Pages

Vähän luonnollisesta laista

Niin kutsuttu luonnollinen laki, joka tähtää ihmisten onnellisuuden ja hyvinvoinnin maksimointiin, on minusta varsin mielenkiintoinen käsite.  Se on siinä mielessä hyvinkin luonnollinen, että kullekin meistä onnellisuus ja hyvinvointi ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita.  Tulin aihetta pureskellessani ajatelleeksi paria asiaa, joita valotan lyhyesti tässä.  En käsittele asiaa lainkaan juridiselta kantilta, koska sitä ovat käsitelleet monet paremmin kuin mihin rahkeeni riittäisivät.

Joissain piireissä luonnolliseksi laiksi mielletään ne asiat, joihin meillä on luontainen taipumus, mutta tämä tulkinta alentaa ihmisen eläimeksi.  Näkemyksen suurin vuotokohta on siinä, että ihmisillä on, paitsi vietit, jotka motivoivat meitä joihinkin asioihin, myös taipumus ja kyky pohtia, jolloin luonnollista lakia - sitä, mikä on ihmiselle luontaista - ei voi typistää itsekkyydeksi.

Käsitteinä onnellisuus ja hyvinvointi ovat aavistuksen liukuvia; kullekin meistä ne tarkoittavat eri asioita ja se, mikä tuottaa onnellisuutta yhdelle ei välttämättä tuota sitä toiselle.  Onnellisuus on muutenkin pitkälti ihmisen tavoittamattomissa: aina saavutettuamme yhden tavoitteen voimme sanoa korkeintaan, että olemme onnellisempia kuin siihen asti.  Hyvinvointi puolestaan on jossain määrin suhteellinen käsite sekin, ja iän karttuessa seinä nousee väkisinkin vastaan.

Ehkäpä kyseiset tavoitteet sitten ovat turhan epäselviä todella tavoiteltaviksi.  Mikä tilalle?  Uskonnolliseen lähdeaineistoon nojaten nostan tavoiteltavaksi asiaksi elämän.  Tällöin henkilökohtainen imperatiivi olisi tuottaa mahdollisuuksiensa mukaan niin kelpoista jälkikasvua kuin mahdollista.  Nähdäkseni tämä tavoite on se maali, johon tunnetut moraalit pääsääntöisesti pyrkivät.  Se on myös, sikäli kun oikein ymmärrän, yksi kristillisenkin moraalin tavoite.  Tätä elämänohjetta C.S. Lewis nimitti Taoksi kirjassaan The Abolition of Man, ja esitteli teoksen liitteessä käsitteen sisältöä.

Pidän tavoitetta uskottavana ja sopivana ihmisen luonnolliselle laille.  En ainakaan kykene kyseenalaistamaan sitä saati keksimään parempia vaihtoehtoja.  Sen voi todeta itse kukin tuottavan toteuttajalleen ja siitä osallisiksi pääseville enemmän onnellisuutta kuin muut toimintatavat - vaikka nämä muut saattaisivatkin tuottaa onnellisuuden tunteita nopeammin.

Jos siis ihmiselämän ylläpito ja tuottaminen on tavoiteltavaa, on sitä hedelmättömästi kuluttava ja tuhoava toiminta vältettävää.  Kukin meistä voi tietysti kohdallaan todeta, ettei jatkuvasti toimi tavoitetta silmälläpitäen, vaan tulee toisinaan, jotkut useinkin, sortuneeksi (itse)tuhoisaan toimintaan lyhytnäköisistä syistä.  Tätä touhua kutsutaan tietyissä piireissä synniksi, eikä se taida sittenkään olla niin elämälle vihamielinen käsite kuin miksi sitä on toisissa piireissä kutsuttu.

Ajatuksia höpöhumanismista

Siinä osassa blogosfääriä, jossa olen enimmäkseen aikaani kuluttanut, on parjattu humanistisia oppiaineita jokseenkin yhtä paljon kuin niistä ylipäätään on mitään sanottu.  Kyseisiä aineita on pidetty paitsi tuottamattomina myös hyödyttöminä, minkä lisäksi ne eivät tarjoa kummoistakaan elatusta opiskelijalleen.  Kuitenkin samojen tahojen alituinen valituksen aihe on humanistien vaikutusvalta ja aikaansaannokset sekä median, kulttuurin että politiikan saralla.

Niin paljon kuin esimerkiksi marxilaiset tahot ovatkin saaneet tehdyksi pahaa kunnon kansalaisille, on heidän puolestaan sanottava, että ainakin he ovat saaneet aikaan.  Soluttauduttuaan yliopistoihin ja hakeuduttuaan poliittisille urille ovat he saaneet käytännössä vapaat kädet soveltaa päättömiä kokeilujaan kenenkään estämättä.

En ole mielissäni siitä, että oppiahjoja on käytetty ja käytetään poliittisen agitoinnin ja aivopesun välineinä, mutta en voi myöskään väittää, etteikö se olisi osoittautunut tehokkaaksi toimintatavaksi.  Virallisuuden leima, jonka valloitetut instituutiot edustajilleen suovat, luo tieteellisyyden ja täten asiaan perehtymättömän korviin totuudellisuuden tunnun kaikkeen, mitä kyseiset tahot tekevät, samalla kun tiedotusvälineet tekevät parhaansa jättääkseen näiden vaihtoehdot marginaaliin.

Olen samaa mieltä siitä, että humanististen oppiaineiden ehkäpä viimeisin vuosisata on enemmän kuin vähän marxilaissävytteistä ja on vaikea lukea itseään mistään humanistisesta aineesta maisteriksi joutumatta tutustumaan Antonio Gramsciin ja tämän myrkyllisiin oppeihin.  Marxin ja Gramscin haamut häämöttävät niin dekonstruktion, pluralismin, feminismin, antirasismin kuin ehkä vähemmän yllättäen uusmarxilaisuudenkin takana.

Humanismin suurin höpö istuu siinä, että samaan aikaan valitetaan patriarkaalis-rasistis-kapitalististen arvojen pahuutta ja toisaalta tehdään kaikki mahdollinen kaiken niistä poikkeavan tuhoamiseksi.  Dekonstruktio on nimenomaan väline, jota soveltamalla tuhotaan kaikki paitsi materia.  Ja kun se kaikki muu on tuhottu, on jäljellä vain raha, valta ja omat halut.  Toisin sanoen ainoiksi arvoiksi, joita ei käy kiistäminen, jäävät täsmälleen ne asiat, joita vastaan humanistit väittävät taistelevansa.

Hyvä maksiimi kuitenkin on ottaa oppia niiltä, jotka ovat onnistuneet siinä, mihin itse pyrkii, näiden yksipuolisen parjaamisen sijaan.  Täten on annettava kunnia sinne minne se kuuluu ja todeta, että humanistit ja sellaisiksi itsensä identifioivat tahot ovat onnistuneet ajamaan tarkoitusperiään paremmin kuin ketkään muut hyvin pitkän aikaa.  Parempia keinoja, joilla myös saadaan parempia tuloksia, on uskoakseni olemassa, mutta siihen asti että ne on keksitty ja otettu käytäntöön, ei kannata väheksyä käytännössä toimiviksi havaittuja.

Kauniista valheista

Olen usein kuullut puhuttavan kauniista valheista ja olenpa tainnut moisista puhua joskus itsekin.  Kuitenkin, asiaa tarkemmin pohdittuani, tulin siihen lopputulokseen, että valheessa ei voi olla mitään kaunista, vaan kyseinen käsite on sekin valhe.  Se on silti ilmaus, jolla ihmiset huijaavat itseään ja toisiaan voidakseen katsoa suopeasti sitä mitä ei voi hyväksyä.

Ivan Karamazov tarinallaan suuresta inkvisiittorista rakensi siinä uskonnosta kauniin valheen.  Vastaavasti petetty voi ajatella käsityksensä kumppanistaan olleen kaunis valhe, tai vaikkapa vasemmistolainen voi ajatella kommunistisen utopian olevan kaunis valhe.  Miksi ne eivät olisi?  Eikö väärä käsitys joskus näytä paremmalta kuin todellisuus?

Kyllä, mutta vain ensinäkemältä.  Matoja kuhiseva omenakin voi näyttää päällepäin hyvältä.  Valheella on kuitenkin lyhyet jäljet, ja ne jäljet ovat aina rumempia kuin totuuden.  Täten havaitaan, että vaikka ruman todellisuuden pukisi millaiseen valheen verhoon, ei se todellisuus muutu sillä miksikään. Ja tosiasioiden kieltäminen kääntää ne aina kieltäjäänsä vastaan.

Kauniin valheen käsitteellä on kuitenkin myös psykologinen vaikutuksensa.  Postmodernissa, moniarvoisessa ja siten enemmän kuin vähän arvonihilistisessä, maailmassa elävän ihmisen on helpompaa olla esteetikko kuin moralisti.  Vaikka jaksaisi vääntää loputtomiin siitä, mikä on oikein ja mikä ei, osuu esteettinen elämys tunnerekisteriin eri tavalla.  Kun antaa itsensä ajatella valheet kauniiksi, antautuu helposti myös kaivamaan maata totuuden alta ja kyseenalaistamaan koko käsitteen mielekkyyttä.