Pages

Lootuksenpurijoiden saari

Harharetkillään Odysseus tuli nähneeksi onnellisten saaren, jonka asukkaat natustivat lootuksia, eivätkä sitä nauttiessaan kaivanneet elämältä mitään muuta.  Ithakan kuningas kuitenkin koki, että täydellisen onnellinen ihminen ei enää pyri mihinkään saati vaadi itseltään mitään, joten hän hylkäsi suloisen apaattisuuden houkutuksen, jatkaen matkaansa kohti kotiaan.

Käväisin vilkaisemassa vähän aikaa sitten erästä yleisluontoista foorumia, jolle olin taannoin kirjoitellut.  Huomasin ihmisten kirjoittelevan samoja asioita kerran toisensa jälkeen ja käyvän toistensa kanssa jopa samoja väittelyitä joita kävivät ennenkin.  Kaiken kaikkiaan syntyi vaikutelma rikkinäisistä levysoittimista toimivien ihmisten sijaan.

Kuitenkin ymmärrän siinä mielessä, että ihmiset nauttivat toistosta - sekä mielihyvästä, jota toiminta itsessään suo, että nostalgiasta, joka syntyy kun tilanne on tuttu ja turvallinen.  Tulee sellainen olo, että mukavaahan tämä on ja omat rahkeet riittävät, kun ovat tähänkin asti riittäneet.  En ole tälle millään muotoa immuuni, mutta aika ajoin tarkistan aina josko se, mihin aikaani käytän ja mihin pyrin lähestyvät toisiaan ja teen tarvittaessa korjausliikkeitä.  Aika usein tarvitsee.

Huolimatta siitä, että joidenkin henkilöiden virheellinen tapa hahmottaa todellisuutta tuotti huonoja tuloksia, ovat he pitäneet siitä kiinni - sen jälkeenkin, kun heille rautalangasta väännettiin missä vika oli.  Mukavuusalueeltaan poistuminen kysyy sen verran työtä, että aniharva lähtee rakentamaan korttitaloaan uusiksi vain siksi, että siitä lötytyy jokin virhe.  Vasta kun näkemysten virheellisyys on kestämättömän suuri, kyetään voittamaan saamattomuus, johon taipumus lienee itse kullakin.

Ongelmana asiassa on se, että sekä kehomme että mielemme tylsistyvät ja menettävät teränsä, jos niitä käyttää jatkuvasti samoihin asioihin kuin on kyseiseen hetkeen asti käyttänyt.  Saman materiaalin nupissaan pitäminen on täysin eri asia kuin sen omaksuminen ensimmäistä kertaa.

Asioiden oppiminen ja sisäistäminen on vaikeaa, koska se kysyy nöyryyttä tunnustaa omien rahkeiden vähäisyys.  Opitusta väitteleminen on toki hyvä tapa ottaa selvää missä määrin omaksuttu asia on todella sisäistetty, mutta tällöin on varottava, ettei erehdy pupeltamaan lootuksia - unohtaa itsensä ja pyrkimyksensä ja heitellä väittämiä ilmaan vain todistaakseen, että voi.

2 kommenttia:

mm kirjoitti...

Olen häkellyttävästi ajatellut viime päivinä samaa asiaa. Monilla foorumeilla rintamat ovat jämähtäneet paikoilleen ja kirjoittajien nimet nähdessään osaisi miltei kirjoittaa tulevan vuoropuhelun lukematta kyseisiä tekstejä ollenkaan. En tiedä onko kyse nostalgiasta, laiskuudesta vai pelosta.

Kuten sanoit, "mukavuusalueeltaan poistuminen kysyy työtä". Toisalta, kun lukee keskusteluja, joissa noihin "korjausliikkeisiin" suostutaan, ne ovatkin sitten hykerryttävän koukuttavia juttuja.

Rajojen yli voi heitellä palloakin edestakaisin eikä vain pommeja...

IDA kirjoitti...

Tulee mieleen Jobin kirja. Argumentteja kasataan kerroksiksi edellisten päälle ja vaaditaan asiaan selvyyttä. Sitten lopuksi tulee selkeä vastaus, joka ei kuitenkaan vastaa yhteenkään esitettyyn argumenttiin, mutta ratkaisee tilanteen.