Pages

Ajatuksia koulusta

Mielessäni ovat pyörineet viime aikoina suomalaiset kasvatuslaitokset.  Niitä pidetään ehkä maamme korkeatasoisimpina instituutioina ja niiden menestystä on hämmästelty ympäri maailmaa.  Kuitenkin siinä on muutamia tekijöitä, jotka saavat miettimään systeemin toimivuutta ja nettohyötyä uudemman kerran.

Peruskoulusysteemin ensimmäinen mieleen nouseva ongelma on oppilasaineksen heterogeenisyys.  Mitä erilaisempia oppilaat ovat, sitä enemmän heillä on keskinäisiä konflikteja ja sitä huonommin yhteinen opetus istuu heidän tarpeisiinsa.  Homma toimii varsin hyvin kellokäyrän keskivaiheilla, mutta jo varsin vähäisellä poikkeamalla keskiarvosta turhautuu sekä fiksumpi että tyhmempi koulutyön ollessa naurettavan helppoa tai ylivoimaisen vaikeaa.  Älykkäämmistä koulutetaan tällä ensi sijassa laiskureita ja tyhmemmillä on melkoinen motiivi lyödä hanskat tiskiin.  Mitä enemmän viimeksimainittuja koetetaan pitää kärryillä, sitä suurempi osuus älykkäämmästä aineksesta kypsyy jarruttelemiseen ja kehittää itselleen muuta viihdykettä aikansa kuluksi.

Ainoat heterogeenisyysongelmat eivät kuitenkaan asu ÄO-eroissa, vaan ymmärrykseni mukaan niin kulttuurinen, kielellinen kuin sukupuolinenkin diversiteetti on omiaan hankaloittamaan opetuksen sujumista.  Tietäen, millaista on yrittää keskittyä opetukseen hormonien jyllätessä ylikierroksilla luokan ollessa täynnä ärsykkeitä pariutumisvietille, pidän melkoisen hämmästyttävänä, että XY-kromosomiparista osalliset oppivat yläasteella tai lukiossa yhtään mitään.  En tosin ole yhtään varma siitä, josko itse tulin tuona aikana mitään oppineeksi.

Tietysti herää kysymys siitä, että mistä kaivetaan resurssit sukupuolittain jaoteltuihin, eritasoisiin ja kulttuurikohtaisiin kouluihin, mutta viimeksimainittua en edes kannata.  Yhteiskunta toimii parhaiten yksikulttuurisena, enkä näe mitään järkeä yrittää opettaa saman yhteiskunnan jäsenille keskenään erilaisia ja ristiriitaisia arvomaailmoja.  Olettaisin, että resursseja menisi toteutettunakin korkeintaan sen verran kuin nytkin, sillä keskitetysti tarpeet huomioon ottava systeemi toimii paremmin kuin kaikkea yhden muotin läpi yrittävä.  Koulumatkojen pituuteen ja asuinalueiden homogenisoitumiseen ne saattaisivat kyllä jossain määrin vaikuttaa, mutta en keksi miksi tämä olisi kenestäkään huono juttu.

Toinen ilmiö, mikä koulumaailmassa itseäni suuresti häiritsee, on opettajamateriaali.  En tiedä, missä vaiheessa opettajiston enemmistöstä tuli naisia, enkä tiedä sitäkään, missä määrin he onnistuvat pitämään itsellään kasvattajan auktoriteettia oppilaiden kasvaessa ja koetellessa niin omia kuin systeeminkin rajoja.  Miesopettajat eivät tänä päivänä ole tähän kummoinenkaan lääke, sillä he ovat valitettavalla enemmistöllä eläviä esimerkkejä siitä, ettei heiluri koipien välissä vielä miestä tee.  Vaikutusvaltaa väistämättäkin käyttävinä aikuisina he antavat omalta osaltaan kuvan siitä, millaisia miesten ja naisten tulisi olla.  Lapset oppivat asioita esimerkin kautta, ja sitä kautta he tulevat omaksuneeksi niitäkin asioita, joita ei kannattaisi.  Elämässään eksyneen oloiset opettajat kasvattavat elämässään eksyneen oloisia oppilaita.

Kolmas ilmiö on vahvassa vuorovaikutuksessa edellisen kohdan kanssa: en ole ollenkaan varma, että 9-12 vuotta kestävä opetus luottamaan tai pikemminkin nojaamaan julkiseen valtaan ja sen edustajistoon on hyväksi kenellekään.  Koska kouluissa opetetaan asiat hoitamaan aina opettajiston kautta, ovat kilteimmät ja tottelevaisimmat täysin aseettomia öykkäreitä vastaan - kurinpitoluvattomilla opettajilla on hyvin vähän laillisia keinoja puuttua esimerkiksi kiusaamiseen.  Tämä siitä huolimatta, että paras henkilö lopettamaan kiusaamisen uhriksi jäämisen on kiusattu itse.  Lapsia opetetaan vastuun siirtämiseen ja sen pakoiluun tilanteensa haltuun ottamisen ja parantamisen sijaan.  Uskon tämän olevan erityisen tuhoisaa poikalapsille - etenkin tänä yksinhuoltajuuden aikakautena - sillä oman vastuun kantaminen, aloitteellisuus ja hallittu riskien ottaminen ovat kaikki maskuliinisia piirteitä ja selkeä etu niin sukupuoli- kuin työelämässäkin.  Koulussa näitä piirteitä pyritään ja valitettavasti myös onnistutaan suitsimaan, tuottaen siinä sivussa identiteettikriisejä, toimintakyvyttömyyttä ja ahdinkoa.  Ja sitten syrjäydytään.

Hallitsevalle eliitille tämä kaikki käy sikäli mainiosti, että mitä suuremmassa määrin kansalaiset muistuttavat huonekasvia, sitä helpompi heitä on hallita.  Kuitenkin se, mitä hallitseva eliitti etunaan pitää, ja se, mikä on yhteiskunnalle hyväksi, ovat kaksi eri asiaa.

Linkkien yhdestoista hetki

Hiljaista pohdintaa: Ajatuksia yhteiskunnasta
Jaskan pauhantaa: Oikea-vasen-vasen-vasen...
Takkirauta: Demokratia, enemmistö ja vähemmistö
Yrjöperskeles: Toinen uusinta

Bruce Charlton's Miscellany: The ruling Leftist intellectual elite: well-meaning fools, corrupt careerists, clever sillies or evil madmen?, The stupidest modern atheist criticism of Christianity
The Maverick Philosopher: Why Science Will Never Put Religion Out of Business
The Pan Galactic Blogger Blaster: Force, Saint Augustine the BlasphemousStirring Up Trouble
The Social Pathologist: Cognitive Psychology and Democracy
Vox Popoli: God is not dead

Kun poikkeuksesta tehdään sääntö

Blogin Takkirauta vetäjä, konservatiiviksi julistautuva Ruukinmatruuna, on sitä mieltä, että yhteiskunnan tason voi katsoa siitä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan.  Hänen mukaansa kyseiset heikoimmat eivät ole sitä omasta syystään saati millään tavoin vastuussa tilanteestaan, joten muiden tehtävä on auttaa heitä pysymään toisten pystyttämillä tolpilla.  Minä näen moisessa näkemyksessä paljon empatiaa, mutta kovin vähän sitä tolkkua, mitä kyseinen blogiemäntä on niin usein peräänkuuluttanut.

Asia kun on niin, että pääsääntöisesti niillä, jotka yhteiskunnassa ovat heikoimmilla, kuten au-vanhemmilla lapsineen, homoseksuaaleilla, eronneilla, työttömillä, päihdeongelmaisilla ja niin edelleen on paljonkin tekemistä tilansa kanssa.  Heikoimmat meillä on aina luonamme, sillä vaikka miten yrittäisimme, emme voi pestä pois valintoja ja niiden seurauksia.  Yrittämällä tuhoudumme - jos hukkuvalta ei löydy tahtoa pelastua, hän vetää pelastajansa mukanaan.

Leikitäänpä kuitenkin pieni hetki ajatusleikkiä, jossa postmodernin poliittisen korrektiuden ihanteet on siinä mielessä saavutettu, että yhtäkään vähemmistöä tai heikoilla olevaa ihmistä syrjittäisi millään tavoin.  Mitä seuraisi?  Ensinnäkin se, että huonon valinnan ollessa sosiaalisesti yhtenevä hyvän valinnan kanssa, niitä tehdään helposti lisää.  Esimerkiksi avioliittoon lähdettäisiin köykäisin perustein, koska eroamisesta ei seuraisi mitään stigmaa.  Vailla moraalia, toisin sanoen oikein käyttäytymisen standardia, kukin voi itse päättää mitä tahtoo elämällään tehdä.

Lopputuloksena on sen, mikä ennen oli poikkeus, kirjaimellista muuttumista säännöksi.  Ihmisten seassa on valitettavan monta enemmän kuin vähän eksyksissä olevaa ihmistä, joille oma paikka maailmassa ei ole vielä valjennut.  Jos tällainen ihminen ei voi nojata sellaiseen systeemiin, jonka tiedetään suotavaksi ja tuottavan hyviä tuloksia, on kyseisen yksilön yhteiskunnallinen tuottavuus silkkaa lottoa.  Jos soppaan yhdistetään hyvinvointivaltion sosiaaliturva, on synnytetty itseään kiihtyvällä tahdilla turmeleva kurimus.

Moraali on sellainen, jollaiseksi se on kovempina aikoina muodostunut, sen takia, että se on selvinnyt niistä.  Jos se nakataan tunkiolle, väitetään minkä tahansa käytöksen olevan yhtä hyvää kuin muutkin, ja sosialisoidaan tulonsiirtoja poistamaan näiden ihmisten kestämättömien valintojen seuraukset, niin mitä ylipäätään voi tapahtua?  Rupeavatko ihmiset sitten päätymään omillaan käyttäytymään moraalin mukaan, johon mikään kehote tai paine ei heitä vedä?

Vai olisiko sittenkin niin, että mitä vähemmän ihminen joutuu olemaan tekemisissä elämän realiteettien kanssa, sitä vähemmän hän niistä välittää?  Vastaus kysymyksiin löytyy vilkaisemalla poliittisia broilereita.

Sosiaalidemokratiaa vastaan

Yksi tuhoisimpia tietämiäni asioita on hyvinvointivaltiomme suurimmaksi saavutukseksi usein mielletty sosiaalidemokratia.  Se on ilmiö, joka on omalta osaltaan valtavassa vastuussa nykyelämän kurjistumisesta niin taloudelliselta kuin henkiseltäkin kantilta.  Koska monet konservatiiveina itseään pitävät tahot kannattavat sosiaalidemokratiaa sellaisena kuin se esimerkiksi 40 vuotta sitten vielä tunnettiin, haluan tehdä tiettyä pesäeroa heihin ja kertoa, mitkä syyt saavat minut hylkäämään sen rappeuttavana systeeminä.

Sosiaalidemokratia rakentuu pitkälti tulonsiirtojen varaan.  Näitä tehdään tahoilta toisille edesauttamaan ihmisten elämistä silloin, kun näiden omat rahkeet eivät siihen riitä (ja laajemmassa mittakaavassa jos halutaan vaikkapa antaa Kreikalle avoin piikki).  Tällöin ihmiset saavat tietynlaisen turvaverkon, joka estää heitä kärsimästä mokiensa seurauksia täysimääräisenä.  Sen tarkoitus on estää äärikäyttäytymistä ja rikollisuutta poistamalla siihen tarvepohjaiset syyt.  Viimeistään tässä vaiheessa varoituskellojen pitäisi soida.

Ilmaisia lounaita ei ole.  Joku maksaa aina.  Ja kuten kaikessa muussakin sosialismissa, maksajana on keskiluokka.  Sosiaalidemokratian pohjana on pähkähullu usko siihen, että perseily lakkaa sillä, että muut maksavat perseilijöiden virheistä ja heidät päästetään kuin koirat veräjästä.  Jokainen asiaa koskaan hetkenkin ajatellut ihminen tietää, että jos typerät valinnat eivät tulekaan puremaan takalistosta tai ne eivät pure tarpeeksi kovaa, niitä tehdään lisää.  Loputtomiin.  Toimintatapojen korjaaminen kysyy aina työtä, ja ihmiset pyrkivät minimoimaan tarpeensa tehdä töitä.  Täten sen sijaan, että virheistä maksaisivat niitä tekevät tahot, niistä pakotetaan maksamaan ne, jotka eivät niitä tee.

Mitä tällainen touhu tekee yhteiskunnan moraalille ja sisäiselle luottamukselle?  Murentaa sitä tehokkaimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla: asettuu yhteiskunnan väkivaltakoneiston voimin kunnolla eläviä vastaan niiden puolelle, jotka turmelevat omansa ja/tai toistenkin elämät.  Tismalleen tätä länsimaalaisen sosiaalidemokratian hallinto ja väkivaltakoneisto palvelevat, milloin minkäkin epämääräisen hyvän nimissä.

Moraalin murentumisella on toinenkin seuraus: se turmelee empatian.  Kun auttaminen tapahtuu verovaroin, aniharva kokee enää mitään velvollisuutta pitää huolta lähimmäisistään - puhumattakaan vähemmän läheisistä.  He kokevat, että ovat jo maksaneet siitä, että yhteiskunta hoitaa homman.  Empatian hyve on pitkälti tapettu pakottamalla ihmiset osallistumaan vasten tahtoaan.

Koska auttamispakko on kaikkien tiedossa, on houkutus heittäytyä kasvottomista maksajista - persoonattomasta valtiosta - muodostuvan turvaverkon varaan maksimoitu.  Kukaan ei ole sukua saati ystävä valtiolle, eikä koe mitään velvollisuutta kiitollisuuteen saati takaisinmaksuun saamastaan avusta.  Päinvastoin; yhä useampi kokee, että ensinnäkin heille kuuluu mukava elanto ja toiseksi se, mitä he saavat, ei ole tarpeeksi.  Kyky hahmottaa tuottavan työn ja käsillä olevien resurssien suhdetta heikkenee olemattomaksi, koska siihen ei olla enää missään kosketuksissa.  Sitten aletaan kokea kaunaa ruokkivaa mutta välinpitämätöntä kättä kohtaan.

Sosiaalidemokratia on systeemi, jossa ihmisten tarve (ja sitä kautta myös halu) keskinäiseen kanssakäyntiin minimoidaan ja koetetaan syrjäyttää mahdollisimman moni normaali ihmissuhde instituutioilla, jotka synnyttäisivät jonkinlaisen symbioosin valtiokoneiston kanssa.  Tämän sivutuotteena ihmiset tulevat aina vain välinpitämättömämmiksi mitään muuta kuin omaa napaansa kohtaan, koska instituutioiden tarjoamat vaihtoehdot ovat aina helpompia - heitä kun on näiden kuluttajiksi lapsesta asti koulutettu niin kasvatuslaitosten kuin mainostajienkin taholta.

Setä Samulin hirmuinen vaimo, Samantha-täti, tekee kaikkensa tuhotakseen ihmisten edellytykset ja mahdollisuudet normaaliin, mielekkääseen ja terveeseen elämään - näiden oman edun nimissä.  Yritys suojata huonoja valintoja tekevät ihmiset valintojensa seurauksilta parempia valintoja tekevien kustannuksella tekee käytännössä mahdottomaksi kummallekaan taholle vastata elämästään ja menestymisestään.

Kuka enää voi ihmetellä sitä, että niin kutsutussa hyvinvointivaltiossa ihmiset voivat kasvavissa määrin pahoin, kärsivät mielenterveysongelmista eivätkä luota tulevaisuuteen?