Pages

Uskovaisten vastuunpakoilusta

Yksi yleisimpiä uskonnollisuutta vastaan suunnatuista argumenteista on argumentti vastuun ulkoistamisesta.  Siihen vetoava on sitä mieltä, että omaksuessaan uskonnolliset arvot uskova ihminen ulkoistaa vastuun omista valinnoistaan ja niiden seurauksista uskonnolle, käyttäen sitä henkisenä kävelykeppinä jonka avulla seistä kun omat rahkeet eivät riitä.  Siihen vetoava tulee samalla nostaneeksi itsensä uskovaisten yläpuolelle yksistään sillä perusteella, että seisoo omin jaloin.  Kristillisestä näkökulmasta argumentti on omituinen ja falski, minkä ajattelin tarkastelullani osoittaa.

Ensimmäinen kummallisuus argumentissa on se, että uskovaisilla uskomattomien sijaan olisi uskossaan keino ulkoistaa vastuu valinnoistaan.  Kun otetaan huomioon sekä kristillinen moraali, jonka sisältöä ei voi muokata, ja se tosiasia, että Jumala näkee sydämeemme emmekä yksinkertaisesti voi selitellä pois tekemiämme vääryyksiä, miten ihmeessä vastuuta voisi paeta?  Argumentin puoltajan mielestä armo on takaportti, joka antaa luvan mihin tahansa kunhan muistaa katua jälkikäteen, mutta aito katumus edellyttää myös konkreettista parhaansa tekemistä ettei väärinteko toistu.  Kun armon ehtona on katumus, ja sitä suomassa taho, jolle ei voi valehdella, miten vastuustaan voisi keplotella irti?  Uskovaiset ovat myös historiallisesti katsoen joutuneet kärsimään valintansa seuraukset myös sekulaaristi seuratessaan uskontonsa opetusta sen ollessa valtaapitävien tahojen halujen kanssa ristiriidassa.

Toinen, edellisestä seuraava omituisuus on se, että uskomattomilla muka ei olisi keinoja ulkoistaa vastuutaan tai kieltää tekojensa seurauksia.  Kiitos sen, että olemme ihmisiä, on meillä luontainen tarve nähdä itsemme hyvinä tyyppeinä ja täten oikeuttaa se, mitä teemme.  Myös silloin, kun teemme vääryyksiä.  Jokainen tietänee kohdelleensa toisia epäoikeudenmukaisesti ja sitten selitelleensä vastuutaan mahdollisimman paljon ympäristötekijöiden - usein jopa sen henkilön, jota kaltoin on kohdeltu - niskaan.  Sen sijaan se, mihin meillä ei ole ihmisinä taipumusta, on tosiasioiden tunnustaminen silloin, kun ne ovat ristiriidassa edellämainitun tarpeen kanssa.  Tämä synnyttää valikoivan näkökulman, jossa sovelletaan eri standardeja itseen kuin muihin.

Kolmas juttu on se, että mitä moraalistandardia voidaan edellyttää henkilöltä, joka pitää itseään asian viime käden auktoriteettina?  Vastaus on: sitä, jonka hän katsoo ajavan etuaan. Saivarrellen voidaan väittää uskovaisen tekevän samoin pyrkiessään kuolemanjälkeiseen palkintoon, mutta koska sillä, joka ei usko, ei ole aikaa odotella tuonpuoleiseen pääsyä, on hänen saatava palkkionsa tässä elämässä.  Täten uskonnottomalta voi edellyttää itsekeskeistä utilitarismia siinä, missä uskovaiselta uskontonsa moraalin noudattamista.  Tätä taustaa vasten ei kummastuta, että yksi antiteistien lempiargumenteista uskovaisia vastaan on se, että nämä eivät kykene edes noudattamaan oikeaksi tunnustamaansa moraalia.  Antiteisti ei edes voi rikkoa omaansa.  Ja tieto siitä, että kykenee noudattamaan moraaliksi kutsumaansa siinä, missä toiset eivät, ruokkii ylpeyttä ja tekee omahyväiseksi.

Lisähuomiona uskonnoton voi aina vedota nihilismiin tietäessään, että rikkoo joko lakia tai vallitsevaa moraalisääntöä vastaan.  Jos kerran millään ei ole mitään todellista merkitystä, missä mielessä mitään rikkomustakaan tapahtuu?  Uskonnottomalla on vastuun puolesta nk. win-win -tilanne: jos moraalia rikotaan, sillä ei ole mitään väliä, tai sitten toinen ansaitsikin sen, ja hyvä fiilis siitä tiedosta, että ollaan hyviä tyyppejä, on rikkumaton.  Kristityn on melkoisen vaikea sanoa samaa - joustamaton käsitys oikeasta ja väärästä yhdessä vastuunkannosta taholle, jota ei voi paeta tai petkuttaa, pitävät tästä huolen.  Kristinusko ei ole huithapelin vastuunpakoilijan happy go lucky-filosofia, vaan jotain, mikä kammottaa sellaisen filosofian tunnustajia syystäkin.

Näin asiaa tarkastellen on erinomaisen vaikea olla miettimättä, josko ne vastuunpakoilijat todella löytyvät voittopuolisesti sieltä uskovaisten leiristä, vai sittenkin jostain aivan muualta.

Nihilistin mieletön elämä

Luin Ruukinmatruunan vuodatuksen, jonka läpi paistoi se epätoivo, jolla buddhalaiset koettavat pitää nihilismiä loitolla mutta eivät kykene.  En puutu kirjoituksen sisältöön sen kummemmin, vaan keskityn pikemminkin siihen pohjaan, jolta se sikiää.  Maailman epäoikeudenmukaisuus on karman lakiin uskoville kaikkein suurin koetinkivi, ja kuten linkatusta tekstistä näkee, usko sen voimaan horjuu törmätessään vastakkaiseen todistusaineistoon.  Nähdessään paskiaisten menestyvän ja kunnollisten kaatuvan buddhalaisen kuoren alta paljastuu kuiluun tuijottava nihilisti.

Syyt nihilistiselle kriisille ovat kahtalaiset: Ensinnäkin ollakseen uskottava, karman lain tulisi toimia jossain mielessä myös eletyn elämän aikana.  Se sopii mahdottoman huonosti epäoikeudenmukaiseen maailmaan, jossa niille, joilla on, annetaan, ja niiltä, joilla ei, otetaan sekin vähä pois.  Kun karman lain kosminen oikeus nojaa yksinomaan reinkarnaatiouskoon vailla näkyvää maallista ilmenemismuotoa, on täysin ymmärrettävää, että pahantekijöiden menestys kaivaa maata myös sen alta.  Kyseessä on epätoivo murskaavaa vastakkaista todistusaineistoa vastaan.  Karma on liian heikko laki langenneeseen maahan.

Toinen syy on se, että buddhalais- nihilistinen elämänkatsomus on luonteeltaan hedoninen.  Se on kuin passiivista epikurolaisuutta, joka tyytyy vain toteamaan kärsimyksen olevan pahaa, vaikka ei mielihyvää kehotakaan tavoittelemaan.  Kuten muissakin ateistisissa maailmankatsomuksissa tuppaa olemaan tapana, viime kädessä hyvän ja pahan määrittelevät omat vietit.  Elämän arvo on täysin subjektiivista ja ailahtelevaista: kärsimyksiä sisältävä elämä on arvoton ja niitä sisältämätön arvokas - tosin viimeksimainittua harvemmin kohdataan.

Kun nämä kaksi ominaisuutta lyödään yhteen, on hyvin helppoa ymmärtää minkä takia elämää itseään kohtaan kannetaan kaunaa: elämä on kärsimysnäytelmä, jossa koviten päähän potkitaan sitä joka sen vähiten ansaitsisi ja helpoimmalla pääsee se, joka on valmis turmelemaan toisten elämälaadun omansa eteen.  Missä on se kosminen oikeus, johon vedota tai edes uskoa?  Ei missään.  Karman laki hajoaa ja nihilismin kuilu ammottaa.

Tällaiseen elämälle vihamieliseen maailmankatsomukseen sortuneen ihmisen kohdalla on ymmärrettävää, että tämä ei pidä itsemurhaa pahana tekona.  Jos elämällä on hedoninen arvo (tätä on vaikea kiistää; metafyysiset arvot on mahdollista kieltää, aistejaan ei), on loogista päättää se kun arvo on koettu riittävän vahvasti miinusmerkkiseksi - tämä on ennen pitkää nihilistille ainoa järkevä teko.  Lähteenä käyttämässäni kirjoituksessa väitetään, että itsemurha ei ole pelon motivoima teko, mutta mikä muukaan kuin tulevan kärsimyksen pelko itsemurhan motiivina voi olla?  Teko, joka vastaa koko maailman murhaamista, mukaanlukien kaikki läheisimmät, ja tuska, joka näille tietoisesti aiheutetaan, kysyy aika vahvaa motiivia.  Jos se ei ole pelko, niin mikä?

Kuinka sovittaa yhteen se, että jokainen voi todeta maailman olevan nihilistinen, mutta ei itse pysty olemaan sitä?  Se on inhimillisen nihilismin mahdottomaksi tekevä ongelma: kieltäessään arvojen olemassaolo ja rikkoessa niitä vastaankin he joutuvat olettamaan arvot, jotka he kieltävät ja rikkovat.  Onnellisinkaan nihilisti ei pääse eroon siitä kokemuksesta, että maailmassa ei oikeus kovinkaan kummoisessa mittakaavassa toteudu.

Hyvin harva maailmankatsomus kykenee sovittamaan eheästi yhteen sekä maailman epäoikeudenmukaisuuden että kosmisen oikeuden toteutumisen.  Siihen on mahdotonta päästä hedonisesta näkökulmasta, jossa elämää katsotaan hyödyn ja haitan funktiona.  Sen sijaan on olemassa yksi maailmankuva, jonka mukaan paitsi elämme langenneessa maailmassa, olemme langenneita itsekin - ja kukin voi todeta maailmankuvaan sisältyvin kriteerein tämän pitävän paikkansa.  Kyseisen maailmankuvan kosminen oikeus toteutuu elämän jälkeen, eikä elämän funktiona enää ole mielihyvän hankkiminen ja mielipahan välttäminen, saati utopistinen maailman täydellistäminen vaan sen paljastaminen, mitä sydämessämme on, ja keitä todella olemme.  Äkkiä kärsimyksentäyteinenkin elämä muuttuu mielekkääksi ja kuilun yli nousee silta.  Olemassaololla on sittenkin äärimmäistä tuskaa väistämättä synnyttävää mielihyväfunktiota suurempi tarkoitus.  Myös paljon kärsimystä sisältävä elämä voi olla hyvä.

On toki paljon pyydetty uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, josta niin sanoakseni kouriintuntuvat todisteet saa usein vasta rajapyykin jälkeen, mutta tällöin on mielestäni aiheellista katsoa, missä määrin kritiikkiä maailmankuva muuten kestää.  Lyhyesti: onko se, mitä se ihmiselämästä ja maailman luonteesta kertoo, totta?  Olen havainnut sen olevan.  Olen myös verrannut sitä vaihtoehtoihinsa, eivätkä ne kestä vastaavaa kritiikkiä.