Pages

Sanahirviö

Viime aikoina tapetilla on ollut kamala sanahirviö: positiivinen syrjintä.  Termi kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta ja tuottaa käytäntöön sovellettuna oikeita hirviöitä.  Ihmisen nostaminen toisten yläpuolelle ilman hyväksyttävää syytä synnyttää ja ruokkii antipatioita tämän ja muiden välillä.  Tämän lisäksi erioikeuksilla suosittu ei opi tulemaan toimeen samoilla ehdoilla kuin muut, vaan oppii edellyttämään paapomista vastaisuudessakin.  Positiivinen syrjintä luo nimenomaan sitä kaunaa, jonka vaikutuksia sillä pyritään estämään.

Jos haluat jostakusta vihatun, "positiivisesti syrji" sitä.

Miehekkyys

Erinäisissä piireissä on keskusteltu kautta aikain kiivaasti siitä, mitä miehekkyys on.  Puheenaihe on siitä mielenkiintoinen, että sitä on varsin vaikea määritellä tyhjentävästi ja monella on siitä henkilökohtaisiin ja kulttuurin tunnustamiin käsityksiin pohjautuvia ennakkoluuloja.  Kyseisten ennakkoluulojen mielekkyyttä tullaan harvoin ajatelleeksi - ainakaan, jos niissä on edes osa totta - ja ne otetaan sellaisenaan vastaan.  Tämä puolestaan synnyttää käsityksiin yhteensovittamattomia ristiriitoja ja käsitys miehekkyydestä on usein ristiriitainen.  Koetan vähän selventää käsitettä.

On miehekästä pitää fyysisestä voimastaan huolta.  Tämä johtuu siitä, että mitä heikompi keho on, sitä vähemmän siitä saa tarvittaessa irti, ja suojeltaessa konfliktitilanteessa heikompi keho on altavastaaja voimakkaammalle.  Miehekästä on hankkia keho, joka pystyy suojaamaan miestä ja tämän vaikutuspiirissä olevia - mieluiten ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös tositoimissa.  Tästä syystä kehonsa treenaaminen ja voimakkaalta näyttäminen on miehekästä.

Miehekästä on myös rohkeutensa treenaaminen, koska uskallus toimii hyvin pitkälle samalla tavalla kuin lihaksetkin: rohkeuttaan käyttämättömällä kanttia harvoin löytyy silloinkaan, kun olisi todella tarve.  Tämä tapahtuu tekemällä asioita, jotka pelottavat.  Rohkeus ilmenee usein riskien ottamisena, mutta on pidettävä mielessä, etteivät kaikki pelottavat asiat ole fyysisesti vaarallisia: rohkeutta kysyy asettua yleistä, kaveripiirin tai naisen mielipidettä vastaan ja puolustaa sitä, minkä oikeaksi uskoo.

Nämä yhdistämällä saadaan aikaan biologinen miehekkyys: fyysinen ja henkinen voima ovat välineet, joiden kautta pystymme vaikuttamaan ympäröivään maailmaan.  Monen mielestä tämä on miehisyyden koko kuva.  Ne ovat kuitenkin vasta auton kone ja huolto, eivätkä varsinaisesti kerro liikennesäännöistä mitään - yritys vetää tosiasioista moraalia on naturalistinen virhepäätelmä.  Hyväkuntoinen ja uskaltava mies saa helposti aikaan paljon enemmän pahaa kuin huonokuntoinen ja arka, jos hän käyttää vaikutusvaltaansa väärin.  Se, että biologian kolikolla on kaksi puolta, mahdollistaa sisäisesti ristiriitaiset miehuuskäsitykset.

Maailmassa on jonkin verran demonisia miehiä, joilla on keho ja tahto mutta ei kiinnostusta tehdä oikein.  Nämä hyvän ja pahan tuolle puolen asettuneet yli-(tai ihan yhtä hyvin ali-)ihmiset palavat aikansa kovaa, ja sammuvat viimeistään vanhuuttaan, eikä siitä kaikesta voimasta ja tahdosta synny mitään kestävää.  Heidän saavutuksensa kuolevat heidän mukanaan, jääden kummitukseksi tarinoihin ja kirjoihin jos edes niihin.

Miehekkyyden koko kuva on niissä ominaisuuksissa, joista saadaan hyvä isä.  Hyvän isän prioriteetti numero yksi on toimia perheensä evolutiivisen ja sosiaalisen kelpoisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.  Parasta, mitä jälkeläiset voivat perinnökseen saada, on esimerkki oikeasta toiminnasta.  Tällä tavoin miehisyys voi jatkua isältä pojalle ja kantaa elinvoimaista hedelmää.

Dogmaattis-moraalirelativistinen yhteiskuntamme tekee tässä virheen uskomalla, että miehisyyteen liittyvä virhe on biologinen moraalisen sijaan.  On mahdollista tehdä voimasta ja rohkeudesta synonyymejä öykkäröinnille, mutta sillä politiikalla maksimoidaan sekä öykkärien että selkärangattomien määrän sukupuolensa edustajistossa nyt ja tulevaisuudessa.  Tämä moraalirelativismin umpikuja todistaa väkevästi: se, joka ei tuomitse tekoja, päätyy tuomitsemaan ihmisiä.

Ps.  Oikeastaan jokseenkin kaiken saman voinee sanoa naisellisuudesta, jos voimakkuuden tilalle laittaa kauneuden, rohkeuden tilalle lempeyden ja isän tilalle äidin.

Ämmien maa

Tässä päivänä eräänä meni suomalainen jääkiekkomaajoukkue voittamaan itselleen maailmanmestaruuden.  Sitä he erehtyivät juhlistamaan tyypillisen miehiseen tapaan - kovaan ääneen ja ehkä aavistuksen normaaliakin tukevammassa sivumyötäisessä.  Oli Vahva Tunne ja Rento Meininki.  Tästä juhlimisesta kuitenkin valtakunnan nopean loukkaantumisen joukot sitten sydämistymään ja päivittelemään, että hyvänen aika meidän pikku leijonat on kän-nis-sä!  Melkoinen muutos kuudessatoista vuodessa - 1995 en muista moisesta olleen tietoakaan, vaikka harva silloinkaan tuoppiin sylki.  Vuoden 2011 Suomi on niin vieraantunut normaalista elämästä ja altis loukkaantumaan milloin kenenkin puolesta, että hetkeäkään ei saa riehaantua ja pitää hauskaa ettei vaan muut rupeaisi taas meistä jotain ajattelemaan.  Tästä on tullut ämmien maa.

Vuoden 1995 Suomessa ei ollut vielä mainittavasti "rasismia", väärien puolueiden kannatusta, monikulttuurisuutta tai juuri mitään siitä muustakaan, minkä päälle on vedetty paksu hyssyttelyn verho kieltämään tosiasiat.  Tällöin suomalaiset hurrasivat yhdessä joukkueensa kanssa ja saattoivat vähän samalla juhliakin ilman, että kaiken maailman asiantuntijat epäilivät jokaisesta enemmän kuin pari kaljaa juoneesta tulleen rappioalkoholisti.

Samalla kun komiteat miettivät, että pannaanko Leijonat ritalin-kuurille, Tuplis toteaa, että maassamme kaikesta miehisestä toiminnasta on tehty niin suuri peikko, että sitä ei sovi näyttää edes maailmanmestaruuden kunniaksi.  Joskus menee överiksi, mutta se on rohkeuden hinta.  Miehisyyteen on aina kuulunut tietty taipumus ottaa riskejä, osoittaa rohkeutensa ja onnistua siinä, mihin muut eivät usko.  Nimenomaan se tekee miehen - tänä päivänä se halutaan pestä kansanluonteesta kokonaan pois, ja voivotellaan ankarasti kun tervettä miehisyyttä vielä hitunen löytyy.  Pelätään miehisyyden pimeää puolta niin paljon, että heitetään saman pesuveden mukana se valoisa.  Ja niitä ei saa toisistaan tyystin irti.

Ei, en väitä, että miehinen toiminta olisi aina hieno juttu, sillä johtajuutta osoittava mies saattaa toisinaan epäonnistua.  Kuitenkin tilanne on se, että emaskuloitu, pyöräilykypärää käyttävä poikanen, joka ei ole ottanut rajoistaan selvää, on sellainen poikanen, joka ei pysty eikä halua osoittaa johtajuutta silloinkaan kun se on elämän ja kuoleman kysymys.  Rajojaan kokematon ja kaikkea pelkäämään opetettu "mies" voi niin pahoin, että jo arvostelun pelko halvaannuttaa hänet täysin.  Sellainen mies saattaa jopa uskoa, että kukkahattutädit ovat oikeassa taistellessaan miehisyyden kieltämisen puolesta, mutta ei kykene selittämään itselleen, miksi hän kokee tekevänsä aina kaiken väärin.  Hän ei pysty kuin sanomaan "kyllä, äiti", tottelemaan kulloistakin äitihahmoa, ja mätänemään sisältä.

Tämän päivän Suomessa koetetaan kieltää lausahdus "pojat ovat poikia", ja yritetään kaikin voimin osoittaa, että pojat eivät ole poikia.  Kun todellisuus ja teoria eivät kohtaa, ja pojat eivät käyttäydykään kuin tytöt, valitetaan, että kyllä nyt on päässä vikaa, laitetaan pillerikuurille ja heti.  Sitten kasvatetaan kukkapurkissa lamautettu epäsukupuoli, joka ei ymmärrä miehisyydestä kuin sen, että se on barbaarista, ja naisellisuudesta sen, että se on täydellistä.  Sitten kirjoitetaan naistenlehdet täyteen, että missä kaikki oikeat miehet ovat.

Politisoimalla miehisyydestä synonyymin pahuudelle onnistuivat maan ämmät toteuttamaan sen, että miehisiksi jäivät pääsääntöisesti lähinnä ne, jotka eivät välitä tuon taivaallista hyvästä ja pahasta (tai joilla on siitä oma käsityksensä, kuten toista kulttuuria edustavat ryhmät).  Moni nainen ihmettelee, että miksi miehet eivät pistä itseään likoon saati osoita johtajuutta, ja moni isoksi kasvanut poika ihmettelee miksi eivät saa naista tai sellaisen rakkautta vaikka he ovat kilttejä kuten pitikin.

Siitä, mikä on ihan kaikkien mielestä sosiaalisesti kivaa, on tullut paljon tärkeämpää, kuin rohkeudesta, totuudesta, voimasta tai hyvinä ja oikeina pitämiensä asioiden puolustamisesta.  Kaikki pitää tehdä konsensuksella ja yksilöratkaisut ovat aina vääriä.  Sanoja kyllä löytyy mistä tahansa ja keskustelua käydään vaikka maailman tappiin asti, mutta mitään ei uskalleta tehdä - ja kun ei olla koskaan tehty, uskotellaan, että sanat ja teot ovat sama asia.  Se mahdollistaa uskomuksen siitä, että koomikon sanoessa "vedettiin ruotsalaisia turpaan" oli kyse väkivaltaan lietsomisesta.  Se on erinomainen tapa saada aikaan heikko kansa, joka ei pysty mihinkään, ei edes jatkumaan - puhumattakaan puolustautumisesta ulkoisia uhkia vastaan.

En ole huolissani somalien, mustalaisten, suomenruotsalaisten tai oikeastaan minkään muunkaan maastamme löytyvän vähemmistön puolesta: he pitävät omastaan kiinni ja uskaltavat toimia sen pohjalta.  Samaa ilmiötä näkyy suomalaisissa ja muissa länsimaissa lähinnä marginaaleissa, joita valtavirta koettaa lakaista maton alle samalla kun ottaa troppia kestääkseen häpeänsä kanssa.

Ranskalaisesta elokuvataiteesta

Minua on pitkän aikaa kummeksuttanut kriitikoiden rakkaus ranskalaista elokuvataidetta kohtaan.  Ehkä olen nähnyt vääriä ranskalaisia elokuvia, mutta Viimeisestä hengenvedosta (1960) elokuvaan Enter the Void (2009) niiden sävy on ollut kasvavassa määrin nihilistinen ja häkellyttävän suuresta osasta niitä seuraa katsojalle vain paha olo.

Päällimmäiseksi on mieleeni jäänyt se, että ranskalaisessa elokuvataiteessa ei ole hyviä tyyppejä, vaan kaikki elokuvien hahmot tuppaavat olemaan joko enemmän tai vähemmän pahoja tai sitten näiden uhreja.  Kaikesta oikein hehkuu mielettömyys ja pyrkimys shokeerata aina vain enemmän lihallisuudella, tarkoituksettomuudella ja kuolemalla, koska yksinkertaisesti mitään parempaa ei ole tarjolla.  Ranskalaisessa elokuvataiteessa hahmot ovat olemassa vain harrastaakseen seksiä ja kärsiäkseen kunnes kuolevat.

Ranskalainen elokuvataide on usein toteutettu luovasti ja äärimmäisen ammattitaitoisesti, mutta sen katsominen katsominen tuntuu ruumiinavauksen seuraamiselta: kaikki, mitä se voi käsitellä, on kuollutta.

En tiedä mitä muut ovat mieltä, mutta katsomalla ranskalaisia elokuvia minun on vaikea välttyä vaikutelmalta, että heillä on tarjota ruumis vaan ei sielua.

Median vapaus

Se on hienoa, kun Suomessa vaikuttaa vapaa media.  Se on nähtävästi vapaa photoshoppaamaan tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia saadakseen normaalin näköisen kuvan Jussi Halla-ahosta muistuttamaan kelmeää muumiota.  Pisteeksi iin päälle myös valehdellaan suoraan ja väitetään Halla-ahon ottaneen itseensä toisesta täysin normaalista kuvasta.

Ei sillä, ettenkö olisi törmännyt suomalaisen median pahantahtoisuuteen ja vääristelyyn aikaisemminkin, mutta tämä taitaa nyt olla ensimmäinen kerta, kun näen uutislehdeksi kutsuttavassa julkaisussa kuvakäsitellyn ihmisistä mörköjä samalla valehdellen näiden sanomisista.

Pakkoväittelijät

On olemassa ihmisryhmä, joiden defenssi on verbaali ja passiivis-aggressiivinen.  Yleensä ottaen heidät on tavattoman helppo tunnistaa siitä, että he yrittävät vääntää jokaisesta sanotusta asiasta, josta eivät ole yhtä mieltä, väittelyn pystyyn.  Siinä, missä pakkoväittelevä mies pyrkii väittelemään ihmiset pitämään itsestään, pakkoväittelevä nainen pystyy lähestymään asioita ainoastaan haudanvakavasti ja edellyttää toisten selittävän tälle kaiken toimintansa tarkoitusperineen, tuomiten nämä sitten ankarasti.  Kummallakin on hankaluuksia tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, eikä kumpikaan tajua sen johtuvan tavastaan suhtautua.

Kompulsiiviselle väittelijälle tunnusomaista on se, että hän ei ymmärrä miten ihmiset toimivat.  Kukaan ei ala pitää toisesta kuullessaan sata syytä sille miksi tämän niin pitäisi tehdä, eikä pidä myöskään siitä, että päätyy selittämään joka ainoan tekonsa ja sanansa juurta jaksain.  Sellainen on äärimmäisen tuskastuttavaa, minkä lisäksi pakkoväittelijä ei opi virheistään mitään: jos pakkoväittelijän osoittaa olevan väärässä, tämä vain vaihtaa väitettään (eikä välttämättä edes huomaa tekevänsä niin) ja aloittaa alusta.  Missään tapauksessa hän ei kuuntele sitä mitä toinen sanoo, vaan yrittää koko ajan lukea tätä virheellisestä lähestymistavastaan käsin.

Pakkoväittelijä kantaa muille ihmisille kaunaa ja uskoo muiden myös kantavan sitä häntä kohtaan.  Hänen keskustelutapansa on uhriutuva ja huumorintajuton, ja kaikki, minkä tämä yrittää huumoriksi naamioida, koostuu sarkasmista.  Sarkasmi puolestaan on kaunaisen egon kävelykeppi.

Lähestymistavan virheellisyyden voi todeta paitsi tuloksistaan, myös siitä, että se kohtelee jo valmiiksi kaikkia muita vihollisina.  Muut huomaavat tämän ja alkavat pääsääntöisesti vältellä pakkoväittelijää, jonka kanssa kaikki on tappelua.  Ihmiset kun eivät tapaa pitää tappelemisesta.  Pakkoväittelijä puolestaan on olemassa vain sitä varten, ja toimii alituisesti tavalla, joka sopisi amerikkalaiseen oikeussalidraamaan.  Se voi olla hyvää draamaa, paitsi jos sattuu olemaan osallisena.  Tilanne voi näyttää hankalalta, kun se tulee kohdalle: tuskastuttaako itsensä turhaan ja jo valmiiksi umpikujassa olevaan väittelyyn tai selittelyyn vaiko kohdata "oikeutettu" raivo, joka seuraa kieltäytymisestä?

The only winning move is not to play lienee sanonta, joka on kyhätty kuvaamaan kanssakäymistä pakkoväittelijän kanssa.  Lähtemällä tämän leikkiin mukaan vain vahvistaa taipumusta jatkaa käyttäytymistä, jonka tuottamista hedelmistä sekä pakkoväittelijä että tämän kanssa tekemisiin joutuvat kärsivät.

En kuitenkaan kehota eristämään pakkoväittelijöitä keskuudestamme, sillä meistä kullakin on omat ristimme kannettavana emmekä haluaisi toisten hylkäävän meitäkään niiden takia.  Oikea tapa suhtautua pakkoväittelijään on rikkoa kaava, jolla hän toimii, ja näyttää hänelle käytännössä toteen, että todellisuus niin maailmasta kuin ihmissuhteistakaan ei mahdu siihen pieneen nurkkaan, johon hän on rutiineillaan itsensä maalannut.  Se kysyy niin voimia kuin hoksottimiakin, mutta esimerkin - ja yllättävän usein ainoastaan sen - kautta me voimme oppia.

Riitely on ehkä helpoin sosiaalisen yhteistyön muoto, mutta se ei ole ainoa.