Pages

Maailman suurimmasta skandaalista

Oxfam-järjestön Luca Chinottin mielestä maailman suurin skandaali on se, että maailmasta löytyy 870 miljoonaa kroonisesti aliravittua (IL).  Artikkelin mielenkiintoisin osuus löytyy kuitenkin tästä kappaleesta:

YK-järjestö FAO:n mukaan taistelu aliravitsemusta vastaan on hidastunut vuosien 2007-2008 jälkeen. Syynä hidastumiseen pidetään muun muassa maailmanlaajuista talouskriisiä, kohonneita elintarvikkeiden hintoja, ilmastonmuutosta sekä biopolttoaineiden kasvanutta kysyntää.

Minä voin sinänsä yhtyä mielipiteeseen siitä, että 870 miljoonaa kroonisesti aliravittua on maailman suurin skandaali. Siitä ei kuitenkaan tee silmissäni skandaalia se, että herra Chinottin mielestä nämä kaikki voitaisiin ruokkia, vaan se, että väestöräjähdyksestä kärsivien alueiden kantokykyä on keinotekoisesti nostettu niin, että jokainen niihin syntyvä on tästä syystä tuomittu joko nälkäkuolemaan tai kituuttamiseen "hyvien ihmisten" avustuksilla.  Minä ihmettelen, että millä hyvää kyytiä ylivelkaantuvien maiden hallitukset kuvittelevat maksavansa loputtomat elatusavut alueille, jotka eivät pysty elättämään väestöään - mitä ihmettä he kuvittelevat tapahtuvan "auttamilleen" ihmisille siinä vaiheessa kun rahat loppuvat eikä velkaakaan enää saa?

Autan asiaa aprikoivia tahoja paljastamalla, että kyseiset ihmiset kuolevat, vieläpä harvinaisen epämiellyttävällä tavalla.

Maapallon väkiluku on ylittänyt seitsemän miljardia.  Jokaiselle asiaa hetkeäkään ajatelleelle on päivänselvää, että planeetan resurssit eivät pidemmän päälle mitenkään voi kestää sitä, että ihmisten määrä kaksinkertaistuu muutaman vuosikymmenen välein.  Samaan aikaan kun hyviksi ihmisiksi itsensä lukevat tahot pitävät kovasti huolta länsimaalaisten kulutuksesta, he pyrkivät tekemään kaiken mahdollisen mahdollistaakseen uusien kuluttajien syntymisen alueille, jotka on loppuun kulutettu.  Järkevästi ajatellen luulisi, että kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen ajaminen tuottaisi jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja valitun toimintatavan tarkistamisen, mutta nähtävästi näin ei ole asia.

Kyse kun on siitä, etteivät hyviksi ihmisiksi itsensä lukevat tahot yksinkertaisesti kestä järjen käyttöä. Heillä on liikaa emotionaalisia pelimerkkejä kiinni käsityksessään hyvyydestään ja tavoitteidensa oikeellisuudesta voidakseen tarkastella todellisuutta sellaisena kuin se on.

Valitettavaa on, että valtaosa ihmisistä on ja tulee olemaan niitä, jotka eivät kykene tai halua tarkastella asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan uskottelevat itselleen niiden olevan kuten tämä haluaisi niiden olevan - välittämättä siitä, millaisia loogisia ristiriitoja tämä edellyttää.  Tästä syystä dialektinen, totuuteen ja objektiivisuuteen pyrkivä lähestymistapa, ei tule demokratioissa olemaan koskaan yhtä tehokasta kuin retoriikka, jonka pääasialliset vaikutuskeinot ovat tunteisiin vetoamista.

Valhetta vastaan voi ja tulee käydä totuudella, mutta itselleen(kin) voi valehdella myös uskottelemalla, että taho, jolle kulloisetkin tunteet ovat totuutta tärkeämpiä, sillä mieltään muuttaisi.