkeuksetta tasollaan. Kolmivuotias osaa poimia marjoja puskasta, viisivuotias mättää polttopuita pinoon, seitsenvuotias tiskata, yhdeksänvuotiaalle voi antaa nuoremman sisaruksen vähäksi aikaa vahdittavaksi.

Elina Keränen kirjoitti...

Fyysisessä väkivallassa ei ole olennaisinta fyysinen vammautuminen vaan psyykkiset vammat, pelko, turvallisuudentunteen menettäminen, ja sen oppiminen että vahvemmalla on mielivaltainen oikeus satuttaa. Aran lapsen elämä on ihan tarpeeksi kärsimystä etenkin koulussa, tuskin vanhempien tarvitsee sitä tarkoituksella lisätä.