Pages

Ajatuksia höpöhumanismista

Siinä osassa blogosfääriä, jossa olen enimmäkseen aikaani kuluttanut, on parjattu humanistisia oppiaineita jokseenkin yhtä paljon kuin niistä ylipäätään on mitään sanottu.  Kyseisiä aineita on pidetty paitsi tuottamattomina myös hyödyttöminä, minkä lisäksi ne eivät tarjoa kummoistakaan elatusta opiskelijalleen.  Kuitenkin samojen tahojen alituinen valituksen aihe on humanistien vaikutusvalta ja aikaansaannokset sekä median, kulttuurin että politiikan saralla.

Niin paljon kuin esimerkiksi marxilaiset tahot ovatkin saaneet tehdyksi pahaa kunnon kansalaisille, on heidän puolestaan sanottava, että ainakin he ovat saaneet aikaan.  Soluttauduttuaan yliopistoihin ja hakeuduttuaan poliittisille urille ovat he saaneet käytännössä vapaat kädet soveltaa päättömiä kokeilujaan kenenkään estämättä.

En ole mielissäni siitä, että oppiahjoja on käytetty ja käytetään poliittisen agitoinnin ja aivopesun välineinä, mutta en voi myöskään väittää, etteikö se olisi osoittautunut tehokkaaksi toimintatavaksi.  Virallisuuden leima, jonka valloitetut instituutiot edustajilleen suovat, luo tieteellisyyden ja täten asiaan perehtymättömän korviin totuudellisuuden tunnun kaikkeen, mitä kyseiset tahot tekevät, samalla kun tiedotusvälineet tekevät parhaansa jättääkseen näiden vaihtoehdot marginaaliin.

Olen samaa mieltä siitä, että humanististen oppiaineiden ehkäpä viimeisin vuosisata on enemmän kuin vähän marxilaissävytteistä ja on vaikea lukea itseään mistään humanistisesta aineesta maisteriksi joutumatta tutustumaan Antonio Gramsciin ja tämän myrkyllisiin oppeihin.  Marxin ja Gramscin haamut häämöttävät niin dekonstruktion, pluralismin, feminismin, antirasismin kuin ehkä vähemmän yllättäen uusmarxilaisuudenkin takana.

Humanismin suurin höpö istuu siinä, että samaan aikaan valitetaan patriarkaalis-rasistis-kapitalististen arvojen pahuutta ja toisaalta tehdään kaikki mahdollinen kaiken niistä poikkeavan tuhoamiseksi.  Dekonstruktio on nimenomaan väline, jota soveltamalla tuhotaan kaikki paitsi materia.  Ja kun se kaikki muu on tuhottu, on jäljellä vain raha, valta ja omat halut.  Toisin sanoen ainoiksi arvoiksi, joita ei käy kiistäminen, jäävät täsmälleen ne asiat, joita vastaan humanistit väittävät taistelevansa.

Hyvä maksiimi kuitenkin on ottaa oppia niiltä, jotka ovat onnistuneet siinä, mihin itse pyrkii, näiden yksipuolisen parjaamisen sijaan.  Täten on annettava kunnia sinne minne se kuuluu ja todeta, että humanistit ja sellaisiksi itsensä identifioivat tahot ovat onnistuneet ajamaan tarkoitusperiään paremmin kuin ketkään muut hyvin pitkän aikaa.  Parempia keinoja, joilla myös saadaan parempia tuloksia, on uskoakseni olemassa, mutta siihen asti että ne on keksitty ja otettu käytäntöön, ei kannata väheksyä käytännössä toimiviksi havaittuja.

21 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Politiikkatieteissä - lasketaanko nyt sitten yhteiskuntatieteet humanistisiin vai ei - on välttämätöntä tehdä ero Marxin ja marxismin/uusmarxismin/post-suuntausten/etc. välille. Edellistä voidaan käyttää myös sangen neutraalisti nimenomaan korostamaan materiaalisten voimien vaikutusta ylätason ideoihin sekä osana yhteiskuntakritiikkiä, joka ei itsessään ole vasemmistolaista/marxilaista/jne. Esimerkiksi Saksalaisessa ideologiassa Marx kuvaa yhteiskunnan (porvariluokan) haihattelevaa ja ideologista atmosfääriä, joka on kehittynyt täysin irti todellisuudesta ja tuottaa itse itseään. Hyvin passeli "metodi" myös tänään, postmodernin oikeamielisyyden aikakaudella. Oman eliittimme uskomusjärjestelmät ja niiden edistäminen muistuttavat verraten paljon Marxin aikanaan kuvaamia.

Sitten taas Engels ja muut marxilaiset, puhumattakaan uusmarxilaisista ja postmarxilaisista, ovat jättäneet jälkeensä juurikin kyseenalaisen perinnön. Mutta Marx ei ole pitkään aikaan ollut guru tällä alalla. Foucault, Nietzsche, Agamben, Negri, Hardt jne. ovat ottaneet hänen paikkansa. Ja lisää tulee...

Valkea kirjoitti...

Käsittelin samaa ongelmakenttää äskettäin:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.com/2012/01/miksi-sosialisti-intellektuellit.html

Yhteiskuntatieteitä aliarvostetaan osittain sen takia, että ne painottuvat teksteihin matematiikan kustannuksella (tekstien ajatellaan olevan vähemmän monimutkaisia, ja vaativan siten vähemmän älykkyyttä), mutta samalla ristiriitaisesti valitetaan niiden suurta ja hallitsevaa vaikutusta yhteiskunnassa.

Kyseessä on monimutkainen vyyhti:

a) On totta, että tekstejä painottaville aloille pääsee suhteessa enemmän henkilöitä, joiden tekstien ja ajattelun taso on heikko.

b) Melkein kaikki ihmiset osaavat lukea, mutta harvat osaavat korkeampaa matematiikkaa. Tämä synnyttää mielikuvan siitä, että kaikkien tekstien tuottaminen ja ymmärtäminen on yksinkertaista ja helppoa. Samaa illuusiota vahvistaa se, että lukiessa melkein kaikki ihmiset ymmärtävät melkein kaikki sanat, ts. melkein kaikki lyhyet symbolijonot, mutta korkeammasta matematiikasta monet eivät ymmärrä mitään. Kuitenkin monimutkaisten tekstien ja loogisten rakenteiden, ja yksinkertaisten tekstien välillä olevat erot (ts. niiden tuottamisen ja ymmärtämisen vaatimukset älykkyydelle) ovat yhtä suuria kuin erot yksinkertaisen ja monimutkaisen matematiikan välillä. Tämä näkyy mm. siinä, että kun testataan koehenkilöiden tekstien muistamista, ymmärtämistä ja johtopäätösten tekoa niiden pohjalta, se on usein heikkoa silloinkin, kun koehenkilöt luulevat ymmärtävänsä lukemansa täysin.

c) Parhaat "tekstitieteiden" parissa työskentelevät erottuvat yhtä selvästi huonoimmista tekstien tuottajista kuin parhaat matemaatikot huonoimmista matematiikan käyttäjistä.

d) Matematiikka on useimmiten suoraan käytännöllistä ja hyödyllistä (myös täysin teoreettinen matematiikka, jonka joukosta käytännöllisten alojen tutkijat hakevat itselleen matemaattisia työkaluja), tekstit ovat sitä useimmiten epäsuorasti vaikuttamalla muiden alojen toimintaan. Tämä lisää edelleen matematiikan arvostusta suhteessa teksteihin.

e) Matematiikka tuottaa usein välitöntä hyötyä. Tekstien hyöty materialisoituu usein viiveellä ja voi kattaa kehityskulut varhaisimmasta historiasta kaukaiseen tulevaisuuteen.

f) Matematiikka tuottaa useimmiten pistemäistä paikallista hyötyä. Tekstit tuottavat useimmiten laaja-alaista hajaantuneempaa hyötyä.

g) Matematiikan tuloksia on vaikea yhdistää laaja-alaisesti, koska matematiikasta tulee liian monimutkaista. Tekstien tuloksia voidaan yhdistää laaja-alaisesti.

h) Matematiikka kuvaa tarkasti (kvantitatiivisesti) laadun kustannuksella. Tekstit kuvaavat laadullisesti tarkasti, mutta kvantitatiivisesti heikommin.

Jne.

Kaikesta edellä kuvatusta seuraa se, että matematiikka päätyy aina lopulta palvelemaan tekstejä. Esim. nyt elämme maailmassa, jonka ovat luoneet ranskalaiset "valistusajan" lakimiehet, poliitikot ja (poliittiset tms.) filosofit, ja vieläkin antiikin kreikkalaisten filosofien vaikutus on voimakas, joskin hiukan epäsuoremmin tulkitsijoiden ja välikäsien kautta välittyvää. Toisaalta keskiaikaiset eurooppalaiset ajattelijat loivat modernin tieteen perustan, jonka varaan "valistusajan" intellektuellit rakensivat ajattelunsa.

Kaikissa edellä mainituissa haitat toimivat melkein samalla tavalla kuin hyödyt, mutta matematiikan haitat lähenevät pitkällä tähtäimellä ja laaja-alaisesti käsitettynä kohti tekstien hyötyjä ja haittoja. Matematiikan pitkä-aikaiset ja laaja-alaiset hyödyt ja haitat syntyvät useimmiten suunnittelematta ja kaoottisesti, mutta tekstien pitkän aikavälin hyödyt ja haitat syntyvät suuremmalta osin suunnitellusti, mutta jossain määrin evolutiivisesti valikoituen.

Toisaalta tekstejä ja matematiikkaa ei voi täysin erottaa toisistaan, koska ne toimivat usein yhdessä, mutta edellä mainittu on tässä tilanteessa sopiva pieni kärjistys.

Tiedemies kirjoitti...

Olen Valkean kanssa tässä asiassa hyvin pitkälle samaa mieltä, mutta haluaisin täydentää näkemystä muutamalla huomiolla ja kommentilla, joista osa on ehkä hieman erimielisiä.

d) Matematiikka on useimmiten suoraan käytännöllistä ja hyödyllistä [...] tekstit ovat sitä useimmiten epäsuorasti vaikuttamalla muiden alojen toimintaan.

Matematikkan käytännöllisyys ja hyödyllisyys johtuu sen sovellettavuudesta. Kvantitatiivinen menetelmä antaa yleensä välittömän ja tulkinnaltaan pitkälti (joskaan ei täysin) kiistattoman ennusteen tai arvion jostakin ilmiön sellaisesta osa-alueesta, jota emme voi suoraan tai voimme vain viiveellä havaita.

Tekstin ongelma on monitulkintaisuus ja se, että sen mukaan on helppo ujuttaa väittämiä, joiden tarkoitus on esimerkiksi vahvistaa jotakin poliittista identiteettiä tms, siis lopulta pelkkiä sosiaalisia tarpeita.

e) Matematiikka tuottaa usein välitöntä hyötyä. Tekstien hyöty materialisoituu usein viiveellä ja voi kattaa kehityskulut varhaisimmasta historiasta kaukaiseen tulevaisuuteen.

Tekstillä on mahdollista ilmaista asioita monitulkintaisesti ja siten, että tulkinta-avaimia viljelemällä teksti todellakin kattaa esimerkiksi useita eri merkityksiä samoille käsitteille. Tätä voi pitää vahvuutena, mutta se altistaa epätäsmällisyydelle.

g) Matematiikan tuloksia on vaikea yhdistää laaja-alaisesti, koska matematiikasta tulee liian monimutkaista. Tekstien tuloksia voidaan yhdistää laaja-alaisesti.

Tästä en ole samaa mieltä. Toki matemaattisen mallin voi ymmärtää suppeasti numeerisena mallina, mutta mikä tahansa looginen käsitteellinen malli on "matemaattinen". Itse matematiikasta ei väistämättä tule monimutkaista, mutta sen tulkinta toki vaikeutuu, koska abstraktiotasoa pitää nostaa. Tällaisten mallien avulla ajatteleminen ja kommunikoiminen on hyvin hankalaa oppia ja vaatii vuosien työn.

h) Matematiikka kuvaa tarkasti (kvantitatiivisesti) laadun kustannuksella. Tekstit kuvaavat laadullisesti tarkasti, mutta kvantitatiivisesti heikommin.

Tämä on oikeastaan ainoa, josta olen jyrkästi eri mieltä. Tekstit kyllä synnyttävät illuusion laadullisesta kuvailusta ja ymmärryksestä. Edelleen, tämäkin erimielisyys johtunee kuitenkin siitä, että ymmärrämme käsitteen "matemaattinen" toisin. Loogiset, formaalit käsitteet ovat matemaattisia konstruktioita, niiden ei tarvitse olla numeroita. Käytämme, tai ainakin lähestymme matematiikkaa aina silloin, kun pyrimme yksikäsitteiseen ilmaisuun.

Sammalkieli kirjoitti...

Tupliksen teksti sisältää nyt niin paljon vääriä tosiasiaväitteitä että myös virheellistä päättelyä, ettei kenelläkään voi olla aikaa puuttua kaikkiin sen sisältämiin virheisiin. Itsekin teen tässä vain muutaman alustavan huomion.

I

Oppinut teksti vaikuttaa ylimielisestä lukijasta helposti pelkältä sanahelinältä. Vika on kuitenkin lähes poikkeuksetta lukijassa itsessään. Lukija ei vain ole tarpeeksi oppinut. Hän on lukenut liian vähän. Oppimaton ihminen ei tunne alan termejä, eikä siksi myöskään saa kiinni lukemansa kirjan tai artikkelin argumentista. Tällöin olisi ehkä parempi hankkia käsiinsä johdantoteoksia. Niistä voi aikanaan siirtyä oppineempiin kommentaareihin ja tai miksei alkuperäisteksteihin itseensä.

Ranskalainen nykyajattelu ei ole erityisen normatiivista. Foucault, Derrida, Lyotard ja Baudrillard kyllä analysoivat (post)modernia yhteiskuntaa, mutta heiltä on vaikea löytää varsinaista normatiivista ohjelmajulistusta. Lisäksi monet ranskalaiset nykyfilosofit ja yhteiskuntateoreetikot ovat pikemminkin antimarxilaisia kuin marxilaisia. Minun on vaikea pitää esimerkiksi Foucaultia marxilaisena, vaikka hänen ajattelunsa muuten onkin mielenkiintoista ja oivaltavaa. Foucault nojaa teoreetikkona enemmän Nietzscheen kuin Marxiin. Foucaultille vallan ja tiedon symbioosi on pikemminkin itsenäinen rakenne ja yhteiskunnan varsinainen primus motor kuin minkäänlainen ekonomistisen alarakenteen heijastuma. Foucaultille valta ilmenee erilaisissa yhteiskunnallisissa käytännöissä. Myös yksilö ja subjektiviteetti ovat vallan ja historian tuotetta. Mutta tähän ei kuitenkaan liity mitään selkeän marxilaista mallia.

Yliopiston opetus ei ole marxilaista. Esimerkiksi itse olen opiskellut yliopistossa useampaakin humanistista ja yhteiskuntatieteellistä ainetta, mutta olen silti joutunut tutustumaan Marxin teorioihin itse omalla ajallani. En muista, että yliopistossa olisi ollut yhtä ainoatakaan Marxiin tai edes marxismiin liittyvää kurssia koko opiskeluaikanani. Marxiin on kyllä viitattu toisinaan, mutta samalla tapaa kuin keneen tahansa muuhunkin teoreetikkoon. Marxilla on tämän tieteelliseen merkitykseen nähden pikemmin marginaalinen asema. Toisaalta Marxin suhde erikoistieteisiin on jo itsessään hyvin ongelmallinen. Marxin oma teoreettinen työ ei tunnetusti oikein kunnioittanut porvarillisen yliopistolaitoksen oppiainerajoja.

Marxin akateemisen aseman voisi ehkä nähdä niin, että monet Marxin ajatukset, teoriat ja käsitteet ovat edelleen ajattelemisen arvoisia. Esimerkiksi jo pelkässä tavarafetisismin käsitteessä on enemmän teoreettista syvyyttä kuin koko kansantaloustieteen oppiaineessa. Minun näkemykseni mukaan Karl Marx on ohittamaton osa länsimaista humanistis-yhteiskuntatieteellistä perinnettä. Jos tutkitaan niitä asioita, joita Marx tutki, niin Marxin ohittamiselle ei nyt vain kerta kaikkiaan ole mitään tieteellisesti hyväksyttävää syytä. Olisi outoa, jos Marx, jolla jo nyt on melko marginaalinen asema, ajettaisiin täysin maanpakoon yliopistolta. Olisivatko syyt tällaiseen "noitavainoon" poliittisia vai tieteellisiä?

Toisaalta jos oppiala ei liity mitenkään Marxin tutkimusintresseihin, niin en usko että Marxiin tai marxilaisiin teoreetikkoihin törmää opintojen aikana. Esimerkiksi suomen kieltä yliopistossa opiskeleva siskoni tuskin pänttää Marxin tai Gramscin oppeja. Näin ollen ajatus yliopistojen humanistisista tiedekunnista marxilaisuuden ajatushautumoina on yksiselitteisesti väärä. Olisi mielenkiintoista tietää, keiden intressejä yliopistojen marxilaisuudesta puhuminen edistää. Tuskin ainakaan yliopistojen, tai myöskään niiden harvojen marxilaisten tutkijoiden.

Tupliksen teksti on siis oppihistoriallisesti virheellinen. Se välittää myös väärää kuvaa yliopistojen opetuksellisista painotuksista.

Sammalkieli kirjoitti...

II

Mitä voisi olla tämä parjattu mostmodernistinen asenne? Minun mielestäni kysymys on tiedon roolin relativisoitumisesta. Postmodernia asennetta ilmentää esimerkiksi yhteiskuntatieteiden tai humanististen tieteiden arvostuksen lasku. Ihmistieteiden asiantuntijat eivät nyky-Suomessa kuulu varsinaiseen sivistyseliittiin. Helsingin Sanomien kulttuuriraatiin voi kuulua kirjailijoiden ja kulttuuriväen lisäksi myös akateemisia humanisteja, mutta tämä ei takaa humanisteille minkäänlaista yhteiskunnallista tai sosiaalista arvovaltaa. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilaa ei yleisesti ottaen pidetä minkäänlaisena auktoriteettina edes omalla tutkimusalallaan, eli islamilaisen kulttuurin ja arabian kielen oppineena tuntijana. Väitänkin siis, että postmodernia nihilismiä on juuri humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen vähättely, johon toki syyllistyvät jossain määrin myös humanistit itse.

Ostin eilen kirjaston poistomyynnistä eurolla kirjan Tieto yhteiskunnassa - Tiedonsosiologinen tarkastelu. Kirjan nimisivulle on joku tenttiahdistusta poteva "humanisti" kirjoittanut seuraavanlaisen postmodernistisen lausunnon "Tää on TURHA kirja" ja "Ketä hyödyttää tällainen tieto tiedosta? Tai ehkä tätä tietoa voisi vatkata vieläkin monimuotoisemmin. Kirjassa pelkkiä luetteloja tiedosta. Lue jotain järkevämpää!"

Kirjan sivuilta taas sai lukea esimerkiksi siitä, kuin modernissa yhteiskunnassa tieto ei enää ole itseisarvo, vaan tiedosta tulee markkinoille tuotettava hyödyke. Postmodernismia on juuri tämä tiedon tavaramuotoistuminen. Tieteelliseltä tiedolta katoaa arvovalta ja itseisarvo. Nämä blogit ovat mielestäni mainio esimerkki postmodernista nihilismistä. Tiedolle ei anneta itseisarvoa, vaan tieto ymmärretään pelkäksi välineeksi. Tämä on juuri sitä postmodernia barbariaa.

Tuplis ei ymmärrä, mitä postmodernismi on. Tai sitten hän ei ymmärrä, mitä marxismi on.

Sammalkieli kirjoitti...

III

Takkirauta ei tietenkään kelpaa lähteeksi. IM levittää aivan tietoisesti puhdasta disinformaatiota. Ainoana tavoitteena tuntuu olevan useiden nimekkäiden tutkijoiden ja filosofien asiaton ja populistinen kompromettointi. Yleisesti ottaen IM ei tunne näiden näiden ajattelijoiden tuotantoa. Eräänlaisen poikkeuksen tekee ehkä Frankfurtin koulukunta, joka onkin erityisesti joutunut IM hampaisiin. Tämä ei ole estänyt IM tukeutumasta muissa teksteissään "kriittisen teorian" käsitteistöön - tietysti lähdettä mainitsematta. IM elää lainaviisaudella, mutta kompromettoi lainaamansa viisauden lähteen. Tämä on monellakin tapaa sikamaista käytöstä. Tavallaan tämä kaksinaismoralistinen humpuukkimaakarius tiivistää postmodernistisen tiedollisen nihilismin.

Konservatiivina IM varmaan pitää vähän kiusallisena sitäkin, että Horkheimer ja Adorno olivat tietyssä mielessä arvomaailmaltaan häntä konservatiivisempia. Adorno esimerkiksi korosti klassisen taiteen merkitystä ja vihasi nykymusiikkia, erityisesti jazzia. Kuten tiedämme, jazz oli 30-luvulla uutta ja vallankumouksellista. Valistuksen dialektiikka - kirjassa jazz onkin suomennettu sanalla jatsi. Sanavalinnalla korostetaan sitä, että Horkheimer ja Adorno suhtautuivat skeptisesti populaarikulttuuriin ylipäänsä. Mistään marxismista ei tietenkään enää ole kysymys, jos vallankumouksen todelliseksi subjektiksi asettuu työväenluokan sijasta rikas juutalainen intellektuelli [Theodor Adorno].

Marxismin ja postmodernismin yhdistäminen on ajatuksena vähän erikoinen. Itse olen sitä mieltä, että marxismin ja postmodernismin välillä vallitsee ehdoton katkos. Foucault esimerkiksi on postmarxilainen juuri siksi että hän on jättänyt Marxin taakseen, eikä siis ole marxilainen ollenkaan. Postmodernismi on siis selän kääntämistä marxismille, joka taas on aatteena juuri modernistinen par excellence.

Itseasiassa tämä katkos on tuotu eksplisiittisesti julki esimerkiksi Lyotardin kirjoituksissa. Lyotard puhuu "suurten kertomusten lopusta". Postmodernistinen asenne on juuri jollakin tapaa nihilistinen. Ei uskota objektiiviseen hyvään tai kehitykseen. On luovuttu utopioista. Jäljelle ei jää mitään rakentavaa, vaan korkeintaan ironisoivaa ja passiivista vastarintaa valtarakenteiden edessä. Tyyppiesimerkkinä juuri Michel Foucault.

Takkirauta ei kelpaa lähteeksi, koska Takkirauta on valehtelija ja vääristelijä.

Sammalkieli kirjoitti...

IV

Siinä missä erityisesti Engelsin ajatteluun nojannut marxismi-leninismi korosti Marxin ja Engelsin ajattelun yhdenmukaisuutta, on uudempi länsimainen marxologia painottanut Marxin ja Engelsin ajattelun perustavia eroavaisuuksia. Tämä on tietysti vain yksi kyseenalaistettavissa oleva "ortodoksia" lisää, jota ei todellakaan kannata omaksua sellaisenaan ja ehdottomana totuutena vain siksi että sosiologian professori julistaa sen koko arvovallallaan. Engelsin ja Marxin teoreettinen yhteensopivuus tai sen puute ei ole sellainen asia, jonka voisi tyhjentävästi määrittää lauseella tai kahdella. Engels ei kuitenkaan missään mielessä ollut postmodernisti.

Sama koskee tietysti myös Gramscia. Gramscin "myrkyllisten oppien" tutkimuskysymyshän on tunnetusti syvä ihmettely sen seikan edessä, että työläiset eivät tunnista omaa objektiivista etuaan vaan sortuvat esim. äänestämään vääriin, siis vastoin omia objektiivisia intressejään. Sosialismi parantaisi työläisten oloja, mutta työläiset valitsevat silti kapitalismin tai fasismin. Miksi ihmeessä? Miksi työläiset toimivat sitkeästi oman etunsa vastaisesti? Miksi he uhrautuvat? Miksi SKP ei ole eduskuntapuolue, vaikka Suomessa on satoja tuhansia köyhiä? On tavallaan paradoksaalista, että yksilöiden egoismia korostava ja propagoiva porvarillinen yhteiskunta edellyttää työläisiltä alturistista poliittista käyttäytymistä.

Porvarillista hegemoniaa koskevat teoriat kuvaavat juuri tätä. Porvarillinen järjestelmä determinoi yksilöiden tietoisuuden, eikä "vapaata tahtoa" tavallaan ole. Gramsci myös pohti sitä, kuinka porvarillisen kansalaisyhteiskunnan piirissä voisi syntyä jotain sellaista kriittistä tietoisuutta, jonka turvin porvarillinen kansalaisyhteiskunta voisi ylittää itsensä. Alarakenteen ylivalta ei ole täydellinen. Ylärakenteella on tietty osittainen autonomia.

Gramsci siis on marxilainen. Hän seuraa Marxin ideologiakritiikin suuntaviivoja: Kapitalismi eriskummallisella tavalla peittää itsensä. Kapitalistinen yhteiskunta näyttäytyy kapitalismissa eäville ihmisille toisenlaisena kuin ulkopuoliselle tarkkailijalle. Markkinat kätkevät vaihtoprosessin todellisen luonteen ja ennen muuta riiston ja lisäarvon olemassaolon. Ne ovat selviö ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta piilossa kapitalismin kulttuurissa eläviltä ihmisiltä itseltään.

Tässä kohtaa on hyvä kerrata enemmänkin Marxin ajatuksia ideologiasta. Marxin mukaan luokkayhteiskunnassa se luokka, joka hallitsee taloudellisesti, hallitsee myös ideologisesti. Luokkavalta edellyttää ideologista hallintaa. Ideologia tarkoittaa rajoittunuttu ja vääristynyttä tajuntaa, joka liittyy yhteiskuntaluokkien antagonistisiin ristiriitoihin. Ideologia palvelee yhteiskuntaluokkien luokkaintressejä, sillä ideologiassa luokka esittää omat erityiset intressinsä yleisinä ja universaaleina. Marx esittää, että yhteiskunnallisen todellisuuden ideologinen myöntäminen tapahtuu kapitalismin oloissa totaalisesti. Näin ollen kapitalismi ei näyttäydy vain parhaana mahdollisena maailmana, vaan ainoana mahdollisena maailmana. Tähän liittyvät kaikki teoreettiset todistelut sosialismin "mahdottomuudesta".

Mitään porvarien salaliittoa ei tietenkään ole, koska myös porvaristo on ideologiansa orjuuttamaa. Ideologian ulkopuolelle ei voi astua täydellisesti, mutta tarkka tieteellinen ideologiakritiikki voi jossain määrin auttaa vapautumaan ideologian ylivallasta.

Yritäpä nyt siis Tuplis vastata kunnolla edes yhteen kysymykseen: Miksi yhteiskuntatieteellistä ideologiakritiikkiä ei saisi harjoittaa yliopiston piirissä?

Valkea kirjoitti...

Korjaus (isoilla kirjaimilla) pieneen, mutta tärkeään virheeseen: "Matematiikka on useimmiten suoraan käytännöllistä ja hyödyllistä (myös täysin teoreettinen matematiikka, jonka joukosta käytännöllisten alojen tutkijat hakevat itselleen matemaattisia työkaluja), tekstit ovat sitä USEIN epäsuorasti vaikuttamalla muiden alojen toimintaan."

Sitten muutama vastaus nim. Tiedemiehen kommentteihin:

Nim. tiedemies: "Matematikkan käytännöllisyys ja hyödyllisyys johtuu sen sovellettavuudesta. Kvantitatiivinen menetelmä antaa yleensä välittömän ja tulkinnaltaan pitkälti (joskaan ei täysin) kiistattoman ennusteen tai arvion jostakin ilmiön sellaisesta osa-alueesta, jota emme voi suoraan tai voimme vain viiveellä havaita.

Tekstin ongelma on monitulkintaisuus ja se, että sen mukaan on helppo ujuttaa väittämiä, joiden tarkoitus on esimerkiksi vahvistaa jotakin poliittista identiteettiä tms, siis lopulta pelkkiä sosiaalisia tarpeita."

- Olen samaa mieltä ensimmäisestä kappaleesta, mutta olen melko eri mieltä toisesta. Matematiikka on yhtä puolueellista kuin tekstitkin, mutta puolueellisuus toimii siinä hiukan toisella tavalla. Matematiikan puolueellisuus ei manifestoidu matemaattisten lauseiden sisäisen logiikan paikkansapitävyydessä, tai edes välttämättä niiden suhteessa johonkin todelliseen, vaan useimmiten valinnoissa; siinä mitä tutkitaan; mitä matematiikkaa tuotetaan kokonaisuutena; mitä osatekijöitä painotetaan ja valitaan kohteiksi, ja miten niitä prosessoidaan; mitä ja miten tuloksia esitetään ja painotetaan; jne. Esim. keskitettyyn hallintomalliin perustuva järjestelmä tuottaa valinnoiltaan ja painotuksiltaan erilaista matematiikkaa kuin hajautettu verkostoihin perustuva yhteiskunta, ja koska jotakin vaihtoehtoa kohti matematiikalla pyritään rahoituksesta "lopputuotteeseen", kyse on poliittisista ja/tai puolueellisista valinnoista.

Nimenomaan matematiikan näennäisen neutraaliuden ja sen todellista merkitystä salaavan vaadittavan ja harvoilla olevan erikoisosaamisen vuoksi matematiikkaan on helpompi ujuttaa huomaamatta mukaan puolueellisuutta. Teksti voi olla niin monimutkainen, että yhtä pieni tai pienempi osa ihmisistä ymmärtää sitä kuin kuin vaikeaa erikoisalamatematiikkaa, mutta siitä huolimatta melko suuri osa ihmisistä voi ymmärtää tekstin puolueellisuuden. Tekstissä on useampia ymmärrystasoja kuin matematiikassa. Tämä on tietysti hyvä asia, koska tekstin puolueellisuudet ovat silloin helpommin julkisesti ja transparentisti arvioitavissa kuin matematiikan puolueellisuus.

Jatkuu ...

Valkea kirjoitti...

Osa 2.

"Itse matematiikasta ei väistämättä tule monimutkaista, mutta sen tulkinta toki vaikeutuu, koska abstraktiotasoa pitää nostaa."

- Esimerkki par excellence matemaattisten mallien yhdistelemisen vaikeudesta on tietysti ilmaston lämpeneminen, josta nyt on tullut ilmaston muutos, joka on sekin hyvin kiistanalainen ja epäselvä matemaattinen väite. Olisiko mahdollista nim. tiedemies, että kun omalla alallasi matemaattiset mallit ja niiden (mahdollisesti) kuvaamat kohteet ovat selkeämmin rajattuja, se antaa tavallaan liian positiivisen keskimääräisen kuvan yhdisteltyjen matemaattisten mallien toimivuudesta? Toisaalta sielläkin matemaattinen ohjelma tai "ohjelma" on usein suoritettava, jotta sen toiminta ja yhteensopivuudet voidaan varmistaa.

"Tekstillä on mahdollista ilmaista asioita monitulkintaisesti ja siten, että tulkinta-avaimia viljelemällä teksti todellakin kattaa esimerkiksi useita eri merkityksiä samoille käsitteille. Tätä voi pitää vahvuutena, mutta se altistaa epätäsmällisyydelle."

- Juuri tätä pitäisin itseasiassa tekstien vahvuutena, nimenomaan monitulkintaisuutta ilman tulkinta-avaimia. Teksti tavallaan luo monitulkintaisuudella eri vaihtoehtoja, kattavia ja monimutkaisia todennäköisyyksiä, joihin kaikkiin voidaan siten varautua. Matematiikka luo (jos luo) usein liian selkeitä todennäköisyyksiä, joista sitten valitaan yksi tai kaksi, joihin varaudutaan tai joita käytetään päätöksenteossa. Teksti vastaa tässä suhteessa paremmin monimutkaista ja osin epäselvää todellisuutta. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole luoda vastakkaisuutta näiden välille; kumpaakin tarvitaan ja useimmiten matematiikka ja tekstit täydentävät toisiaan.

Kohdalla h) tarkoitan hivenen kärjistettynä sitä, että yksi lehmä, yksi tähti, yksi vetyatomi, yksi uraaniatomi ja yksi auto ovat periaatteessa matemaattisesti sama yksi, joka on riisuttu kaikista laadullisista määritteistä. Tässä on sekä matematiikan vahvuus, että heikkous. Toki matemattiikkakin kuvailee kohteitaan ja synnyttää siten myös tietynlaista laadullista kuvailua. Matematiikassa ja teksteissä on lopulta enemmän päällekkäisyyttä kuin useimmat tulevat ajatelleeksi ja päällekkäisyys laajenee kummastakin kumpaankin suuntaan.

Tiedemies kirjoitti...

Olisiko mahdollista nim. tiedemies, että kun omalla alallasi matemaattiset mallit ja niiden (mahdollisesti) kuvaamat kohteet ovat selkeämmin rajattuja, se antaa tavallaan liian positiivisen keskimääräisen kuvan yhdisteltyjen matemaattisten mallien toimivuudesta?

Mallin toimivuudellahan on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on kvantitatiivinen, johon viittaat, eli kyky tehdä puhtaasti numeerisia ennusteita. "Matemaattinen malli" ymmärretään tällöin olevan sellaisessa operationaalisessa viittaussuhteessa mallinnoksen kohteeseen, että sen hyvyydellä on ihan numeerinen kriteeri: Kuinka tarkkaan malli ennustaa jonkin muuttujan numeerisen arvon.

Tämä on kuitenkin hyvin suppea näkemys matemaattisesta mallista. Puhut yllä esimerkiksi painottamisesta; nämä ovat toki tulkitsijan valintoja, ja niiden kyseenalaistaminen ja ymmärtäminen vaatii perehtyneisyyttä.

Mutta tavanomaisen tekstin merkitystä ja neutraaliutta on yhtä lailla mahdotonta todentaa maallikon. Mikä pahempaa, tekstiin pätee aina jonkinlainen "plausible deniability", sen todellisen merkityksen voi aina kiistää ja vaatia uudelleentulkintaa.

Riikka kirjoitti...

Sammalkieli kommentoi oleellisista seikoista. Kokemukseni ovat jotakuinkin samansuuntaisia. Marx on väärä vihollinen tässä mielessä.

"Ylidiskursiiviset" ja nimenomaan normatiiviset suuntaukset kuitenkin ovat vallalla monella yhteiskunta-alalla. Vaikka olisimme sitä mieltä, että ne edellyttävät suurta oppineisuutta (tietysti) ja akateemista paloa, voimme silti arvostella niiden roolia metodologisesti. Mikä niiden merkitys tieteenalojen kokonaiskehityksen kannalta on? Olisiko näidenkin oppialojen syytä toisinaan keskittyä hieman enemmän empiriaan? Miksi emansipatorinen motiivi on aina oikeamielisyydessään niin yksipuolinen? On toinen asia siirtyä väittelemään ko. teorioiden sisälle.

Eduskunnan alainen Ulkopoliittinen instituutti, joka palvelee yhteiskuntaamme, mm. järjestää tällaisia seminaareja. Paikalla on muutama ko. alan ehdoton eurooppalainen huippu. Tämä ON normatiivista, tämä ON posttieteellistä, niin teorian kuin meton kannalta. Voihan se välillä olla myös oivaltavaa (dekonstruktio kyllä oivaltaa vaikka mitä!), mutta ehkä jotakin muutakin tarvittaisiin. http://www.fiia.fi/en/event/414/symposium_political_theaters_of_suffering/

Nimenomaan vahvasti fokusoitu oppineisuus vaikuttaa siihen, että ylirajaista kritiikkiä ei paljon ole. "He" ovat omissa poteroissaan, "toiset" omissaan. Välillä on lähinnä vähättelyä ja tirskahtelua.

Toinen, täysin erillinen huomio. Itse asiassa aivan viime vuosina Marx on jälleen noussut politiikan tutkimuksessa. Mutta ei todellakaan vasemmistolaisesta tai kriittisen teorian siivestä, vaan antiliberaalista (liberaali ymmärrettynä länsimaisena kosmopoliittisena, yhteisövihamielisenä konstruktiona, ei klassisena) katsantokannasta käsin. Marxin verraten yksinkertainen mutta oivaltava dialektiikka on nimenomaan antiteesi kaikelle post-ajattelulle. Ja onhan se jumalattoman elitististä.

Tuplis kirjoitti...

SK:
Yritäpä nyt siis Tuplis vastata kunnolla edes yhteen kysymykseen: Miksi yhteiskuntatieteellistä ideologiakritiikkiä ei saisi harjoittaa yliopiston piirissä?

En minä jaksa potkia olkiukkoja.

Riikka:
Marxilaisuus on käyttökelpoinen kattokäsite, vaikka siitä siinneet ideologiat ja metodit eivät pelkästään siihen pohjaakaan. Pidän moiseen takertumista melkoisena hiustenhalkomisena.

En ole tainnut koskaan edes kuulla tämän päivän marxilaisesta, joka olisi "antiliberaali".

Riikka kirjoitti...

Tuplis:

"Marxilaisuus on käyttökelpoinen kattokäsite, vaikka siitä siinneet ideologiat ja metodit eivät pelkästään siihen pohjaakaan. Pidän moiseen takertumista melkoisena hiustenhalkomisena."

Nooh, saattaa olla hiustenhalkomista blogiympäristössä, mutta ei se nyt todellakaan ole hiustenhalkomista akatemiassa tai edes usean korttelin päässä. Varsin ponnetonta kuvitella kykenevänsä arvostelemaan "humanistista höpöhöpöä", jos pitää sen edes vähäistä avaamista hiustenhalkomisena. Miten tuollaisen kömpelön jättiläisen voisi muuten kaataa?

"En ole tainnut koskaan edes kuulla tämän päivän marxilaisesta, joka olisi "antiliberaali"."

Enkä puhunut antiliberaaleista marxilaisista, vaan että Marxia on käytetty antiliberaalin kritiikin pohjana. Edellähän jo kerrottiin, mikä mm. on Marxin ja marxilaisen ero. Mutta kun se kerran oli hiustenhalkomista tai olkiukkoja, niin no can do, pysytään alkuasemissa.

Tuplis kirjoitti...

Minulle jää nyt epäselväksi, että mitä väliä erolla on, kun kirjoituksessa ei ole käsitelty Marxia sanallakaan (tai no, mainitsin tyypin haamun)?

Olkiukko oli väittämä siitä, että yhteiskuntatieteellistä ideologiakritiikkiä ei saisi harjoittaa yliopiston piirissä. En ole niin sanonut, joten en keksi millä ihmeen perusteella minun pitäisi ruveta sitä puolustamaankaan.

Saan jostain syystä sellaisen vaikutelman, että tässä hyökkäillään nyt jonkin "lempivihollisen" suuntaan, joka en ole minä. Menevät sanomisistani tyystin ohi.

Valkea kirjoitti...

Nim. tiedemies, kun tekstien merkityksen kiistämismahdollisuutta analysoidaan tarkemmin, se ei lähes milloinkaan koske tekstin sisällön merkitystä, vaan sen tarkoitusta (esim. satiiri vai vakavahenkinen kirjoitus), hyväksyttävyyttä (esim. onko jokin kirjoitus jossakin asiayhteydessä sopiva), oikeellisuutta, loogisuutta ja vastaavuutta todellisuuden kanssa. Sanat pystyvät siis välittämään hiukan sumeista määritelmistään huolimatta hämmästyttävän tarkkoja ja kollektiivisesti jaettuja merkityksiä. Tämä tulee ymmärrettäväksi sen kautta, että sanat muodostavat suurimman osan ajattelun ja kommunikonnin sisällöstä, ja pitkinä ajanjaksoina siihen käyttöön on täytynyt valikoitua sellaisia sanoja, jotka tiettyjä yhdistelysääntöjä noudattaen muodostavat tarkkoja ja laajasti jaettuja merkityskokonaisuuksia.

Tiedemies kirjoitti...

Valkea, en ole sinänsä eri mieltä, mutta on huomattavaa, että lähestulkoon kaikissa sellaisissa "tieteissä"(*) joissa teoriakäsitteet on kuvattu yksinomaan sanallisesti, on ensinnäkin hyvin heikko empiria ja toisekseen suurin osa teorianmuodostuksen kiistoista on käsitteiden uudelleenmäärittelyä ja määritelmistä neuvottelua.

Tämä on oireellista, ja mielestäni juurisyynä on haluttomuus ottaa sitä vastuuta, joka tosiasiallisesta selkeydestä seuraa. Kun teorian keskeiset osat formalisoidaan (puhun mieluummin formaalista kuin matemaattisesta teoriasta, sillä myös logiikka jne ovat formaaleja, vaikka niitä ei suoraan pidetä matemaattisina) ja käsitteet operationalisoidaan eli kytketään empiriaan, teorian esittäjä ikäänkuin menettää "kontrollin", hän ei voi enää uskottavasti vaatia teoriansa uudelleentulkintaa ja määritellä käsitteitä ex post.

Korostan vielä tässä, etten näe kuitenkaan tätä dikotomiana; mielestäni ei ole mielekästä esittää että olisi olemassa täysin matemaattisia teorioita. Formalismit ovat välineitä, ne ovat eräänlaisia älyllisiä täsmäinstrumentteja, ja niillä on mielekästä käsitellä asioista. Abstraktion rooli on keskiössä, eli jos ja kun formalisoimme jotain (kaikkea ei voi, eikä ole mielekästäkään formalisoida), meidän on valittava relevantti abstraktio.

Puhtaasti kielellisessä teoriassa, jossa vältetään viimeiseen asti avainkäsitteiden formalisointa, on kyse aivan liian usein (joskaan en väitä että aina), hyvin laiskasta ajattelusta. Se on altis vaikeastihavaittaville abstraktiorikoille, kun taas formaaleja käsitteitä käytettäessä abstraktiorikko on usein aivan ilmeisellä tavalla havaittavissa.

Tätä voi verrata vaikkapa LEGO-palikoihin. Formaalia määritelmää voi ajatella rakennelmana, joka koostuu kiinteistä, jäykistä ja pääosin joustamattomista palikoista. Niistä tehdyn rakennelman muoto on tarkalleen se, miltä se näyttää, ja se voidaan purkaa ja uudelleenkoota tarkalleen samalla tavalla. Kielellistä selitystä voi verrata muovailuvahasta tehtyyn muotokuvaan. Sen ulkomuoto on helpompi saada vastaamaan sitä, mitä hakee, mutta sillä ei tyypillisesti ole merkityksellistä rakennetta, jota kykenisi analyyttisesti, uskottavasti ja ennenkaikkea toistettavasti purkamaan ja uudelleenkokoamaan. (analogia ei ole aivan täydellinen, mitä pahoittelen)

(*) Käytän tässä nyt osin humoristisesti venäläisen matemaatikon Anatoly Butkowskin määritelmää, jonka mukaan tiedettä voi olla vain se, missä on matemaattinen sisältö.

Valkea kirjoitti...

Nim tiedemies,

analyyttiseen, uskottavaan ja toistettavaan purkamiseen ja kokoamiseen tarvitaan usein sanoja, esim. äskettäin hankkimani kirja Understanding Regulation (pelkkiä sanoja ja kaavioita; Baldwin, Cave, Lodge, 2012) ei ole mahdollinen ilman laajaa sanallista käsittelyä. Toisaalta matemaattinen käsittely johtaisi sen usein harhaan, koska kvantitatiiviset määreet olisivat keinotekoisia ja harhaanjohtavia.

Hiukan minua hymyilyttää, että tarvitset tämänkin asian selvittämiseen sanoja; eikö jokin matemaattinen kaava olisi kelvannut.

Väittelymme on keinotekoinen, matematiikalla ja sanoilla on omat tärkeät tehtävänsä ja niitä tarvitaan täydentämään toisiaan.

Sanat ovat kuitenkin yllä esitettyjen perusteiden valossa aliarvostettuja suhteessa siihen työmäärään, niihin haittoihin (risk regulation needed) ja niihin palveluihin, joita ne tuottavat. Tätä ei ole tarkoitettu matematiikan alas painamiseksi.

Tiedemies kirjoitti...

Kuten yllä totesin, mielestäni kyse ei ole dikotomiasta siten, että jotkut käyttäisivät vain sanoja ja jotkut vain formalismeja.

Kaaviotkin ovat formaaleja esitystapoja. Graafiteoria on hyvin tärkeä matematiikan osa-alue, joka tarjoaa runsaasti laadullista ja määrällistä käsitteistöä kaavioissa esitettyjen suhteiden käsittelemiseen.

Minun kommenttini motivaationa oli lähinnä se, että "matemaattinen" ei ole sama asia kuin "määrällinen", vaan matemaattinen esitys mahdollistaa laadullisesta puhumisen. Matemaattinen tai formaali esitys mahdollistaa suhteista, kausaatiosta, jne puhumisen ilman numeerista esitystä, säilyttäen kuitenkin yksikäsitteisyyden. Toki se vaatii formalismien tuntemusta, eikä siten ole mielekästä kaikessa ilmaisussa edes pyrkiä siihen.

Tieteellisen tiedon tuottamisessa toistettavuus ja yksikäsitteisyys ovat kuitenkin jonkinlaisia perusedellytyksiä. En väitä, että tämä on "kaikki" tieto tai ymmärrys mitä on olemassa tai voidaan esittää. Sensijaan tieteellinen teorianmuodostus ja tiedonhankinta tulisi nähdä etupäässä pyrkimyksenä kohti yksikäsitteistä ja toistettavaa tietoa. Joillakin aloilla tämä pyrkimys on vähemmän keskiössä, mutta joillakin aloilla - joita bloginpitäjä nimittäisi ehkä "höpöhumanistisiksi" - ainoa sallittu tiedonintressi on jollakin tapaa emansipatorinen ja kaikki formaalius nähdään pikemminkin tämän intressin vastaisena. Tämä käsitys on minusta vahingollinen, koska se on epätarkoituksenmukainen.

Valkea kirjoitti...

Nim. tiedemies: "Sensijaan tieteellinen teorianmuodostus ja tiedonhankinta tulisi nähdä etupäässä pyrkimyksenä kohti yksikäsitteistä ja toistettavaa tietoa."

- Tieteellinen teorianmuodostus tulisi nähdä pyrkimyksenä kohti täydellisempää todellisuuden kuvausta. Koska todellisuus ei usein ole yksikäsitteistä ja eikä täysin toistettavissakaan, tieteellisten mallien tulee kuvata todellisuus monipuolisena ja osin monikäsitteisenä, sellaisena kuin se on. Jos maailmaa pyritään kuvaamaan yksikäsitteisesti silloin kun se ei sitä ole, se johtaa helposti poliittiseen manipulointiin kun yritetään sopeuttaa todellisuus ja ympäröivä yhteiskunta vajavaisiin malleihin.

Mainitsemani uuden kirjan kaaviot ovat tavallaan itävaltalaisen talousopin mukaisia, eli johdannaisia enemmänkin sanoista kuin matematiikasta, ajattelun apuvälineitä, eivät todellisuuden yksikäsitteisiä ja toistettavia kuvauksia.

Määrän kasvu voi aiheuttaa laadullisia muutoksia. Esim. aivosolujen ja niiden dendriittien määrän riittävä kasvu voi aiheuttaa selviä laadullisia muutoksia ajattelussa.

Sammalkieli kirjoitti...

En minä jaksa potkia olkiukkoja.

Millä perusteella minun kommenttini tai kysymykseni oli olkiukko? Sinun tekstiäsi ei voi ymmärtää muuten kuin siten, että vastustaisit marxilaista tai ideologiakriittistä tutkimusta. Et kuitenkaan ollenkaan kykene perustelemaan, miksi tällainen tutkimus ei kuuluisi yliopistoon.

Lisäksi sinun tekstisi on täynnä asiavirheitä ja olkiukkoilua. Erityisen hyvä esimerkki molemmista on seuraava virke:
Olen samaa mieltä siitä, että humanististen oppiaineiden ehkäpä viimeisin vuosisata on enemmän kuin vähän marxilaissävytteistä ja on vaikea lukea itseään mistään humanistisesta aineesta maisteriksi joutumatta tutustumaan Antonio Gramsciin ja tämän myrkyllisiin oppeihin.

Mutta nyt kun levittämääsi disinformaatiota on yritetty korjata, on tavallaan sinun vuorosi näyttää, otatko opiksesi vai et. Seuraavan kerran kun käsittelet näitä teemoja, voi olla, että joku kutsuu sinua ihan hyvällä syyllä valehtelijaksi. Ei tarvitse olla niin kovapäinen kuin eräät keskustelijat ovat. Jokainen tekee virheitä. Tällä kertaa tuossa sinun tekstissäsi ihan oikeasti oli virheitä.

Tarkoituksenani ei kuitenkaan ollut trollata, joten pyydän anteeksi viestieni mahdollisesti provosoivaa sävyä. Päätän tämän keskustelun omalta osaltani tähän.

Tuplis kirjoitti...

Sk:
Millä perusteella minun kommenttini tai kysymykseni oli olkiukko?

Sillä, etten ole sitä mieltä, etteikö marxilaista tutkimusta saisi tehdä yliopistossa. Kokonaan toinen juttu on pitäisikö.

Missä merkityksessä mielipiteeni voi olla "olkiukko" tai "asiavirhe"?