Pages

Uskontoevoluutiosta

Aikoinaan lempitarinani uskontoja koskien oli tarina uskontojen evoluutiosta. Se menee osapuilleen näin: alkuihminen antoi selittämättömille asioille ja luonnonvoimille nimet, jotka sitten alkoi mieltää persooniksi ja joiden suosiota tai palveluksia yritti erilaisin keinoin havitella. Kun tämän yhdisti sieniä syöviin shamaaneihin, jotka pääsivät jättämään kemiallisesti taakseen psilosybiinin puutteesta johtuvan käsityksemme todellisuudesta, jotka sitten kertoivat retkistään jumalten maissa, ei liene ihme, että ihmislaji on pykännyt kaikenkarvaisia jumaluuksia ja erehtynyt pitämään näitä tosina. Aikojen saatossa näistä sitten syntetisoitiin uusia, kehittyneempiä käsityksiä yhdistelemisen ja kulttuurievoluution kautta, ja päädyttiin uskontoihin, jotka nyt tunnemme. Näistä sitten tieteellinen ajattelu on älykkäät ihmiset vapauttanut, ja halleluja, olemme niin paljon pidemmällä kuin ne haisevat paimentolaiset tuhansia vuosia sitten.

H. L. Mencken joskus totesi, että jotakuinkin kaikille ihmistä pidempään askarruttaneille ongelmille löytyy ratkaisu, joka on siisti, uskottava ja väärä. Ei sillä, etteikö jokin uskonto olisi voinut syntyä ja kehittyä yllämainitulla tavalla. Se vain ei selitä uskottavasti moniakaan uskontoja, ja esimerkiksi kristinuskon kohdalla se on lapsellisen helppo tunnistaa ja todistaa vääräksi.

Kristinusko kun ei perustu legendoille saati myyteille, vaan historialliseen todistusaineistoon Jumalaksi uskotun henkilön elämästä tunnettuna ajankohtana ja tunnetulla alueella. Tämä aiheuttaa yllä kuvattua uskontojen evoluutiota selitysmallia suosiville suuria hankaluuksia, koska heillä on usein kova tarve nähdä Jeesuksessa yhdistelmiä eri jumalhahmoista Horuksesta Mitraan ja niin edelleen. Historiallisen aineiston mainitseminen heille aiheuttaa helposti oikosulun ja jätetään totaalisesti huomiotta, koska Hypoteesin On Oltava Tosi.

Miksi näin? Ilmaisen kärkevän kannan, joka varmasti ärsyttää joitakuita. Motiivini ei kuitenkaan ole ärsyttää, vaan puhua totta. Tarve uskoa hypoteesi todeksi ei nimittäin tule tyhjästä. Se tulee sen sijaan tarpeesta oikeuttaa välinpitämättömyys jos ei tietoinen ja tahallinen laiminlyönti uskonnollisia näkemyksiä kohtaan - varsinkin jos ne sanovat mitään oikeasta ja väärästä. Hypoteesin on oltava tosi, koska jos se ei ole, ollaan kusessa. Tästä syystä kristinuskon erityinen asema suhteessa siihen kaikuu helposti kuuroille korville: kuulijalla on liikaa henkistä pääomaa kiinni lähtöoletuksessaan voidakseen ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne ovat. Harva haluaa vaalimansa ja itselleen jossain mielessä toimivaksi kokemansa maailmankuvan romahtavan.

Huoli Venäjästä?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on iltiksen mukaan huolissaan Venäjästä.  Syyksi tälle huolelle ilmoitetaan sikäläisen henkisen ilmapiirin yhä suurempi etääntyminen länsimaisesta valtavirrasta.  Tämä on sikäli persoonallinen huolenaihe, että nimenomaan sen takia, että Venäjä on ottanut kasvavalla volyymilla etäisyyttä länsimaalaiseen liberalismiin, en ole kyseisen maan tulevaisuudesta lainkaan huolissani.  Samaa en voi sanoa länsimaista.

Lehdessä spekuloidaan, että mainittu henkinen etäisyys saattaa hiertää länsimaiden ja Venäjän välejä.  Se voi sinänsä olla totta, mutta kyseiset välit eivät ole ainakaan sataan vuoteen olleet lämpimät kuin korupuheissa.  Venäjä ei ole riippuvainen siitä, että muut tykkäisivät heistä.  Sillä on liikaa tarjottavaa - muilla ei ole varaa yrittää kyykyttää sitä.  Oleellisin kysymys kuitenkin on: miksi ihmeessä etääntyminen länsimaalaisesta liberaaliksi kutsutusta ajattelusta olisi huolenaihe?

Länsimaalainen liberaali ajattelu on suorassa vastuussa muun muassa perheen hajoamisesta yhteiskunnan perusyksikkönä, ja isän roolin perheessä on korvannut valtio.  Tämä ei ole kustannustehokasta, eikä se tarjoa lapsille myöskään terveiden, toimivien sukupuoliroolien malleja.  Entäs Venäjällä?  Siellä on otettu voimakkaasti kantaa nimenomaan perheiden puolesta, ja viimeisen 14 vuotta venäläinen lapsiluku on noussut tasaisesti (tosin kestämättömän alhaisesta luvusta).  Länsimaissa lapsiluku on joko alle väestönkoon ylläpitävän tason tai nippa nappa sen yllä kiitos lähi-idästä ja Afrikasta tuodun maahanmuuton - parhaassa tapauksessa väestö hupenee massiivisista väestönsiirroista huolimatta.

Ylläoleva on vain yksi esimerkki siitä, miten henkinen ilmapiiri Venäjällä ja länsimaissa eroavat toisistaan.  Trendi on pitkälti kuitenkin se, että Venäjä pyrkii ajamaan venäläisten etua, länsimaat puolestaan kaikkien muiden paitsi länsimaalaisten.  Monissa länsimaissa on suorastaan rikollista edes ehdottaa ääneen, että näiden päättävien elinten olemassaolon oikeutuksen tulisi olla hallitsemansa kansan edunvalvonta.  Päinvastoin: länsimaalainen henkinen ilmapiiri edellyttää kaikkien muiden suosimista länsimaalaisten yli.

Toisin sanoen: maamme presidentti on huolissaan siitä, että venäläisillä on edelleen toimiva itsesuojeluvaisto, tervettä itsekkyyttä ja riittävästi älyä pitää julkisesti kiinni edes jonkinmoisesta moraalista.  Täsmälleen siitä syystä en ole heidän tulevaisuudestaan huolissani.

Himokkaasta katseesta

Tänään yhytin mielenkiintoisen ja hyvin selventävän huomion eräästä Raamatun kohdasta. Se oli mielenkiintoinen, koska se on joskus askarruttanut mieltäni enemmänkin, enkä ole ollut varma siitä, miten tulkita kohta kuten se pitäisi. Kyseinen kohta on Matteuksen evankeliumin 5:28, jossa Jeesus toteaa suurin piirtein, että se, joka katsoo naista himoiten, on jo sydämessään tehnyt aviorikoksen tämän kanssa. Kohta on vähän samaan tapaan pulmallinen kuin kymmenes käsky: sen voi tulkita tavalla, jolla jokainen rikkoo sitä väistämättä.

Pakkorikokseen johtava tulkinta olisi se, että toisen puoleensavetäväksi tunnistaminen olisi jo aviorikos - onhan monien mielestä sen edellytyskin se, että tuntee himoa. Ymmärrän tämän biomekaniikkaan nojaavan näkemyksen, vaikka en jaakaan sitä. Se toinen - ja kuten tänään minulle selvisi, oikea - tapa tulkita ilmaus on intentionaalinen katse. Sellainen siis, jonka takana on aikomus toteuttaa himo jos tilaisuus tulee. Mieleen nouseva esimerkki tästä on joskus Frendeissä tai jossain tv-sarjassa ollut "pettämislisenssi", jonka mukaan parisuhteesta saisi poiketa jonkun nimetyn julkkisfantasian kanssa, jos tilaisuus tulisi. Sarjassa se oli komediaa, jonka ideana oli toiveen epätodennäköisyys. Tämä kuitenkin todella olisi aviorikos sydämessä, joka ei vaatisi olemassaolonsa tueksi käytännön tekoja, ja yksi esimerkki siitä, mistä Jeesus puhui.

Siitä mieleen nousi myös sellainen huomio, että moni ylpeilee sillä, että ei ole langennut milloin mihinkin moraaliseen houkutukseen, jättäen yhden pikkuseikan mainitsematta. Kyseinen pikkuseikka on se, että hän ei ole koskaan ollut tilanteessa, jossa lankeamiselle olisi ollut ylipäätään mahdollisuus. Kun Rampe sanoo, ettei pettäisi 50-vuotiasta Esteriään naapuripöydän hemaisevan typykän kanssa, voi hänen lausuntonsa muuttua typykän todella asettuessa tarjolle. Vastaavasti Herlevin on turha leijua sillä, että ei ole koskaan ollut väkivaltainen, jos hänessä ei ole koskaan ollut miestä asettua fyysisesti vääryyttäkään vastaan. Siitä, ettei lankea siihen, mihin ei ole rahkeita langeta, tulee helppo ylpeydenaihe. Ja muun ylpeyden lailla sekin voi harhauttaa ihmisen pitämään itseään parempana kuin todella on.

Valtaistuinpeli ja nihilismi

Lukiessani G.R.R. Martinin Valtaistuinpeliä ensimmäistä kertaa olin opuksesta tulessa. Kerrankin fantasiakirja, jossa uskalletaan kyseenalaistaa lajin konventiot ja se sadunomaisuus, mikä oli aikaisemmin ollut yksi motiivini jättää genre omaan arvoonsa. Silotellun maailmankuvan sijaan Martinin teos tarjosi seksiä ja väkivaltaa kaksin käsin, minkä lisäksi se viittasi kintaalla muissa fantasiakirjoissa usein kyseenalaistamattomille moraaliarvoille. Ajattelin, että hitto vie, miten realistinen ja älykäs ote aiheeseen. Nyttemmin en ole ihan samaa mieltä.

Se, mitä erehdyin aikoinani pitämään realismina, olikin ideologista nihilismiä (koska olin itse ateisti ja metafyysinen nihilisti, on ymmärrettävää, etten huomannut näkökannan ideologisuutta). Se, että kirjan suurimmat vastoinkäymiset osuvat poikkeuksetta moraalisimpiin yksilöihin, ei ole sattumaa. Martin tunnustautui nihilistiksi jo 1970-luvulla ja julisti siinä ohessa rakkauden olevan silkka valhe. Joku tietysti voisi tähän huomauttaa, että nihilismi tarkoittaa arvotyhjiötä eikä se siten edes voi näkyä kirjoissa. Tässä on siteeksi totta, mutta jättää huomiotta erään oleellisen seikan.

Kyseinen seikka on se, että ihmisellä on taipumus pyrkiä oikeuttamaan maailmankatsomustaan. Siinä, missä nihilisti ei voi todistaa nihilismin puolesta, hän puoltaa ideologiaansa osoittamalla muiden olevan mätiä. Täten se, mikä teoriassa tarkoittaa arvotyhjiötä, tarkoittaakin käytännössä yleensä jonkin arvopohjan kääntämistä miinusmerkkiseksi. Täten löytyykin äkkiä motiivi sille, minkä takia hyvyyden ja typeryyden välille vedetään yhtäsuuruusmerkit, ja minkä takia pahan palkka on Martinilaisessa fantasiassa jotain ihan muuta kuin sanonta yleensä antaa ymmärtää.

Myönnetään, seksi ja väkivalta ovat kiinnostavia asioita, mutta kirjaa lukiessa tulee vähän kerrassaan sellainen vaikutelma, että Westeros ei edes tunne käsitettä avioseksi. Sen sijaan perversioilla ja raiskauksilla mässäillään älyttömästi. Tosin on ymmärrettävä, että kun hengellinen komponentti kielletään, alimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi jää seksi ja (väki)valta, eikä kirjoissa oikein muuta sisältöä olekaan.

Intuition vastainen tapa listiä kaikki hahmot, joista löytyy joitain positiivisia piirteitä, on myös alkushokin jälkeen nopeasti vanheneva temppu. Lopputuloksena on valitettavan nopeasti toivottomuudentäyteinen tarina, jonka päähenkilöt on kuopattu aikaa sitten, ja mielenkiinnottomat fillerit kököttävät parrasvaloissa, eikä lukija voisi näistä vähempää välittää. Herää myös kysymys siitä, minä takia kyseisessä maailmassa ylipäätään on tunnistettavissa oleva moraalikäsitys, kun jokainen sitä noudattava saa hyvin nopeasti rangaistuksensa. Jotenkin luulisi, että evoluutio karsisi sen ripeästi pois jatkosta.

Kuitenkin tämä nihilistinen fantasia kertoo jotain hyvin oleellista nihilisteistä: heille on ilmeisen tärkeää nähdä tarinoita siitä, miten korkeat standardit ja hyveet tuottavat vain turmelusta ja miten koko termille sankari annetaan huono kaiku. Tämä johtuu siitä, että nihilistit tietävät alittavansa riman ja tietävät, ettei heistä koskaan olisi sankareiksi. Voidakseen siis tuntea olonsa hyväksi nihilistin on mitätöitävä muiden hyveellisyys ja saavutukset, ja vetää nämä samaan lokaan, jossa itse lilluu. Valtaistuinpeli on, siitä huolimatta, että se on tavattoman etevästi kirjoitettu, wish fulfillment fantasy tästä aiheesta - rappioviihdettä sanan täydessä merkityksessä.

Kivoja tarinoita (feat. Tiedemies gone wild!)

Olen aikojen edetessä päätynyt tilanteeseen, jossa joudun vakavasti pohtimaan uudelleen evoluution käsitettä. Aikoinani omaksuin sen älykkään ihmisen (jollainen kovasti halusin olla) identiteettiin kuuluvana truismina enkä kokenut tarpeelliseksi - tuskin edes mahdolliseksi - kyseenalaistaa sitä. Se oli kätevä väline asioiden hahmottamiseen, nojasi suhteellisen mukavasti kausaliteettiin ja siihen nojaten oli helppo selittää kaikenlaisia tapahtumia ja käyttäytymistä. Suuri osa tätäkin blogia nojaa kyseiseen käsitteeseen kirjoitteluissaan ihmisluontoa käsitellessään. Puhun tässä evoluutiosta vähän sumeampana käsitteenä kuin darwinilainen luonnonvalinta, vaikka jälkimmäinen onkin ollut jonkinlainen lähtökohta käsityksen muodostumisessa.

En ole alan vihitty, vaan silkka ihmisen psykologiasta ja biologiasta kiinnostunut maallikko. Tietoni pohjaavat vinoon pinoon blogeja ja muutamiin kirjoihin, joista päällimmäisinä mieleen nousevat Dawkinsin Geenin itsekkyys ja Haidtin The Righteous Mind, joidenkin muiden ohella. Kritiikkini aloitan toteamalla, että mikroevoluutiota, sukupolvien muuttumista sukupolvesta toiseen, ei minulla ole mitään järkevää syytä epäillä. Näin vanhemmiten skeptisyyteni suuntautuu erityisesti kahtaalle: makroevoluution ja abiogeneesin käsitteisiin.

Ensinnäkin elottomasta materiasta elolliseksi muotoutuminen on täysi mysteeri. Kertomuksensa kyseisessä kohdassa Dawkins vain tekee uskonhypyn ja runoilee elämän synnyn tyhjästä käytännössä täysin selittämättä. Elämää ei ole saatu replikoitua elottomista materiaaleista toistaiseksi, ja rohkenen veikata, että sitä ei tapahdu myöskään siinä tulevaisuudessa, jonka kykenen mahdolliseksi kuvittelemaan. Kuitenkin on totta, että jos elämä on kehittyäkseen, on sen alettava jostain. Toistaiseksi kysymys on avoin, eikä evolutionäärisellä katsannolla ole ollut mitään vastausta kysymykseen (harvemmin suostuvat edes ottamaan asiaa puheeksi).

Makroevoluutiosta puolestaan, jossa laji muuttuisi aikojen saatossa monimutkaisemmaksi lajiksi tai toisinpäin, on yhtä vähän todistusaineistoa. Parhaat kokeet, joita asian tiimoilta on saatu aikaan, ovat jalostaneet banaanikärpäsistä toisenlaisia banaanikärpäsiä, jotka eivät kykene lisääntymään tavallisten banaanikärpästen, vaan vain oman populaationsa kesken. Joidenkin mielestä lajiutuminen on täten saavutettu ja teoria todistettu. Ongelmani asiassa on, että banaanikärpäsen muuttuminen toisenlaiseksi banaanikärpäseksi on sen verran pienen mittakaavan muutos, että sen pitäminen uskottavana todistuksena siitä, että jokin epäinhimillinen alkumöhkäle on ajan saatossa kehittynyt ihmiseksi, kysyy enemmän sokeaa uskoa kuin minulta löytyy. Jos makroevoluutiota tapahtuisi, luulisi välimuodoista olevan edes jotain fossiilista jäämistöä. Vaan kun ei ole, niin se herättää kyseenalaistamaan koko käsitteen.

Liian usein evoluutioteoriaan nojaaminen on tarinankerrontaa, jossa keksitään selityksiä elimille ja ominaisuuksille täsmälleen yhtä pitävin perustein kuin muinaiset kulttuurit keksivät tarinoita siitä, miten heidän sankarinsa koijasivat jumalilta tulen itselleen. Post hoc -rationalisoitu tarinankerronta ei ole mitään uutta, vaan sitä ovat harjoittaneet enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset aina. Minäkin, ja tulen varmasti tehneeksi niin vastakin.

Näistä juontuu myös evoluution tunnustajien maaginen suhtautuminen aikaan. Heille mitä tahansa voi tapahtua, kunhan aikaa kului riittävästi. Sitten taas, kun rupeaa miettimään niitä yksityiskohtia, kuten sitä, että miten ihmeessä silkka aika ja sukupolvien eteneminen voisi aikaansaada vaikkapa silmän? Kyseessä on julmetun monimutkainen vimpain, joka kysyy älytöntä määrää kumuloituvia samansuuntaisia "sattumia", joiden vielä kehittyessä luulisi, että elimen raakileesta on korkeintaan haittaa. Sattumanvaraise(hko)t geenimutaatiot ovat tällaisille kelvoton selitys. Samaa päättelyketjua voi soveltaa käytännössä mihin hyvänsä elimeen, ja kun näin tehdään, alkaa luonnonvalinta kuulostaa kehnolta ja älykäs suunnittelu uskottavalta selitykseltä.

Kyse ei ole siitä, että väittäisin tietäväni, miten eläinlajit ja me olemme kehittyneet. Kyse ei ole siitäkään, että väittäisin tietäväni, miten ne eivät ole kehittyneet. En tiedä. Pidän vain paradigmaattisessa asemassa olevaa evolutiiviseen tarinankerrontaan nojaavaa selitysmallia erittäin puutteellisena ja kiitos sen jälkikäteiseen rationalisointiin nojaavan luonteen takia itsessään epäluotettavana ja siten huonona selityksenä juuri millekään, mihin siihen nojaamisella koetetaan saada auktoriteettia. Ei pidä unohtaa sitä, että evoluutio ei kerro mistään mitään. Sen sijaan sen tunnustajat lausuvat sen nimen ja keksivät sitten aiheesta kivan, siistin tarinan, joka selittää kunkin asian heidän tarkoitusperiinsä sopivilla tavoilla.

Asian tiimoilta on kirjoitellut myös Fred Reed (1, 2).

Kvartaalitalous ja kestävä kehitys

Otsikon käsitteet ovat toisensa väistämättä poissulkevia käsitteitä. Jälkimmäinen pyrkii resurssien säilyttämiseen ja hyödyntämiseen siten, että myöhemmätkin sukupolvet kykenevät hyötymään niistä, ensimmäinen puolestaan pyrkii maksimoimaan käytettävistä resursseista saatavan hyödyn lyhyen ajan sisällä. Länsimaissa - mahdollisesti muuallakin - on jo pidemmän aikaa ollut vallalla jatkuvan talouskasvun ja loputtomasti nousevan tuloskäyrän ihanne, minkä ansiosta kvartaalitalous, tulosten ja tehokkuuden maksimointi on isoissa firmoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Toimitusjohtajat hyppivät firmasta toiseen ja tulospalkkiot silmissään kiiluen kuin heinäsirkkaparvet, tehden optimoinnillaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Mitenkö?

Firma on kuin voimailija. Sillä on käytettävissään rajallinen määrä resursseja niin työpanoksen kuin materiankin puolesta. Kova koutsi tai toimari voi piiskata voimailijasta irti sellaisenkin huippusuorituksen, johon tämä ei ole itsekään tiennyt yltävänsä. Seuraavana päivänä, edellisen valmentajan otettua voimailijan resursseista omansa, astuu kehiin uusi, luultavasti edellistä kalliimpi valmentaja, joka aikoo myös tuottaa huipputuloksen ja siten kiillottaa sädekehäänsä valmentajien joukossa. Ja voimailija raataa silkalla perkeleellä jos ei muu meinaa riittää. Kolmantena päivänä ovella onkin seuraava valmentaja, joka katsoo, että jos näihin on kyetty, niin kyllä hän luotsaa vielä kovempiin tuloksiin.

Normaalille tilannetta seuraavalle ihmiselle on selvää, että ennen pitkää voimailijalta loppuvat voimat, terveys, rahat tai pahimmassa tapauksessa kaikki. Kukaan ei voi loputtomiin ja lepäämättä tahkota ennätyksiä, eikä sitä tosiasiaa mikään määrä optimointia muuta. Kvartaalitalous edellyttäisi jatkuakseen loputtomia resursseja joista niistää, mutta yhdenkään firman potentiaali ei ole rajaton. Mitä tiukemmille firman suorituskyvyn virittää, sitä lyhyemmäksi jää aika, jolla se voi kyseisellä teholla toimia, ja sitä heikompi se on kestämään odottamattomia vastoinkäymisiä. Ja kun ihmisistä on kyse, voidaan olla varmoja, että viimeksimainittuja ennen pitkää tulee.

Kovat rypistykset ovat joskus tarpeen tärkeän projektin loppuunsaattamiseksi deadlineen mennessä, mutta tämän jälkeen on otettava rennommin ja kerättävä tarvittava aika resursseja, jotta voitaisiin jatkaa edes sillä teholla, jolla töitä tehtiin ennen rypistystä. Muussa tapauksessa käy niin, että ajan kanssa uusiutuvat resurssit käytetään loppuun (työntekijät sairastuvat tai lähtevät, raaka-aineet loppuvat tmv), eikä edellytyksiä minkäänlaiselle jatkolle enää ole. Voimailija saa sydärin kesken kyykyn ja rusentuu tangon alle. Kiitosta vain, valmentaja Toimitusjohtaja.

Kvartaalitaloudessa on sellainen ongelma, että sitä soveltaville tulevaisuutta ei ole olemassa pidemmän matkan päähän. Heinäsirkkatoimareilla ei ole mitään kiinteää yhteyttä firmoihin, jolle tulevat suorittamaan jouston ja kestävyyden mahdollistavan "rasvan" pois imemisen ja keholavakuntoon piiskaamisen, joten heille on täysin yhdentekevää, mitä firmalle tapahtuu sen sekunnin jälkeen kun lyhyt toimitusjohtajakausi on päättynyt.

Tuloksena on paljon nopeasti raihnaistuvia tai toimintansa lopettavia ja/tai ulkoistavia firmoja, joiden kyky tuottaa pitkällä aikavälillä mitään, edes työkykyisiä työttömiä firman kaaduttua, lähenee kiihtyvää tahtia nollaa. Ihmiset voivat huonosti, koska joutuvat jatkuvasti toimimaan ääritasolla, ja sen takia kärsivät niin fyysisistä kuin mielenterveysongelmistakin aivan toisessa mittakaavassa kuin koskaan ennen. Sairaus ei katoa oireita hoitamalla saati loputtomalla määrällä pillereitä. Siitä voi päästä vain sillä, että suhteuttaa nyt ja tulevaisuudessa käytettävissä olevat resurssit  todellisuuteen ymmärtäen, että joka päivä ei tahkota uusia ennätyksiä.

Nyhvöjen viha

Olen varma, että nyky-yhteiskunnassa aniharva on todella kohdannut todellista suuttumusta kenenkään muun kuin lapsen taholta.  Tämä on luultavasti seuraus siitä, että väkivalta ja aggressiivinen käyttäytyminen on leimattu yhteiskunnallisesti kategoriseksi pahaksi parikymmentä vuotta sen jälkeen kun sillä tuli pelastettua maamme itsenäisyys.  Miehekkään, voimallisen suuttumuksen on korvannut yhtäältä pidäkkeetön "lets hakataan porukalla joku randomi jauhelihaks" -sekoilu ja yleisemmin passiivis-aggressiivinen, suoraa kohtaamista ja konfliktia viimeiseen asti välttelevä väninä.  Nämä ovat molemmat nyhvöjen vihan ilmentymiä, kaukana siitä rakentavasta ja yleensä varsin nopeasta keinosta ilmaista suuttumusta ja oikaista vänkyrät.

On varmaan niitä, joiden mukaan on erinomaisen miehekästä käydä jonkun tuntemattoman kimppuun porukalla ja mätkiä tämä rammaksi, mutta he ovat väärässä.  Miehekkyys kun ei ole luonteeltaan destruktiivista, vaan rakentavaa.  Happyslapperit ja jengiapinat eivät onnistu tavoittamaan miehisyyttä, vaan korkeintaan eläimellisyyden (mistä eläintenystävät ainakin voivat olla monta mieltä), heittelehtien impulssiensa vietävinä kuin lapsipsykopaatit.  Voima sen enempää kuin tahtokaan eivät yksin riitä, vaan ne tarvitsevat oikean suunnan voidakseen olla miehekkäitä.

Kuitenkin tarkoitus on puhua maahanmuuttaja- ja alakulttuurivähemmistöjen aggression sijaan erityisesti nössöjen aggressiosta tai pikemminkin sen välttelystä.  Nykyään yhä laajemmalle levinnyt näkökulma on se, että mulkku saa olla mutta turpaan ei saa antaa.  Lopputuloksena on yhteiskunnallinen maksimi oman elämänsä lakimiehiä, jotka jaksavat moralisoida, vääntää, aukoa ja lässyttää typeryyksiä loputtomiin ja tekevät siten kaikkien ympäristössään olevien ihmisten elämästä sietämätöntä.  Koska ihmisistä massiivinen enemmistö tykkää olla kilttejä ja sisäistää heille opetetun moraalin, tarkoittaa tämä sitä, että ainoa sopivaksi katsottava keino puuttua näihin tosielämän trolleihin on puhua näitä vastaan eli toisin ilmaisten lisätä bensaa näiden liekkeihin.

Totuus on se, että passiivis-aggressiivinen nenän tai näppäimistön läpi änisty suolto jatkuu tasan niin kauan kuin sen annetaan jatkua.  Selkärangattomana nykyaggression sanansaattaja perääntyy, todennäköisemmin antautuu, välittömästi kun tämä kokee konkreettisten seurauksien mahdollistuvan.  Luonnollisesti sen takia, että käytännössä kaikki pelaavat sovinnaisten sääntöjen mukaan, myös näitä sosiaalisten konventioiden porsaanreikiä härskisti hyväksikäyttäviä tahoja vastaan, aniharvalla näistä on kantaväestöä kohtaan mitään sellaista kynnystä, jonka jälkeen turpa menisi kiinni.  Kummasti se assburgerin hinku aukoa päätään vain pysyy hallinnassa aina niiden tahojen ympärillä, joiden kohdalla nämä kokevat seurausten olevan mahdollisia - vaikkapa mustalaisten tai maahanmuuttajien läsnäollessa.

Monia varmasti kiinnostaa se, että mikä helvetti sitten pakottaa nyhvöt olemaan narisevia ilonpilaajia, ja vastaus tähän on yksinkertainen: koska he tietävät olevansa nyhvöjä, ja vihaavat sitä vielä enemmän kuin niitä, joihin vihaansa epäsuorasti purkavat.  Parannuskeino näiden aiheuttamaan sosiaalisen ympäristön saastuttamiseen on riittävällä volyymilla tarjoiltu isällinen avokämmen, joka toistetaan tarvittaessa (harvemmin tarvitsee).

Suomalaisille miehille tekisi hyvää kasvattaa selkäranka ja asettua puolustamaan sitä, minkä hyväksi ja oikeaksi tietävät, vaikka se onkin kyseisellä hetkellä aina vaativampi ratkaisu kuin alistuminen kaiken maailman roskasakin antisosiaalisen käytöksen edessä.  Se kun on niin, että vaikka oikea toiminta kysyy kerralla enemmän, painaa vääryyden sietäminen ja ympärillään salliminen päivästä toiseen pidemmän päälle paljon enemmän.  Se on saanut yhteiskuntamme miehet polvilleen ja murskannut liian monelta näistä selkärangan kokonaan.

Selkärangan kasvattamisen ensimmäinen askel on lakata pelkäämästä ja ottaa joskus turpaansa.

Utilitarismi ja kieli

Olen pannut merkille, että näinä päivinä valtaosa ihmisistä suhtautuu kieleen ja käsitteisiin utilitaristisesti.  He käyttävät sanoja sellaisissa merkityksissä, jotka saavat heidät kuulostamaan paremmilta kuin muuten kuulostaisivat.  Esimerkkinä tästä vaikkapa ilmaus suvaitsevaisuus, joka konventionaalisessa kielenkäytössä tarkoittaa ominaisuutta, jonka ansiosta hyväksytään sellaistenkin ilmiöiden olemassaolo, joista ei erityisemmin pidä, mutta jota käytetään tänä päivänä hyvin pitkälle nimenomaan identifikaattorina ja erottelun perusteena.  Et lukeudu suvaitsevaisiksi itseään kutsuvien ryhmään, joten sinua ei suvaita.  Sillä, että suvaitsevaisten ryhmän ulkopuolelle suljettu taho suvaitsisi konkreettisesti paljon suurempaa määrää asioita kuin suvaitsevaisuuden lipun alle asettautuneet tahot, ei ole mitään merkitystä.  Tällainen kielenkäyttö synnyttää ongelmia.

Ensimmäinen ongelma on se, että kommunikoinnista tulee vaikeampaa.  Koska sanat voivat tarkoittaa joko niiden sanakirjasta löytyviä merkityksiä tai vaihtoehtoisesti toimia identifikaattorina jollekin aivan muulle, syntyy mahdollisuus väärintulkinnalle, jota ei aikaisemmin ole ollut.  Täten kielen epämääräisyys lisääntyy ja edellyttää aina vain enemmän selittämistä säilyttääkseen edes sen selkeyden tason, mikä aikaisemmin oli itsestäänselvyys.  Ilmiön tuloksena on tilanne, jossa yksinkertaisenkin asian ilmaiseminen kysyy valtavan määrän tekstiä ja selittämistä, ellei haluta aikaansaada sanojen kasvavan monitulkintaisuuden myötä massiivista todennäköisyyttä väärintulkinnalle.

Toinen ongelma on se, että utilitaristinen suhtautuminen kielenkäyttöön tekee harjoittajastaan epärehellisen.  Valitsemalla sanat ja järkeilemällä muutaman mutkan kautta niille merkityksiä, joissa sanaa ei normaalissa kielenkäytössä käytetä, voidaan antaa itsestä harhaanjohtavan positiivinen kuva.  Koska rationalisointia käytettyjen termien takana avataan harvoin jos koskaan, havaitaan, että utilitaristin tavoite on nimenomaan harhauttaa muita.  Tämä on lyhytnäköisesti hyvä ratkaisu evolutiivisesta näkökulmasta, koska sillä saadaan toiset suhtautumaan itseen suopeammin (tai vastapuoleen negatiivisemmin) kuin todellisuudessa olisi aihetta, mutta pidemmällä tähtäimellä tuloksena on kielen baabelisoituminen siihen tilaan, jossa kommunikointi on kuin uisi puurossa: jokainen käyttää kieltä oma etu silmälläpitäen, samalla edellyttäen muilta sen normaalia käyttöä jotta kommunikointi olisi ymmärrettävää.  Tilanteesta muodostuu vangin dilemma, ja kun tilannetta ei tajuta, päädytään omaa etua tavoitellen huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen.

Edellisestä seuraa myös sellainen ongelma, että ihmiset eivät välttämättä edes huomaa suhtautuvansa kieleen utilitaristisesti, vaan ovat kuin huomaamattaan rationalisoineet itseensä ja toisiin liittyvät sanat harhaanjohtavin tavoin.  Näin he eivät valehtele vain muille vaan myös itselleen, todella esimerkiksi kuvitellen, että kun he nimittävät itseään suvaitsevaisiksi, he myös ovat sitä, mitä sana tarkoittaa.  Kun itsensä on määritellyt kielellisen kikkailun kautta kaikkea hyvää ilmentäväksi, saadaan tästä mielihyvää.  Nokkelampi saattaakin arvata, mikä on hyvänolontunteensa utilitaristiselle kielenkäytölle velkaa olevan tahon reaktio sellaiseen tahoon, joka huomauttaa tämän kielenkäytön harhaanjohtavuudesta.  Mulkkuhan se on, kun mielen pahoittaa.  Sitä, että kieltä on käytetty kommunikaation kannalta tuhoisasti, ei tule siinä vaiheessa edes ajatelleeksi (vaikka toinen kiinnittää huomionsa nimenomaan siihen), koska tunteen palo pakottaa tämän puolustautumaan.

Koska utilitaristinen suhtautuminen kieleen näinollen heikentää kieliyhteisön yhteistyökykyä ja keskinäisen kommunikaation tehokkuutta, huomataan, että se on julmetun huono idea.  Olisi hyvä idea välttää kielen sotkeminen kyseisellä metodilla, mutta sen mahdollistamiseksi tarvittaisiin kielenkäyttäjien välille keskinäinen luottamus.  Koska kielenkäytön sotkemisella pyritään nimenomaan erottelemaan omat (ns. "hyvät", riippumatta siitä mitä itse asiassa tekevät) toisista (ns. "pahoista", jälleen sama juttu) ja hyväksikäyttämään jakoon vielä kuulumattomien luottamusta, sahataan keskinäisen luottamuksen ja kasassa pysyvän kommunikaation oksaa tehokaasti.  Eri mieltä olevat tahot käyttävät sanoja eri merkityksissä, ja tämä muodostuu merkittäväksi haitaksi keskinäisen kommunikaation ja  mahdollisen pyrkimyksen sovintoon ja luottamuksen rakentamiseen.  Baabelin kirous toteutuu konkreettisesti.

Tietysti on oma asiansa, mihin kohtaan vettä viivan piirtää, kun ajatellaan vaikkapa ironista, humoristista, parodisoivaa tai satiirista kielenkäyttöä.  Näille kullekin on paikkansa, mutta ainakin itse soisin, että ne toimisivat pikemminkin toisinaan ilmenevinä tehokeinoina kuin savuverhona sille, ettei kehtaa esittää näkemyksiään rehellisesti sellaisina kuin ne ovat.

Linkkien esiinmarssi

Jussi Halla-aho: Puheenvuoro asevelvollisuudesta
Kari Rydman: Kiertoilmaisujen oravanpyörä
Kumitonttu: Korporaatio
Pauli Vahtera: Sutta, sekundaa ja hometaloja
Vasarahammer: Valheellista sananvapauden puolustamista

Bruce Charlton: The three most important issues in The West now
John Derbyshire: A Harangue About Language
Jim Goad: TV since JFK
Simon Grey: A Case of Bad Leadership
Return of Kings: Atheists Are Fatties
Vox Day: Mailvox: Don't struggle

Lainaus aiheesta libertarismi

"The important thing to understand about libertarianism is that it is not ideals that drive it, but rather a cynical view of human nature. It is the anti-progressive ideology, because it is predicated on the idea that humanity cannot be improved and that government will always eventually turn on the people over whom it governs. While some libertarians wax lyrical about liberty and the free market, libertarianism is ultimately about preventing the government from killing its citizens by refusing to permit it the means or the justification to do so." - Vox

Oikeuslaitoksesta

Ruukinmatruuna kirjoitti blogissaan Jenna Lepomäen murhajutusta, tai enemmänkin sitä seuranneesta oikeusfarssista jälkilöylyineen. Hän tuli siinä todenneeksi kaikenlaista siitä, millaisten periaatteiden mukaan oikeuslaitoksen tulisi toimia, jotta se toimisi, mutta ei tarjonnut siihen konkreettisia keinoja, vaan ainoastaan ylevältä kuulostavia tavoitteita. Ruukinmatruunalainen juridiikka kaatuu siihen, että hän ei ole ymmärtänyt ehkä oleellisinta kirjoittamaani aforismia:

Hyvettä ei voi pakottaa. Ja armo on hyve.

Armo ei kuulu oikeusistuimelle, koska se ei ole moraalinen esikuva vaan tuomioistuin. Armo kuuluu taho(i)lle, jotka ovat kärsineet vääryyttä, ja on heidän asiansa valita suovatko sitä vai eivät, ja jos niin minkä verran. Jos tuomio ei täytä kansalaisten ja uhrien oikeustajun vaatimuksia, synnyttää se vakavasti otettavan tilauksen oman käden oikeudelle. Täten tuomion on oltava ankaruudessaan siinä määrin kova kuin tekokin, suhteuttaen toki niin, ettei oikeuslaitoksesta tehdä murhaajaa tai rampauttajaa, vaan korvataan aiheutettu vahinko vapaudenriistolla (ilman lomia, tack so mycket!) ja materiaalisin korvauksin (jotka maksetaan vaikka pakkotyöllä jos ei muuten - muiden lainkuuliaisten tehtävä ei ole toimia roskasakin ensisijaisena sosiaalitaskuna vaan korkeintaan korvata se osa, mitä täystyöllistetty rikollinen ei pysty työllään takaisin maksamaan).

Tästä seuraa, että ainoa taho, joka voi perustellusti edellyttää väkivaltarikoksista teon vakavuuteen suhteutettuna alle maksimisuuruisia rangaistuksia on rikoksen uhri itse. Tämä on ainoa keino pitää huolta siitä, että ihmiset eivät ota oikeutta omiin käsiinsä ja menetä luottamusta oikeuslaitokseen. Se kun on niin, että mikään määrä sanahelinää rikollisen "parantamisesta" tmv. ei hämää kenenkään oikeustajua vähääkään: riippumatta siitä, mihin lässytykseen oikeuslaitos oikeustajun raiskaamisensa pohjaa, kokevat sekä uhri että tähän lainkuuliaisina samaistuvat, että oikeuslaitokseen ei voi luottaa.

Seuraisiko tästä yhteiskunnan koveneminen ja gandhilainen kaikkien sokeutuminen? Ehkä, jos kaikki olisivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin rikosten tekijät, mutta koskeivät ole, niin epäilen syvästi. Ruukinmatruunan mukaan Yhdysvaltain rangaistuskäytäntö on syynä siihen, että siellä tehdään enemmän rikoksia kuin Euroopassa. Väite kestää ihan kivasti siihen asti, että katsotaan, ketkä siellä linnassa oikein istuvat. Yhdysvaltalainen eurooppalaisperäinen ei tilastollisesti katsoen ole tippaakaan rikollisuuteen taipuvaisempi kuin leikkirangaistuksiin kasvatetut eurooppalaisserkkunsa. Täten vankilatuomioiden määrää selittää "brutalisoiva rangaistuskäytäntö" paljon huonommin kuin monikulttuurisuus, jonka ansiosta kukaan ei enää muistuta keskenään sotiville mustille ja hispaanoille, että ihmisiksikin voisi olla.

Asiaa liipaten: Joku tavanomaisen pähkähullu toimittaja kuvittelee, että olisi kaikkien etu päästää paloittelumurhaajat vapaalle jalalle opettelemaan uudestaan ihmisiksi olemista - sillä viisiin kaikki voittavat. Näin ei ole asia. Esimerkiksi murhaajan tapauksessa murhattu, tämän omaiset ja mahdollinen myöhempi ja lopullisesti syntymättömäksi jäävä jälkikasvu ei voita. Murhaajan laittaminen kiven sisään on sellaisen yksilön eristämistä muista, jolla ei olisi ollut alunperinkään mitään asiaa elää vapaana - asia vain on niin, että tilanne on mahdollista todeta vasta jälkikäteen, mistä syystä eristäminen on vasta sitten järkevästi ajatellen mahdollista. Se, että estetään aiheuttamasta enempää korvaamatonta tuhoa, kuin se, että pahantekijän hengissäpito ja vartiointi kiven sisässä maksaa. Jälkimmäisillä on hinta, elämällä ei.

Heikkouden maailma

Kristinusko on siihen perehtymättömän silmissä usein heikko, pehmeä ja nöyristelevä. Se on sellainen kolminaisuus, joka pitää harvinaisen tehokkaasti huolen siitä, että mahdollisimman harva itseään kunnioittava mies (tänä päivänä itse asiassa nainenkin) ottaa asiakseen perehtyä uskonnon todelliseen sisältöön. Toinen seikka, joka pitää ihmiset loitolla henkisyydestä, on materiaalinen ylenpalttisuus, josta kiitos seinähullun talouspolitiikan ja holtittoman velanoton he ovat päässeet osallisiksi vuosikymmeniä yhteen menoon. Kolmantena tekijänä on massatuotettu viihde, joka toimii tehokkaampana kansan oopiumina kuin yksikään uskonto koskaan, ja jonka aiheuttamassa tokkurassa mikään, mikä ei liiku silmien edessä ei herätä mielenkiintoa. Ajattelin, että näistä kunkin lähempi tarkastelu voisi olla paikallaan.

Kirkon pehmoimago on tulosta ensinnäkin siitä, että jotakuinkin kaikki vastaantulevat kirkon edustajat ovat joko sukupuolettoman oloisia miehiä tai yleisemmin naisia. Harva miehekäs mies on valmis ottamaan vastaan moraalista opastusta ja ohjeistusta kummaltakaan, etenkään kun nämä eivät näy lehtiä lukien pitävän sen mistään osasta kiinni. Toinen asia, minkä veikkaan vaikuttavan paljon, ja mikä yleensä jää asiaa pohtivilta huomiotta, on kirkkotaide.

Moderni kirkkotaide epäinhimillisine pirunkuvineen ja naurettavine pönttökappeleineen nyt on luku sinänsä, mutta kirkkotaiteen perinteisessäkin muodossa siinä painottuvat kaiken muun yli Jeesuksen ristinuhri, lasten vastaanottaminen ja kaikkinainen sairaiden ja surkeiden auttaminen. Sinänsä nämä ovat hyviä ja ymmärrettäviä aiheita, mutta kaksi jälkimmäistä ilmaisevat feminiinisemmän sortin hyveitä, eikä ensimmäisenkään miehisyys avaudu kuin sellaiselle, joka ottaa tapahtuman metafyysisine merkityksineen vakavasti. Jeesuksen miehiset urotyöt, kuten paholaisen houkutusten voittaminen ja korruptoituneen henkilökunnan piekseminen temppelistä pihalle, loistavat poissaolollaan. Ja kuitenkin ne opettavat sekä mielenlujuudesta että aktiivisesta taistelusta todellista pahaa vastaan tavoilla, jota elämänsä kirkkotaiteessa kuvatut teot eivät kuvaa. Kiitos näiden laiminlyönnin vallalla on tänä päivänä perverssi tulkinta vuorisaarnasta, josta muistetaan vain "kääntäkää toinen poski" ja "älkää tehkö pahalle vastarintaa".

Kukaan ei palvele kahta herraa, Jumalaa ja Mammonaa samaan aikaan. Materiaalinen ylenpalttisuus on historiallisesti korreloinut vahvasti yhteiskunnan henkisen tason laskun kanssa. Yleisesti ottaen niin kauan kuin ihmisistä tuntuu siltä, että asiat lutviutuvat joka tapauksessa ja viime kädessä valtio hoitaa jos itse ei viitsi, ei heillä ole mitään motiivia nöyrtyä ylemmän käden puoleen, joka paitsi edellyttää heiltä paljon, myös kieltää kaiken yltäkylläisyyden, jota materiaalisen maailman houkutukset tarjoavat. Kuitenkin nämä houkutukset ja lupaukset ovat seurausta siitä, että on eletty vuosikymmeniä yli käytettävissä olevien varojen ja hassattu kuin huomista ei olisikaan.

Tulevien sukupolvien resursseja ei voi kuitenkaan käyttää loputtomiin: toisin kuin abstrakti loputtoman kasvun ideologia, konkreettisten resurssien saatavilla oleva määrä (edes lainaksi) on rajallinen. Ja kun kyseinen raja tulee vastaan, riippumatto romahtaa, ja mahdollisesti kaikki muutkin yhteiskunnan instituutiot siinä ohella. Yhtäkkiä kasvu lakkaa, niskassa on holtittomat laskut eikä usko kaikkivoipaan valtioon enää kanna lainkaan hedelmää. Tällöin oman kuolevaisuuden, kuten myös resurssien suhteutuksen niiden haalimiseen, taju saapuu kutsumatta tuomaan kuulumisiaan. Silloin saattaa henkisyyskin elpyä.

Ylläoleva kappale saattaa vaikuttaa vääjäämättömällä inhimillisellä kärsimyksellä hekumoinnilta, mutta se ei ole sitä, vaan pikemminkin valonkajo itse aiheutetussa yössä. Se on totta, että kun yhteiskunta ei pysty enää lapsiltaankaan varastamalla pitämään yllä instituutioitaan, niiden romahtamisesta kärsivät kaikkein eniten ne, joita varten ne alkujaan pystytettiin. Kyseinen kärsimys ei ole heidän syynsä eikä heidän tulisi sen tähden kärsiä. Valitettavasti emme elä reilussa maailmassa, vaan Tämän maailman ruhtinaan hallintoalueella.

Mitä tulee massamedioihin, ovat ne osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi tarjota hallintoalamaisille niin paljon viihdettä, että he eivät jaksa kyllästyneisyyttään puuttua mihinkään epäkohtiin tai vaatia rötösherroja tilille, puhumattakaan siitä, että viitsisivät ottaa selvää siitä, mitä heidän tulevaisuuttaan tuhoavia päätöksiä viimeksimainitut alati tekevät. Marx oli tässäkin asiassa väärässä: siinä, missä uskonnot ovat pääsääntöisesti olleet sivilisaatiota rakentava, edistävä ja ylläpitävä voima, sen hylännyt muuttuu kulttuurista henkiseksi opiaatiksi, antikulttuuriksi, joka ei pysty enää kuin kuluttamaan hedelmiä, jotka joku muu kylvi kauan sitten. Tämä johtuu kuluttamisessa piilevästä positiivisesta takaisinkytkennästä: kuluttamalla viihdettä/pornoa (nämä ovat kiihokkeen laatun katsomatta pohjimmiltaan sama asia - yksi haluaa värinänsä pornosta, toinen kauhuleffasta jne) ihminen oppii menemään siitä, mistä aita on matalin, eikä enää halua tähdätä korkeammalle, ymmärtämättä edes, että vaikka jotain tarttis tehrä, niin ei vielä, ja jos nyt, niin ei ainakaan hänen, sillä hänellä on muuta puuhastelua, jolla sitten oikeuttaa kaiken tarpeellisen ja oikean laiminlyömisen.

Elämme yhteiskunnassa, joka hekumoi heikkouksillaan ja ylpeilee niillä. Jokaisesta yhteiskuntaa nakertavasta tekijästä tehdään kovaa kyytiä hyvettä, jollei sitä sellaiseksi ole jo virallisestikin julistettu. Mitä heikompi yhteiskunta on, sitä kovempaa törmäys todellisuuteen sattuu. Toimin tuomiopäivän pasuunana, jotta yhä useammalla lähimpineen olisi tilaisuus nähdä mitä on tulossa ja siten paremmat mahdollisuudet kestää se.

Ei kristittyjä kiitos, tämä on kirkko

Taannoin uutisoitiin siitä, että maamme evankelisluterilainen kirkko suostuu kyllä lainaamaan tilojaan muslimien moskeijoiksi, mutta rajan kirkko vetää Luther-säätiöön, koska eihän nyt hyvänen aika kristittyjä sovi kirkkoon päästää, siinähän olisi akuutti vaara vaikka jumalanpalvelukselle.  Tähän asti olin ollut siinä kieltämättä hassussa käsityksessä, että kirkot olisivat nimenomaan kristinuskon menoja varten olemassa.  Ja olen muuten vieläkin.

Kun mietitään sitä, että kristillisen katsantokannan mukaan Saatanan, eiku Allahin, palvonta on epäjumalan palvelemista, niin mieleen nousee suhteellisen vähällä yrityksellä yksi kysymys: onko tosiaan niin, että kristittyjen velvollisuus on antaa tilat antikristillisen uskonnon harjoittamiseen näiden eksyneiden sielujen pelastamisen sijaan?

Olen mietiskellyt sitä aikaisemminkin, että minkä takia evankelisluterilainen kirkko pitää edelleen kristillisyyteen viittaavan nimensä, kun se näkyy pitävän arvossa kaikkea muuta sen sijaan, mutta sitten tuli mieleeni, että kyseessä on paraatiesimerkki siitä, mistä edeltävässä kirjoituksessani kerroin.

Taitaa olla aika lopettaa korruption kukkasen rahoitus omalta osaltaan ja ryhtyä sen sijaan tukemaan jotain sellaista kirkkoa, jonka tunnistaa edes suurin piirtein kristilliseksi.

Suvaitsevaisuuden kulttiluonteesta

Suvaitsevaisuudeksi itseään kutsuva kultti leviää länsimaissa kuin paiserutto.  Syy sille, minkä takia nimitän sitä kultiksi, on se, että se tuhoaa totaalisesti tunnustajiensa kyvyn suhtautua mihinkään mitenkään muuten kuin oman diskurssinsa pohjalta.  Aivan kaikkea täytyy peilata ideologian sisäisessä kontekstissa eikä heillä ole halua, luullakseni myöskään kapasiteettia, lähestyä ja käsitellä asioita miltään muulta kantilta.  Jokainen yhdistys, lafka tai muu vastaava, joka päästää vaikutusvaltaiseen asemaan Suvaitsevaisuuden esitaistelijoita, mätänee muutamassa vuodessa samanlaiseksi suvaitsevaisuusideologian äänitorveksi kuin kaikki muutkin mihin he koskevat, eikä mitään viitettä porukan alkuperäiseen funktioon löydy enää kuin korkeintaan sen nimestä.

Riippumatta siitä, mitä varten jokin yhteisö on perustettu, muuttuu se Suvaitsevaiston invaasion myötä sellaiseksi, jossa sen funktio jää taka-alalle tai unohtuu kokonaan, sillä Hyvän Asian edistäminen ajaa kaiken muun edelle.  Kirjailijakerho lakkaa jakamasta keskenään ideoita, oivalluksia ja informaatiota ja keskittyy huolehtimaan siitä, ettei vain kukaan heistä ole rasisti, fasisti, homofobi, jotain muuta kuin feministi tai vastaavaa.  Kaikki yhteisön resurssit menevät sisäisen gestapon ylläpitoon ja "me ollaan suvaitsevaisia" -propagandan julistamiseen.

Suvaitsevaisuuden nimellä ratsastava ideologia ei todellisuudessa suvaitse yhtään mitään muuta kuin itsensä.  Se ei suvaitse edes asioita, joilla ei ole mitään tekemistä itsensä tai sen vastustamisen kanssa, vaan suuntaa fanaattisen vihan kaikkea itsestään poikkeavaa kohtaan.  Se tunkeutuu mihin tahansa kontekstiin (jos vaikka en ole siihen keittokirjoissa vielä törmännyt, senkin aika tullee).  Sen pesiytyminen kaikkialle länsimaiseen yhteiskuntaan on helppo todeta loputtomasta suvaitsevaisuuspropagandan ja ideologiaan vihkimättömien vainosta, jota toteutetaan lukemattomien eri instanssien taholta: se on pesiytynyt yhtiöiden johtoryhmiin ja niiden järjestämiin loputtomiin suvaitsevaisuuskoulutuksiin, kouluihin, medioihin, oikeusjärjestelmään ja ensisijaisesti eduskuntaan, sillä koko ideologian pyrkimys on valjastaa yhteiskunnan aivan kaikki resurssit itsensä toteuttamiseen.

Suvaitsevaisuus pyrkii hankkimaan valtaa, jota käyttää yksinomaan olemassaolonsa oikeuttamiseen tuottamatta mitään hyödyllistä.  Tästä seuraa, että läpeensä Suvaitsevaisuuden kyllästämä yhteiskunta ei tee mitään muuta kuin Suvaitsee, ja tuhoutuu, koska sillä ei riitä resursseja muuhun, edes elintoimintojensa ylläpitämiseen.  Se vetoaa ihmisen sosiaaliseen luonteeseen yhtäältä uhkailemalla ulossulkemisella ja toisaalta tunnustajiensa erinomaisuutta korostamalla.  Sillä on perverssi Midaan kosketus: kaikki, mihin se koskee, muuttuu käyttökelvottomaksi, toimimattomaksi ja itseään tuhoavaksi.

Kultin laadun arvottamisesta tulee hyvin helppoa, kun muistaa nyrkkisäännön "hedelmistään puun tuntee": ikinä koskaan saati missään ei suvaitsevaisuusideologia ole saanut aikaan mitään, mikä saisi ketään voimaan paremmin, tuottamaan enemmän tai paremmin hyödykkeitä, saati tulemaan paremmin toimeen toisten kanssa, päinvastoin.  Se on kuin heinäsirkkaparvi, joka hyökkää alueelle, kuluttaa sen resurssit, siirtyen sitten seuraavaan, kunnes se on kuluttanut kaiken loppuun, jolloin sillä ei ole enää muuta tekemistä kuin kuolla pois.

Koska Suvaitsevaisuus on kultti, sille väkevä rokotus on terveen järjen lisäksi mikä tahansa selkeän sisällön omaava uskonto.  Jälkimmäisissä on pelkkään ensimmäiseen rokotteeseen nähden sellainen hyvä piirre, että koska Suvaitsevaisuus itsessään on kollektivistinen, monoliittinen systeemi, joka elää ja voi olla olemassa vain sosiaalisessa kontekstissa, seuraa usein tervettä järkeä soveltavalla sen hylkäämisestä se, että hän vieroksuu sosiaalisia tai kollektiivisia systeemejä ylipäätään.  Ihmisluonne kun on siitä erikoinen kapistus, että mitään siinä ei tapahdu tyhjiössä, vaan valinnoilla tuppaa olemaan sivuvaikutuksia, joita valinnan tekijä harvemmin huomaa valinneensa.  Heidän lippunsa suvaitsevaisuusideologiaa vastaan tuppaa olemaan sen inverssi: se tarvitsee kyseistä ideologiaa ollakseen edes olemassa.

Edellämainittu ilmiö aiheuttaa sikäli hankaluuksia Suvaitsevaisuuden vastustamisessa, että näin valinnoillaan itsensä atomisoivat yksilöt harvoin kykenevät perustamaan saati ylläpitämään minkäänlaista todellista yhteisöä, jolla olisi voimaa vastustaa Suvaitsevaisuuden hyökyaaltoa.  Uskontoa tunnustavat, pääsääntöisesti yhteisöllisyyttä korostavina ja silti suvaitsevaisuusideologialle vihamielisinä, kykenevät puolestaan asettumaan tehokkaampaan yhteistyöhön, koska heillä on paitsi yhteinen vihollinen, myös jotain, minkä puolesta työtä tehdä.

Valkoinen kuolema

Olen kuullut sekä kouluikäisenä että sitä vanhempana kahta lausetta, joita harvoin asetetaan peräkkäin, mutta joita tapaa kuulla samoilta ihmisiltä. Niistä toinen on, että mitään niin pahaa ei maailmassa olekaan kuin rasismi. Toinen puolestaan toteaa, että mitään niin rasistista ei maailmasta löydy kuin valkoinen ihminen, joka perii rasismin synnin viimeistään äidinmaidosta omista valinnoistaan riippumatta.

Kun edellämainitut lauseet lyö yhteen, ja toteaa mitä niistä loogisesti väistämättä seuraa, eli että valkoiset ihmiset ovat pahoja, havaitaan, että se, mitä antirasismiksi nimitetään, on todellisuudessa silkkaa vihapropagandaa valkoisia ihmisiä kohtaan. Kaikki diversiteettivouhotus, rasismin vastustus ynnä muu massiivinen propagandakoneisto tähtää yhteen ainoaan maaliin: valkoisten ihmisten hävittämiseen maan päältä.

Voisi myös aiheellisesti kysyä, missä määrin tänä päivänä epideemiset masennus ja mielialahäiriöt valkoisilla ihmisillä saavat kiittää olemassaoloaan propagandasta, jonka mukaan heidän luonnollinen sisäryhmänsä ja he itse ovat paholaisesta seuraavia.  Vastaavasti olisi mielenkiintoista, jos olisi mahdollista selvittää, missä määrin valkoisten ihmisten vapaaehtoinen lapsettomuus ja/tai tyytyminen vain yhteen tai kahteen johtuu siitä, etteivät he halua kasvattaa kansaa, jonka ovat kuulleet olevan syöpä, syntymästään lähtien.

Linkkien lukeminen pelastaa kaikki

Jussi Halla-aho: Luottamus Kataiseen ja Himaseen
Santeri Marjokorpi: Ajatuksia vapaudesta, yhteiskunnasta ja kristinuskosta
Paha kani: Ennen kaikki oli paremmin
Vasarahammer: Suurinkvisiittori avautuu
Yrjöperskeles: Väitteet ja perusteet

Alpha Game: Discernment and the sexes
Mangan: Admiration for Putin
Roissy: Do The White Elite Dream Of Mulatto Sheep?
Steve Sailer: Prohibition: Twin Sister of Women's Suffrage
Vox Popoli: Always fight back

Does not compute

Suomen lainsäädännössä on säädetty rikolliseksi kiihotus kansanryhmää vastaan, ja sen funktio on perustuslainvastaisesti vähemmistön suojeleminen enemmistöltä (ainakin lain nykytulkinnan masinoineen Mika Illmanin mukaan).  Kuitenkin, jos sen ottaisi tuolla tavoin, niin mitä ihmettä ovat oikeusjärjestelmän inkvisiittorien tämän pykälän nojalla vainoamia yksilöitä pienempiä vähemmistöjä, joita "laki" on suojaavinaan?  Minä jotenkin kuvittelin, että yksilö on pienin kuviteltavissa oleva vähemmistö, ja että oikeuslaitoksen väkivaltapotentiaalin valjastamisen tällaisen tahon nujertamiseen on nimenomaan pienemmän höykyttämistä silkalla vahvemman oikeudella.  Nimenomaan siis sitä touhua, minkä ehkäisemiseksi väitetään lain ylipäätään kirjoitetun.

Ylipäätään minusta vaikuttaa yhä enenevissä määrin siltä, että moraalittomat ja pahantahtoiset ihmiset hakeutuvat luonnostaan lainsäädäntöä ja hallintoa käsitteleviin ammatteihin, koska tämä tyydyttää sekä heidän pyrkimystään valtaan että antaa näennäisen oikeutuksen toisten ihmisten vainoamiselle.  Kun näitä vesseleitä on yhteiskunnassa ollut riittävän pitkään (kuten nyt on asia), on yhteiskunnassa kasapäin kivoja lakeja, joihin vetoamalla he voivat kiusata tavallisia ihmisiä mielivaltaisesti samalla verhoutuen lain ja siten oikeuden viittaan.  He ovat korruptoineet systeemin, joka on olemassa valvoakseen oikeutta, ja tehneet siitä pikkumaisuutensa ja kanssaihmisiään vastaan tuntemansa vihan välikappaleen.  Tästä johtuen yhä harvempi moraalinen tai filantrooppinen ihminen pyrkii moisiin ammatteihin, koska he joutuisivat tänä päivänä toteuttamaan moraalittomia lakeja ja seuraamaan mielettömiä käytäntöjä.

Kuinka rakentaa sivilisaatio: Kun yksilö ei riitä

On totta, että kirjoitussarjani funktio on olla opas yksilölle, mutta yhtä lailla on totta, että sivilisaation mahdollistaminen ei ole yksilölaji.  Tämä johtuu siitä, että sivilisaatiolle on olemassa itsessään riittävän kokoinen perusyksikkö.  Se on yhteiskunnan rakennuspalikoista yleisin ja oleellisin, ja se on nimeltään perhe.  Koska perheen muodostavat isä, äiti ja lapset, ja koska sivilisaatio jää yhden sukupolven mittaiseksi ilman näiden peruspalikoiden rakentamista (vaikka kaikki tekisivät muilta osin kaiken oikein) on ihmisen, joka haluaa rakentaa sivilisaatiota, tärkein tehtävä perustaa perhe ja pitää siitä huolta.

Perheessä on typistäen kolme roolia: isän, äidin, ja lasten.  Sivilisaation rakentamista ajatellen lasten rooli on sikäli vähäisin, että he enemmän kuin vähemmän kasvavat ottamaan aikanaan vanhempiensa roolit kuin luonnostaan, jos heillä ja heidän vanhemmillaan on ollut rahkeet siihen päästä.

Lapset

On helppo ajatella, että maailmassa on (paikoin) liikaa ihmisiä, ja että siksi lapsia ei tarvitse tehdä mahdollisimman monta sivilisaation jatkamiseksi.  Kuitenkin yhtä helppo on palauttaa mieleensä perhe- tuttava- tai kouluympyröistä sellaisia ihmisiä, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta vaille kumppania, jonka kanssa perustaa perhe.  Kun otetaan huomioon, että valtaosa näistä on tätä nykyä perheistä, joissa on kaksi lasta, havaitaan, että muiden tulisi lisääntyä heidänkin puolestaan edes pitääkseen väestön nykytasolla.

On totta, että sivilisaatiota ajatellen paras perhe ei välttämättä ole se, jolla on eniten lapsia, vaan sellainen, jonka lapsilla on parhaat edellytykset jatkaa sivilisaation rakentamista siitä, mihin vanhempansa jäivät.  Tämä tarkoittaa suurempaa panostusta lasten laatuun kuin lukumäärään, mutta sillä, tähtääkö yhteen vaiko kymmeneen tenavaan, on melko suuri määrä vaihtoehtoja välissä.  Täysin hatusta vetäen veikkaisin optimaaliseksi lapsimääräksi neljää, ja minulla on tarjota tälle lähes mielivaltaiselle lukemalle jotain perusteita, joita tarjoan seuraavassa kappaleessa.

Ensiksikin se, että luulen lasten lukumäärän tällöin riittävän yhteiskunnan koon säilyttämiseen sukupolvesta toiseen.  Toiseksi neljässä tenavassa on suhteellisen suurella todennäköisyydellä molempien sukupuolien edustajia, mikä opettaa luontevaan kanssakäyntiin myös vastakkaisen sukupuolen kanssa ja ehkäisee muun muassa tämän jalustalle nostamista (mikä ei siis ole hyvä idea) yksin sukupuolensa takia.  Kolmanneksi tilastollisesti kolmea suurempi lapsiluku on hyvä rokote tänä päivänä epideemistä avioeroa vastaan.

On tietysti ihmisiä, ehkä tätäkin lukevia, jotka eivät syystä tai toisesta kykene perustamaan perhettä, joko siksi, etteivät saa (pysyvää) kumppania, tai siksi, etteivät yksinkertaisesti onnistu saamaan lapsia.  Tällöin sivilisaatiota ajatellen kestävin suunta olisi toki jatkaa perheen perustamisen yrittämistä ja mahdollisesti pyrkiä adoptoimaan orpo(ja).

Isä

Oleellisin tehtävä, minkä isä voi lapsilleen opettaa, on kuinka olla mies.  Miehen rooliin, jos tämä meinaa olla hyvä isä, sisältyvät seuraavanlaiset ominaisuudet:

Auktoriteetti - isän on syytä olla fyysisesti ja henkisesti sen verran voimakas, että uskaltaa sekä vetää rajat että valvoa ja puolustaa niitä.  Tästä sikiää kunnioitus ja luottamus sekä perheen että muiden kesken, eikä sitä voi korvata millään muulla saavutuksella.

Opastaja - isän tulee ohjata lapsiaan oppimaan, miten epäreilussa maailmassa pärjää, ja toisaalta myös opettaa oikean ja väärän ero, myös valvoen, että viimeksimainitun ymmärtäminen näkyy myös käytännössä.

Aviomies - vaimonsa vaaliminen ja rakkaudella tämänkin kohteleminen on oleellista paitsi sen takia, että se pitää huolta avioparin keskinäisestä suhteesta, myös siksi, että se opettaa lapsille millaista on elää ja olla toimivassa suhteessa.  Moni muuten isyyteen ja elättämiseen vakavasti suhtautuva mies kompastuu tässä siihen, että pyrkiessään jatkuvasti olemaan auktoriteetti ja opastaja hän ei huomaa huumorintajunsa ja pilkkeen silmäkulmastaan katoavan kuin pieru Saharaan.  Lopputuloksena "kunnon kasvattaja" päätyy olemaan niin tylsä, että jos vaikka vaimo ei jättäisikään, on tyttärelle sentään onnistuttu opettamaan, että hän ainakin haluaa mitä tahansa muuta.

Elättäjä - jos vaikka tänä päivänä isä onkin harvoin perheensä ainoa ansiotyön tekijä, on kyseessä silti merkittävä tehtävä, ja sisältää paitsi elannon hankkimisen myös käytännöllisten fyysisten suoritusten taitamisen.  Jos perhe joutuu turvautumaan ammattiapuun kaikessa lampunvaihtoa monimutkaisemmassa, syö se isän uskottavuutta auktoriteettina ja elämäntaitojen opettajana.

Äiti

Vastaavasti oleellisinta, mitä äiti lapsilleen voi opettaa, on toimia positiivisen naiseuden esikuvana.

Hoivaaja - lasten on vaikea oppia sivilisaation tavoille silloinkin, kun heillä ei ole nälkä, jano tai väsymys ylimääräisenä esteenä.  Äidin tuki, hellyys ja huolenpito ovat korvaamattomia sekä tilannekohtaisesti että pidemmällä tähtäimellä; voimavara, jolla päästään yli siitäkin, mikä ensin näytti mahdottomalta.

Tunteiden tulkki - äiti on perheessä tavallisesti paras tunneälyn opastaja, sekä opettaen lapsiaan ilmentämään tuntojaan rakentavasti että toisaalta kitkemään näistä manipulatiivisia ja kaunaisia tunteiden rikkaruohoja pois.  Se ovela, mutta epärehellinen tekosyy, mikä menee helposti ohi isän tutkasta, jää kyllä äidin haaviin.

Harmonian synnyttäjä - siinä, missä isän tehtävä on hankkia ja ylläpitää auktoriteettia, jolla luovia perhettä läpi elämän myrskyjen, on naisella vähintään yhtä tärkeänä tehtävänä tukea kyseistä auktoriteettia ja pitää huolta siitä, että perheen linja pysyy oleellisissa asioissa yhtenäisenä.  Tässä on nykyään yleisin naisten kompastuskivi: he luulevat sen olevan hyve naisessa, mitä nainen toivoo miehestä löytyvän, ja onnistuvat tekemään suhteesta taistelutantereen*.

Yhteenveto

Perheelle on tärkeää erityisesti se, että se pysyy koossa.  Vaikka perheenjäsenet eivät itse kaivaisikaan kuvaannollisesti verta nenistään, antavat elämän tielle ripottelemat tapahtumat nekkuun tavalla tai toisella joka tapauksessa.  Tästä syystä on tilanteita, joissa kuka hyvänsä perheenjäsen voi joutua joustamaan roolistaan ja/tai hoitamaan myös ylimääräistä roolia parhaansa mukaan, ja toisaalta taas tilanteita, joissa kunkin kyvyt täyttää oma roolinsa mitataan.  Ne voivat synnyttää kriisejä, etenkin, jos jonkun toiminta on jättänyt toivomisen varaa, mutta jos perheen perustaneista kumpi hyvänsä töppää, löytää siihen totuudenmukaisesti johtaneita syitä molemmista vanhemmista, ja tällöin on myös molemmilla väkevä syy tarkistaa toimintatapojaan.  On houkuttelevaa tyytyä osoittelemaan sormella toisen vikoja sokeana sille, mitä kyseisellä hetkellä parisuhteelleen tekee.

Kyky perustaa ja ylläpitää ehjä perhe on erinomainen osoitus kykenemisestä pitkään aikaorientaatioon, siihen, että kykenee pitkiä aikoja pitämään katseen korkeammassa hyvässä ja kieltäytyä tarvittaessa hetken huveista.  Se on myös tietynlaisen tervejärkisyyden tae, vaikka sitä voikin arvioida totuudenmukaisesti vasta parin sukupolven päästä.  Se on myös usein tie sellaisen onnellisuuden tasolle, jota ei muilla keinoin voi edes kuvitella saavuttavansa.

*Vastaavasti ehkä yleisin kompastuskivi miehillä tänä päivänä on kuvitella sopuun pyrkimisen ja sopeutuvaisuuden olevan hyve miehessä, koska he toivoisivat sitä naiseltaan, ja päätyvät tohvelisankareiksi, joiden yli kävelee paitsi nainen myös kuka hyvänsä muu.

Sanonta totuuden vastakohtana

On hassua, että tänäkin päivänä voi kuulla suurin piirtein seuraavanlaisen sanonnan: "sullahan menee hyvin, jos toi on sun suurin ongelmas".  Sillä viitataan siihen, että jos joku pikkuasia voi ihmistä liikuttaa, niin isompia ongelmia tällä ei sitten lienekään.  Sen takia en pidä kyseisestä viittauksesta, että nimenomaan ihmisen, jolla on jo valmiiksi ongelmia niin paljon kuin tämä mitenkään kykenee sietämään, saa romahtamaan tavalla tai toisella pudottamalla hänen niskaansa vielä yhden - oli se miten pieni hyvänsä.  Se tuntuu kohtuuttomalta, ylimääräiseltä ja niin epäreilulta, että siksi ongelmiensa alle nujertuva hyökkää epätoivon vimmalla sitä vastaan.

Sen sijaan ihminen, jolla on kaikki hyvin, ei noteeraa pieniä ongelmia välttämättä lainkaan tai sitten kuittaa ne olankohautuksella.  Jotenkin sitä kuvittelisi, että pitkään säilyneissä sanonnoissa olisi jonkin verran totuutta pitimikseen, mutta nähtävästi näin ei aina ole asia.

Kuinka rakentaa sivilisaatio: metafyysinen prologi

Pidempiaikaisille lukijoilleni ja muille tosiasioita silmiin katsoneille änkyröille lienee ilmeistä, että länsimaat ovat syöksykierteessä, josta ei hallinnollisin keinoin selvitä.  Täten, sen sijaan, että yrittäisin tarjota keinoja äyskäröidä vettä puolikkaasta Titanicia, keskityn vastaamaan kysymykseen, joka jää käteen yhteiskunnallisen totaalisen romahduksen jälkeen, ja kysymys on: kuinka rakentaa sivilisaatio? Aion lähestyä aihetta muutamin metafyysisin premissein varustettuna, koettaen parhaani mukaan esitellä ja perustella ne tässä, jotta voin myöhemmin keskittyä rakentamaan niiden perustalle.  Aihe ei ole ihan helppo, etenkään ihmiselle, jolla ei viisautta ole kertynyt liiaksi asti, mutta uskon, että jo yrityksestä vastata kysymykseen voi olla hyötyä sekä itselleni että muille.

Ensimmäinen premissi on, että sivilisaatio lähtee yksilötasolta, alhaalta ylöspäin, ei päinvastoin.  Ylhäältä alas rakentuva systeemi on kuin kärjellään seisova pyramidi, ja kaatuu siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että ihmiset eivät kykene ottamaan kaikkea huomioon.  Totalitaarinen yhteiskunta kaatuu väistämättä tukahduttamalla kansalaistensa keinot pitää yhteiskunta pystyssä ja kehittää niitä lisää.  Alhaalta ylös rakentuvan sivilisaation premissi on myös pragmaattisesti järkevä, sillä kullakin on käytössä vain omat resurssinsa ja tarkoitus on rakentaa suunnitelma, jonka kuka hyvänsä voi ottaa ohjenuorakseen.

Toinen premissi on, että koska sivilisaatio on pitkä prosessi, tuntemattomien sukupolvien mittainen, on sen säilyminen sukupolvien kuoleman yli sille elintärkeää.  Täten sen on oltava evolutiivisesti kelpoinen, mikä edellyttää sopeutumiskykyä, innovaatiokykyä, kestävää demografista suuntautumista ja metafyysistä pohjaa, joka mahdollistaa edellämainitut ja edesauttaa näiden tavoitteiden pitämistä tähtäimessä.  Tämä on oikeastaan suunnitelman varsinainen tavoite, mutta tarkoitus on esittää lähtökohdat ja periaatteet, jotka mahdollistavat sen toteutumisen konkreettisesti.

Kolmas premissi on, että suunnitelma on muodoltaan moraalinen: sen tarkoitus on antaa lukijalleen oikein käyttäytymisen standardi, jota noudattamalla hän tulee kantaneeksi kortensa kekoon elinkelpoisen sivilisaation rakentamiseksi.  Kyseinen standardi tulee olemaan sellainen, johon välttämättä kaikki eivät kykene (ainakaan koko aikaa), mutta jota laiminlyömällä pedataan ongelmia sekä itselle että niille, jotka jäävät jatkamaan taistelua sivilisaation selviytymisen ja menestymisen puolesta.

Neljäs premissi on, että koska tavoite rakentaa ja ylläpitää sivilisaatiota kunkin omalta osalta on pysyvä tavoite, on suunnitelman esittämä moraalin oltava pysyvä.  Jos sen noudattaminen todellisessa tilanteessa tuottaa vaihtoehtojaan huonompia tuloksia, ovat siinä esitetyt määritelmät toivottavalle ja vältettävälle käytökselle vääriä ja se on siten hylättävä.  Kyseessä ei ole kirjoittajan väite erehtymättömyydestään, vaan huomion kiinnittäminen siihen, että ohjekirjaseksi suunnittelemani Kuinka rakentaa sivilisaatio on, ainakin teoriassa, falsifioitavissa.

Viides premissi on, että sivilisaation rakentaminen kysyy paljon siltä, joka sille tielle lähtee.  Se ei lupaa kenellekään onnea tai menestystä, koska molemmat ovat osin paitsi yksilöstä riippumattomia, myös merkityssisältönsä puolesta yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä kiinni.  Harva jaksaa noudattaa mielettömältä tai epämiellyttävältä tuntuvaa ohjetta kovinkaan pitkään, mistä syystä on tärkeää pitää mielessään mitä sitä noudattamalla saavuttaa.  Ohje kuitenkin sekä opettaa että edellyttää pitkän aikaorientaation omaksumista, joten lyhyttä, hedonismiin taipuvaista orientaatiota pyhänä pitävien kannattanee suunnata huomionsa toisaalle.

Huomautan, että vaikka suunnitelma ei uskoakseni edellytä minkään uskonnon tunnustamista, totean, että sen esittämä kaava ei sinänsä eroa mitenkään uskonnollisesta moraalista (eikä ole niistä kaikkien kanssa myöskään ristiriidassa) - sen premissit voi kiistää yhtä lailla kuin minkä hyvänsä uskonnon tai maailmankatsomuksen premissit.  Tästä syystä sillä oletuksella, että en vedä esittämiini premisseihin vedoten ohjenuoria, jotka näyttäisivät olevan niiden kanssa ristiriidassa, pidän järkevämpänä kyseenalaistaa ohjenuoria kuin niiden pohjana olevia premissejä.

Linkkien uusi sukupolvi

Jussi Halla-aho: Kirkko, kaupunki ja moskeija
Hiljaista pohdintaa: Ajatuksia järjestäytyneestä rikollisuudesta
Hätäpäiden kalinaa: Ulkopoliittinen siirtymä
Takkirauta: Turkulainen pyhä sota
Teologisella veitsenterällä: Raamatun oletetusta moraalittomuudesta

Alpha Game: The limits of female solipsism
Patrick Buchanan: Post v. Putin - Whose Side Are You On?
Château Heartiste: The Rules of Social Savviness # 1
The Orthosphere: Sin is Enacted Falsehood
Screwtape: Screwtape Proposes a Toast
Vox Popoli: Mailvox: the futility of cancer

Vaarallinen näkemys

Tulin keskustelleeksi edellisviikolla jonkin verran kristinuskosta ja siitä, että pidän melkoisena imperatiivina kyseisen uskon raamatullisuutta.  Toista mieltä oleva piti luultavana, että noudatan sen moraalista sisältöä valikoiden, ja että niin pitääkin tehdä, koska kyseessä on ihmisten kirjoittama ja kääntämä opus, jossa on anakronistisia moraalisääntöjä ynnä muuta, esimerkiksi naispappeutta ja homoseksiä koskien.  Lisäksi esitettiin näkemys, että hyvä ja paha ovat aikasidonnaisia, ja lakkaavat olemasta voimassa tiettyjen ehtojen täyttyessä.  Esimerkkinä tästä esitettiin Intian liikaväestö, jonka tapahduttua "lisääntykää ja täyttäkää maa" ei enää päde.  Minun silmiini nämä näkemykset ovat virheellisiä ja vaarallisia.

Ensimmäinen kysymys on, josko toteutan kristillistä moraalia* kuten se on enkä melkein.  Myönnän heti kättelyssä, että en noudata, syntinen kun olen, mutta pyrin siihen kyllä ja tunnustan sen oikeaksi. En tiedosta valikoivani sitä millään lailla saati esittäväni Raamatussa synniksi tai Jumalalle iljetyksinä ilmoitettuja asioita moraalisesti oikeina.  Ainoa varsinainen todistuskappale väitteen puolesta oli se, etten noudata Mooseksen viidennen kirjan lakeja sellaisenaan, muun muassa siinä mielessä, että syön mieluusti possua.  Halukkuuteni syödä kristittynäkin possua juontaa juurensa Jeesuksen (Matt. 15:11) lausuntoon ja Paavalin opetukseen (Room. 14:14) siitä, etteivät juutalaisten puhtauskäsitykset koske muita kuin juutalaisia.  Olen avoin oikaisulle, jos olen ymmärtänyt asiassa jotain väärin.

Anakronistiset moraalisäännöt, hyvän ja pahan aikasidonnaisuus ja omapäinen, valikoiva tulkinta koska kyseessä on ihmisten kirjoittama teos, ovatkin sitten huomattavasti vähemmän yhdentekeviä väittämiä.  Ensin tulkinnasta: on totta, että Raamattu, kuten kaikki muutkin maailman kirjat, ovat ihmisten kirjoittamia.  Se kuitenkin on kristinuskon ainoa todellinen opaskirja, vastaavasti kuin vaikkapa shakin säännöt ovat ainoa todellinen säännöstö shakille, riippumatta siitä, että ne ovat peräisin ihmisen kynästä.  Voi olla, että kirjassa on käännösvirheitä, ja voi olla, että ymmärrän jotain väärin, mutta nähdäkseni se ei anna kristitylle mitään lupaa esimerkiksi olla noudattamatta suoria ja selviä kieltoja ja tunnustamasta, että se, mitä synniksi sanotaan, myös on sitä.  Se, että emme satu pitämään jostain säännöstä, ei tarkoita, että se ei päde.

En muista lukeneeni mistään kohtaa kyseistä kirjaa, että hyvä ja paha muuttaisivat määritelmäänsä aikasidonnaisesti, ja että pahaksi määritelty muuttuisi hyväksi tai toisinpäin.  Se ei myöskään ole filosofisesti kestävä näkemys, sillä jos hyvän ja pahan määritelmien kriteereihin ei kuulu pysyvyys, silloin tekojen moraalisuutta on mahdoton arvioida, sillä ei tiedetä päteekö se vai ei.  Olen aikoinani asiaa pohdiskellessani tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin ihmislaji ei muutu biologisesti niin radikaalisti, että se, mikä on joskus ollut tälle suotuisaa, lakkaisi olemasta sitä, ja samoin se, mikä on sille joskus ollut tuhoisaa, lakkaisi olemasta sitä, ei voida vedota moraalin muuttumiseen ajan kuluessa.  Täten koska ihminen on sama laji kuin 5000 vuotta takaperinkin, ovat oikea ja väärä edelleen samat, ja se, mikä oli väärin tuolloin, on väärin tänäänkin, ja toisinpäin.

Argumentti, joka nojaa maan täyttymiseen Intiassa, ei nähdäkseni myöskään invalidoi kristillistä moraalia.  Tämä johtuu siitä, että intialaiset, jotka eivät pääsääntöisesti ole kristittyjä, eivät toteuta saati pyri toteuttamaan kristillistä moraalia.  Se, mitä Intian väestöräjähdysalueilla tapahtuu, ei siis ole minkäänlainen indikaattori siitä, mitä tapahtuu, kun noudatetaan kristillistä moraalia.  Sen sijaan se kertoo, mitä tapahtuu, kun noudatetaan sikäläistä moraalia.  Se, että he kyllä täyttävät maansa, ei tarkoita, että he noudattaisivat kristillistä moraalia miltään muilta osin, ja kyseinen kehotus ei yksinään ole koko kristinuskon moraali.  Se, että omaksumalla yksi osa kristillisestä moraalista ja nakataan pitkät muista, ei tarkoita kuin sitä, ettei yksi pääsky kesää tee.  Kristinuskon moraali on kaikki tai ei mitään: joko sen omaksuu ja pyrkii noudattamaan tai sitten ei.  Sen hylkääminen yhdeltä osin tarkoittaa sen hylkäämistä kokonaisuudessaan.

Eri mieltä kanssani olleen näkemykset ovat vaarallisia, koska ne vastaanotettuina kumoavat kristillisen moraalin ja korvaavat sen zeitgeistin mukaisella konformismilla, muistuttaen siten maamme evankelisluterilaisen kirkon "kaikista on tunnuttava hyvältä" -moraalia.  Hedelmistään puun tuntee, sanotaan, ja moraalinen imperatiivi yrittää miellyttää kaikkia ja antaa kaikkien tehdä mitä lystää vailla seurauksia on resepti yhteiskunnalliseen katastrofiin useammaltakin kantilta.

Kuten tavallista, olen avoin aiheesta keskustelulle ja kaikenlaisten rustaukseeni liittyvien virheiden oikaisuille.

*Ymmärtääkseni kristillinen moraali tarkoittaa rakkauden kaksoiskäskyä, ja sitä kuvaavia konkreettisia esimerkkejä on ripoteltu valtava määrä ympäri Raamattua.

Pelkureista

Päivän iltalehti tiesi valistaa minua siitä, että muun muassa Tom & Jerry -piirretyistä ja koulukirjoista on löydetty rasismia.  Oikeudessakaan ei rasismin peikolta vältytä.  Onneksi kuitenkin maamme rohkeat donquijotet (yhdessä ulkomaalaisten kollegoidensa kanssa) jaksavat väsymättä nostaa loputtomalla syötöllä älämölöä nähdessään peikkojaan milloin missäkin.

Kyseessä on paraatiesimerkki siitä, miten yhteiskuntamme eniten kuuluvuutta saavat ihmiset ovat surkeita pelkureita, jotka ovat valmiita valehtelemaan loputtomiin ja tekemään vaikka maailman tappiin asti tarpeettomia tai haitallisia asioita, koska heillä ei ole riittävästi kulkusia tehdä tarpeellisia asioita ja puuttua oikeisiin ongelmiin.

Nämä ihmiset nojaavat psykologiseen defenssiin, joka saa heidät puuhastelemaan leikkiongelmien parissa, minkä ansiosta heille tulee hyvä olo.  Se tuottaa hyvää oloa kahdesta syystä: ensimmäinen syy on se, että pelkuri voi valehdella itselleen tekevänsä jotain merkityksellistä, ja toinen syy on se, että yhdentekevään puuhasteluun keskittyminen vie sen verran aikaa, että hän voi leikkiä olevansa liian kiireinen puuttumaan niihin ongelmiin, jotka todella uhkaavat häntä ja lähimmäisiään.

Koska kyseinen defenssi on pelkurille elinehto, on tämän tyypillinen tapa suhtautua epätoivolla kyhäämiinsä mörköihin kirjaimellisesti apinan raivolla ja suunnata raivonsa lyhentämättömänä kaikkiin tahoihin, jotka kehtaavat asettaa asiat käytännönläheisempään perspektiiviin.  Tämä myös selittää sen, minkä takia pelkuria ei järkipuheella herätetä: hän pelkää todellisuutta liikaa katsoakseen sitä sellaisena kuin se on, ja pitää kiinni perverssistä fantasiastaan, jossa hän saa olla sankari, jonka ei koskaan tarvitse asettua oikeaa vihollista vastaan.

Zimmermanin tuomiosta

Takkiraudan Ruukinmatruuna kirjoitti vastikään Zimmermanin oikeudenkäynnistä. En tiedä mitä lähteitä hän on lukenut, mutta itselleni jäi tekstistä vahvasti sellainen kuva, että hänen oli pykättävä tapahtumista ideologiaansa sopivaa propagandaa. Tekstissä kommenttiosastoineen kun ilmaistaan suoraan, että Zimmerman teki väärin puolustaessaan itseään aseellisesti päällekaranneen takoessa tämän päätä jalkakäytävään. Ruukinmatruunan mukaan tappavampaa väkivaltaa kuin hyökkääjä ei itsepuolustustilanteessa saa käyttää, joten tästä on vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin se, että olisi tultava tapetuksi ensin voidakseen oikeutetusti puolustautua tappavaa voimaa käyttäen. Kriteeri on maalaisjärkeä käyttäen ehkä turhan vaativa.

Itse taas ajattelen, että maassa, vastaanottavana osapuolena aggressori päällä mättämässä kuuppaani sementtiin olisi vähän hemmetin vaikea puntaroida että ollaanko tässä nyt hengenvaarassa vai ei, ja katsoisin oikeutetuksi käyttää mitä tahansa jäljellä olevia keinoja hyökkääjän taltuttamiseen. Ruukinmatruunan mainitsemat potku munille ja polvi rintalastaan eivät tuossa tilanteessa ole mahdollisia eivätkä myöskään tehokkaita ainoatakaan hyökkääjää vastaan, joka tietää mitä tekee.  Kelkerit kun on lopunviimeksi varsin helppo suojata, etenkin kun jokainen kengännumeroaan suuremmalla äo:lla varustettu tietää, että aina ja kaikkialla käsketään iskemään niihin itsepuolustukseksi.

Parhaan ymmärrykseni mukaan No_Limit_Niggaksi itseään kutsunut Martin myös teki yllätyshyökkäyksen myöhemmin, jo Zimmermanin kertaalleen kohdattuaan, mikä on myös omiaan hankaloittamaan harkitsevaista tilannekatsausta jälkimmäisen taholta. Hyökkääjän ja hyökkäyksen vaarallisuutta on vaikeampi arvioida jos se tulee ns. puskista. Siksi toisekseen yksi laukaus ei välttämättä ole yritys käyttää tappavaa väkivaltaa - Zimmerman olisi taatusti voinut ampua useammankin varmistaakseen tapon, mikä mielestäni on näyttöä silkan itsepuolustuksen puolesta.

Ymmärrän kyllä, että Yhdysvaltain oikeuslaitos on mätä ja huono, mutta se, että se vapautti Zimmermanin syytteistä, ei nyt vaan ole evidenssiä sen puolesta vaan sitä vastaan.

Vaihteeksi linkkipostaus

The Crimson Reach: Open-borders immigration is a selfish position that helps the rich get richer
Maverick Philosopher: How Some View Religion
Mangan: The Rise of Mental Illness and Obesity
RoissyBig Mistake
The Social Pathologist: Democratic Man Has No Balls. Some Conservative Political Art
Vox Day: Anti-racism and the Law of Unintended Consequences

Ei näin:
Drew Magary: Never Give Your Kid A Cold Shower: Advice From The Worst Dad On Earth
Otsikon jälkimmäinen osa pitää toivoakseni paikkansa, ja kun sen ottaa todesta, otsikon ensimmäisen puoliskon uskottavuus pääsee oikeisiin mittasuhteisiin.

Kun jolla vuotaa korjataan se poraamalla siihen lisää reikiä

Hallituksen nerokas työryhmä on tullut siihen lopputulokseen, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia.  Nähkäätten kato työvoimapula ja eläköityvät työssäkäyvät ja sen semmoiset, niin kyllähän silloin täytyy mennä ja avata ovet maahanmuuttajille.  Työryhmä sai asetettua kolme mehukasta tavoitetta:

1) avoimuus maahanmuutolle turvallisuudesta kuitenkaan tinkimättä,
Tämä saavutettaisiin sallimalla maahanmuutto lähinnä länsieurooppalaisista valtioista ja rajoittamalla rajusti vieraskulttuurista maahanmuuttoa.  Todennäköistä on, että hallitus ottaa hommakseen rajoittaa vastakin länsieurooppalaista maahanmuuttoa jatkamalla sitä linjaa, joka takaa hyvät tulot niille, jotka muuttavat maahan olemaan tekemättä mitään ja niistävät nekin vähät niiltä jotka töissä käyvät, varmistaen, että maahanmuuttoa tapahtuu ainoastaan niistä paikoista, jotka tuovat kotimaidensa turvallisuusongelmat mukanaan.

2) maahanmuuttajien tehokas kotoutus yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi ja sijoittuminen työelämään

Koska maahanmuuttajat eivät ole länsieurooppalaisia länsieurooppalaisista kulttuureista, tätä ei tule tapahtumaan.  Ainoa tehokas keino päästä tavoitteeseen olisi katkaista välittömästi kaikki tuet jokaiselta perheeltä, joka ei elätä itseään omalla työpanoksellaan määräaikaan mennessä.  Tavoitteeseen pääsyssä auttaisi sekin, että kaikki toimet mamujen oman kulttuurin, kielen ja erityisoikeuksien tukemiselle lakkautettaisiin välittömästi.  On melkoisen epätodennäköistä, että mitään kyseisistä toimista toteutetaan, sen sijaan rahaa kaadetaan entistä enemmän palveluihin, jotka tuottavat maahanmuuttaville tyhjäntoimittajille kotoisat, mutta materiaalisesti paremmat, olot, edellyttämättä näiltä edes sitä, että olisivat ihmisiksi.

3) asennemuutos suomalaisten keskuudessa, jotta syrjintä ja rasismi saadaan kitkettyä.

Asennemuutos suomalaisten keskuudessa saataisiin aikaan soveltamalla edellämainittuja toimenpiteitä ja purkamalla kaikki yhteiskunnalliset rakenteet, jotka asettuvat maahanmuuttajien puolelle kantaväestöä vastaan.  Viimeksimainitut kun ovat tehokkain mahdollinen keino varmistaa, että mamut ja kantaväestö asettuvat ja pysyvät eri leireissä ja että kyseiset leirit ovat keskenään vihamielisiä.

Koska minkään edellämainituista ja asiaan kohennusta tuovista korjausliikkeistä tekeminen edellyttäisi paitsi selkärankaa, myös käytännössä sen tunnustamista, että kaikki, mitä maahanmuuton suhteen on tähän asti tehty, on tehty niin päin helvettiä kuin se ylipäätään on mahdollista tehdä, on varmaa, että mitään parannuksia ei tulla tekemään.  Sen sijaan jatketaan suomalaisia vastaan suunnattujen lakien, vihapropagandan ja rahanlypsyn kasvattamista ja keksitään aina vain lisää satuja työvoimapulasta, maahanmuuton mahdollisuuksista ja ratkaisusta huoltosuhdeongelmiin.

Maahanmuutto ei ole rikkaus vaan ongelma.  Sen takia sitä on syytä suitsia ellei minimoida jotta vältettäisiin ne ennen pitkää kansanmurhaan johtavat etniset konfliktit, joita kohti olemme kiihtyvää tahtia menossa, kiitos länsimaalaisten hallitusten, jotka ovat vuosikymmeniä pelanneet vierasväestön puolella kantaväestöä vastaan.  Sitten päivitellään, että miten kukaan ei olisi voinut aavistaa ennalta mitä kävisi, puhumattakaan siitä, että heidän aktiivisesti rakentamansa helvetin syntymä olisi ollut mahdollista estää.

Kumma juttu

Tulin huomanneeksi, että mitä pidempään olen ollut kristitty, sitä useammin tulen tietoiseksi siitä, että se, mitä haluan sanoa, on usein kirjoitettu tyylikkäämmin Raamatussa.  Sitten kun tulen siteeranneeksi sitä, tunnen itseni yhdeksi niistä, jotka muksivat ihmisiä Raamatulla päähän, ja eittämättä uhreistani tuntuu samalta, ja vaikka se, mitä siteerataan, olisikin fiksua, he saavat siitä näppylöitä, koska se on siteerattu Raamatusta eikä Oikeasti Hyvästä lähteestä kuten vaikkapa Martin Luther Kingiltä tai Gandhilta.

Naisen alisteisuudesta

Alkajaisiksi huomautan, että saatan toisinaan yleistää hieman.

Nykynainen on sellainen, eläin, jolle itsemääräämisoikeus on tärkein kaikista, jos häneltä kysytään.  Kuitenkin käytännössä jokainen nykynainen alistuu töihin mennessään pomonsa vaatimuksiin mukisematta, vaikka ei edes välitä pomostaan tuon taivaallista.  Tämä on hänestä luonnollista ja oikein.  Sen sijaan ajatus aviomiehelle tai kumppanille, jota rakastaa, alistumisesta, on suoranainen pyhäinhäväistys ja itsemääräämisoikeus herää työpäivän kestäneestä horroksestaan valmiina totaaliseen sotaan.

Naisen haluttomuus alistua parisuhteessa on universaali ilmiö.  Siinä, missä Raamatussa kehotetaan miestä rakastamaan vaimoaan, kehotetaan vaimoa sen sijaan olemaan miehelleen alamaisia.  Molemmat iskevät sukupuolen tyypillisintä taipumusta vastaan: yhtäältä mies haluaa olla suurimman osan aikaa vain rauhassa ja tehdä omia juttujaan, kun taas vaimo haluaisi intuitiivisesti miehen tekevän sitä, tätä ja vähän tuotakin ja vedellä tätä narussa, toisin sanoen tottelevan itseään.

Se, että kumpikaan osapuoli antaa periksi taipumukselleen, eikä vastusta sitä ja ymmärrä sen tuhoisuutta, povaa erittäin epämiellyttävää ja epävakaata suhdetta.  Ensimmäisessä vaimo kokee tulleensa hylätyksi jäädessään vaille miehen huolenpitoa ja ohjausta, jälkimmäisessä puolestaan mies kokee naisen olevan pomottava, nalkuttava akka, eikä nainenkaan kykene kunnioittamaan miestä, jonka yli kykenee kävelemään, mikä on omiaan vain lisäämään höökiä tämän emotionaaliseen brutalisointiin.

On jotenkin hassua, että siinä, missä nainen on ollut äidin roolissa hyvin pitkälti herra kotonaan, ja tehnyt siellä jotain, mikä täyttää hänet onnella ja tunteella siitä, että hänen elämänsä on täysi, on nykynaisen tilanne toinen.  Nykynainen nimittäin uskoo feministejä, joiden mukaan mitään korkeampaa tavoitetta naisen elämässä ei voi ollakaan, kuin olla samanlainen käytännössä kaikkien kannalta yhdentekevä pomonsa käskyttämä pallinaama kuin tavallinen mies on.  Se syö hänen sielunsa ja tekee hänestä onnettoman, mutta eipähän ainakaan joudu alistumaan hellan ja nyrkin väliin olemaan äitinä jonkun miehen (ikään kuin ne eivät olisi hänenkin) kakaralaumalle!

Rakkaus tarkoittaa toiselle hyvän tekemistä.  Intuitioonsa luottaneen miehen kannattaisi kysyä itseltään, josko vaimolle on hyväksi ja tästä tulee parempi ihminen, jos hänen tarpeensa tuntea itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi laiminlyödään, vai siten, että häntä pidetään turvassa, arvossa ja lämmössä.  Vastaavasti intuitiivisen naisen tulisi kysyä itseltään, josko miehelleen on hyväksi ja tästä tulee parempi mies, johtaja ja suojelija sillä, että tätä pomottaa minkä ehtii "tarpeellisilla asioilla" ja asettuu aina poikkiteloin tämän ilmaistessa tahtonsa, vaiko sillä, että tekee perheen eteen minkä voi, osoittaa luottamusta ja kunnioitusta miestä ja tämän ohjausta kohtaan, jotta hänkin, jolla ei ole ollut juuri luontaista hyvän isän ja johtajan arvostelukyvyn lahjaa, voisi siihen oppia, vaikka sitten parin harha-askeleenkin kautta.

On outoa, että nykynaisen mielestä on sopivaa alistua tahoille, joista ei välitä vähääkään, kuten työnantaja tai tuntemattomat ihmiset ja näille kuviteltui "yleinen mielipide", mutta sitten ainoa taho, jonka edessä alistuminen voi oikeasti saada jotain todella rakentavaa aikaan, koetaan myrkyksi.

PS. Erinomainen teksti aihetta sivuten.

Viisaudesta ja älykkyydestä

Tulin miettineeksi sitä, mitä on viisaus.  Vanhana D&D -roolipelaajana heti erotan sen älykkyydestä, joka on kykyä oppia, omaksua ja käsitellä informaatiota.  Kutsuin sitä joskus kokemuksen rintaääneksi, ja luonnehdin sitä yhdessä älykkyyden kanssa lausumalla: "Älykkyys on sitä, että osaa tehdä jotain, ja viisaus sitä, että tietää mihin sitä on syytä käyttää."  Tämä paljastaa viisaudesta jotain, mutta ei ilmaise sanan sisältöä selväsanaisesti.

Sitten tulin oivaltaneeksi, että viisaus tarkoittaa, ainakin siten kuin sen ymmärrän, hyvyyttä.  Se tarkoittaa keinojensa kohdistamista oikein, yksilön moraalista kelpoisuutta.  Vastaavasti pahuus on aina jonkin typeryyden (vaan ei tyhmyyden, joka on vain älykkyyden inverssi) valtaan heittäytymistä, enkä kykene mitenkään kuvittelemaan viisasta pahantekijää.

Älykkyyttä, pidetään tänä päivänä hyveistä varmaankin suurimpana.  Se on kahdesta syystä typerää: ensinnäkin älykkyys on pitkälti synnynnäinen ominaisuus eikä yksilö voi vaikuttaa siihen kovinkaan paljon, ja toiseksi ihmisen älykkyys ei kerro mitään hänen hyvyydestään.  Mao ja Stalin olivat kiistatta älykkäitä miehiä, mutta heidän älykkyytensä vain maksimoi heidän pahuutensa vaikutuspiirin.

Älykkäät ihmiset myös tapaavat olla ylpeitä älykkyydestään, ja mitä ylpeämpiä he ovat, sitä typerämmin he älykkyyttään käyttävät.  Olen aikoinani syyllistynyt, ja nähnyt lukuisien muidenkin syyllistyvän siihen, että he hyökkäävät älykkyydellään viisauden kimppuun, kyseenalaistavat sen ja pyrkivät tuhoamaan sen lukemattomin eri tavoin.  Nimenomaan siksi, että älykäs ihminen kykenee muovailemaan käsityksensä viisaudesta nurinpäin, kun taas tyhmä ei kykene, totesivat kommunistit, ettei heidän tarvitse kantaa huolta älymystöstä, koska he kykenevät uskottelemaan itselleen mitä tahansa - ja heidän toteamuksensa piti paikkansa.  Heidän älykkyytensä eksyttää heidät ja tekee heistä niin typeriä, etteivät he kykene asettumaan mitään pahuutta vastaan.

Mitä älykkäämpi ihminen on, sitä syvemmän kuopan hän itselleen kaivaa poikkeamalla viisauden kaidalta polulta.  Siksi niiden, joille on suotu paljon älyä, on kaikkein tärkeintä hankkia viisautta, vaikka niin tekemällä he erottuvat aina vain vähemmän viisaista tyhmyreistä, joista älyä ihannoiva haluaa pysytellä mahdollisimman kaukana.  Viisaalle älykkyys on parhaimmillaankin työkalu, typerälle se on vastaus kaikkeen.

Älykkyyteen on viisasta suhtautua nöyrästi ja olla ihannoimatta sitä - ylpeys siitä tekee hulluksi.

Linkkipostaus hrair

Kansankokonaisuus: Ruotsalaisen monikulttuurisen kansankodin romahdus
Tapio Tuuri: Suomalaismies riehuu Tukholmassa ja polttaa koko Ruotsin
Yrjöperskeles: Kun palat eivät loksahda

Art of Manliness: Are You a Sheep or a Sheepdog? (part #2)
Bruce Charlton: "Extraordinary claims require extraordinary evidence" - with respect to the claim of intelligence decline since the Victorian times
Captain Capitalism: The Death of Charm
Gavin McInnes: Gays Didn't Kill Marriage, Divorce Did
Le Cygne Gris: The Problem of Responsibility
Red Pill Theory: TV "Annihilating" Women Over 40
Scott Locklin: Tips for Big Babies
The Social Pathologist: A tale of two massacres
Vox Day: And the Boy Scouts fall, Nihilists vs Civilizationists

Yhteisöllisty tai tuhoudu

Olen seurannut vuosikausia sitä kehitystä, jonka yhtenä ilmenemismuotona esimerkiksi Ruotsissa tällä hetkellä käydään matalan intensiteetin sotaa suhteellisen pienellä väkimäärällä massiivista kantaväestöä vastaan, eikä kantaväestöllä ole uskallusta sen enempää kuin tietoa konkreettisista keinoista asian korjaamiseksi.  Vastaavasti Suomessa asiasta huolestuneet ovat saaneet aikaan peräti Hommafoorumin ja läpi muutaman kansanedustajan.  Sehän se toimiva keino on, tai siis ainoa virallisesti sallittu ja siten viime kädessä tehoton.  Niin kauan kuin suomalainen odottelee valtion toimia sekä omansa että toisten turvallisuuden eteen ja sanoo "se on heidän, ei minun, hommani", on hän minkä tahansa rötöstelijän näkökulmasta pelkkä uhri joka odottaa tapahtumistaan.

Suomalaiset ovat, etenkin kaupungeissa, joissa on jo syntynyt enemmän tai vähemmän toimintakykyisiä vierasväestön enklaaveja*, jotka kykenevät tehokkaaseen matalan intensiteetin sotaan ja selviytymisestä kilvoitteluun asuinalueillaan.  Vastaavasti käytännössä kaikki, myös maahanmuuton uhkakuvista huolestuneet, istuvat kiltisti kotona, kirjoittelevat nettiin loputtomasti loruja siitä miten demokratia pelastaa, ja kuvittelevat jonkun muun hoitavan omat ongelmansa.  Ei se niin mene.  Jos ongelmia ei hoida itse, niin jonkun muun niihin puuttumista saa odottaa vielä pitkän aikaa sen jälkeenkin kun se on ollut jo myöhäistä.

En tässä kehota rivien välissä jengiytymään ja rusikoimaan satunnaisia maahanmuuttajia jotta nämä oppisivat tarpeellista nöyryyttä suuremman väkivaltapotentiaalin edessä, koska tehokkaampaa ja pidemmälle tähtäävää olisi järjestäytyä yhteisöiksi, jotka kykenevät yhteistyöhön, omaavat korkean sisäisen luottamuksen ja hankkivat sekä kyvyn että tahdon puuttua kohtaamiinsa ongelmiin.  Tämä on osoittautunut esimerkiksi erilaisten uskovaisten, suomenruotsalaisten, mustalaisten, juutalaisten ja maahanmuuttajaväestöjen kesken erinomaisen toimivaksi systeemiksi selviytyä maassa, jossa suuri osa väestöä on varautuneita jos ei vihamielisiä heitä kohtaan.

Tarkoitan jonkinlaisten veljes- tai suojeluskuntien perustamista, joissa miehet kerääntyvät vastaamaan kotiseutunsa turvallisuuden ylläpidosta esimerkiksi partioiden ja epäkohtiin puuttuen.  Sellaista yhteisöä, joka vetää yhtä köyttä ja tukee jäseniään sovituin tavoin, ylläpitää kykyä ja tahtoa puuttua ongelmiin ja niin edelleen.  Valtiovalta ja viralliset tahot ovat tehneet päivänselväksi, että heillä ei ole minkäänlaista aikomusta puolustaa kantaväestön oikeuksia henkeen sen enempää kuin omaisuuteenkaan, vaan päinvastoin kehittää jatkuvasti uusia keinoja kyykyttääkseen näitä valloittajaväestön kunniaksi.  Omiemme ja toistemme turvaaminen on tehtävä, jota ei kukaan muu tule tekemään puolestamme.

Kyse ei ole siitä, huvittaako ennemmin pitää kuntoa yllä, treenata ja hankkia uusia rutiineja, joille ei saa rahallista vastinetta, vaiko lojua sohvalla pitkän työpäivän päätteeksi, katsoa tositeeveetä, juoda sikspäkki kaljaa ja kirjoitella foorumille miten taas suututtaa kun taas kerran jollekulle onnettomalle tapahtui kun ketään ei ollut missään tekemässä mitään asialle.  Kyse on siitä, haluaako itselleen ja lähimmilleen samanlaisen tulevaisuuden kuin muilla kilteillä lampailla kaikkialla länsimaissa - muuttaa pakoon yhä uudestaan valloittajaväestön edestä tai kärsiä jengien ja yksittäistenkin rötöstelijöiden käsissä, vai onko sittenkin valmis pistämään itse tikun ristiin ja myöntää, että jos haluamme elää turvallisella alueella, meidän on tehtävä siitä sellainen.

Moni sanoo kyllä olevansa valmis sinä päivänä kun tarve puuttua asioihin konkreettisesti kohdalle tulee, ymmärtämättä, että se päivä on tänään.

*ok, näitä lienee Suomessa tätä kirjoitettaessa vielä aika vähän.