Pages

Moderneista ideologioista

Ei liene salaisuus, että modernin liberalismin juuret, siinä mielessä kuin sana nykyään ymmärretään, ovat Thomas Hobbesin näkemyksissä ihmisestä ja yhteiskunnasta*.  Hän myönsi inhimillisen epätäydellisyyden ja tuli lopputulokseen, jonka mukaan ihmisestä voi tulla sosiaalinen vain silloin kun tämä luopuu itsemääräämisoikeudestaan.  Myös John Locke, libertarismin kantaisä, ymmärsi, että ihminen on epätäydellinen, mutta tuli siitä huolimatta toiseen lopputulokseen: rauhaan jätettynä ihmiset voivat sumplia asioita keskenään ja löytää toimivan keinon pelata yhteen.  Miksi johtopäätökset ovat niin erilaiset ja minkä takia tämän ymmärtäminen on tänä päivänä oleellista?

Hobbes oli materialistinen ateisti, jonka käsitys oikeuksista typistyi vahvemman oikeudeksi.  Koska absoluuttisia totuuksia ei ollut, olivat ihmiset toisilleen susia ja tällöin valtion tehtävä oli turvata ja taata näiden oikeudet.  Ilman vahvan valtion uhkaa hänen mukaansa ihmiselämä olisi yksinäinen, köyhä, ikävä, brutaali ja lyhyt.  Se muistuttaa oleellisesti buddhalaista ihmiskäsitystä, mutta tarjoaa toisenlaisen keinon lähestyä ongelmaa.  Niin hobbesilaisessa kuin buddhalaisuudessakin on kyse luopumisesta - ensimmäisessä oikeuksista, jälkimmäisessä elämänhalusta.

Oleellisin ero hobbesilaisuuden ja buddhalaisuuden välillä taitaa olla se, että hobbesilainen kutsuu jumalaansa valtioksi, kun taas buddhalainen hylkää sen.  Hobbesilainen uskoo erehtyväisen ihmisen voivan rakentaa jotain, mikä joko erehtyy harvemmin tai vähemmän tuhoisasti kuin muut tavat toimia.  Kuitenkin vallan keskittyminen altistaa korruptiolle, ja mitä enemmän valtaa korruptoituneella taholla on, sitä suurempaa on sen aikaansaama tuho.  Yksityinen taho ei yrittämälläkään saa sitä määrää tuhoa aikaan mitä valtio vahingossa.

Locke sitävastoin oli kristitty ja uskoi paitsi Jumalaan myös ns. luonnollisiin oikeuksiin, ja hänen ihmiskuvansa oli vähemmän deterministinen kuin edellisten.  Tämän mukaan ihmisten tapa toimia keskenään on heistä itsestään kiinni ja että riittävän moni ymmärtää yhteistyön tuottavan parempia tuloksia kuin toisten pyrkimysten tarkoituksellisen sabotoinnin.

Siinä, missä hobbesilainen rakentaa yhteiskuntaa ylhäältä alaspäin, lähtee lockelainen ruohonjuuritasolta.  Koska hobbesilainen lähestymistapa rakentuu teorialle, se on väistämättä revolutiivinen, ja ruokkii korruptiota ja byrokratiahirviöiden syntymistä.  Se ei myöskään kestä kritiikkiä, mistä syystä sen ensimmäinen tehtävä on poistaa vapaus olla kanssaan eri mieltä.  Lockelainen näkemys mahdollistaa evolutiivisen näkökulman yhteisön rakentumiseen koska ei päätä lopputulosta ennalta ja optimoi siten itse itseään.

Kuitenkin lockelainen yhteiskunta on mahdollinen ainoastaan monokulttuurisella alueella - useamman keskeään yhteensopimattoman kulttuurin kamppaillessa samasta alueesta tuloksena on Somalia.  Hobbesilainen yhteiskunta puolestaan rakentuu sille käsitykselle, että kaikki ihmisten vapaa toiminta tuottaa Somalian, joten autokraattisen hallinnon tulee pitää heille jöötä eikä yhtenäiskulttuurille ole mitään välttämätöntä tilausta.

Hobbesilaiset eli tämän päivän marxilaiset ja muut liberaalit vastustavat uskontoja ja viis veisaavat yhteensopimattomien kulttuurien tuomisesta alueelleen, koska se pelaa heidän valtiokäsityksensä pussiin ja sallii näitä kohdeltavan deterministisesti passivoitavina kasveina.  Lockelaiset puolestaan tukevat monokulttuurista yhteisöä ja sitä yhdessä pitävää laastia eli uskontoa, koska tämä maksimoi sekä yksilöiden vapaudet toteuttaa itseään että aktiivisuuden.

Deterministis-materialistinen statismi kaatuu siihen, ettei se tunnusta myös autokraattisen valtion koneiston ja edustajiston koostuvan aivan yhtä lailla erehtyväisistä (ja jos hobbesilainen ihmiskuva on oikeassa, paskamaisista) ihmisistä kuin se väestökin, jota se orjuuttaa paimentaa.

*liberaalit nimittävät itseään usein humanisteiksi, ja humanistien mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.  Näiden nimellisten humanistien käyttäytyminen ei kuitenkaan eroa hobbesilaisista mitenkään, mikä antaa ymmärtää, että he eivät varsinaisesti usko edes humanismin credoa.

23 kommenttia:

Michelange kirjoitti...

Muuten hyvä kirjoitus, mutta en ole lainkaan varma siitä, voiko Lockea pitää kristittynä. Teisti hän oli epäilemättä, mutta hänen Jumalakäsityksensä muistuttatvat selvästi enemmän n.s. "luonnollista uskontoa" (deismiä) kuin tunnustuksellista kristinuskoa.

Tuplis kirjoitti...

Ok, taitaa olla aika tarkistaa näkemystäni asian suhteen.

Veikko Suvanto kirjoitti...

Lockelaiset puolestaan tukevat monokulttuurista yhteisöä ja sitä yhdessä pitävää laastia eli uskontoa, koska tämä maksimoi sekä yksilöiden vapaudet toteuttaa itseään että aktiivisuuden.

Tässä tarkoitat ilmeisesti "lockelaisilla" konservatiiveja, mutta toisaalta aiemmin tekstissä määrittelit Locken libertarismin kantaisäksi. Jos Locke ei ollut edes kristitty, kuten Michelange ylempänä huomautti, niin mielestäni nykyisten uskonnollisten konservatiivien kutsuminen "lockelaisiksi" on termin väärinkäyttöä, koska termi sopii niin paljon paremmin libertaareihin. Ja se taas sotkee analogiaa, koska libertaarithan eivät tunnetusti tue mitään uskontoja (paitsi omaansa ;)) eivätkä välttämättä edes monokultturisia yhteisöjä.

Tuplis kirjoitti...

Tarkoitan "lockelaisilla" libertaareja. Toki heitäkin mahtuu moneen junaan ja etenkin vihaisten ateistien junassa he taitavat olla varsin vahvasti edustettuina - sillä vain ei ole enää mitään tekemistä Locken näkemysten kanssa vaan osoittaa pikemminkin Hobbesin olleen (heidän suhteensa) oikeassa. Kuitenkaan en näe syytä heittää lasta pois menoveden mukana vaan antaa tunnustusta sille osalle mille voin.

Veikko Suvanto kirjoitti...

Okei, mutta jos tarkoitat "lockelaisilla" libertaareja, niin isket kyllä kirveesi kiveen väittäessäsi libertaarien tukevan uskontoa. Käytännössä kukaan libertaari ei tue uskontoja (vaikkeivät kaikki militanttiateisteja olekaan), vaikka libertarismin perusperiaatteisiin kuuluu tietenkin sallia jokaisen uskoa mitä ja mihin haluaa.

Tuplis kirjoitti...

Tarkoitan kyllä, mutta oikeastaan sanoin Locken ja hengenheimolaistensa tukevan uskontoa. Monella libertaarilla sen pohja on sosiopaattis-randilainen, eikä se ole ihan sama asia.

Suuressa arvossa pitämäni Vox Day on uskovainen libertaari ja taitaa heitä olla bloginsa lukijakunnassa useampikin.

Aava kirjoitti...

*liberaalit nimittävät itseään usein humanisteiksi, ja humanistien mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Näiden nimellisten humanistien käyttäytyminen ei kuitenkaan eroa hobbesilaisista mitenkään, mikä antaa ymmärtää, että he eivät varsinaisesti usko edes humanismin credoa.

En malta olla tarttumatta tähän. (Jos menee liiaksi sivuraiteille, laita vaan kommentti toki roskakoriin. En halua pehmentää keskustelun ytimekkyyttä harhapoluilla.) Joitakuita kysymyksiä ja kommentteja, kenties monenkin mielestä niuhottamis-saivartelevia sellaisia, herää mieleen:

Termi hyvä ihminen on mielestäni vähän puhekielen ilmaisua syvemmässä semanttisessa tarkastelussa ongelmallinen. Miksi? Siksi, koska ihminen pitää sisällään aina ja kaikkialla, poikkeuksetta, potentiaalin yhtälailla niin hyväksi kuin pahaksi tulkittavaan (ehkä myös jopa neutraaliuteen?). Tätä kuvastanee esimerkiksi vanha, hyvin suuren suosion saanut klisee: "sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua", mihin monesti vedotaan. Riittävän rajuissa olosuhteissa ihmisen luonteen ja arvomaailman pohja saattaa alkaa rakoilla. Joillakin se kestää vain hetken, toisilla paluuta ei enää ole, kolmansilla taas ehkä molempia näitä.

Lisäksi, onko olemassa mitään sellaista ominaisuutta, elettä tai tekoa, mikä olisi edes karkealla ihmisyystajulla yleisesti tulkittavissa olemaan kaikkina aikoina vain jompaa kumpaa? Mikä ylläpitää tuota karkeaa ihmisyystajua ja mikä sen voi sammuttaa?

Asiaa mutkistaa se, että elämässä aika useinkin, ainakin minulla, surkeista ja kurjista kokemuksista voi versoa myöhemmin käsittämättömän upeita ja kauniita asioita, kuten vaikkapa ymmärrystä, nöyryyttä tai malttia. Eli jollakin tapaa puutteelliset olosuhteet tai raskaat koettelemukset voivat kehittää arvostelukykyä ja kasvattaa luonnetta, vastoinkäymiset asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista jne. Tuskasta yhtäällä voi seurata myöhemmin lohtua toisaalla.

Minkä ehtojen täyttyminen ja kuinka monella mittarilla mitattuna tekee ihmisestä kokonaisuutena hyvän? Kauanko ja missä kaikkialla tuo arvio on voimassa? Entä onko ihminen yhtä hyvä kuin hänen pahimmat tekonsa? Pahimmat tekonsa hänen itsensä vai toisten sellaisten mielestä, keihin teko on vaikuttanut?

Kun itse käytän puhe- ja kirjoituskielessä litaniaa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, tarkoitan, että kun "lasketaan" ihmisen ominaisuus- ja tarvemaailma kokonaisuutena yhteen suhteessa ihmiseen itseensä ja ympäristöönsä, kokonaisuudeksi enimmäkseen muodostuu muotokuva, jossa kaiken perustana on taipumus hakeutua tasapainoon vaikuttavien voimien puristuksissa - tulivat ne sitten ihmisen sisältä tai ulkoa toisista ihmisistä.

Keskeisin vakio onkin siis tarkkaan ottaen tasapainohakuisuus - ei niinkään hyvyys eikä se, että vuonna 1640 hyväksi/parhaaksi tulkittu asia nähtäisiin yhtälailla vastaavalla suosiolla hedelmällisenä enää vuonna 2011. Tämä johtuu siitä, että kilpailun voittaja, parhaimpien tulosten tuottaja, riippuu vaihtoehdoista. Ja ajan kulku sekä ihmisen tajunnan kyky pysyä tuossa muutoksessa mukana sekä sopeutua siihen, luo väistämättä vaihtelua vaihtoehtojen määrään ja/tai siten usein myös laatuun.

Nämä pari viimeisintä kirjoitustasi ovat muuten joka tapauksessa olleet jollain tavoin lähinnä iloja silmille. Ehkäpä olen alkanut nähdä niitä jotenkin eri valossa. Sen muuten vaan totesin taas, että kirjoittamiseen viehättyneenä huomaan toisinaan, miten kirjoituksiin on vaikea ympätä mukaan sellaista mielestäni aivan tuikitarpeellista hurttiutta ja hassuttelua, mikä on huomattavan paljon itsesyntyisempää ja automaattista kasvotusten keskusteluissa. Elementit kuten ironia, sarkasmi ja parodia ovat niin paljon vaikutusvaltaisempia olemuksen kautta koettuina kuin sanavalinnoista. Tai ehkä pohjalla on lopulta oma pettymys sitä kohtaan, etten oikein tunne osaavani kirjoittaa kuin jotenkin tällä "yhdellä tavalla".

Tiedemies kirjoitti...

En nyt ihan ymmärrä tätä ihan viimeistä tarkennusta itse tekstissä. Humanismilla tarkoitetaan hyvin laajaa kirjoa erilaisia lähestymistapoja.

Niitä sitoo tässä yhteiskuntafilosofisessa suhteessa lähinnä se, että ns. ihmisen osa on se, jota tutkimalla selviää, millainen yhteiskuntamalli toimii ja millainen ei. Tämä siis kontrastina sellaisiin oppeihin, joissa ideaaliyhteiskunnan katsotaan olevan kirjattu johonkin pyhään tekstiin tms.

Eri varianteille humanismista on siis periaatteessa yhteistä se, että ne lähtevät siitä peruslähtökohdasta, että yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Tuplis kirjoitti...

Tm:
Yhteiskunnalliselle ja moraaliselle humanismille tuppaa olemaan yhteinen peruslähtökohta se käsitys, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.

Tuplis kirjoitti...

Aava:
Lisäksi, onko olemassa mitään sellaista ominaisuutta, elettä tai tekoa, mikä olisi edes karkealla ihmisyystajulla yleisesti tulkittavissa olemaan kaikkina aikoina vain jompaa kumpaa?

Kohtalaisen hyvä nyrkkisääntö on se, josko kyseinen toiminta yleistyessään saa yhteiskunnan kukoistamaan vai tuhoutumaan. Sääntö ei ole mitenkään aikasidonnainen.

Asiaa mutkistaa se, että elämässä aika useinkin, ainakin minulla, surkeista ja kurjista kokemuksista voi versoa myöhemmin käsittämättömän upeita ja kauniita asioita, kuten vaikkapa ymmärrystä, nöyryyttä tai malttia.

Niin, toimintatapojaan tulee kyseenalaistaneeksi yleensä vasta silloin, kun ne tuottavat huonoiksi koettuja tuloksia.

Eli jollakin tapaa puutteelliset olosuhteet tai raskaat koettelemukset voivat kehittää arvostelukykyä ja kasvattaa luonnetta, vastoinkäymiset asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista jne. Tuskasta yhtäällä voi seurata myöhemmin lohtua toisaalla.

Tästä havaitsemmekin, että mielihyvä ja hyvä eivät ole sama asia. Se, mikä voi olla hyväksi, voi tuntua ikävältä. Tällöin pääsemme kuitenkin kysymään, että mitä se hyvä sitten on? Aforismini 86 koettaa vastata kysymykseen.

Minkä ehtojen täyttyminen ja kuinka monella mittarilla mitattuna tekee ihmisestä kokonaisuutena hyvän? Kauanko ja missä kaikkialla tuo arvio on voimassa? Entä onko ihminen yhtä hyvä kuin hänen pahimmat tekonsa? Pahimmat tekonsa hänen itsensä vai toisten sellaisten mielestä, keihin teko on vaikuttanut?

Vastaukseni kaikkiin näistä on, etten tiedä. En kuitenkaan usko, että ihmisen hyvyys tai pahuus riippuu kenenkään (ihmisen) mielipiteestä. Tehtävämme täällä ei ole toistemme tuomitseminen.

Kun itse käytän puhe- ja kirjoituskielessä litaniaa ihminen on pohjimmiltaan hyvä, tarkoitan, että kun "lasketaan" ihmisen ominaisuus- ja tarvemaailma kokonaisuutena yhteen suhteessa ihmiseen itseensä ja ympäristöönsä, kokonaisuudeksi enimmäkseen muodostuu muotokuva, jossa kaiken perustana on taipumus hakeutua tasapainoon vaikuttavien voimien puristuksissa - tulivat ne sitten ihmisen sisältä tai ulkoa toisista ihmisistä.

En taida ymmärtää, mitä tasapainolla tarkoitat – voisitko selventää?

Kiitokseni kehuista ja ajatuksista.

Aava kirjoitti...

Kohtalaisen hyvä nyrkkisääntö on se, josko kyseinen toiminta yleistyessään saa yhteiskunnan kukoistamaan vai tuhoutumaan. Sääntö ei ole mitenkään aikasidonnainen.

Näkisin, että tämä taas riippuu yhteiskunnasta (sen laadusta), sillä suinkaan kaikki aatevirtaukset tai ideologiat, joiden ympärille on muodostunut yhteiskunta, eivät kanna sellaista hedelmää, jonka soisi siementävän itseään laajemmalle. Ihmisen yritys-erehdys –luonne näkyy kyllä myös yhteiskuntatasolla. Mikään sosiaalinen rakenne ei itsessään yhteisöllisen luonteensa takia pysty suojelemaan ja torjumaan sitä, etteikö sitä rakennelmaa voisi sopivissa oloissa kyhätä jonkin pidemmän päälle aivan katastrofaalisen ajatuksen ympärille, ja jopa tilapäisesti onnistua siinä.

En siten surkuttelisi esim. korruptoituneen, äärimilitanttijuntan hallitseman tai tyrannisoituneen yhteiskunnan tuhoutumista ja korvautumista uudella ja paremmalla enkä siten myöskään toimintaa, jolla tämän transformaation voisi saada aikaiseksi.* Vastaavasti myöskään en pidä arvossa enkä millään tavoin tavoiteltavana toimintaa, mikä pitää mädän yhteiskunnan pystyssä, ja saa sen kukoistamaan. Traagisinta kun on, että perustaltaan läpimätä yhteiskunta on joskus päässyt syntymään.

*Sivuhuomiona, huomasin, että monet poliitikot useasta puolueesta vastasivat näin vaalien alla eräässä haastattelussa, että he olisivat valmiita puhumaan palturiakin sikäli, kun sillä olisi hyvä tarkoitus. Yritin keksiä esimerkkiä tällaisesta politiikan kontekstissa enkä löytänyt. Yleensä kun keino tuppaa näkymään päämäärässä.

Tällöin pääsemme kuitenkin kysymään, että mitä se hyvä sitten on? Aforismini 86 koettaa vastata kysymykseen.

Mielestäni hyvän vastineen teemaan tarjoaa myös aforismi nro. 50.

Vastaukseni kaikkiin näistä on, etten tiedä. En kuitenkaan usko, että ihmisen hyvyys tai pahuus riippuu kenenkään (ihmisen) mielipiteestä. Tehtävämme täällä ei ole toistemme tuomitseminen.

Ei olekaan. Mutta jos ylläpidetään tai lähdetään ihmiskäsityksestä, joka asettaa ihmisen olemaan pohjimmiltaan joko hyvä tai paha, otetaan mielestäni askel juuri tuomioiden suuntaan. Sen sijaan askeleet kohti ajatusta, minkä koen hahmottavani aforismissasi 50, muovaakin ihmiskäsityksen lähtökohtaisesti aivan erilaisiin puitteisiin - mielestäni hedelmällisempiin sellaisiin.

En taida ymmärtää, mitä tasapainolla tarkoitat – voisitko selventää?

Toki, yritän ainakin. Taustalla on siis käsitys tai havainto, että ihmisen elämässä kunakin hetkenä vallitsee monta ja monensuuntaista voimaa yhtä aikaa. (Tästä jo esimerkiksi ymmärtää, miten valta hallita tiettyjen voimien olemassaoloa ei ole ihmisen käsissä, valta tarttua tai olla tarttumatta niihin puolestaan on.) Nämä voimat olisivat vetämässä ihmistä suuntiinsa, mutta koska jotkut niistä ovat toisiaan poissulkevia ja jotkut ihmisen arvioimana sopivampia kulloiseenkin tilanteeseen kuin toiset, ihminen joutuu tasapainoilemaan niiden välillä. Lyhyellä aikajänteellä valinnoissa saattaa ratkaista erilaiset voimat kuin pitkällä aikavälillä.

Yritän tässä nyt hahmottaa sitä käsittääkseni epikurolaista ajattelua, miten kohtuus, millä miellän siis synonyymia tasapainoisuudelle, ja sen toteutuminen ja tavoitteleminen mielestäni määrittelee ihmistä ja ihmisyyttä elämässään luontevammin kuin hyvä/paha –akseli.

Aava kirjoitti...

Jatkoa...

Ääripääilmiötkin ihmisissä ja käyttäytymisessään on kätevämpi jäsentää kohtuullisuuteen (sen toteutumiseen) kuin hyvään tai pahaan, joskin yleensä ääripääilmiöt ovat kestämättömän lyhytikäisiä ja siten tuhoisia (”pahoja”, vaikkakin niistä siis voi myöhemmin versota jokin uusi, missä ko. mätäpaisekohdat on osattu väistää). Taustalla on käsitys, että ihmisen tarpeet, vietit, houkutukset jne. häntä eri suuntiin vetävät voimat ovat tosiasioita. Se, että niistä itsestään löytää, ei vielä sinänsä tee kenestäkään sen enempää pyhimystä kuin tuhoon tuomittuakaan - ei pohjimmiltaan hyvää eikä pahaa.

Sen takia yhtälailla jonkin tunteen tai reaktion totaalinen kieltäminen itsessään on osittain ihmisyytensä kieltämistä, ja voi olla aivan yhtä huonoa ja tuhoisaa kuin se, että jollekin antautuu täysin, joka kerta ja joka päivä. Se, että jokin asia on olemassa ja että jonkin asian itsessään tiedostaa, ei vielä tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi valita se ja pitää siitä kiinni eikä myöskään sitä, että se pitäisi saada poistumaan. Alttius tai taipumus sinällään ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ratkaisevinta on, miten vaikuttavien voimien yhteispelissä kykenee elämään. Sitä paitsi, yhtenä hetkenä epäsopiva tai epätarkoituksenmukainen vetovoima voikin osoittautua tarkoituksenmukaiseksi myöhemmin. Jokin yksi ja sama ajatus tai asia harvemmin on hedelmällinen suunnannäyttäjä jokaikisessä elämän tienhaarassa.

Selvensikö yhtään? :)

Lisäksi vielä kommentti aforismista 78.

Moraalirelativismi tarkoittaa käytännössä lupaa alittaa kaikki rimat.

Itse en näe moraalirelativismia sinänsä jonkain moraalisen aatevirtauksena yhtenä muiden joukossa. Moraalirelativismi on mielestäni yksinkertaisesti ihmisen moraalin ominaisuus, kun ihmisten moraalikäsityksiä ja yhteiskuntia tarkastellaan pitkällä aikajänteellä. (Enkä pidä tarkoituksenmukaisena tarkastella ihmistä ilman pitkää aikajännettä, sillä totuudellisuudessa pysymiseksi kaikkialla vallitseva syy-seurauslainalaisuus edellyttää sitä.)

Kommunismi oli monien mielestä tosi jees joitakuita vuosikymmeniä sitten. Kommunismi tarkoitti samalla tuolloin myös totalitarismia. Nykyisellään se voi olla esim. valikoivaa muistia näistä menneistä ajoista tai sitten vähäosaisten asioiden ajamista ilman vainoja ja painostusta.

Moraalin tarkastelu lyhyellä jänteellä leikkaa ison osan pois siitä, millainen ominaisuuspohja (eli ihmisyys) sitä on harjoittanut. Ihmisyys ei tuota kaikkina aikoina samoja tuloksia, siten moraalikäsityksetkin elävät. Moraali kun on muutosaltis jatkumo, jossa heijastuvat aina aikalaisolot siinä missä ihminen heijastaa nykyaikaansa ja menneisyyttään aina muutenkin osana ympäristöään. Ihmisethän ne moraalia kantavat ja sen puitteista elävät.

Ihmisen elämästä vain lisääntyminen, nukkuminen, syöminen, juominen ja ulostaminen
ovat ilmiöinä olleet tismalleen samanlaisia ja tuottaneet aina samoja tuloksia kautta aikojen. Huomionarvoista kuitenkin on, että näidenkin asioiden ympärillä on sitten vallinnut oma vaihteleva merkitysmaailmansa. Esim. pula-aikoina kurnivat mahat puhuivat lujempaa kuin yksikään filosofi tai apostoli. Nykyisin syömistä voidaan pitää viihteenä.

Tiedemies kirjoitti...

Useimmissa tarkasteluissa, joita "humanistiseksi" yhteiskuntafilosofioiksi olen nähnyt karakterisoitavan, ei ole tehty mitään erityisempää oletusta siitä, onko ihminen "pohjimmiltaan" tai lähtökohtaisesti ylipäätään yhtään mitään.

Yhteiskunta on olemassa ihmisten yhteenliittymänä, ja yhteistä humanistisille filosofioille on, että niissä lähdetään tästä. Siis, että yhteiskunta ei ole jumalien tms. asettama järjestely, vaan lähtöisin ihmisten tarpeista koordinoida toimintaansa.

Hyvä ja paha saavat merkityksensä vasta tässä kontekstissa, so. yksinäinen ihminen vailla mitään suhdetta mihinkään itsensä ulkopuoliseen, ei voi olla "hyvä" tai "paha", vaan nämä käsitteet vaativat operationalisoitumiseen oikeastaan kokonaisen yhteiskunnan, tai ainakin useampia ihmisiä. Tämä on myös relativismin keskeinen sisältö.

En ota tällä kantaa siihen, onko tässä mihinkään suuntaan merkitystä sille, mikä on oikea tai parempi yhteiskuntakäsitys. Pointtina on lähinnä se, että käsitteiden käyttäminen pelkkinä lyömäaseina ja "tahriminen" epämiellyttävillä merkityksillä, niiden mielekkään ja neutraalin sisällön sijaan, on jotenkin epähedelmällinen lähtökohta.

Tuplis kirjoitti...

Aava:
Näkisin, että tämä taas riippuu yhteiskunnasta (sen laadusta), sillä suinkaan kaikki aatevirtaukset tai ideologiat, joiden ympärille on muodostunut yhteiskunta, eivät kanna sellaista hedelmää, jonka soisi siementävän itseään laajemmalle.

Sellaiset yhteiskunnat tuppaavat romahtamaan itse tai kaatumaan ulkoiseen paineeseen. Niin on ainakin aina käynyt.

En siten surkuttelisi esim. korruptoituneen, äärimilitanttijuntan hallitseman tai tyrannisoituneen yhteiskunnan tuhoutumista ja korvautumista uudella ja paremmalla enkä siten myöskään toimintaa, jolla tämän transformaation voisi saada aikaiseksi.

Nähdäkseni nämä eivät ole missään ristiriidassa nyrkkisäännön kanssa. Yhteisöllä siis tarkoitan ihmisiä, joista se muodostuu, en kulloistakin hallintomuotoa tai poliittista järjestelmää. Kun korruptio ja ihmisten terrorisointi kukoistaa, se ei tarkoita millään tasolla yhteiskunnan kukoistamista.

Ei olekaan. Mutta jos ylläpidetään tai lähdetään ihmiskäsityksestä, joka asettaa ihmisen olemaan pohjimmiltaan joko hyvä tai paha, otetaan mielestäni askel juuri tuomioiden suuntaan. Sen sijaan askeleet kohti ajatusta, minkä koen hahmottavani aforismissasi 50, muovaakin ihmiskäsityksen lähtökohtaisesti aivan erilaisiin puitteisiin - mielestäni hedelmällisempiin sellaisiin.

Sehän painottaa nimenomaan sitä, että mitään inhimillistä toimintaa hyvä/paha -akselin ulkopuolella ei ole. Sillä, että tuomitaan toimintaa ihmisten sijaan, päästään parempiin tuloksiin kuin ainoalla vaihtoehdollaan.

Yritän tässä nyt hahmottaa sitä käsittääkseni epikurolaista ajattelua, miten kohtuus, millä miellän siis synonyymia tasapainoisuudelle, ja sen toteutuminen ja tavoitteleminen mielestäni määrittelee ihmistä ja ihmisyyttä elämässään luontevammin kuin hyvä/paha –akseli.

Minusta tuo kuulostaa siltä, että kohtuus astuu sanan hyvä tilalle ja kohtuuttomuus sanan paha tilalle. En pidä sitä tarkoituksenmukaisena, koska se ei tarjoa kuvaan mitään uutta vaan pikemminkin samentaa sitä.

Taustalla on käsitys, että ihmisen tarpeet, vietit, houkutukset jne. häntä eri suuntiin vetävät voimat ovat tosiasioita.

Niin, ja moraali on se ratti, jolla ohjaillaan sitä mitä tarpeita, viettejä ymv. on soveliasta milloinkin seurata. Se taas, missä määrin tehdyt valinnat istuvat moraaliin, kertoo, josko oma toiminta kulloinkin on plus- vai miinusmerkkistä. Jompaakumpaa se aina on.

Sen takia yhtälailla jonkin tunteen tai reaktion totaalinen kieltäminen itsessään on osittain ihmisyytensä kieltämistä, ja voi olla aivan yhtä huonoa ja tuhoisaa kuin se, että jollekin antautuu täysin, joka kerta ja joka päivä.

Mistä tämä tunteen tai reaktion totaalinen kieltäminen itsessään on peräisin? Tunteehan Jumalakin vihaa ja mustasukkaisuutta – eivät ne ole yksiselitteisen negatiivisia tuntemuksia, vaan kullekin on aikansa ja paikkansa.

Itse en näe moraalirelativismia sinänsä jonkain moraalisen aatevirtauksena yhtenä muiden joukossa.

Niin, se on tarkkaan ottaen moraalin hylkäävä aatevirtaus.

Ihmisyys ei tuota kaikkina aikoina samoja tuloksia, siten moraalikäsityksetkin elävät. Moraali kun on muutosaltis jatkumo, jossa heijastuvat aina aikalaisolot siinä missä ihminen heijastaa nykyaikaansa ja menneisyyttään aina muutenkin osana ympäristöään. Ihmisethän ne moraalia kantavat ja sen puitteista elävät.

Kuitenkin sama toiminta tuottaa kaikkina aikoina samat tulokset, ja siitä moraali muistuttaa. Mikä oli hyvää eilen, on hyvää tänään, ja samoin myös huomenna, eikä sillä, paljonko aikaa kuluu, ole asian suhteen merkitystä.

Tuplis kirjoitti...

Tiedemies, sano ihan suoraan vaan, että oliko tarkoitus väittää, että humanistit eivät tapaa ilmaista uskovansa ihmis(yyt)een jumalten sijaan, ja että nämä eivät yleisesti ottaen pidä tätä ihmis(yyt)tä hyvänä?

Jos, niin millä perusteella? Jos ei, niin missä mielessä minä ”tahrin” yhtään mitään?

Aava kirjoitti...

Sellaiset yhteiskunnat tuppaavat romahtamaan itse tai kaatumaan ulkoiseen paineeseen.

Kyllähän hyväkin yhteiskunta voi kaatua ulkoiseen paineeseen muuttua kehnoksi yhteiskunnaksi. Itäblokin maissa on kosolti tarjolla esimerkkejä siitä, miten mätä ulkoinen painekin voi olla. Muutos kehnompaa jää toki lyhytaikaiseksi yleensä, mutta sopivissa oloissa jokin läpimätäkin voi kuitenkin jäädä pitkäksikin aikaa henkiin, kuten vaikkapa P-Korea.

Kaikessa, missä ihminen on osallisena, on aina se potentiaali, että kyseessä on jotakin tuhoisaa.

Yhteisöllä siis tarkoitan ihmisiä, joista se muodostuu, en kulloistakin hallintomuotoa tai poliittista järjestelmää.

Ok. Käytit vain sanaa yhteisö, joten automaattisesti luin sen sisältämään myös hallinnolliset ja poliittiset järjestelmät, koska kyseiset järjestelmät ovat nekin yhteisöjä, jopa diktatuurissa.

Sehän painottaa nimenomaan sitä, että mitään inhimillistä toimintaa hyvä/paha -akselin ulkopuolella ei ole. Sillä, että tuomitaan toimintaa ihmisten sijaan, päästään parempiin tuloksiin kuin ainoalla vaihtoehdollaan.

Toki, mutta eikö sinusta sitten vaikuta siltä, että jos mielletään ihminen pohjimmiltaan joksikin miksi tahansa yhdeksi laatusanaksi, se olisi askel nimenomaan ihmisen tuomitsevuuden suuntaan?

Minusta Richard Rorty puhuu tässä asiaa, minkä itse ainakin soisin, että muistettaisiin tällaisissa ns. perimmäisten kysymysten äärelle rakentuvissa keskusteluissa:

It is only our use of language that divides the world into facts; and therefore truths exist only within language.

Minusta tuo kuulostaa siltä, että kohtuus astuu sanan hyvä tilalle ja kohtuuttomuus sanan paha tilalle. En pidä sitä tarkoituksenmukaisena, koska se ei tarjoa kuvaan mitään uutta vaan pikemminkin samentaa sitä.

Minusta taas sanat kohtuullisuus/kohtuuttomuus kuvaavat paremmin nimenomaan valintoja, tekoja ja olosuhteita vaikuttimineen kokonaisuutena, missä valinnat tehdään – hyvä/paha taas nimenomaan herkästi hyökkää ihmistä vastaan. Etenkin, kun kuten itsekin vastasit, et tiedä, minkä kaikkien hyvien tekojen pitää toteutua, jotta ihmisen voisi kuvailla olevan pohjimmiltaan hyvä.

Mielestäni siis tuon hyvä/paha –akselin käyttö edellyttäisi vastauksia mm. niihin kysymyksiin, mitä luettelin ensimmäisessä kommentissani.

Mistä tämä tunteen tai reaktion totaalinen kieltäminen itsessään on peräisin? Tunteehan Jumalakin vihaa ja mustasukkaisuutta – eivät ne ole yksiselitteisen negatiivisia tuntemuksia, vaan kullekin on aikansa ja paikkansa.

Niin, mutta jos puhutaan siitä, mitä ihminen pohjimmiltaan on, niin nämäkin tuntemukset ovat siellä pohjalla. Sekö se siis tekee ihmisestä pohjimmiltaan pahan? Siis minä käsitän niin, että jos joku tai jokin on pohjimmiltaan jotakin tiettyä, hän on sitä jo ennen kuin on ehtinyt mitään valitsemaan tai tekemään.

>>Itse en näe moraalirelativismia sinänsä jonakin moraalisen aatevirtauksena yhtenä muiden joukossa.

Niin, se on tarkkaan ottaen moraalin hylkäävä aatevirtaus.


Ei, vaan kuten kirjoitin, se ei nimenomaan ole mikään aatevirtaus vaan moraalin ominaisuus. Ajat ja olosuhteet muuttuvat, samoin käy eettisille ongelmille ja haasteille. Näin ollen moraali kuvastaa aina aikaansa. Ei 1600-luvulla keskusteltu sikiödiagnostiikasta eikä geenimanipulaatiosta. Ja nimenomaan sen takia, että moraali on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin, moraalikeskusteluita pitää käydä jatkuvasti.

Kuitenkin sama toiminta tuottaa kaikkina aikoina samat tulokset, ja siitä moraali muistuttaa. Mikä oli hyvää eilen, on hyvää tänään, ja samoin myös huomenna, eikä sillä, paljonko aikaa kuluu, ole asian suhteen merkitystä.

Miten se voisi olla noin, kun kaiketi sinunkin elämässäsi on valintoja, jotka myöhemmin osoittautuivat kestämättömiksi (valinnoiksi, mitä et enää toistaisi), vaikka valinnantekohetkellä koit sen olevan oikea/hyvä valinta? Toki, jos tällaisia ei ole, tämä kysymykseni jää tietysti arvottomaksi.

Tiedemies kirjoitti...

Tiedemies, sano ihan suoraan vaan, että oliko tarkoitus väittää, että humanistit eivät tapaa ilmaista uskovansa ihmis(yyt)een jumalten sijaan, ja että nämä eivät yleisesti ottaen pidä tätä ihmis(yyt)tä hyvänä?

En ymmärrä tätä dikotomiaa, joten en osaa vastata "suoraan". Uskovilla on tapana nähdä kaikki asiat sitä kautta, että johonkin uskotaan sokeasti, tai että jotakin pidetään hyvänä.

Humanismeja on tavattoman paljon erilaisia. On varmaan sellaisia humanisteja, joiden mielestä ihminen on "pohjimmiltaan hyvä" tai jotka "uskovat ihmiseen" samassa merkityksessä kuin jumaliin uskotaan, mutta tämä ei ole humanismin kantava voima, vaan se, että yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Eli sitä, toimiiko yhteiskunta vai ei, ei voi päätellä ns. pyhistä kirjoituksista, eikä arviointikriteerejä sille, mikä yhteiskunnasta tekee hyvän tai huonon, voi (humanistin mielestä) ole saatu jumalilta, vaan nämä kriteerit löytyvät tarkastelemalla ihmisiä. Ihmiset voivat itsessään olla "pahoja" tai ehkä pikemminkin huonoja ja puutteellisia, eli tässä viitekehyksessä ihmisten täytyy järjestää jonkinlainen sellainen yhteiskunta, joka auttaa suitsimaan tätä huonoutta tai puutteellisuuttaa.

Hobbesin leviathan on metafora yhteiskuntasopimukselle, jonka ihmiset tekevät suitsiakseen omaa ja toistensa raadollisuutta, itsekkyyttä jne., se on nimenomaan metaforinen, koska todellisuudessa yhteiskuntasopimus on syntynyt hitaasti erilaisten perinteiden ja enemmän tai vähemmän legitiimien hallintomuotojen yhdistyessä tai ottaessa toistensa paikkoja.

Tekstissäsi luot vastakkainasettelun Locken ja Hobbesin välille tässä suhteessa, ja esität että Hobbesin käsitys on ettei toiminta ole heistä itsestään kiinni, ja siksi tarvitaan Leviatan, joka suitsii asiat ylhäältäpäin. Tämä on mielestäni metaforan väärinymmärrys; Hobbesin käsitys yhteiskuntasopimuksesta oli, että ihmiset vapaaehtoisesti tekevät sopimuksen, valtio/leviatan on vain sopimuksen välittäjä ja metafora.

En puolusta tällä mitään humanismia tai mitään muutakaan käsitystä. Kritisoin juttuasi yksinkertaistuksesta ja vastakkainasettelusta, jonka teet käsitteiden totuttuja merkityksiä pahoinpidellen.

Tuplis kirjoitti...

Kritiikkisi vuotaa. Käytän sanaa nimenomaan totutussa merkityksessä.

Tiedemies kirjoitti...

Ilmeisesti päätit olla julkaisematta täsmennykseni ja perusteluni. En kyllä ihan tarkalleen ymmärrä, miksi.

Olennaista siis minusta on, että humanismin peruslähtökohta on, että yhteiskunta rakentuu ihmisten tarpeista ja ihmisten toiminnan säätelyä varten. Näin ainakin wikipedian mukaan; en oikein tiedä, mikä sitten on "totuttu merkitys" jos se ei ole.

Mielestäni käsityksesi Hobbesista on mutkia oikova, koska se ei ota huomioon sitä, mitä yllä kirjoitin. Et ottanut siihen lainkaan kantaa; minusta argumentista saa hedelmällisemmän -- vaikka se olisikin yksioikoinen ja hieman kärjistävä -- jos sen esittää niin, että se perustuu edes muodollisesti niille asioille, jotka todella ovat keskeisiä kritisoitavassa ilmiössä.

Tuplis kirjoitti...

Kyllä kaikki tämän kirjoituksen kommentit ovat toistaiseksi tulleet läpi.

Tiedemies kirjoitti...

Ahaa. Ehkä kommenttini hävisi jotenkin muuten.

Olennaista viestissäni oli lähinnä viittaus sekulaarihumanismiin, jonka olen ymmärtänyt olevan pääasiassa se, mitä "humanistinen yhteiskuntafilosofia" yleisesti tarkoittaa.

Though it posits that human beings are capable of being ethical and moral without religion or God, it neither assumes humans to be inherently or innately good, nor presents humans as "above nature" or superior to it.

Minulle tulee toisinaan tunne, että uskovien on mahdotonta hyväksyä sitä, että jokin kokonaisvaltainen käsitys ei pidä sisällään mitään "jumalaa", metaforisessa tai muussakaan mielessä.

Tuplis kirjoitti...

Aava:
Kyllähän hyväkin yhteiskunta voi kaatua ulkoiseen paineeseen muuttua kehnoksi yhteiskunnaksi.

Pointti onkin siinä, että silloin se ei ole enää hyvä yhteiskunta.

Ok. Käytit vain sanaa yhteisö, joten automaattisesti luin sen sisältämään myös hallinnolliset ja poliittiset järjestelmät, koska kyseiset järjestelmät ovat nekin yhteisöjä, jopa diktatuurissa.

Kuten viimeisimmästä tekstistäni ilmenee, hallinnollinen eliitti voi muodostaa oman yhteisönsä, jolla on hyvin vähän yhteistä laajemman yhteisön kanssa. Yhteisöön sisältyy myös hallintomuoto, mutta yhteisö harvoin tuhoutuu hallintomuodon niin tehdessä – siksi pääpaino on yhteisön muodostavissa ihmisissä.

Toki, mutta eikö sinusta sitten vaikuta siltä, että jos mielletään ihminen pohjimmiltaan joksikin miksi tahansa yhdeksi laatusanaksi, se olisi askel nimenomaan ihmisen tuomitsevuuden suuntaan?

Juu.

”It is only our use of language that divides the world into facts; and therefore truths exist only within language.

Itse sanoisin puolestaan niin, että kieli ei voi koskaan kuvata todellisuutta täydellisesti, vaan on parhaimmillaankin vain sinnepäin. Sanoilla kun on useita merkityksiä ja sanotussa tulkinnanvaraa.

Minusta taas sanat kohtuullisuus/kohtuuttomuus kuvaavat paremmin nimenomaan valintoja, tekoja ja olosuhteita vaikuttimineen kokonaisuutena, missä valinnat tehdään – hyvä/paha taas nimenomaan herkästi hyökkää ihmistä vastaan.

Mistä kyseinen käsitys johtuu? Minä kun en näe edelleenkään mitään eroa – paitsi ehkä siinä, että hyvä ja paha ovat yleensä määriteltyjä, kun taas kohtuullisuus kuulostaa enemmänkin mielipidekysymykseltä.

Etenkin, kun kuten itsekin vastasit, et tiedä, minkä kaikkien hyvien tekojen pitää toteutua, jotta ihmisen voisi kuvailla olevan pohjimmiltaan hyvä.

Minä melko pitkälle tiedän, mitkä toimet ovat hyviä ja mitkä pahoja. Sen sijaan en tiedä paljonko pahaa ihminen voi tehdä ja jättää hyvää tekemättä ollakseen kokonaisuutena hyvä kun se tuomiovalta ei ole minun käsissäni. Tiedän vain, että hyvää olisi syytä tehdä ja paha jättää tekemättä, enkä minä tiedä tarvitseeko asiasta muuta tietääkään.

Mielestäni siis tuon hyvä/paha –akselin käyttö edellyttäisi vastauksia mm. niihin kysymyksiin, mitä luettelin ensimmäisessä kommentissani.

Minusta sen käyttö ei tarvitse kuin määritelmän sille mikä on hyvää ja mikä ei.

Niin, mutta jos puhutaan siitä, mitä ihminen pohjimmiltaan on, niin nämäkin tuntemukset ovat siellä pohjalla. Sekö se siis tekee ihmisestä pohjimmiltaan pahan?

No, nyt sinä menit nimeämään kyseiset tuntemukset pahaksi juuri kun pääsin sanomasta etteivät ne sitä aina ole. Ei, se, että ihmisellä on tunteet, ei tee hänestä pahaa. Se voi tehdä, jos niitä ei lainkaan hallitse.

Siis minä käsitän niin, että jos joku tai jokin on pohjimmiltaan jotakin tiettyä, hän on sitä jo ennen kuin on ehtinyt mitään valitsemaan tai tekemään.

Niin minustakin.

Ei, vaan kuten kirjoitin, se ei nimenomaan ole mikään aatevirtaus vaan moraalin ominaisuus.

Ei ainakaan kristillisen moraalin. Minun nähdäkseni moraalin muuttuminen vie siltä uskottavuuden, koska ihmiset, joita sen tulisi koskea, pysyvät samoina.

Ajat ja olosuhteet muuttuvat, samoin käy eettisille ongelmille ja haasteille.

Ei käy. Se, että uusia eettisiä ongelmia ja haasteita löydetään, ei tarkoita, että vanhat lakkaisivat olemasta tai että niiden oikea ratkaisu muuttuisi mihinkään.

Miten se voisi olla noin, kun kaiketi sinunkin elämässäsi on valintoja, jotka myöhemmin osoittautuivat kestämättömiksi (valinnoiksi, mitä et enää toistaisi), vaikka valinnantekohetkellä koit sen olevan oikea/hyvä valinta?

Noissa tapauksissa olen tehnyt väärin tietämättäni, mutta olen elämäni aikana tehnyt pahaa myös välinpitämättömyyttäni ja itsekkyyttäni – kuvitellen, että kylvämäni paha ei palaa luokseni.

Aava kirjoitti...

”It is only our use of language that divides the world into facts; and therefore truths exist only within language.”

Itse sanoisin puolestaan niin, että kieli ei voi koskaan kuvata todellisuutta täydellisesti, vaan on parhaimmillaankin vain sinnepäin. Sanoilla kun on useita merkityksiä ja sanotussa tulkinnanvaraa.


En näe ristiriitaa sinun ja Richardin näkemysten välillä. Itse tulkitsen Richardin sitaatin siten, että siinä on kyse puhekielen ominaisuudesta erotella ja todeta faktoja koko aistivirrasta - ei siitä, kuinka täydellisesti todellisuuden kuvaaminen kokonaisuutena tapahtuu sen avulla.

Millainen tai mikä voisi olla sellainen fakta, mitä ei kielellisesti tavoita ollenkaan?

Mistä kyseinen käsitys johtuu? Minä kun en näe edelleenkään mitään eroa – paitsi ehkä siinä, että hyvä ja paha ovat yleensä määriteltyjä, kun taas kohtuullisuus kuulostaa enemmänkin mielipidekysymykseltä.

Tottakai on näkemyseroja. Minä vaan väittäisin, ettei sanan kohtuu(llisuu)s semantiikassa niitä käytännössä ilmene sen enempää kuin hyvässä ihmisessä tai esim. siinä, mikä kellekin on hyvää ruokaa. Jotakin yleispätevää konsensusta voidaan hahmottaa (kitkeränmakuisesta ei tykkää kukaan kuin ei murhaajistakaan, rehellisistä ihmisistä ja pizzasta tykkää n. kaikki), mutta paljon jää myös kirjoa.

Ei, se, että ihmisellä on tunteet, ei tee hänestä pahaa. Se voi tehdä, jos niitä ei lainkaan hallitse.

Ok, yritin vain hahmottaa, millaista perustaa tarkoitat, kun puhutaan siitä, että joku on pohjimmiltaan jotakin. Jos ihminen on mielestäsi pohjimmiltaan paha, niin onko ihminen siis mielestäsi pohjimmiltaan itseään hallitsematon?

>>Ajat ja olosuhteet muuttuvat, samoin käy eettisille ongelmille ja haasteille.

Ei käy. Se, että uusia eettisiä ongelmia ja haasteita löydetään, ei tarkoita, että vanhat lakkaisivat olemasta tai että niiden oikea ratkaisu muuttuisi mihinkään.


Ihmisiä tuomittiin ennen muinoin sen perusteella, mitä uskonnollista vakaumusta he tunnustavat. Kerettiläisyydestä ja pakanuudesta saatettiin lain voimalla rangaista samaten kuin jumalanpilkasta. Toisin on nykyisin. Kummassa ajassa toteenlaitettu menettely on mielestäsi oikea?

Jos sekä uskoo Jumalaan että uskoo siihen, mitä Hänestä on kirjoitettu, silloin täytyy pitää ihmisen dokumentointikykyä lähtökohtaisesti vähintäänkin erittäin uskottavana. Täytyy sanoa, että joskus minäkin toivoisin omaavani yhtä lujan uskon ihmisyyteen. Minä kun näen vain sen, että jos ihminen kirjoittaa Jumalasta, se teos on silti "vain" ihmisen kirjoittama.

Noissa tapauksissa olen tehnyt väärin tietämättäni, mutta olen elämäni aikana tehnyt pahaa myös välinpitämättömyyttäni ja itsekkyyttäni – kuvitellen, että kylvämäni paha ei palaa luokseni.

Minkä takia sinä olisit moraalia harjoittavana tahona yhtään kyvyttömämpi tai huonompi kuin yhteiskunnat? Nehän kun koostuvat ihmisistä. On totta, että kaksi silmäparia havaitsee enemmän kuin yksi, mutta oli yhteiskunta kuinka iso tahansa, yksikään ihmisistä koostuva yhteiskunta ei voi olla niin iso, että se voisi ylittää ihmisyyden rajat.

Tiedätkö ketään ihmistä, kuka olisi ollut jotenkin olennaisesti sinua etevämmin näiden kuvaamiesi olosuhteiden (tietämättömyys, välinpitämättömyys, itsekkyys) yläpuolella? Miksi yhteiskuntakaan silloin olisi?