Pages

Uskovaisen ajatuksia kehosta

Bruce Charlton, harras kristitty, kirjoitti taannoin näkemyksiään intensiivistä painojen heiluttelua koskien, sanoen, että sitä harjoittavan on vaikea olla tai tulla kristityksi.  Vox Day, toinen harras kristitty, puolestaan tulkitsi tämän tarkoittavan kaiken voimailun olevan syntistä ja esitti oman näkemyksensä asiaan.  Koska itse harrastan jossain määrin voimailua - se tosin, miten intensiivistä voimailuni on, on kyseenalaista - ajattelin purkaa vähän ajatuksia asiaa koskien.

Päädyin salille vääristä syistä, eli siitä, etten pitänyt peilikuvastani näkyvästä rimpulasta, jolta puuttuivat sonnin lihat.  Lähdin salille hankkimaan itsetuntoa pukemalla itseäni lihaksiin saadakseni itseluottamusta ja kunnioitusta, joita koin jääneeni vaille.  Virhe oli siinä, että halusin olla vahvemman näköinen ja ihmisten silmissä vaikuttavamman oloinen varsin narsistisista syistä.  Motiivini oli egoni kohotus.

Kuitenkin vähän aikaa treenattuani huomasin, missä määrin se oli vaikuttanut itsekuriini, joka oli siihen asti ollut vähintäänkin kyseenalainen.  Olin ollut laiska ja saamaton, mennyt lähestulkoon aina siitä, missä aita on matalin ja antanut vain minimimäärän efforttia minkään tavoitteen eteen.  Rauta ei antanut armoa: jos perseilin ryyppäämällä tai laiminlyömällä joko levon tai säännöllisen ja terveellisen ruokavalion, se kostautui salilla hyvin nopeasti.  Opettelemalla hallitsemaan lihaksiani opin siinä sivussa yhä enemmän hallitsemaan itseäni.

Pikkuhiljaa treenaaminen egonsa hivelemiseksi muuttui pyrkimykseksi ylittää itsensä yhä uudelleen, ja se heijastui myös muihin elämän osa-alueisiin.  Jos kohta intensiivisemmästä treenauksesta tuli vähän vähemmän resurssejani vaativa harrastus, jäi se silti kiinteäksi osaksi elämääni, kuten jäi myös sen vaikutus muun muassa ruokavaliooni.

Olen huomannut senkin, että nykyään, kun treenailen laiskuuttani pyrähdyksittäin, joskus kovaa ja suurimman osan aikaa vähän, olen kovan treenin kausina aikaansaavampi ja tarmokkaampi muutenkin kuin salilla.  En voi missään tapauksessa pitää sitä huonona vaikutteena elämässäni - päinvastoin: salille päätyminen, vaikka vääristä syistäkin, oli yksi elämäni parhaita ratkaisuja.

Nykymaailma kannustaa niin vahvasti mukavuudenhalun tyydyttämiseen, että punttisaliharrastuksen aloittaminen on kuin rokote modernia apatiaa vastaan.  Kätevänä sivutuotteena siitä, että jaksaa siirrellä raskaita esineitä paikasta toiseen on myös se, että silkka fyysinen olemukseni tuo tiettyä turvallisuutta niille, jotka ovat lähettyvilläni.  Toisin kuin reilut 20 kiloa kevyempänä, kehoni ulkomuoto ei kannusta öykkäreitä ottamaan minua tai seurassani olevia silmätikukseen.

Ehkä en ole sellainen intensiivitreenaaja, josta Charlton puhuu.  Missään vaiheessa en ole kokenut pienintäkään ristiriitaa voimailun ja kristinuskon välillä, sen sijaan sitä voi pitää tietyssä mielessä jopa hartauden muotona - kehonsa ja mielensä karkaisuna, jotta sillä olisi voimia tehdä oikein ja auttaa niitä jotka apua tarvitsevat.  Minä uskon siihen, että voima (sekä fyysinen että henkinen), jota ohjaa totuus, ilmenee rakkautena.

5 kommenttia:

iese_83 kirjoitti...

Minä treenasin itselleni, kolmessa & puolessa kiihkeähkössä treenivuodessa jonkun mysteerisen sairauden tai ylikunnon tjns. Nyt voin joskus, hyyyyyvin pitkillä aikaväleillä käydä vähän kastautumassa, mutta ketuttaahan se. Ps. saattaahan olla, että olen vain kroonisesti sairas jotenkin ja se nyt vain ilmeni salilla. Ps.ps ketuttaa myös, että on 12.v tyttöjä joilla on enemmän massaa kuin minulla(Ektomorfi Somatotyyppi). Bätmänin Bein (Bane) olisi suht. kuulia olla, mutta täytyy syyä enemmän jotta sellaiseksi tulee !.

Tiedemies kirjoitti...

Niin no, voimailun ja erityisesti kehonrakennuksen ethos on monitahoinen. Sillä on joillekin uskonnollinen tai uskonnonkaltainen rooli, ja sellaisena se ei sovellu kristitylle. Toisaalta kehosta huolehtiminen voidaan ajtella kristillisenä hyveenä, sillä se on kuolemattoman sielun tyyssija ja sellaisena arvokas.


En voi puhua tietenkään kristittyjen puolesta, koska en ole kristitty. Kehonrakennuksen hyveisiin kuuluu muodoltaan samanlaisia, mutta kristilliseen arvomaailmaan monella tapaa vinksahtaneita arvoja. Esimerkiksi kehonrakentajan tulee olla perustavalla tavalla tyytymätön tai tavoitteellinen, tavoitella jotain idealisoitua kehoa joka on mahdoton saavuttaa. Tässä on samansuuntainen, mutta kohteeltaan erilainen pyrkimys kuin kristittyjen pyrkimyksessä kohti heidän jumalaansa. Tämä on siis yksi aspekti jossa ristiriidan voi nähdä.

Toinen on se, että kehollisuus ylipäänsä on ikäänkuin henkisyyden vastakohta ja sellaisena rakkaus (omaa) kehoa kohtaan kilpailee lähimmäisen ja jumalanrakkauden kanssa ja on siten negatiivinen kristillisestä näkökulmasta.

Tietenkään voimaharjoittelun ei tarvitse perustua näille lähtökohdille. Mutta nämä voi nähdä eräänlaisina synteinä joihin houkutus voi olla suuri kristitylle voimailijalle.

Tuplis kirjoitti...

Tm:
Toinen on se, että kehollisuus ylipäänsä on ikäänkuin henkisyyden vastakohta ja sellaisena rakkaus (omaa) kehoa kohtaan kilpailee lähimmäisen ja jumalanrakkauden kanssa ja on siten negatiivinen kristillisestä näkökulmasta
.

Tuosta tuli vähän siihen liittyen mieleen, että minua on aina ihmetyttänyt käsitys siitä, että henkiset ja fyysiset ominaisuudet olisivat jotenkin keskenään ristiriidassa. Minun nähdäkseni pikemminkin sekä henkinen että fyysinen terveys tapaavat kulkea käsi kädessä sen sijaan, että taistelisivat keskenään.

Taistelu maailmaa vastaan tarkoittaa ensisijaisesti taistelua kiusauksia vastaan, ei sitä, että fyysinen olomuoto ylipäätään olisi jokin metafyysinen virhe, jota vastaan tulisi käydä. Tällöinhän murhaaja olisi hyväntekijä.

IDA kirjoitti...

Melkein uskallan lukematta suositella tätä:

Ruumiin teologiaa

Muuten on tullut mieleen, että pitäisit varmaankin Josemaria Escrivan kirjasta Tie.

Kari Rydman kirjoitti...

Palkonkohan asiaan vaikuttaa se, että ruumiiseen liittyy suuri määrä mahdollisia mielihyväntunteita, jotka seksuaalikielteisyyteen taipuva tulkitsee suoraan synniksi. Siitäkin huolimatta että ruumiin mielihyvä on enimmiltään jotain ihan muuta. Tai sitten ei, samantekevää miten halutaan määritellä...