Pages

Misoteistin teologia

Sekä kalvinisti että ateisti puhuu teologiasta samalla tavalla, ja, lukuun ottamatta käsityksiään siitä, onko Jumalaa olemassa, ovat sen sisällöstä myös samaa mieltä.  Se, mistä ei kumpikaan tingi missään kohdin, on se, että hänen allekirjoittamansa käsitys teologiasta on oikea.  Siinä, missä kalvinisti luottaa sokeasti erehtymättömän ihmisen teologiseen tulkintaan, näin tekee myös ateisti.  Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, miksi tämä on, paitsi väärä lähestymistapa, myös väistämätön tie käsitykseen pahasta Jumalasta eli misoteismiin.  Ei ollut mielestäni ollenkaan yliampuvaa Gilbert Chestertonilta kutsua kalvinisteja saatananpalvojiksi.

Ensimmäinen asia, mistä ateistit ja kalvinistit ovat samaa mieltä, on kaksinkertainen predestinaatio.  Sanahirviö tarkoittaa sitä, että kaiken luominen yhdessä kaiken tietämisen kanssa tuottaa tulokseksi loogisesti myös kaiken tekemisen.  Tällöin kaikki on ennalta määrättyä, mitään vapaata tahtoa ei ole olemassa, vaan ainoa toimija maailmassa on tosiasiallisesti kosminen nukkemestari käsinukkiensa kanssa.  Kätevästi samalla pääsee eroon myös henkilökohtaisesta vastuusta ja täten kullakin on vapaat kädet tehdä aivan mitä mieleen juolahtaa, koska kaikki on kuitenkin korkeamman valitsemaa.  Looginen seuraus näkemyksen omaksumisesta on se, että synti lakkaa olemasta olemassa missään merkityksellisessä mielessä.

Toinen edellämainittujen tahojen yhteinen näkemys on edellisestä johtuva käsitys siitä, että mitään kyseisen jumaluuden tahdon vastaista ei tapahdu eikä voi tapahtua - kaikki on osa jumalaista suunnitelmaa.  Tämä näkemys yhdessä Raamatun lukemisen kanssa tuottaa hullunkurisia ristiriitoja, jotka saavat tilanteen vaikuttamaan siltä kuin kolmevuotias tenava leikkii nukeilla, joita sitten rupeaa soimaamaan siitä, miten on näillä leikkinyt.  Kaiken lisäksi mokoma hirviö nakkaa mielivaltaisesti sitten näitä lelujaan helvettiin ikuiseen kidutukseen.  Käsityksen loogisesta lopputuloksesta, sekopäisestä itselleen kiukuttelevasta ja vastuun muualle kaatavasta kaikkivaltiaasta on vaikea pitää.

Mitään näistä näkemyksistä on tosin uskomattoman vaikea sovittaa yhteen Raamatun sisällön kanssa - jos misoteismi olisi totta, se voisi vielä istua Vanhaan testamenttiin (joskin sekin edellyttäisi todella tarkoitushakuista tulkintaa), mutta Uuteen ei sitten pirullakaan.  Raamatusta käy useilta osin täysin ilmiselväksi se, että on ollut tilanteita, joissa Jumala ei ole tiennyt tulevaa, saati kaikkea kyseisellä hetkellä tapahtuvaa, mikä romauttaa nukkemestari-korttitalon välittömästi.  Koska Jumala ei tiedä kaikkea, vapaasta tahdosta tulee jälleen käsitteenä mahdollinen.  Sen mukana mahdollistuu myös luomusten henkilökohtainen vastuu valinnoistaan ja tekemisistään.

En tässä väitä, etteikö Jumala halutessaan voisi ottaa kaikesta selvää, mikä tarkoittaa sitä, että kyseinen olento olisi voliskientti (tietää halutessaan) omniskientin (ei voi olla tietämättä koko ajan kaikkea) sijaan.  Uskon vapaan tahdon olevan myös Jumalan prioriteettilistalla varsin korkealla, mistä syystä tämä ei vaikuta useinkaan käyttävän mahdollisuuttaan ottaa asioista selkoa etukäteen.  On tietysti oma kysymyksensä, missä määrin mielekäs käsite "etukäteen" edes on olennolle, joka kaikesta päätellen on paitsi fyysisen maailman myös sitä kautta ajan tuolla puolen.

Toinen asia, jonka ateistit ja kalvinistit unohtavat uskossaan jumalaiseen kaikkitoimijaan, on tämän maailman jumala.  He eivät usko Saatanaan minään Jumalasta erillisenä voimana, vaan samanlaisena tämän tahdottomana orjana kuin ihmisetkin - yhtenä mielipuolen uhrina muiden joukossa.  Kuitenkin hyvän ja pahan taistelu on Raamatussa oleellisessa osassa, erityisesti ateistien vierastamassa Uudessa testamentissa.

Se, että kaikki olisi Jumalan tahdon toteutumista, tekisi Jumalasta myös valehtelijan, sillä Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala ei ainoastaan ollut tietämätön joistakin asioista, vaan myös kykenevä katumaan sekä tekemisiään että tapahtumia.  Jos vapaata tahtoa ei olisi olemassa, olisi todella skitsofreenistä yrittää tavalla jos toisellakin taivutella luomuksiaan toteuttamaan tahtoaan ja vastaamaan rakkauteensa jos asiantila ei ole näiden käsissä.

Se, että Jumala olisi valehtelija, tekisi itse asiassa Raamatusta ylipäätään epäluotettavan ja sellaisena kelvottoman opaskartan ihmiselämään.  Kaiken - myös maailmassa tapahtuvan pahan - itse aiheuttava Jumala olisi paitsi pahuuden Jumala, myös valehtelija, eikä yksikään totuutta arvossa pitävä voisi olla tätä vihaamatta.  En ihmettele lainkaan sitä, että jokseenkin jokainen teologisia kysymyksiä miettinyt ateisti on myös misoteisti.

Kuitenkin, vapaasti Paavalia mukaillen, me näemme totuuden raamatullisen ilmoituksenkin kautta vain himmeän lasin läpi.  Meidän kaikkien teologisissa näkemyksissä ei ainoastaan voi olla virheitä - niitä on varmasti.  Tästä syystä täydellisen teologian tuputtajaan olisi viisasta suhtautua melkoisella skeptisyydellä - ajoi hän sitä missä tarkoituksessa hyvänsä.  Inhimillinen erehtymättömyys on jotain sellaista, mitä yksikään teologiset näkemyksensä Raamattuun pohjaava ei yksinkertaisesti voi allekirjoittaa.

Vääriä käsityksiä vastaan

Olen päätynyt kerran toisensa jälkeen nokikkain hyvin kummallisten käsitysten kanssa, mitä kristinuskon sisältöön tulee.  Puutun tässä näistä pariin, ja ensimmäinen koskee ateistista todennäköisyyslaskentaa.  Esimerkkinäkemys on "ota korttipakka, jossa on 100 000 korttia ja näistä vain yksi on oikea, minkä veikkaat todennäköisyydeksi sille, että valintasi osuu oikeaan?"  Kysymyksessä ja periaatteissa, joista se lähtee, on useampiakin virheitä.

Ensinnäkään uskontoa ei valita lottoamalla sokkona, vaan uskovat tuppaavat punnitsemaan aineistoaan jatkuvasti kokemuksen ja ymmärryksen karttuessa.  Tätä asiaa ateistien on usein vaikea ymmärtää, sillä pääsääntöisesti metafysiikkaan mitään mielenkiintoa kohdistavat ateistit ovat päätyneet ateismiinsa nimenomaan kokemuksensa ja ymmärryksensä varassa, eikä heille mahdu päähän, että uskossa voisi olla kukaan muu kuin lapsenuskoinen ja mitään kyseenalaistamaton ihminen.  Osuvampi vertaus, jos korttipakoissa halutaan pysyä, olisi näyttää kortit ja kertoa sekä antaa läjäpäin tuntomerkkejä sekä oikeasta maasta että numerosta.  Yhtäkkiä oikean valitseminen väärien heinäsuovasta ei kuulostakaan yhtään niin vaikealta.

Tähän tavallaan liittyen päästään toiseen virheeseen, joka on olettaa kyseisen uskon kohteen olevan oikea pelkästään sattumalta, ikään kuin kosmisten arpajaisten voittaja, jonka asemasta ei voi päätellä mitään tämän ominaisuuksista.  Valtaosa minkään uskontojen jumalista ei edes ole minkään sortin luojia, vaan ovat pikemminkin jonkin ominaisuuden tai luonnonilmiön antropomorfisointeja, milloin eivät muistuta ihmistä, jonka suorituskyvyn volyyminappula on kaakossa.

Todennäköisyyksiin tällä tavoin vetoava paljastaa olevansa Azathothiin uskova nihilisti, mistä syystä hänen on hylättävä se mahdollisuus, että maailmankaikkeudessa ja olemassaolossa voisikin olla jokin järki ja tarkoitus.

Kolmas häkellyttävän outo näkemys on väittämä kristinuskon vihamielisyydestä elämälle.  Tätä toitotti kovaan ääneen muun muassa eräs, joka kysyi, että "mikä voisikaan olla parempaa kuin himoitseminen?"  Näkemyksen mukaan kristinusko kieltää kategorisesti kaikki nautinnot ja muut asiat, joista ihminen voi saada sekä henkistä että fyysistä tyydytystä.  He eivät yleensä ottaen pysty erottamaan lempeyttä heikkoudesta saati toisen posken kääntämistä öykkäreille alistumisesta.

Ensinnäkään kristinusko ei millään muotoa kiellä ihmistä tuntemasta mitään - kyseessä ei ole mikään buddhalaisuuden muoto.  Jokaiselle tunteelle on oikea aikansa ja paikkansa, minkä lisäksi myös kristitty voi toteuttaa himojaan, mistä yhtenä todisteena lieneekin näiden terve lisääntymisfrekvenssi.  Se, että ei pane jokaista vastaantulijaa ei tarkoita sitä, etteikö panisi lainkaan.  Kyseinen vietti on vain ohjattu rakentavaan ja niin itseä kuin yhteisöäkin tukevaan suuntaan.

Elämälle vihamielisyyden sijaan kaikki kyseisen uskonnon opit tukevat sekä yksilön geenien että yhteisön elinvoimaa ja kykyä selvitä olosuhteiden vaihtelussa.  Hedonismilla hekumoineen kaverin näkemys puolestaan tähtää vain omien viettien täyttämiseen, minkä hedelmistä kirjoitinkin jo viimeisimmässä tekstissäni.

Mitä tulee kysymykseen siitä, mikä voisi olla parempaa kuin himoitseminen, on oma vastaukseni rakkaus.  Sitä, mitä eroa sillä himoon on, ei tosin hedonisti voine ymmärtää.

Moolok

Tässä maailmassa on joskus palvottu Moolokia, kuolemanjumalaa, jolle pääsääntöisesti uhrattiin esikoislapset.  Kultti sittemmin haipui historian hämäriin, kunnes astui uudelleen esiin "vapaus" -nimisessä kaavussa, kutsuen itseään liberalismiksi.  Enää Moolokin vaatimus ei ollut pelottava uhkavaatimus, vaan jotain, mihin pyrkiä.

Semantikot huomioiden muistutan käyttäväni termiä liberalismi enemmänkin kristinuskoon pohjautuneen yhteiskunnan ilmiönä tai ilmiöryppäänä, joka pyrkii vapauttamaan kaikki kristillisten arvojen epäinhimillisestä ikeestä.  Ismin virallistäsmällisen merkityksen pohtiminen ei istu osaksi tätä mietintää.

Liberaalin politiikan tunnistaa siitä, että sen noudattaminen heikentää ja nakertaa yhteiskuntaa.  Liberalismin ihannoimat ja jalustalle nostavat asiat tuhoavat kukin minkä tahansa yhteisön, jossa niistä muodostuu sääntö - kelvottomasta tehdään ihanne.  Jokainen liberaali idea on käytäntöön sovellettuna heikentänyt kulttuurin voimaa ja kykyä selviytyä olemassaolon taistelussa.  Se heikentää, rappeuttaa, suorastaan kylvää hidasta kuolemaa.

Tänä päivänä Moolok niittää enemmän satoa kuin koskaan ennen, eikä se enää tyydy pelkkiin esikoisiin. Niin sanotusti uskonnoton yhteiskunta palvoo mielihalujaan ja ahneuttaan tulevien sukupolvien kustannuksella - niin demografisesti, taloudellisesti kuin mielenterveydellisestikin.

Moolokin papit myyvät kulttiaan iskusanoja toitottamalla.  Kun asiat näytetään oikeuksien ja tasa-arvon peilin kautta, riittää tapeltavaa maailman tappiin saakka vailla tilaa ajatella hetkeäkään sitä, mikä olisi oikein.  Arvot kääntyvät päälaelleen lähes huomaamatta, sillä Moolokin papiston harhauttamat eivät tiedosta katsovansa vääristävään peiliin.  Jotkut ovat yrittäneet taistella peilin kautta takaisin, mutta se on vain tappiota hidastavaa taistelua - todellinen puolustus rikkoisi liberaalin kielenkäytön peilin ja astuisi sen ulkopuolelle.

Kyseessä on kuoleman kultti, joka tavoittelee itsetuhoa kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla.  Moolokin valtakunnassa jopa Buddhan misantrooppinen toive ikuisesta kuolemasta toteutuu.