Pages

Onko Jumala mulkku?

Yllättävän moni asiasta kanssani keskustellut ihminen on sitä mieltä, että Jumala, sellaisena kuin Raamattu tämän kuvaa, on joko paha tai mulkku.  Näkemyksen taustalla vaikuttavat usein sellaiset tulkinnat, että Jumala kohtelisi ihmisiä epäreilusti järjestäen yhdelle hyvää ja toiselle pahaa vailla mitään ilmeistä syytä, toisinaan näyttäen jopa rankaisevan meistä parhaita siitä, että tekevät hyvää.  Toiseksi perusteeksi esitetään usein, että kaikkivoipa voisi halutessaan poistaa kärsimyksen ja pahuuden, ja että ainoa mahdollinen motiivi olla tekemättä näin on silkka pahuus.  Tällaisten henkilöiden mielestä Jumala voi hyvinkin olla olemassa, mutta ei ansaitse palvontaa tai kannatusta.  Tarkastelen asiaa vähäsen.

Viimeisin kerta, kun törmäsin teodikeaan vetoamiseen, siinä esitettiin seuraavanlainen kuvio:
* Jumala, joka on kaikkivaltias ja kaikkitietävä mutta ei kaikkirakastava, on yksinkertaisesti m*lkku. Mistä päästään misoteismiin.
* Jumala, joka on kaikkitietävä ja kaikkirakastava, muttei kaikkivaltias, on heikko. Hän ei ole palvonnan arvoinen.
* Jumala, joka on kaikkivaltias ja kaikkirakastava mutta ei kaikkitietävä, on erehtyväinen. Sellainen jumala ei ole kunnioituksen arvoinen.
Kuviosta huomaa välittömästi, että se ei falsifioi kristinuskoa.  Tämä johtuu siitä, että Jumala, josta kristinusko opettaa, ei suinkaan ole kaikkirakastava, vaan vihaa syntiä ja pahuutta.  Tekeekö tämä hänestä mulkun?  Jos, niin se on aika hankala näkemys perusteltavaksi - pääsääntöisesti tällä kriteerillä Jumalaa mulkerona pitävä on sitä itsekin, tuomitseehan hän Jumalan nimenomaan siksi, ettei varauksetta hyväksy kaikkia ja kaikkea, eli täsmälleen samasta mitä tekee itse.  Ehkäpä kyseisen tahon mielestä Jumalan ei sovi tehdä sitä, mitä hän itse saa tehdä, muussa tapauksessa syytökseltä putoaa pohja.

Jumalaa ei siis voi nimittää mulkeroksi sen takia, että tämä kannattaa hyvää ja vastustaa pahaa.  Entäpä sitten kärsimys?  Voiko Jumalaa syyttää siitä, että maailmassa on kärsimystä?  Kärsimys, kuten kuolemakin, ovat ihmisen ensimmäisen synnin tuotoksia, mistä seuraa, että kun materiaalisen maailman, tällaisena kuin sen tunnemme, mekanismi on polkaistu käyntiin, sen mekanismit toimivat siitäkin huolimatta, että se ei aina tunnu reilulta.  Jumala on syypää mekanismin olemassaoloon, mutta ihminen siihen, että on sen vaikutuspiirissä.  Yhteyksissä, joissa näitä syytöksiä esitetään, tupataan unohtamaan Saatana, jonka houkutukseen ja sitä kautta valtaan Aatami ja Eeva lankesivat.

Siitä voi olla monta mieltä onko oikeudenmukaista rangaista tottelemattomuudesta kuolemalla.  Kuitenkin säännön ja rangaistuksen asetti absoluuttinen taho, joten sen oikeudenmukaisuutta on vähän vaikea kiistää, minkä lisäksi on pidettävä mielessä, että rikkomuksen seuraukset tehtiin tiettäväksi ennen lankeemusta.  Tällöin epäreiluudesta syyttäminen muistuttaa sellaisen lapsen reaktiota, joka kiellon ja seuraukset kuulleena lyö silti vasaralla itseään sormeen ja suuttuu sitten vanhemmilleen siitä, että kävi täsmälleen kuten he sanoivat tapahtuvan (olihan vasara vanhempien ostama).

No entäs sitten se kaikkivoipaisuus?  Otetaan lähtöoletukseksi, että Jumala pystyy mihin tahansa.  Kyseiseen mihin tahansa ei lueta loogisia ristiriitoja, kuten luoda kivi, joka on liian painava kaikkivoivan nostettavaksi - käsite on ristiriidassa itsensä kanssa eikä sillä voi olla mielekästä sisältöä.  Pystyykö Jumala poistamaan kärsimyksen ja pahuuden maailmasta? Kyllä.  Onko se mahdollista poistamatta vapaata tahtoa ja tekemättä ihmisistä tahdottomia?  Ei - jos nämä eivät voi valita väärin, valinnanvapautta missään mielekkäässä merkityksessä ei ole.  Täten havaitsemme, että pahan poistaminen ja samalla valinnanvapauden säilyttäminen on samalla tavalla loogisesti älytön yhtälö kuin kivi, joka on liian painava kaikkivoivan nostettavaksi.

Lopulta pääsemme tutkailemaan kaikkitietävyyttä.  Vanhassa testamentissa on lukuisia esimerkkejä siitä, että Jumala ei ole tiennyt kaikesta.  Hän jopa katuu sitä, että tuli luoneeksi ihmiset.  Kyllä, Jumala on erehtyväinen.  Kysymys kuuluukin: missä asioissa ja miksi?  Vastaus löytyy lähempää kuin aavistaisikaan: Jumala on halutessaan tietämätön ihmisten valinnoista.  Tällöin ihmisten valinnoilla voi olla odottamattomia ja tuskaa niin heille kuin Jumalallekin tuottavia seurauksia.  Kaikkitietävyys kaikesta tarkoittaisi sitä, että ainuttakaan valintaa ei koskaan missään tehtäisi ja että kaikki olisi predestinoitua - sekin on suorassa ristiriidassa valinnanvapauden kanssa.  Samalla huomaamme, että vaikka Jumala on tässä asiassa toisinaan erehtyväinen, ei ole mitään syytä olettaa, että tämä olisi sitä missään muussa asiassa tai etteikö voisi ottaa halutessaan selvää myös niistä asioista, joita ei kyseisellä hetkellä tiedä.

Minun nähdäkseni siis maailman pahat ja ikävät asiat ovat pitkälti suora seuraus valinnanvapaudesta, joka kuitenkin on edellytys merkitykselliselle toiminnalle ja mielekkäälle olemassaololle ylipäätään.  Minusta näyttää siltä, että hyviä syitä nimitellä Jumalaa mulkuksi ei ole.  Jos joku sellaisen tietää, kuulisin siitä mieluusti ja kokeilisin näkemyksen kestävyyttä.

Suhtautumisesta todistukseen

Minua on askarruttanut pitkän aikaa sellainen kysymys, että miten kristinuskon hylkäävä suhtautuu opetuslasten todistuksiin?  Siis niihin, joissa kerrottuihin tapahtumiin ottivat konkreettisesti osaa ja minkä totuudenmukaisuuden tähden he kuolivat.  Ottaessani asian esille kyseiset tahot vaikenevat pääsääntöisesti hyvin äkkiä, mutta jotain suhtautumistapoja olen onnistunut kaivamaan esille.  Ollessani itse ateisti olin yksinkertaisesti ajattelematta asiaa - usko ei ollut minun juttuni ja sillä sipuli.  Kysymys olisi kuitenkin ollut vaikea.

Se vastaus, jonka olisin tuolloin kaiketi antanut, ja jonka onnistuin yhdeltä esiin kaivelemaan, on, että Jeesus oli varmaankin karismaattinen vesseli, tosin ihminen vain, ja opetuslapsensa tämän kavereita, joiden mielikuvitus väritti tapahtumia ja aika kultasi muistot persoonallisella tavalla.  Näkemys on kuitenkin hyvin hutera, ellei jopa mahdoton.

Ensimmäinen ongelma syntyy siitä, että vaikka ihmiset kykenevät huijaamaan itseään uskomaan juttuja, jotka eivät ole totta, on heidän kyvyllään siihen raja.  On helppo kuvitella, että vuonna kuuskytviis ongittu viisikiloinen hauki muuttuu mehevästi asiaa muistellessa vuosikymmenien päästä kymmenkiloiseksi, ja että muistelija uskoo sen itsekin olevan varmasti totta.  Se, mitä ei ole niin helppo kuvitella, on, että kyseinen hauki olisi ampunut silmistään lasersäteitä ja solkannut saksaa.  Inhimillinen mielikuvitus ei lisää muistikuviin ihmeitä tai muuta arkitodellisuudesta poikkeavia asioita.  Niiden täytyy olla siellä valmiiksi.

Toinen ongelma näkemyksessä on, että samoista teoista ja tapahtumista kertoo useampi henkilö samansisältöisesti.  Tämä tarkoittaisi sitä, että sen lisäksi, että jostain syystä missään koskaan dokumentoimaton muistikuvan muokkautuminen tapahtuisi ei ainoastaan yhdessä vaan useammassakin mielessä, vieläpä kaikissa samanlaiseksi.  Tämä on jo toinen psykologiseksi ihmeeksi ainutlaatuisuutensa takia luokiteltava asia.

Kolmas ongelma on se, että opetuslapset kuolivat sen takia, että uskoivat kertovansa totuuden.  He siis olivat asiasta niin varmoja, että se oli tärkeämpää kuin heidän elämänsä.  Tämäkin on erittäin vaikea ymmärtää: jos heillä olisi ollut asiasta pienintäkään epäilystä, voisi kuvitella, että he ottaisivat sanojaan takaisin ja myöntäisivät ehkä liioitelleensa tai muistavansa mahdollisesti väärin.  Tämä on myös ongelma, joka tekee teorian keksitystä tarinasta eli valheesta erittäin epäuskottavan selityksen.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät usko opetuslasten joko puhuneen totta, tai sitten kuvittelevat näiden tulleen huijatuiksi, tai muuta vastaavaa.  Kumpaakaan edellämainituista selityksistä ei kuitenkaan tue ainutkaan järkevä peruste.  Käsillä olevasta todistusaineistosta voi rationaalisesti vetää vain yhden johtopäätöksen, eikä minulla ole riittävästi sokeaa uskoa sen virheellisyyteen hylätäkseni sen.

Täten kysyn mahdollisilta kristinuskoa tunnustamattomilta lukijoiltani: mikä on teidän selityksenne opetuslasten todistukselle ja miksi?  Muidenkin kommentteja pidetään luonnollisesti arvossa.

Pimeä todellisuuskäsitys

Takkiraudan emäntä, Ruukinmatruuna, muistaa usein toistaa, että ihminen on alusta loppuun paha, ja että elämä on kärsimystä.  Sanotaanpa jälkimmäistä oikein jaloksi totuudeksikin, vaikka siinä on vaikea mitään jaloa nähdä ja se jättää valikoiden toisen puolen totuudesta kertomatta.  Näkemyksen kanssa ristiriidassa oleva todistusaineisto jää yksinkertaisesti huomiotta, joko tarkoituksella tai sitten vahingossa.  Näkemys ei kuitenkaan rajoitu kyseiseen kirjoittajaan, vaan argumentti on yleinen muodossa tai toisessa tavallisessakin elämässä: esimerkiksi jonkun iloitessa toiset puhisevat keskenään, että "Kyllähän se nyt vielä ilakoi, mutta sitten kun todellisuus iskee, muuttuu ääni kellossa".  Ikään kuin ilontunne olisi jokin todellisuudesta irrallinen illuusio.

Ilmiö esiintyy myös viihteessä: kirjan ja elokuvan hahmot ja tapahtumat maistuvat todellisilta vain silloin, kun hahmot joko rikkovat maailmassa vallitsevaa moraalikäsitystä vastaan tai sitten hyväntekijälle on tiedossa kauhea kohtalo.  Sehän on jo melkein satu, jos kirjassa on onnellinen loppu.  Kaikissa tuntemissani nykyajan televisiosarjoissa päähenkilöitä "syvennetään" poikkeuksetta lisäämällä heihin vastenmielisiä piirteitä, jotka saattavat olla sitäpaitsi syvässä ristiriidassa heidän muun moraalisen suoraselkäisyytensä kanssa.  Konsistenssi uhrataan uskottavuuden hakemiselle pahuudessa vellomisella uhraamatta ajatustakaan sille, josko se todella edes olisi uskottavaa.

Totta on, että niin historia kuin päivittäisiä tapahtumiakin kertovat uutislehdet kertovat pääsääntöisesti tragedioista, hirmuteoista, ihmisten kärsimyksistä, itsekkyydestä ja pahuudesta.  Ehkäpä syöttö on ollut niin yksipuolista ja vastaansanomatonta, että ihmiset ovat alkaneet ajatella elämän todellisen sisällön olevan pelkästään kärsimystä ja pahuutta.  Eikä sillä, etteikö siinä olisi osa tottakin: tragediat, hirmuteot, itsekkyys, kärsimys ja pahuus ovat todellisia asioita.  Mutta ovatko ne oikeasti ainoita todellisia asioita?

Vastauksen voi selvittää tarkastelemalla sitä, mitä pidetään kokemuksen todellisuuden kriteerinä.  Se typistyy aika pitkälle miksi tahansa ikäväksi kokemukseksi.  Vastaavasti taas positiivisia kokemuksia väheksytään ja niitä kutsutaan vain tunteelliseksi hölynpölyksi, josta todellisuus sitten taas ennen pitkää herättää.  Kuitenkin: mikä tekee ikävästä kokemuksesta ikävän?  No se, että se tuntuu ikävältä.  Kokemuksena se on täsmälleen yhtä todellinen kuin ilo ja onnikin.  Tämä paljastaa sen, että niiden, jotka vetoavat todellisuuteen ikävien kokemusten nimissä, ei ole missään mielessä todenmukaisempi perspektiivi, kuin niiden, joiden elämässä on myös valoa.

Ihmiselämä ei ole itsessään tragedia eikä ihminen itsessään paha.  Ihmiset tekevät valtavasti hyvää niin itselleen kuin toisilleenkin, vaikka historia ja retostelulehdet aiheesta pääsääntöisesti vaikenevatkin.  Historiaan, psykologiaan, elämässään näkemiinsä ja/tai kokemiinsa tragedioihin ja vastaaviin ilmiöihin - jotkut myös lööppeihin - todellisuuskuvansa samaistavat ihmiset turhan helposti unohtavat, että niiden painopisteessä on poikkeavasta toiminnasta kertominen, ja mitä makaaberimpi juttu, sitä enemmän siitä nostetaan meteliä.  Se on sensationaalista suhtautumista todellisuuteen - ja sensaatio tarkoittaa tuntemusta.  Jos siis kokemuksen poislukemiseen perusteena on sen herättämä tunnereaktio, olisi rehellisempää käyttää argumenttiaan molempiin suuntiin.

Se, joka näkee elämän kärsimyksenä ja ihmisen puolestaan pahuuden henkilöitymänä, ei katso todellisuutta sellaisena kuin se on.  Sen sijaan hän maalaa kaiken näkemänsä niin mustaksi kuin kykenee - peittäen ne värit, joita todellisuudessa on.  Hän kieltää ilon ja onnen itseltään ja mahdollisuuksiensa mukaan muiltakin, mitä ilmeisimmin siinä uskossa, ettei ainoakaan positiivinen kokemus jää rangaistuksetta, vaan on vain suuremman murheen airut.  Hänen maailmansa on pimeä, ja vaikka sielläkin loistaa valkeus, ei hän sitä tajua, vaan kääntyy pois.

Kuoppa sotavaunujen tiellä

Osana uskontaiheista keskustelua tuli vastaan se, yllättävän yleinenkin käsitys, että ateismi ei ole uskomus tai uskosta kiinni.  Sitä tukemaan esitettiin Iron Chariotsin, ateistisen väittelywikin, artikkeli aiheesta.  Postaan tähän sen oleelliset osat:
"To be more precise about the issue of belief, consider the two possible claims one can make regarding the existence of a god:
  1. The god exists.
  2. The god does not exist.
There are two positions one can take with respect to either claim:
  1. Belief or acceptance of the claim.
  2. Disbelief or rejection of the claim.
For claim number 1 (the god exists), the theist takes the first position (belief), while the atheist takes the second (disbelief).
For claim number 2 (the god does not exist), the theist takes the second position (disbelief), while the atheist can hold either position (belief or disbelief).
Note that one may wish to consider a "third option" of simply reserving judgment. This is actually consistent with position number 2. "Disbelief" means lack of belief. If someone reserves judgment, then clearly they don't believe — and thus they disbelieve, which is position 2. In light of this, one must interpret the term "rejection of a claim" as meaning "lack of acceptance" (and thus, in a sense, only a rejection "if forced to choose right now"). In particular, the term "rejection" should not be interpreted as being based in any way on an acceptance of the opposite claim.
Therefore, atheists need not positively believe that no gods exist. Some do, and this position is often known as strong atheism. By contrast, other atheists hold that neither claim is sufficiently supported by evidence to justify acceptance, a position known as weak atheism."
Ensimmäinen väite on tosi.  Jos ihmisellä on aiheeseen kanta, on se joko se, että jumaluus tai useampi on olemassa, tai sitten se, että niitä ei ole olemassa.  Yksinkertaista asiaa monimutkaistetaan kerrostamalla siihen toinen taso, jossa esitetään mahdolliset suhtautumistavat kumpaankin vaihtoehtoon.  Koska IC käyttää numeroita, ilmaisen numeroilla esitetyt kannat järjestyksessä.  Toisen väitteen kakkosvaihtoehto sisältää kuitenkin kaksi vastausvaihtoehtoa, joista 2a tarkoittaa uskon puutetta kyseisen väitteen todenmukaisuuteen ja 2b sen hylkäämistä eli uskoa kyseisen väitteen virheellisyyteen.  Näin voimme käydä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot:

1-1: Uskoo tai hyväksyy väitteen jumalan tai jumalien olemassaolosta.  Teismi.
1-2a: Ei usko väitteen jumalan tai jumalien olemassaolosta olevan tosi, mutta ei myöskään usko sen olevan väärä.  Agnostisismi.
1-2b: Hylkää väitteen jumalan tai jumalien olemassaolosta.  Ateismi.
2-1: Uskoo tai hyväksyy väitteen, jonka mukaan jumalia ei ole olemassa.  Ateismi.
2-2a: Ei usko väitteen, jonka mukaan jumalia ei ole olemassa, olevan tosi, mutta ei myöskään usko sen olevan väärä.  Agnostisismi.
2-2b: Hylkää väitteen, jonka mukaan jumalia ei ole olemassa.  Teismi.

Täten teistejä ovat 1-1 ja 2-2b, agnostikkoja 1-2a ja 2-2a, ateisteja 1-2b ja 2-1.  Ensimmäinen edellyttää loogisesti uskoa jumaluuksien olemassaoloon, keskimmäinen ei ota niihin mitään kantaa, ja viimeinen edellyttää uskoa siihen, ettei niitä ole olemassa.  Väittäessään, että ateistin ei tarvitse uskoa, ettei jumalia ole olemassa, he ovat siis väärässä.  Ateistin ei tietenkään tarvitse väittää tietävänsä asiaa - gnostinen ateismi onkin loogisesti mahdotonta - riittää, että hän hyväksyy ateismin sisällön suoraan (2-1) tai implisiittisesti (1-2b).  Vastaavasti teistin ei tarvitse väittää tietävänsä onko jumalia olemassa, vaan riittää, että hän hyväksyy teismin sisällön suoraan (1-1) tai implisiittisesti (2-2b).

Sekä teismi että ateismi ovat uskonnollisia kantoja ja siten uskosta kiinni.  Iron Chariotsin vesselit ohjaavat vaununsa kuoppaan kuvitellessaan, että usko kummankaan väitteen todenmukaisuuteen edellyttäisi tietoa.  Kyse on uskosta, ei tiedosta, ja tässä mielessä on irrelevanttia, haluaako teismin ilmaista ateismin hylkäämisenä vai teismin hyväksymisenä tai haluaako ateismin ilmaista teismin hylkäämisenä vai ateismin hyväksymisenä - kanta on molemmissa tapauksissa yksi ja sama ja riippuvainen siitä, miten asianosainen uskoo asian olevan.

"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan..."

Otsikon lause löytyy Sananlaskujen kirjan kolmannentoista luvun lopusta, ja sen toinen puoli kuuluu: "...mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa".  Siihen on vaikea suhtautua.  Yhtäältä siksi, että yhteiskuntamme pitää kaikkea väkivaltaa absoluuttisen pahana, ja toisaalta taas siksi, että ajatus lapsensa fyysisestä kurittamisesta herättää paljon ristiriitaisia tunteita ja on helppo keksiä lukuisia syitä miksi ei todella haluaisi niin tehdä - eikä pienimpänä niistä ole lukuisat luetut lehtiartikkelit, joissa vanhemmat ovat vammauttaneet tai rampauttaneet lapsensa.  Pohdin tässä asiaa yksinomaan siksi, että se on minusta perin vaikea.

Se on totta, että yhteiskuntamme tuomitsee kaiken väkivallan, ja lapseen kohdistuvan erityisesti.  Moni tulkitsee kohdan tarkoittavan pelkästään sitä, että lapselle on hyvä pitää kuria, ja tähän on myös psykologien siunauksen saaneita keinoja.  Toiset taas katsovat sen tarkoittavan, että lasta on piestävä, persoonallisimpien mielestä jopa varmuuden vuoksi, ja sitä katsotaan karsaasti.  Minä en tiedä mikä on oikea tapa tulkita lause, mutta luulen siinä tarkoitettavan paitsi kurinpitoa, myös fyysistä kurinpalautusta tarvittaessa.

Fyysisessä kurinpidossa on se ongelma, että vanhemman tulisi olla turvallinen ja luotettava, kun taas fyysinen väkivalta harvemmin herättää kumpaakaan.  Sen sijaan psykologit ovat laajalti sitä mieltä, että se aiheuttaa traumoja ja tuottaa rikkinäisiä ihmisiä.  En tiedä missä määrin he ovat ottaneet huomioon teon ja rangaistuksen yhteyden vanhempien asettamiin sääntöihin ja niistä kiinni pitämiseen ja siihen, että konsistenssi ylipäätään, mukaanlukien näissä asioissa, tuottaa turvallisuudentunnetta ja on osoitus luotettavuudesta, vai rakentuuko traumoittavan kurinpidon käsitys yksistään mielivaltaisen pieksännän tuloksiin.  Selvää kun on, että koirastakin tulee vauhko ja hullu, jos sitä mielikseen pieksee, mutta järkevä kurinpito puolestaan tukee paitsi koiran hyvinvointia myös itsetuntoa.  Olisiko ihminen todella niin ainutlaatuinen eläin, että kurinpidon seurauksena saatu fyysinen kipu olisi tälle yksiselitteisesti pahaksi?

Yhtä lailla on selvää, että yhteiskunnassamme, jossa väkivalta, erityisesti lapsia kohtaan suunnattu väkivalta, on tuomittu lähes rasismin veroiseksi synniksi, kasvaa tänä päivänä uskomaton määrä kurittomia viikareita, eikä näiden moraalittomuudessa ja impulssikontrollin puutteessa ole mitään tavoiteltavaa.  Sen sijaan esimerkiksi minuun ja moniin muihin vähän vanhempiin ihmisiin sovellettiin kasvatuksessa myös fyysistä kurinpitoa, enkä koe sen turmelleen sen kummemmin lapsuuttani kuin aikuisuuttanikaan.  Olen siis ainakin jossain määrin fyysistä kurinpitoa puoltavalla kannalla.

On kuitenkin myös lapsia, jotka yksinkertaisesti käyttäytyvät kunnolla ilman fyysistä kurinpitoa.  Toisaalla taas on lapsia, jotka eivät todellakaan käyttäydy kunnolla - ainakaan ilman fyysistä kurinpitoa, välttämättä eivät siitä huolimattakaan.  Mitä sitten tehdä niille, jotka saisi ruotuun muutenkin kuin fyysistä kuria pitämällä?  Murskaako se heidän psyykensä ja pitäisikö heitä varjella sinänsä hyvästä syystä seuraavalta fyysiseltä kivulta?  Intuitiivisesti tähän olisi helppo vastata kyllä, mutta se nostaa mieleeni jälleen yhden ongelman.

Siinä, että ei kohtaa fyysistä kipua, tai oppii pitämään sitä itsessään pahana asiana, on sellainen ongelma, että sitä kohtaamaton ihminen alistuu sen edessä valtavasti helpommin kuin se, joka on sen jo kohdannut.  Maailma on usein kova ja varsin ruma paikka, ja se kyllä kolhii, fyysisestikin.  Toisaalta taas on vaikea kuvitella tahoa, joka voisi opettaa kohtaamaan asian lempeämmin kuin lastaan rakastavat vanhemmat.  Suututettu ulkopuolinen harvemmin on ollenkaan niin myötätuntoinen.  Varjelevasta asenteesta seuraa myös moraalinen ongelma.

Jos kipua ja kärsimystä ryhtyy pitämään pahana itsessään, ymmärtämättä, että molempia voi kokea myös hyvästä syystä, tulee niiden välttämisestä imperatiivi, joka jyrää moraalin alleen.  Tällöin kärsimystä pakeneva ja siitä eroon haluava ihminen joutuu kärsimyksen orjaksi, eikä kykene ohittamaan emotionaalista imperatiiviaan toimiakseen oikein tai välttämättä edes ottaakseen selvää, mikä oikein olisi.  Ihminen kun on aika binäärinen otus: jos kärsimystä ja pahaa yhdistää aivoissa yhtäsuuruusmerkki, sen poissaolo tai nautinto ovat varsin luonteva hyvän määritelmä sen pariksi.  Hedonismi tai kärsimysten pakeneminen ei kuitenkaan ole moraalisena ohjeena resepti kestävään yhteiskuntaan puhumattakaan sivilisaatiosta.

Entäpä kuria pitävä vanhempi ja ne loputtomat traagiset artikkelimehustelut kurinpidossa vammautuneista, jopa kuolleista lapsista?  Mielestäni on ilmeistä, että vanhempi, joka vahingoittaa lastaan pikaistuksissaan, kuten näissä tapauksissa uskoakseni aina, ei voi pitää turvallisesti saati terveellisesti kuria, koska on itsekin kuriton ja impulssiensa vietävissä.  Lapset oppivat vanhemmiltaan, ja jos vanhempi ei anna esimerkkiä itsekurista ja oikein toimimisesta, ei sitä opi lapsikaan, vaan tulokset ovat arvattavan traagisia.  Näissä tilanteissa väkivallasta pidättäytymisen on helppo kuvitella olevan pienempi paha.  Kun kurinpidon sijaan vanhempi tarjoaa sen nimissä impulsiivista väkivaltaa, oppii lapsi korkeintaan vahvimman oikeuden, tapahtui väkivalta sitten henkisesti tai fyysisesti.

Kuitenkin sekin mietityttää, että missä määrin yleistä todella on lapsen fyysinen vammautuminen vanhempien kurinpidon seurauksena?  Asiaa koskevat yksittäistapaukset jäävät helposti mieleen voimakkaan tunnelatauksensa takia, mikä saattaa hyvinkin vääristää perspektiiviä siihen suuntaan, että jokainen fyysinen kurinpidollinen teko assosioituu tenavan mielivaltaiseen telomiseen sorkkaraudalla, vaikka järkevästi ajatellen todellisuus on paljon lähempänä tukkapöllyä kasvattavien sanojen saattelemana, seurauksena tietoisesta väärintekemisestä.

On kuitenkin totta, että yhteiskuntamme on vieroittanut itsensä fyysisestä väkivallasta ja keskinäisestä luottamuksesta niin voimakkaasti, että väkivalta on usein tapahtuessaan suhteetonta, silmitöntä ja ylimitoitettua.  Koska voimankäyttöä pidetään yhteiskunnallisesti absoluuttisena pahana, emme luota kehenkään, joka käyttää voimaa.  Tästä syystä käytännössä kaikissa länsimaalaisissa ihmissuhteissa fyysinen kurinpito yhdistetään vääryyteen ja sitä kautta epäluotettavuuteen.  Pelkäämme sitä, mihin emme luota.  Ja mitä pelkäämme, emme uskalla rakastaa.  Tämä on solmu, jota en osaa avata, enkä ole ihan varma siitäkään, pitäisikö, sillä esimerkiksi se, että fyysinen väkivalta ei ole osa parisuhdetta, on pääsääntöisesti erittäin toivottava juttu.

Lopuksi mietin kysymystä Kultaisen säännön kautta: onko fyysinen kurinpito sitä, mitä haluaisin itselleni tehtävän?  Väkivaltaa kavahtava ja välttelevä ääni sisälläni, se sama, joka antaa haluaa antaa periksi henkisenkin väkivallan uhan alla, huutaa "Ei!", mutta sydämeni ääni on toista mieltä: En koe, että fyysinen kurinpito olisi ollut minulle pahaksi lapsena, enkä koe sen olevan minulle pahaksi nytkään.  On hetkiä, joina ansaitsisin vähintäänkin opettavaisen avokämmenen, ja tiedän, että kokemuksesta viisastuessani osaisin olla siitä kiitollinen, vailla minkäänlaista masokismia.

XII linkkiä

Nähtävästi linkkailen kirjoituksia toisinaan blogin, toisinaan kirjoittajan nimellä.  No, ei se mitään.  Lisäsin seuraamiini blogeihin muutaman nimen, joten uutta ja mielenkiintoista oli helppo löytää.

Pauli Vahtera: Kaikki kusettavat
reino: VPM ja sukupuolistereotypiat
Valkea: Aito kansainvälisyys

Captain Capitalism: Not Men's Fault
Gilbert Cavanaugh: The Neocowardice of Rich Lowry
Guy Somerset: Six Omens for the New Year
Le Cygne Gris: Doing More Harm than Good, Single Mom Apologia
The Maverick Philosopher: Mature Religion is Open-Ended Too: More Quest than Conclusions
The Social Pathologist: Marx and the feminine imperative.
Vox Day: Abolish the death penalty,Perceptive to a point

Agnostisismin epärehellisyydestä

Käytännössä jokainen tapaamani ateisti, jonka pitäisi koettaa näyttää kantansa rationaaliseksi, lakkaa kutsumasta itseään ateistiksi ja sanoo olevansa agnostikko.  Tämä kätevästi vapauttaa hänet tarpeesta perustella näkemystään mitenkään.  Ongelmalliseksi ja epäuskottavaksi agnostisismin kuitenkin tekee se, että kyseinen "agnostikko" elää kuin gnostinen ateisti, veisaten viis Jumalasta ja tämän tahdosta.  Se, joka uskoo, että Jumala edes voisi olla olemassa, ja/tai myöntää, ettei oikein tiedä mikä tämä on, ei suhtaudu olkia kohauttamalla tahoon, jonka tahdon rikkomisesta seuraa ikuinen kärsimys.  Täten: katsomalla, mitä hänen kätensä tekevät, sen sijaan, mitä hänen suunsa puhuu, havaitaan, että agnostikoksi itseään kutsuva ei ole sitä.

Ylipäätään pidän kyseenalaisena, voiko varsinaista agnostisismia olla kenenkään kohdalla, joka on koskaan kuullut Jumalasta.  Ilmeisen selvää on, että siihen joko uskoo tai ei usko.  Tästä kuultuaan on harvinaisen vaikeaa, ellei mahdotonta, jäädä käsitykseen, ettei tiedä uskooko.  En tiedä ainuttakaan agnostikkoa, jolle kysymys olisi missään mielessä avoin.  He eivät usko.

Pidän agnostisismia siis epärehellisenä sen takia, että yksikään itseään sellaiseksi kutsuva ei sitä ole, vaan käyttää sanaa ainoastaan savuverhona, johon pukeutumalla yrittää antaa itsestään neutraalin ja siten objektiivisen kuvan, tai jonka taakse juoksee joka kerta kun joutuisi vastatusten sen kanssa, ettei hänen uskomuksensa ole luonteeltaan yhtään vähempää uskomus kuin vastapuolenkaan.

edit 7.1.13:
Asiasta keskusteltuani tulin siihen lopputulokseen, että todellisia agnostikkoja on olemassa (siis sellaisia, joilla ei ole tarpeeksi selkeää käsitystä voidakseen todella kokea kumpaankaan suuntaan), ja että tekstini päätelmineen on väärässä.  Jätän sen kuitenkin näkyviin muistuttamaan tarpeesta suhtautua asioihin nöyrästi.

Kirjalista 2012

Listaus luonnollisesti päinvastaisessa järjestyksessä kuin ne tuli luettua.  Pari sanaa kustakin, kovin syvälliseen analyysiin ei näissä määrissä nyt taivu.  Keskustelu kirjoista ja sellaisten suosittelu erinomaisen toivottua.

Heretics - G. K. Chesterton

Chesterton ruotii aikansa (ja totta puhuen edelleen ajankohtaisia) uusia jumalankuvia, joita uskonnottomiksi itseään kutsuvat ihmiset ovat katsoneet asiakseen palvoa.

Eugenics and other evils - G. K. Chesterton

Nimi oikeastaan kertoo kirjasta kaiken oleellisen - siinä käsitellään eugeniikkaa ilmiönä, kulttuuria, jollainen sen mahdollistaa, ja ilmiöön liittyvää taikauskoa.

All Things Considered - G. K. Chesterton

Sekalaisia aiheita rehellisyydestä, politiikasta ja journalismista.  Mielenkiintoista materiaalia, osuu hämmästyttävän hyvin oikeaan niin kommunismin kuin feminisminkin hedelmistä, vaikka on reilun sata vuotta vanha.

Paradise Lost - John Milton

Kertomus siitä, kuinka Saatana, epäonnistuttuaan kapinassaan, onnistui juonimaan syntiinlankeemuksen.  Pidän merkillisenä, että nykyisin varsin moni väittää Miltonin tehneen paholaisestaan jotenkin ihailtavan hahmon, sillä mitään hyvää on hahmosta vaikea löytää.

The Year of Living Biblically - A. J. Jacobs

Erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun (agnostikko, käytännössä ateisti) juutalainen lähtee elämään raamatullisesti: hän etsii säännöt, joita noudattaa, ottaa niistä jokaisen kirjaimellisesti ymmärtämättä sen enempää niiden henkeä kuin tarkoitustakaan.  Olen useaan otteeseen lukenut väitteen, että kristinuskoa voi ymmärtää vain ymmärtämällä ensin juutalaisuutta, mutta olen tämän luettuani entistä varmempi siitä, että se on täydellinen resepti sille, joka haluaa olla ymmärtämättä kristinuskoa lainkaan.

The Gulag Archipelago - Alexander Solzhenitsyn

Yksi niistä kirjoista, jotka jokaisen tulisi lukea.  Gulag kertoo suorasanaisesti ja elävästi sekä vankileirisaariston todellisuuden että mekanismit, jotka mahdollistivat ne sekä poliittisesti että psykologisesti.  Dokumenttia värittävät kertomukset systeemin uhreista ja toisinaan myös toteuttajista tuovat eloa muuten varsin raskaaseen materiaaliin.

Baudolino - Umberto Eco

Konstantinopoliin suunnanneen ristiretken vaiheista ja sitä edeltäneistä vaiheista charmikkaan valehtelijan, Baudolinon mukaan.  Kirja on suurimmaksi osaksi historiallista fiktiota, mutta sisältää myös melkoisesti fantastisia elementtejä.  Suositellaan ihmisille, jotka pitävät aavistuksen vaativammista opuksista.

Do the Work - Steven Pressfield

Kirja demoneista ja niiden voittamisesta, tosin melko tavalla eri nimillä.  Erinomainen, lyhyt teos täynnä viisautta.  Pidän todennäköisenä, ettei lukukerta jäänyt ainoaksi.

War In Heaven - Charles Williams

Hyvisten ja pahisten taistelu Graalin maljasta on suhteellisen hyvä, mutta Williamsin teksti on varsin raskaslukuista.

Till We Have Faces - C. S. Lewis

Psykhen ja Eroksen suhteesta ulkopuolisen silmin, samoin skeptisyydestä ja uskonnollisuudesta.  Kirja tavoittaa kreikkalaisen tragedian olemuksen, kuitenkin syventäen sitä monin odottamattomin tavoin.

Into the Wild - Jon Krakauer

Dokumentti kaverista, jolla oli levottomat jalat.  Tämän omavaraisuus- ja vaellushimo tuodaan elävästi esille, kuten myös niin monien vaikeudet suhtautua moiseen puhumattakaan ymmärryksestä.

Perelandra - C. S. Lewis

Teologisen avaruustrilogian kakkososassa päähenkilö pääsee osaksi omanlaistaan toisintoa houkutuksista paratiisissa.  Persoonallisesta miljööstä huolimatta tarinan painopisteenä on inhimillinen toiminta, jonka etiikkaa käsitellään kirjassa varsin syvällisesti.  Erinomainen opus, kuten edeltäjänsäkin.

Out of the Silent Planet - C. S. Lewis

Avaruustrilogian avausosassa päästään tutkailemaan niin scifiä kuin teologiaakin, vaikka jälkimmäistä käsitelläänkin pitkälti allegorisesti.  Erilaisten inhimillisten motivaatioiden ajamat ihmiset seuraavat polkuaan ja päätyvät tekemään itsestään tiliä ulkopuoliselle taholle, jonka tarkastelussa asiat pelkistyvät ihmeesti.

Descent Into Hell - Charles Williams

Kirjan tapahtumapaikka on jonkinlainen materiaalisen ja henkisen todellisuuden yhtymäkohta, minkä lisäksi näistä jälkimmäinen sijaitsee ainakin osittain materiaalisen ajan ulkopuolella, jolloin satoja vuosia sitten kuolleet saattavat olla läsnä tässä hetkessä ja tämän hetken teot heijastua kauas menneisyyteen. Tästä hämmentävyydestä huolimatta kirja oli antoisa ja viisas. Kuriositeettina voidaan mainita myös ehkä osuvin kuvaus succubuksesta, joka vastaan on tullut. Tapa, jolla se tuhoaa uhrinsa, on erinomaisen ajankohtainen tänä päivänä.

The Little Sister - Raymond Chandler

Marlowe-dekkari.  Minä pidän Chandlerin tavasta esittää sukupuolten välisen vetovoiman ilmenemistä ja sitä, että Marlowe tekee aina kaiken oikealla tavalla.  Tarina ei ole ollenkaan hullumpi, mutta jotenkin se tulee kiehtoneeksi vielä enemmän psykoseksuaaliselta kantilta luettuna.

The Great Railway Bazaar - Paul Theroux

Matkakirja reissusta Aasiaan, sen ympäri ja takaisin, etelästä pohjoiseen.  Kertoo enemmänkin kohtaamistaan ihmisistä kuin paikoista, ja parempi niin - persoonia on moneen lähtöön ja monet mieleenpainuvia.

Shogun - James Clavell

Kun engelsmanni saapuu feodaalikauden Japaniin, alkaa tapahtua kummia.  Clavellin historiallinen fiktio ottaa luontevasti jonkin verran vapauksia, mutta samalla tuo esiin japanilaisten silloisen luonteenlaadun varjopuolet (roolipelitermein sitä voisi kutsua Lawful Eviliksi) positiivisten (niitäkin on) ohella.  Josko sitä kaivaisi esiin jatko-osan tänä vuonna.

Songs My Mother Taught Me - Marlon Brando & Robert Lindsey

Marlon Brandon (oma)elämäkerta.  Lyhyesti ilmaisten: tyyppi oli, kuten kaikki roolihahmonsakin, aina täysin väärinymmärretty kapinallinen.  Näiden lisäksi hän oli myös kikkelisankari ja kaksinaismoralisti, jolle toisten tekemät törkeydet olivat pahuutta, jota vastaan hän ritarillisesti taisteli, aina silloin, kun ei ollut tuhoamassa toisten avioliittoja.

The Rum Diary - Hunter S. Thompson

Gonzon keisarin esikoisteos sisältää ryypiskelyä ja journalismin ylistyslaulua.  Se ei ole erityisen hyvin kirjoitettu eikä myöskään erityisen hyvä, mutta tiettyä viehätysvoimaa siinä on.

Miracles - C. S. Lewis

Naturalismia, supernaturalismia, lähtökohtia ja niistä johdettua päättelyä ihmeinä tunnettuja ilmiöitä koskien.  Paljon sellaisia viisauden jyväsiä, joita todennäköisyyksiin luottava ei tule ajatelleeksi.

The Power that Preserves - Stephen Donaldson

Thomas Covenantin seikkailujen, joiden todellisuuteen hän päätti olla uskomatta, kolmas osa.  Kertomus pyörii fantastisen saagan ja niin sairautensa kuin epäuskonsakin kanssa painiskelevan mielen ympärillä, kun kekseliäästi nimetty Lord Foul kohdataan viimeistä kertaa.

Ethics of Liberty - Murray Rothbard

Nimensä mukainen teos, ja pääsääntöisesti erinomaisen lukukelpoinen opus yksilönvapauksista ja niiden takana olevista filosofisista periaatteista.  Kompastuu tökerösti puhuessaan abortista, muilta osin suositeltavaa kaikille filosofiasta ja/tai vapaudesta kiinnostuneille.

On Writing - Stephen King

Stephen Kingin kirjallisuuselämäkerta yhdessä kirjoittamista koskevien neuvojen kanssa.  Nopeasti luettu ja mielenkiintoinen.

The Illearth War - Stephen Donaldson

Kuinka ollakaan, spitaalinen antisankarimme Thomas Covenant löytää tiensä jälleen fantasiamaailmaansa, pahimmalla mahdollisella hetkellä useammassakin mielessä.  Synkkä fantasia eksistentialisine pohdintoineen jatkuu, laajentaen ja syventäen edellisen osan maailmaa.

Lord Foul's Bane - Stephen Donaldson

Thomas Covenant, spitaalisuutensa takia yhteiskunnan hylkiö Yhdysvalloista, päätyy koomaan ja sitä kautta merkilliselle matkalle fantasiamaailmaan, jonka hän tulkitsee selkouneksi ja johon suhtautuu siksi melkoisella epäuskolla.  Hän saa tietää olevansa kuin maailman sankarin ilmetty toisinto, mikä saa hänen epäilyksensä vain vahvistumaan, mutta toisaalta hän ei vaikuta pääsevän maailmasta pois, minkä takia hän joutuu tahtomattaankin osaksi tapahtumia, joiden todellisuutta kyseenalaistaa jatkuvasti.  Hahmon psykologinen kuvaus on pelottavan synkkää ja paikoin varsin vaikea ymmärtää, mutta mielenkiintoinen kirja on.

Syyttävä sormi - Agatha Christie

Neiti Marple -dekkari, jossa kyseinen hahmo tosin on varsin pienessä roolissa päähenkilön selvittäessä mahdollisesti itsemurhiakin aikaansaaneiden myllykirjeiden alkuperää.  Nautinnollista pikkupurtavaa, jonka pienet kompastelut on helppo antaa anteeksi.

Pedagogy is Politics - M.-R. Kecht (toim.)

Ainoa tenttikirja, jota viitsin tässä kommentoida, saa erikoismaininnan sen takia, että yliopistollinen koulutus tosiaan sisältää tenttimateriaalina kommunistista propagandaa.  Vastoin odotuksiani sen lukeminen oli silti hyvinkin mielenkiintoista, koska esitettyjen argumenttien ilmeiset seuraukset ja vastakysymykset vilisivät päässäni.

Askel tyhjyyteen - Agatha Christie

Uskomaan kykenemätön papin poika Bobby pääsee selvittämään outoa kuolemantapausta kohdatessaan viime hetkiään elossa olevan miehen rotkon pohjalta.  Viimeiset miehen virkkomat sanat ja mysteerin tuntu saavat miehen penkomaan tapausta, jonka poliisit kuittaavat nopeasti onnettomuutena, ja pian alkaakin vaikuttaa siltä, että onnettomuuden takana saattoi olla joku.

Uusi testamentti - Raamattu

Kristinuskon perusoppimäärän kertaus on aina viisasta.  En ole ihan kotonani vuoden 1992 käännöksessä - suomennos vaikuttaa sekularistin tekemältä eikä aina tunnu tavoittavan oikeaa sävyä saati merkitystä.

Silmarillion - J. R. R. Tolkien

Koko Keski-Maan historian Sormusten herran tapahtumiin asti kattava tiivis teos on mielenkiintoinen niin teologisesti, mytologisesti kuin historiallisestikin, vaikka onkin suurimman osan aikaa hyvin raskaslukuista.  Teos syventää Sormusten herran ja Hobitin tutuksi tekemää maailmaa valtavasti ja avaa uusia näköaloja molempiin mainitsemieni oppien lisäksi.

Nappasin välistä pois muutaman tenttikirjan, joita en katso tarpeelliseksi kommentoida kuin pyynnöstä.  En alkuvuoden jälkeen lisännyt niitä listaan lainkaan.

Erilaisuudesta

Lukiessani Takin lehden mielenkiintoisen artikkelin kommentteja, osui silmiini seuraavanlainen, ajatuksia herättävä lainaus:
"I have given my life to alleviate the sufferings of Africa. There is something that all white men who have lived here like I have must learn and know: that these individuals are a sub-race. They have neither the mental or emotional abilities to equate or share equally with white men in any functions of our civilization. I have given my life to try to bring unto them the advantages which our civilization must offer, but I have become well aware that we must retain this status: white the superior, and they the inferior. For whenever a white man seeks to live among them as their equals, they will destroy and devour him, and they will destroy all his work. And so for any existing relationship or any benefit to this people, let white men, from anywhere in the world, who would come to help Africa, remember that you must maintain this status: you the master and they the inferior, like children whom you would help or teach. Never fraternize with them as equals. Never accept them as your social equals or they will devour you. They will destroy you."
- Dr. Albert Schweitzer, Nobel laureate and humanitarian, in From My African Notebook

Minun mielestäni on mielenkiintoista, että ne, jotka kaikkein useimmin pitävät meteliä siitä, että kaikkia tulee kohdella tasa-arvoisesti, tuppaavat olemaan juuri niitä ihmisiä, jotka eivät ole tekemisissä ihmisryhmien, joille tasa-arvoa vaativat, kanssa.  Sen sijaan ne, jotka tulevat konkreettisesti tekemisiin erilaisten tilanteiden, ihmisten ja ihmisryhmien kanssa, joko sopeutuvat tai tuhoutuvat.

Koska länsimaat ovat hirttäneet itsensä suureen jumalaan Tasa-arvoon, he ovat päättäneet olla sopeutumatta ja mieluummin tuhoutuvat kuin tunnustavat tosiasiat.  Koska länsimaalaisen silmissä yksikään kulttuuri ei ole huonompi kuin heidän omansa - muun väittäminen olisi pyhän Tasa-arvon häväistys - ovat he jo lähtökohtaisesti perääntymässä kulttuurievoluution taistelussa.