Pages

Kun maailma on valmis

Olen kirjoitellut valtavan määrän tekstiä länsimaiden rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Moni on nähnyt - aiheestakin - paralleeleja Rooman kuolinkouristuksiin. En kuitenkaan ole varma siitä, missä määrin olen suoraan puhunut siitä, jota kutsun nyt valmiin maailman oireyhtymäksi.  Kyseessä on yhteiskuntaan sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, jota ajattelin hivenen käsitellä.

Valmiin maailman oireyhtymä on sairaus, johon yhteiskunta sairastuu sillä hetkellä kun se katsoo saavuttaneensa tavoitteensa. En ole varma siitä oliko länsimailla tavoitteena lopettaa keskenään sotiminen vai olla maailman johtava sivilisaatio.  Kummassakin tapauksessa tavoitteen saavuttaminen alkoi välittömästi tuhota sitä kehitystä, joka tavoitteen saavuttamisen mahdollisti. Ilmiö on todettavissa käytännössä missä tahansa historiallisesti merkittävässä sivilisaatiossa.

Mitä kyseinen sairaus sitten käytännössä tarkoittaa? Sitä, että kun maailma on saatu valmiiksi, voidaan jäädä nauttimaan sen hedelmistä. Sivilisaation hedelmistä nautiskelu valitettavasti tarkoittaa sen kurinalaisuuden, ahkeruuden, kohtuullsuuden ja hyveellisyyden hylkäämistä, jotka ovat mahdollistaneet maailman valmistumisen. Toisaalta taas emme halua luopua saavutetuista eduista, mistä syystä motiivia kieltäytyä nautinnoista hyväntekemisen hyväksi on aina vaikeampi löytää - edut kun houkuttelevat, velvollisuudet painavat.

Minä uskon valmiin maailman oireyhtymän olevan nimenomaan maallistuneen yhteiskunnan sairaus. Niin kauan kuin länsimaat olivat selvästi kristittyjä, heidän maailmansa ei ollut valmis, mikä antoi jatkuvan motiivin tehdä enemmän työtä sen eteen, että maailma olisi parempi siitä lähtemisen hetkellä kuin sinne tultaessa. On kyseenalaista, voiko kristillinen maailma koskaan "valmistua", sillä uskontoon on sisäänrakennettuna käsitys sekä inhimillisestä epätäydellisyydestä että taipumuksesta turmelukseen.

Maallistuneella yhteiskunnalla ei ole motiivia tehdä mitään, mistä se ei pidä. Tämä tarkoittaa vaikeiden ratkaisujen lykkäämistä aina koskaan saapumattomaan huomiseen ja menemistä siitä mistä aita on matalin ja mikä tuottaa eniten hupia juuri sillä hetkellä. Toisin sanoen tuottava yhteiskunta muuttuu kuluttavaksi yhteiskunnaksi. Ei liene epäselvää, että kulutus- ja nautintoyhteiskunnan oravanpyörään hyppää varmimmin se, jolla on vähiten motiiveja olla tekemättä niin. Uskonto on väkevä, joskaan ei idioottivarma, este tälle.

Oireyhtymä ei ole myöskään vain yhteiskunnan tasolla vaikuttava ilmiö, vaan ilmenee jo tavallisen perheen tasolla kuviossa, jossa vanhemmat tekevät aivan kaiken lapsensa eteen ymmärtämättä, etteivät he opeta lapselle sillä oikein elämistä, vaan sen, että hänen funktionsa on olla muiden passattavana.

Valmiin maan oireyhtymästä kärsivät tahot suuntaavat resurssinsa pääsääntöisesti viihteen kuluttamiseen, ja silloin, kun luovalle päälle sattuvat, sen tuottamiseen. Tälllöinkin se saa usein perverssejä muotoja, sillä uutuudella on viehätysvoimansa kun taas konventinaalisilla tavoilla arvostuksen saaminen kysyy valtavasti enemmän työtä. Jopa niin kutsutut nykajan mestariteokset ovat jollain tapaa nyrjähtäneitä, vaikka niistä jokin kauneuden, totuuden tai hyväntahtoisuuden hyveistä löytyisikin, se vain alleviivaa puuttuvia. Heidän huumeensa on virulentimpi kuin päihteiden väärinkäyttäjien, sillä jälkimmäisten sortumisen näkevät kaikki, kun taas viihdetaiteilija nostetaan usein arvoon arvaamattomaan ja tarjotaan tälle kaikki se menestys, jolla statusta kulutusyhteiskunnassa saa.

Yhteiskuntamme kuluttaa saavutuksensa ja itsensä hengiltä. Siihen lääke olisivat katumus ja kääntymys saavutetusta ideaalista jopa pyrkimykseen inhimillisesti mahdotonta sellaista kohti, mutta niissä taitaa olla turhan vähän sokereita välitöntä aistinautintoa etsivälle eivätkä ne etuoikeutetun egoakaan juuri hivele.

6 kommenttia:

iese_83 kirjoitti...

Ei tätä kieltääkkään voi. "Jos / kun saavutat päämääräsi, hämmennyt." Nyt tarvitaan vain uutta pökköä pesään, uusi idea, uusi "suuri tarina". Uusi visio jne. yksi on simppelisti ; valkoisten rotujen selviytyminen, "luonon ikuinen uskonto" Ben Klassenin kirjaa mukaillakseni. Eli Heimon metodi / mualimankuva / strategia, mutta se on vain meille valkoisille liian helppoa, koska olemme liian tehokkaita. Siksi vain jokin hüvin üüberi riittänee. Kukin on liian lähellä. Joku muu ulottuvuus? mikä?.

Tiedemies kirjoitti...

Länsimailla ei ole ollut mitään "tavoitetta", koska länsimaat ovat kehittyneet (tai muuttuneet, jos tällainen neutraalimpi ilmaisu olisi parempi) demokratioiksi ja demokratiassa päättäjien "tavoite" on saada ääniä, ja kansan "tavoitteita" on niin paljon kuin on kansalaisiakin.

Yhteiskunnalla ei ole "tavoitetta" muussa kuin jonkinlaisessa oligarkiassa tai itsevaltiudessa. Sensijaan erilaisilla poliittisilla ideologioilla on tavoitteita. Esimerkiksi sosialidemokraattien 1900-luvun alussa julkilausumat tavoitteet ovat (melkein) täyttyneet.

Mielestäni kehystät kysymyksen epätarkoituksenmukaisesti. Koska yhteiskunta koostuu ihmisistä, tarkoituksenmukaisempi kehystys olisi se, että onko ihmisillä tai merkittävillä ihmisjoukoilla sellaisia jaettuja tavoitteita yhteiskunnan suhteen, että ne pääsevät muokkaamaan yhteiskunnan suuntaa sellaiseksi että yhtieskunnalla ikäänkuin näyttäisi olevan tavoitteita.

Syytät maallistumista, "kulutus- ja nautintoyhteiskuntaa" ja uskonnon puutetta, mutta nämä ovat onttoja syitä. Yhteiskunnassa jossa vallitsee materiaalinen niukkuus yhtä aikaa sellaisen uskomuksen kanssa, että yhteistyöllä voidaan todella parantaa merkittävällä ja ei-triviaalilla tavalla suurten ihmisjoukkojen materiaalista hyvinvointia, on helppo konstruoida yhteisiä tavoitteita, kuten nyt vaikka esimerkiksi sosialidemokratia teki.

Minulle jää tästä tekstistä epäselväksi, että kaipaatko kymmenkertaista lapsikuolleisuutta, ajoittaisia nälänhätiä, kuolemista ehkäistävissäoleviin sairauksiin jne.? Näiden selättäminen on esimerkki sellaisesta tavoitteellisuudesta joka 1900-luvulla mahdollisti Suomen kaltaisen kansakunnan rakentamisen niin vankaksi. Ne olivat tavoitteita joiden taakse oli helppoa saada lähes täydellinen yksimielisyys. Minulle jää myös epäselväksi, paheksutko sitä, että nämä tavoitteet onnistuneesti asetettiin ja sitten saavutettiin.

Minusta näyttää siltä, että näet nämä negatiiviset määreet yhteiskunnassa kahdesta syystä: ensimmäinen on se, että olet itse "valmiin yhteiskunnan" kasvatti ja toinen on se, että katsot historiaa suodattimen läpi. Se suodatin on se, että meillä on menneistä kulttuurillisista saavutuksista jäljellä vain ne, jotka ovat todella säilyneet. Kulttuuria tuotetaan paljon, ja siitä suurin osa on melkein aina roskaa. Materiaalisesti yltäkylläisessä yhteiskunnassa tuotetaan enemmän kulttuuria ja siksi myös enemmän roskaa. Vanhaa roskakulttuuria ei ole, koska se on unohdettu ja 100 vuoden päästä nykypäivän roskakulttuuria ei myöskään enää muisteta. Vain mestariteokset jäävät eloon. Niitä on aina vähän

iese_83 kirjoitti...

Olin tarkoittanut Kuuta en "kukin" sanaa. Siis ´Kuukin on liian lähellä´. Saakelin näppäimistö.

Tuplis kirjoitti...

Tm:
Minulle jää tästä tekstistä epäselväksi, että kaipaatko kymmenkertaista lapsikuolleisuutta, ajoittaisia nälänhätiä, kuolemista ehkäistävissäoleviin sairauksiin jne.
?

En. Olisi mielenkiintoista kuulla päätelmäketju, jolla tuon saisi tekstistäni jotenkin luettua.

Paheksuntani kohdistuu siihen, että maailman kuviteltiin valmistuneen. Niin typeriä ei oltu niin kauan kuin uskottiin.

Tiedemies kirjoitti...

Yritin yllä todeta, että käytät niin karkeaa abstraktiota, että siitä jää epäselväksi kohdistuuko paheksuntasi siihen, että "tavoitteet" saavutettiin vai siihen ettei uusia "tavoitteita" ole noussut keskiöön.

Kuten totesin, on mieletöntä puhua jostain olemuksellisesta "yhteiskunnan tavoitteesta". Yhteiskunnan toiminnassa on piirteitä jotka näyttävät tavoitteellisilta mutta tämä syntyy siitä, että ryhmillä ja yksilöillä on poliittisia tavoitteita jotka ovat riittävän yhdenmukaisia jotta näyttäisi että yhteiskunnalla on tavoitteita.

Käsitystä siitä, että yhteiskunnan kontekstissa tulee tavoitella jotain kehityspäämääriä jotka parantavat yhteiskuntaa tai ihmisen osaa, nimitetään edistyksellisyydeksi eli progressiivisuudeksi, ja on eräällä tapaa konservatiivisuuden vastakohta.

Konservatismiin kuuluu olennaisena ajatuksena se, että yhteiskunta instituutioineen on "riittävän hyvä", ja että sitä tulee puolustaa, säilyttää, konservoida, ja samalla mahdollisesti karsia, karaistaa, entisöidä, palauttaa entiseen loistoonsa jne.

Ajatuksesi on mielenkiintoinen, koska se on tavallaan yhtä aikaa molempia.

Yhteiskunnan "tavoitteellisuus" on lähes kokonaan 1800-1900-lukujen tuote.

Tuplis kirjoitti...

Paheksuntani kohdistuu vääriin tavoitteisiin - sellaisiin, jotka ylipäätään mahdollistavat tilanteen, jossa voi todeta "ok, nyt on kaikki tehty, jäädäänpä vetämään lonkkaa".

Minä olen siinä mielessä erinomaisen edistyksellinen, että kannatan kaikkea kehitystä kohti kristillistä ideaalia. Minä myös tiedän, että kyseinen ideaali on saavuttamattomissa, mikä on erinomainen syy tehdä hyvää ad infinitum.