Pages

Suunnaton yhteiskunta

Historian saatossa on ollut sekä herra- että vasalliyhteiskuntia.  Näistä ensimmäiset toimivat jälkimmäisten esikuvina, tarjoten näille tietynlaisen kiintotähden, jota seurata.  Tästä on ollut se hyöty, että se on mahdollistanut kyseisten kulttuurien välisen läheisen kanssankäynnin.  Herrayhteiskuntien välillä syntyy helposti konflikteja, sillä ne uskovat arvojensa oikeellisuuteen eivätkä jousta niistä toisten hyväksi.  Vasalliyhteiskuntien kohdatessa toinen osoittautuu aina toista herramaisemmaksi, ja vuorovaikutuksen painopiste kääntää vaakakuppia tämän puolelle.

Herrayhteiskuntien merkittävä ongelma on se, etteivät ne siedä erilaisuutta.  Niiden toiminta kulttuurien kohdatessa on aina se, että he toimivat omilla ehdoillaan.  Tämä on luonnollinen ja järkevä toimintatapa silloin, kun uskotaan omien arvojen oikeellisuuteen.  Perinteisesti kahden herrayhteiskunnan kohdatessa molemmat ovat pullistelleet hauiksiaan ja katsoneet käytännössä, kumman arvot ovat tuottaneet kelpoisempaa hedelmää.

Vasalliyhteiskuntaa leimaava ongelma on se, että se ei usko itseensä.  Vasalliyhteiskunnan käsitys johtamisesta on apinoida toisia - niitä, jotka uskovat arvoihinsa.  Jos tällaista tahoa ei löydy, yritetään sitten kaivaa sellaiset arvot aivan mistä tahansa, ja niitä kysytään miltä tahansa missä tahansa mielessä luotettavaksi katsotulta taholta.  Lopputuloksena voi olla mitä tahansa, voipa vasalli omaksua jotain herrojenkin elkeitä.

Ilmiö on havaittavissa myös yksilötasolla, mutta oleellisin asia, jonka tähän tekstiin haluan laittaa, on se, että elämme vasalliyhteiskunnassa, jolla ei ole mitään suuntaa.  Saman voi sanoa melkeinpä kaikista länsimaista.  Tästä syystä jokainen oman etunsa oikeellisuuteen uskova taho kykenee kiskomaan sitä omaan suuntaansa eikä sen asukkailla ole hyvä olla.  Tyhjän päälle ei voi rakentaa, eikä pidemmän päälle voi miellyttää useampaa keskenään yhteensopimatonta tahoakaan.  Kukaan ei voi palvella samaan aikaan kahta herraa.

Tasa-arvouskovaisuus ja demokratia on oheistuotteenaan romuttanut uskon absoluutteihin: jos jokaisen mielipide on yhtä hyvä tai yhtä mitätön, mitään hyvää ja pahaa, toivottavaa tai vältettävää, edullista tai haitallista ei ole olemassa.  Totuuden sijaan on enää mielipiteitä.  Ei ole arvopohjaa, jolle rakentaa, vaan pelkästään kunkin halut, ja jokainen niistä vetää eri suuntaan.  Vasalliudesta, tyhjiöön verrattavasta välitilasta, on tehty tavoite.  Sivilisaatio - arvopohjan hedelmä - purkautuu.  Tuli lakkaa palamasta ja hiillos viilenee pikku hiljaa.

Todellisuus on kuitenkin siitä julma paikka, että se ei kysy millainen me haluaisimme sen olevan.  Se ei itse asiassa piittaa mielipiteistämme tai meille rakkaista teorioista pätkääkään.  Jotkut arvot tuottavat parempia tuloksia kuin toiset, ja toisten mielipiteiden pohjalta toimiminen on viisaampaa kuin toisten.  Tällöin voidaan päätellä, että absoluuttiset arvot, jotka ovat aina käytännössä vaihtoehtojaan voimakkaammat, ovat olemassa.

Ne, jotka uskovat arvoihinsa, laittavat omansa tulikokeeseen ja elävät niiden mukaan.  Aika näyttää kuka on vähiten väärässä.

Linkkien uusi tuleminen

Toisinaan on niin, että lukee toisten sanomina asioita, joita itsekin haluaisi sanoa.

Markus Lehtipuu: Halla-aho for Dummies
Jari Leino: Enoch Powell oli oikeassa
Octavius: Martti Hetemäki ja Sixten Korkman - miehet tuhon takana
Pauli Vahtera: Kilpailu järkyttymisen määrästä

American Conservative: Breivik's brain
Art of Manliness: Manliness Just Doesn't Happen
The Fourth Checkraise: Author questionity!
Vox Popoli: Mailvox: In search of raciss

Epämääräisyys aseena

Nyt, kun suvaitsevaisiksi itseään nimittävät tahot ovat vaihteeksi keksineet uuden käsitteen, he ovat käyttäneet sitä ahkerasti osoittaakseen, miten paljon erityisesti heidän porukkaansa kuulumattomia ja näiden mielipiteenvapautta he vihaavat suvaitsevatkaan.  Uusi sana on siis jo edellisessä kirjoituksessani mainittu vihapuhe, josta kukaan ei luonnollisestikaan tiedä kertoa mitä se varsinaisesti on.  Tämä on olennainen osa termin tehoa: jos se olisi määritelty, sitä ei enää voisi heitellä huolimattomasti mihin tahansa suuntaan eikä sillä olisi enää samaa pelotevaikutustakaan.

Tällaisilla epämääräisilmaisuilla pyritään pelottelemaan ihmiset hiljaisiksi ja nöyriksi, mikä ei kaiken kaikkiaan toimi kovinkaan hyvin: sen sijaan, että ihminen, jolta on viety lupa sanoa, ei alistu loputtomiin, vaan ennen pitkää tekee.

Toinen tapa käyttää epämääräisyyttä aseena on väittelytilanteessa.  Tällöin kaikki resurssit hyödynnetään vastapuolen kimppuun käymiseen - ja jos vastapuoli ei tarjoa jotain mihin tarttua, sitä keksitään itse ja sullotaan tämän suuhun.  Missään vaiheessa ei puolusteta omia näkemyksiä, sillä, mikä tärkeintä, niitä ei tuoda esille ollenkaan.  Tällainen puskista ampuminen on netissä väittelyissä erinomaisen yleistä, ja mahdollistaa loputtoman tanssin, jossa yksi kanta toisensa perään hylätään todeten, että en minä väittänytkään olevani tuota mieltä.  On melkoinen etulyöntiasema, kun väittelyssä vain toisen osapuolen kanta on tulilinjalla.

Kolmas tapa on keksiä uusi hauska sana, jolla ei ole varsinaista sisältöä, mutta herättää kielteisiä mielleyhtymiä, kuten Cosmo Hunkin aikoinaan lanseeraama ilmaisu puolirikollinen, jolla hän nimitteli säännönmukaisesti kaikkia tahoja, joista ei sattunut pitämään.  Tällä tavoin saadaan assosioitua ihmiset, joista ei pidä, rikollisiksi, ilman, että kukaan voi väittää näitä nimitellyn rikollisiksi.

Kieleen pohjautuva epämääräisyys on nimenomaan pelkurin ase.  Sitä ei käytä taho, joka voisi puolustaa kantaansa totuudella - tästä syystä totuus on häivytettävä ja piilotettava, ettei kukaan huomaisi valheen jälkiä.  Onneksi aikansa näiden sumuttajien kanssa painiskeltuaan kukin oppii näkemään miten asiat todella ovat.