Pages

Järkevä kanta

Ei jää varmaan alle tuhannen se määrä kertoja, kun olen nähnyt ateistin väittävän ateismin olevan rationaalinen kanta ja suoraa seurausta järkevästä ajattelusta - eipä sillä, ettenkö olisi moiseen syyllistynyt itsekin vuosikymmen takaperin.  Samaan syssyyn yleensä tavataan nähdä väittämät uskonnollisuuden irrationaalisuudesta.  En sinänsä puolusta kuin yhden uskonnon järkevyyttä, joten keskustelut siitä, josko jumalia sanan polyteistisessä merkityksessä on olemassa, sopivat paremmin johonkin toiseen keskusteluun.

Rationaalinen kanta Jumalan olemassaoloon vailla varmaa tietoa suuntaan tai toiseen on agnostinen, ei ateistinen.  Molemmat muut vaihtoehdot ovat kyseisestä lähtökohdasta irrationaalisia.

Suurin ero eri kantojen välillä asiassa on se, että uskovaisen kokiessa todisteet uskon totuuden puolesta riittäviksi, sekä agnostikko että ateisti kokevat ne riittämättömiksi.  Myönnettävä toki on, että uskovalla saattaa olla hengellisen kokemuksen muodossa käsillä myös sellaista todistusaineistoa, jota kahden muun näkökannan edustajilla ei ole.

Onko siis loogisesti järkevää elää uskonnon mukaan?  Vastaus on yksinkertainen: koska agnostikkokin joutuu myöntämään, että uskonto saattaa olla totta, jolloin esim. helvetillä ja taivaalla uhkaileva uskonto tarjoaa sekä rajattoman palkkion että rangaistuksen.  Tätä taustaa vasten se mahdollinen ja väistämättä rajallinen epämukavuus, mitä uskonnon seuraaminen voikaan yksilölle tuottaa, jää vaakakupissa vähäisemmäksi.

Ateistinen kanta olisi rationaalinen ainoastaan siinä skenaariossa, jossa uskonto olisi varmasti väärässä, mutta kyseiselle kannalle ei ole mitään tukea.  Täten siinä, missä sekä ateismi että teismi ovat esitetyillä premisseillä irrationaalisia kantoja, kärsii ateisti väärässä olostaan määrättömästi enemmän kuin teisti.  Agnostisismi on kyllä yleensä ainakin länsimaissa käytännössä ateismi light, sillä harva jos yksikään agnostikko edes esittää seuraavansa mitään uskontoa - tällaisena agnostisismi ei kuitenkaan ole enää rationaalista.

Kristinusko tosin on siitä hankala uskonto, että se kysyy enemmän kuin agnostikolla on antaa - se ei jätä tilaa rationalistisille peliteoreetikoille.

Jos näkemyksiään aiheesta, kritiikkiä tai vastaväitteitä haluaa tarjota, on sana kohtalaisen vapaa.

Lootuksenpurijoiden saari

Harharetkillään Odysseus tuli nähneeksi onnellisten saaren, jonka asukkaat natustivat lootuksia, eivätkä sitä nauttiessaan kaivanneet elämältä mitään muuta.  Ithakan kuningas kuitenkin koki, että täydellisen onnellinen ihminen ei enää pyri mihinkään saati vaadi itseltään mitään, joten hän hylkäsi suloisen apaattisuuden houkutuksen, jatkaen matkaansa kohti kotiaan.

Käväisin vilkaisemassa vähän aikaa sitten erästä yleisluontoista foorumia, jolle olin taannoin kirjoitellut.  Huomasin ihmisten kirjoittelevan samoja asioita kerran toisensa jälkeen ja käyvän toistensa kanssa jopa samoja väittelyitä joita kävivät ennenkin.  Kaiken kaikkiaan syntyi vaikutelma rikkinäisistä levysoittimista toimivien ihmisten sijaan.

Kuitenkin ymmärrän siinä mielessä, että ihmiset nauttivat toistosta - sekä mielihyvästä, jota toiminta itsessään suo, että nostalgiasta, joka syntyy kun tilanne on tuttu ja turvallinen.  Tulee sellainen olo, että mukavaahan tämä on ja omat rahkeet riittävät, kun ovat tähänkin asti riittäneet.  En ole tälle millään muotoa immuuni, mutta aika ajoin tarkistan aina josko se, mihin aikaani käytän ja mihin pyrin lähestyvät toisiaan ja teen tarvittaessa korjausliikkeitä.  Aika usein tarvitsee.

Huolimatta siitä, että joidenkin henkilöiden virheellinen tapa hahmottaa todellisuutta tuotti huonoja tuloksia, ovat he pitäneet siitä kiinni - sen jälkeenkin, kun heille rautalangasta väännettiin missä vika oli.  Mukavuusalueeltaan poistuminen kysyy sen verran työtä, että aniharva lähtee rakentamaan korttitaloaan uusiksi vain siksi, että siitä lötytyy jokin virhe.  Vasta kun näkemysten virheellisyys on kestämättömän suuri, kyetään voittamaan saamattomuus, johon taipumus lienee itse kullakin.

Ongelmana asiassa on se, että sekä kehomme että mielemme tylsistyvät ja menettävät teränsä, jos niitä käyttää jatkuvasti samoihin asioihin kuin on kyseiseen hetkeen asti käyttänyt.  Saman materiaalin nupissaan pitäminen on täysin eri asia kuin sen omaksuminen ensimmäistä kertaa.

Asioiden oppiminen ja sisäistäminen on vaikeaa, koska se kysyy nöyryyttä tunnustaa omien rahkeiden vähäisyys.  Opitusta väitteleminen on toki hyvä tapa ottaa selvää missä määrin omaksuttu asia on todella sisäistetty, mutta tällöin on varottava, ettei erehdy pupeltamaan lootuksia - unohtaa itsensä ja pyrkimyksensä ja heitellä väittämiä ilmaan vain todistaakseen, että voi.

Arkipäivän gnostilaisuudesta

Kovinkaan moni ei asiasta uskoakseni ole selvillä, mutta nykypäivänä eräänlainen gnostilaisuus houkuttelee yhä useampia puoleensa.  Minulle on kertynyt jonkin verran ratakiskoa, josta ajattelin vääntää selväksi mistä arkipäivän gnostilaisuudessa on kysymys, miksi se leviää ja missä mielessä se lupaa enemmän kuin kykenee lunastamaan.

Gnostilaisuus johtuu tietoa tarkoittavasta sanasta gnosis, ja tämän ymmärtäminen toimii varsin hyvänä avaimena katsantokannan sisällön tajuamiseen.  Kyseessä on uskomus, jonka mukaan tiedon haaliminen on ihmisen tavoite numero uno, ja että kaikki muu on toissijaista suhteessa siihen.  Tästä premissistä loogisesti seuraa, että viime kädessä kaikki muu kuin tiedon hankkiminen on yhdentekevää, jolloin moraalia ei tarvitse enää noudattaa.  Gnostilaiselle se on olemassa vain typeryksiä varten, vaikkakin sellaisille ehdottoman tarpeellinen.  Heille uskonto on suuri, välttämätön ja heidän älyään loukkaava valhe heitä alhaisemman yhteiskunnan muurin laastiksi.

Se, mitä tiedon tuoman moraalisen vapautuksen teologian kannattajat yleensä muistavat kertoa, on se, että tieto lisää tuskaa.  He nauttivat maalatessaan itsestään kuvan todellisina marttyyreina: kun suurin ja tärkein tieto löytyykin heiltä, se tarkoittaa, että sitä ei ole missään muualla, eivätkä he saa uskossaan pysymisestä mitään palkintoa - toisin kuin vaikkapa kristityt taivaspaikkoineen.  Paitsi tietenkin sen, ettei heidän tarvitse olla kunnolla, ja että voivat selitellä kaikki väärintekonsa pois.  Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä mitä päähän juolahtaa ja tuntea silti olevansa oikeamielisyyden kirkkain lieska.

Kukin varmaankin on tässä vaiheessa ymmärtänyt, että ihminen, jolle kaikki on alisteista tiedon hankinnalle, on väistämättä moraalinen nihilisti.  Heille on viime kädessä yhdentekevää, miten tietoa hankitaan, ja mitä tehdään sillä aikaa, kun sitä ei hankita.  Se on helppo tie köyhän miehen epikurolaisuuteen, jossa vähän "tieteillään" ja juostaan loppuaika viettien perässä, koska ei ole mitään syytä olla juoksematta.  Toinen vaihtoehto on lannistua ja toivoa pääsevänsä kärsimyksen alhosta lopun ikäänsä, siinä sivussa epäsuorasti syyllistäen kaikkia muita omasta onnettomuudestaan.

Erityisen surkea juttu tässä gnostilaisessa harhaisuudessa on se, että tarkkaan ottaen he eivät tiedä edes sitä, mitä uskovat tietävänsä, ja mikä pahinta: he eivät tiedä uskovansa.  He eivät kykene epäilemään näkemystään, vaan pitävät siitä poikkeavia, kuten uskonnot, lyhyesti ilmaisten typeryksinä.  Tämä sementoi heidän pohjattoman ylpeytensä ja kaunan kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät myönnä heidän olevan oikeassa.

Ehkä kammottavimpana piirteenä arkipäivän gnostilaisuudessa kuitenkin pidän jalon valheen käsitettä: sitä, että yhteiskunta ja ihmiset voisivat tulla toimeen keskenään ainoastaan valheeseen perustuen.  Heidän mielestään valheen ainoa vaihtoehto on tyhjiö, eikä tyhjän päälle voi rakentaa mitään.  Minun nähdäkseni kuitenkin valhe on aivan yhtä lailla tyhjää, eikä sillekään voi rakentaa mitään, mutta totuuden hippusellekin voi, ja mitä enemmän totuudesta on selvillä, sitä parempaa ja kestävämpää on sille rakennettu ja siinä pysyvä.

Siinä, missä jotkut näkevät tiedonjanon hinnalla millä hyvänsä olevan hyveistä suurin, näen minä moisessa hyveen sijaan syntiinlankeemuskertomuksen likipitäen sanantarkan toisinnon.

Postmodernin ongelma

Postmodernismi on niin taiteen kuin kulttuurinkin suuntaus, joka voidaan löyhästi typistää kahteen väittämään: anything goes ja everything is subjective.  Sen sekä hyvät että huonot puolet löytyvät kyseisten lausumien sisällöistä - ne ovat kaksipuolisia kolikoita.  Kuitenkin siinä on eräs perustavanlaatuinen ongelma, josta sen vaikutuspiirissä olijat eivät yksinkertaisesti kykene pääsemään eroon: postmodernismin mukaan mitään totuutta ei ole.

Postmodernisti kykenee ymmärtämään sekä omaa että muidenkin kulttuureja ja lähtökohtia, mukaanlukien näiden varaan rakentuvia maailmankatsomuksia ja kertomuksia.  Se, mitä postmodernisti ei pysty tekemään, on jonkin näistä ottaminen todesta.  Hänelle kaikki on enemmän kuin vähemmän viihdettä, erään blogosfäärin nimimerkin sanoin läppää.  Eikä läppä ole totta.

Mikä on tästä looginen päätelmä?  Tietenkin se, että myös omat arvot ja kulttuuri ovat läppää.  Postmodernisti ei suhtaudu vakavasti edes itseensä.  Jos postmodernisti ottaa jotain vakavasti, on se jokin niiden naurunalaiseksi saattaminen, jotka eivät ota heidän lähtökohtaansa vakavasti.  Tässä mielessä postmodernisti ei eroa oikein minkään muunkaan maailmankatsomuksen edustajasta - kukin meistä haluaa uskoa näkemystensä olevan parhaat ja että muutkin tunnustavat niitä.  Jos ei muuten niin edes kommunikaation onnistumiseksi.

Kommunikaatio postmodernistin kanssa on erittäin vaikeaa, koska taholle, josta hyvä läppä ja käsitteillä leikkiminen on tärkeämpää kuin esimerkiksi (subjektiivisesti) toden puhuminen, ei kenelläkään ole mitään syytä luottaa mihinkään, mitä postmodernisti sanoo.  Koska elämme postmodernissa kulttuurissa, on meidät ympäröity taukoamatta käyvillä bullshit-generaattoreilla, jotka läpyttelevät kaikkea, mihin huomionsa kohdistavat, on ainoa keino tulla siinä toimeen lukea ihmisten ja tahojen toimintaa sanojen sijaan - viimeksimainittuihin ei yksinkertaisesti voi luottaa.

Postmodernismin perimmäinen luonto löytyy merkitysten demokratisoinnista, mistä syystä postmodernin ihmisen luonnon ominaispiirteet ovat passiivis-aggressiivinen narsismi ja eksynyt epävarmuus.  Tämä johtuu yhtäältä siitä, että kukaan muu ei ole enempää oikeassa kuin itse on, mistä syystä kaikkien toisten näkemykset ovat jatkuvasti siilipuolustukseen rohkaiseva uhka, ja toisaalta siitä tietoisuudesta, että mielivaltaisista lähtökohdista johdettu, itse keksityksi tiedetty totuus ei vakuuta edes keksijäänsä.

Epäluotettavuuden luojana ja kaikelta yhteisöllisyydeltä maton alta vetävänä ilmiönä pidän postmodernismia suoranaisena antisivilisaationa, joka kiihdyttää entropian lakeja ja vetää yksilöitä äärimmäisen nopeasti kohti hedonistista viettiensä perässä juoksemista.  Vaikka veisi itsensä nihilismiin nauramalla kaikelle, ei ihminen pysty kieltämään saati epäilemään biologiaansa.  Se vain on isäntä, jonka seuraaminen ei tuota kulttuuria, tiedettä saati yhteiskuntaa.

Huomioita armosta

Yksi ehkä maailman parhaista käsitteistä on armo.  Kyseessä on ilmiö, jossa tuomiovaltaa pitävä taho jättää moraalia vastaan rikkoneen tuomitsematta, suoden tälle uuden mahdollisuuden.  Armolla on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeä merkitys, sillä se mahdollistaa lempeyden edellyttämättä voimassaolevan moraalin hylkäämistä.  Yhteiskunnissa, joissa käsite on arvossaan, on valtavan paljon parempi elää, kuin yhteiskunnissa, joille se on vieras.

Mistä tämä johtuu?  Minkä takia on hyvä asia, että toisinaan sääntöjen rikkomisesta ei seuraa rankaisua?

Yksinkertaisesti siksi, että me olemme ihmisiä.  Me rikomme moraalisia sääntöjä vastaan.  Käytännön kokemuksen lisäksi peliteoreettiset mallinnukset osoittavat, että rankaisu kaikista rikkomuksista toimii helposti yhteisön etua vastaan, joten armosta on hyötyä.  Jokainen, joka on sisäistänyt moraalin, tietää rikkoneensa sitä vastaan ja katuu, tietää, että lisärankaisu voi helposti tuntua lyödyn lyömiseltä - vain periaatteen takia.

Armon käsitteessä on kuitenkin toinenkin puoli: Se on suorassa ristiriidassa länsimaalaisen oikeuskäsityksen ja demokratian ihanteiden kanssa.  Kyseiset käsitykset kun rakentuvat paitsi sille olettamukselle, että kaikki ihmiset ovat viime kädessä samanlaisia, myös sille, että mielivaltaisesti ryhmiin jäsennellyt teot ovat myös samanlaisia.  Paperilla on sinänsä helppo teoretisoida tilanteita, joissa tapahtuu "samoja tekoja", mutta kun tilanne siirretään käytännön todellisuuteen, havaitaan, että näin ei ole asia.  Jokainen teko ja yksilö on ainutlaatuinen eikä mikään tapahtuma ole toisen toisinto.

Yritykset kodifioida jonkinlainen armo lakiin on tuottanut rangaistusten kevenemisen kautta linjan, ja aiheuttanut tilanteen, jossa rankaisuksi tarkoitettu ei enää useinkaan sellaisesta käy.  Tämä myös sotii ihmisten oikeustajua vastaan ja vähentää lain, joka ei enää täytä tehtäväänsä, kunnioitusta.  Kun poikkeuksesta yritetään tehdä sääntö, tuhoutuu kyseinen sääntö ja se korvautuu uudella.  Ongelmana tässä on, että kun säännöistä tehdään tällä tavoin taikinaa, jota sopii muokata miten mieli tekee, se menettää legitimiteettinsä niiden silmissä, joiden sitä tulisi noudattaa.  Kun oikea ja väärä on mielipidekysymys, ei kummallakaan käsitteellä ole enää todellista sisältöä.

Armo on käsite, jota ei voi kahlita kirjaimiin, vaan asuu sääntöjen sijaan armon suojassa.

Suunnaton yhteiskunta

Historian saatossa on ollut sekä herra- että vasalliyhteiskuntia.  Näistä ensimmäiset toimivat jälkimmäisten esikuvina, tarjoten näille tietynlaisen kiintotähden, jota seurata.  Tästä on ollut se hyöty, että se on mahdollistanut kyseisten kulttuurien välisen läheisen kanssankäynnin.  Herrayhteiskuntien välillä syntyy helposti konflikteja, sillä ne uskovat arvojensa oikeellisuuteen eivätkä jousta niistä toisten hyväksi.  Vasalliyhteiskuntien kohdatessa toinen osoittautuu aina toista herramaisemmaksi, ja vuorovaikutuksen painopiste kääntää vaakakuppia tämän puolelle.

Herrayhteiskuntien merkittävä ongelma on se, etteivät ne siedä erilaisuutta.  Niiden toiminta kulttuurien kohdatessa on aina se, että he toimivat omilla ehdoillaan.  Tämä on luonnollinen ja järkevä toimintatapa silloin, kun uskotaan omien arvojen oikeellisuuteen.  Perinteisesti kahden herrayhteiskunnan kohdatessa molemmat ovat pullistelleet hauiksiaan ja katsoneet käytännössä, kumman arvot ovat tuottaneet kelpoisempaa hedelmää.

Vasalliyhteiskuntaa leimaava ongelma on se, että se ei usko itseensä.  Vasalliyhteiskunnan käsitys johtamisesta on apinoida toisia - niitä, jotka uskovat arvoihinsa.  Jos tällaista tahoa ei löydy, yritetään sitten kaivaa sellaiset arvot aivan mistä tahansa, ja niitä kysytään miltä tahansa missä tahansa mielessä luotettavaksi katsotulta taholta.  Lopputuloksena voi olla mitä tahansa, voipa vasalli omaksua jotain herrojenkin elkeitä.

Ilmiö on havaittavissa myös yksilötasolla, mutta oleellisin asia, jonka tähän tekstiin haluan laittaa, on se, että elämme vasalliyhteiskunnassa, jolla ei ole mitään suuntaa.  Saman voi sanoa melkeinpä kaikista länsimaista.  Tästä syystä jokainen oman etunsa oikeellisuuteen uskova taho kykenee kiskomaan sitä omaan suuntaansa eikä sen asukkailla ole hyvä olla.  Tyhjän päälle ei voi rakentaa, eikä pidemmän päälle voi miellyttää useampaa keskenään yhteensopimatonta tahoakaan.  Kukaan ei voi palvella samaan aikaan kahta herraa.

Tasa-arvouskovaisuus ja demokratia on oheistuotteenaan romuttanut uskon absoluutteihin: jos jokaisen mielipide on yhtä hyvä tai yhtä mitätön, mitään hyvää ja pahaa, toivottavaa tai vältettävää, edullista tai haitallista ei ole olemassa.  Totuuden sijaan on enää mielipiteitä.  Ei ole arvopohjaa, jolle rakentaa, vaan pelkästään kunkin halut, ja jokainen niistä vetää eri suuntaan.  Vasalliudesta, tyhjiöön verrattavasta välitilasta, on tehty tavoite.  Sivilisaatio - arvopohjan hedelmä - purkautuu.  Tuli lakkaa palamasta ja hiillos viilenee pikku hiljaa.

Todellisuus on kuitenkin siitä julma paikka, että se ei kysy millainen me haluaisimme sen olevan.  Se ei itse asiassa piittaa mielipiteistämme tai meille rakkaista teorioista pätkääkään.  Jotkut arvot tuottavat parempia tuloksia kuin toiset, ja toisten mielipiteiden pohjalta toimiminen on viisaampaa kuin toisten.  Tällöin voidaan päätellä, että absoluuttiset arvot, jotka ovat aina käytännössä vaihtoehtojaan voimakkaammat, ovat olemassa.

Ne, jotka uskovat arvoihinsa, laittavat omansa tulikokeeseen ja elävät niiden mukaan.  Aika näyttää kuka on vähiten väärässä.

Linkkien uusi tuleminen

Toisinaan on niin, että lukee toisten sanomina asioita, joita itsekin haluaisi sanoa.

Markus Lehtipuu: Halla-aho for Dummies
Jari Leino: Enoch Powell oli oikeassa
Octavius: Martti Hetemäki ja Sixten Korkman - miehet tuhon takana
Pauli Vahtera: Kilpailu järkyttymisen määrästä

American Conservative: Breivik's brain
Art of Manliness: Manliness Just Doesn't Happen
The Fourth Checkraise: Author questionity!
Vox Popoli: Mailvox: In search of raciss

Epämääräisyys aseena

Nyt, kun suvaitsevaisiksi itseään nimittävät tahot ovat vaihteeksi keksineet uuden käsitteen, he ovat käyttäneet sitä ahkerasti osoittaakseen, miten paljon erityisesti heidän porukkaansa kuulumattomia ja näiden mielipiteenvapautta he vihaavat suvaitsevatkaan.  Uusi sana on siis jo edellisessä kirjoituksessani mainittu vihapuhe, josta kukaan ei luonnollisestikaan tiedä kertoa mitä se varsinaisesti on.  Tämä on olennainen osa termin tehoa: jos se olisi määritelty, sitä ei enää voisi heitellä huolimattomasti mihin tahansa suuntaan eikä sillä olisi enää samaa pelotevaikutustakaan.

Tällaisilla epämääräisilmaisuilla pyritään pelottelemaan ihmiset hiljaisiksi ja nöyriksi, mikä ei kaiken kaikkiaan toimi kovinkaan hyvin: sen sijaan, että ihminen, jolta on viety lupa sanoa, ei alistu loputtomiin, vaan ennen pitkää tekee.

Toinen tapa käyttää epämääräisyyttä aseena on väittelytilanteessa.  Tällöin kaikki resurssit hyödynnetään vastapuolen kimppuun käymiseen - ja jos vastapuoli ei tarjoa jotain mihin tarttua, sitä keksitään itse ja sullotaan tämän suuhun.  Missään vaiheessa ei puolusteta omia näkemyksiä, sillä, mikä tärkeintä, niitä ei tuoda esille ollenkaan.  Tällainen puskista ampuminen on netissä väittelyissä erinomaisen yleistä, ja mahdollistaa loputtoman tanssin, jossa yksi kanta toisensa perään hylätään todeten, että en minä väittänytkään olevani tuota mieltä.  On melkoinen etulyöntiasema, kun väittelyssä vain toisen osapuolen kanta on tulilinjalla.

Kolmas tapa on keksiä uusi hauska sana, jolla ei ole varsinaista sisältöä, mutta herättää kielteisiä mielleyhtymiä, kuten Cosmo Hunkin aikoinaan lanseeraama ilmaisu puolirikollinen, jolla hän nimitteli säännönmukaisesti kaikkia tahoja, joista ei sattunut pitämään.  Tällä tavoin saadaan assosioitua ihmiset, joista ei pidä, rikollisiksi, ilman, että kukaan voi väittää näitä nimitellyn rikollisiksi.

Kieleen pohjautuva epämääräisyys on nimenomaan pelkurin ase.  Sitä ei käytä taho, joka voisi puolustaa kantaansa totuudella - tästä syystä totuus on häivytettävä ja piilotettava, ettei kukaan huomaisi valheen jälkiä.  Onneksi aikansa näiden sumuttajien kanssa painiskeltuaan kukin oppii näkemään miten asiat todella ovat.

Vihapuheista

Media ja suvaitsevaispoliitikot suoltavat tätä nykyä täysin jumalatonta tahtia syytöksiä vihapuheista ja uhoavat tuomitsevansa kaikki niistä irtisanoutumattomat vastuuseen Breivikin terrori-iskusta.  Minä loihe ihmettelemään, että missä ihmeessä ne vihapuheet oikein ovat?  Olen kuitenkin vuosia ollut osana maahanmuuttokriittistä keskustelua ja lueskelen hommafoorumiakin useamman kerran viikossa, enkä ole onnistunut parhaalla tahdollanikaan yhyttämään mitään, mitä osaisin nimittää vihapuheeksi.

Missä niitä tämän päivän suurimpia perkeleitä oikein lymyää, kun ne niin pelottavat?

Kun tribalismi ei kuole

Kuten kaikki tiedotusvälineiden saavutettavissa viime päivinä olleet tietävät, on Norjassa toiminut yhden miehen terroristiorganisaatio ja tuottanut paljon tuskaa ja murhetta.  En kertaa tässä tapahtumia, vaan kerron, minkä takia en valitettavasti voi sanoa yllättyneeni kuin ehkä teon uhriluvun takia.  En myöskään käsittele irvokasta poliittisten irtopisteiden saalistusta terrorin uhreilla ratsastamisella, saati poliittisten vastustajien demonisointia.  Sitten asiaan.

Pääsyy tilanteelle on monikulttuurinen yhteiskunta: kun erilaiset, keskenään yhteensopimattomat kansat ja kulttuurit laitetaan asuttamaan samaa aluetta, syntyy konflikteja näiden välille.  Monikulttuurisuus on ilmiö, joka takaa nimenomaan sen väkivallan synnyn, jota sen kannattajat palopuheissaan pyrkivät estämään.  Se on ideologia, joka kieltää ihmisluonnon todellisuuden ja uskottelee tämän olevan rationaalinen ja pohjimmiltaan hyvä olento, jossa ei yksinkertaisesti ole itsekkyyttä saati taipumusta mennä koskaan siitä missä aita olisi matalin.

Ihminen kuitenkin on tribalistinen olento, ja tälle veri on vettä sakeampaa.  Ihminen pitää pääsääntöisesti kiinni omasta, tutusta ja totutusta, koska se tarjoaa rungon, jonka ympärille rakentaa elämänsä.  Uuden opettelu ikään kuin kääntää ihmisen taas lapsen asemaan, jossa ei kykene toimimaan normaalin yhteiskunnan jäsenen tavoin ja on myös tietoinen omasta kyvyttömyydestään.  Osa on tähän valmis, mutta kulttuurien kohdatessa molemmista löytyy riittämiin yksilöitä, jotka eivät samaan halua tai pysty, kuka mistäkin syystä.

Tällöin syntyy tilanne, missä on samalla alueella useampia keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin.  Mitään väkivallan ulkoista keinoa selvittää käytännössä se, mikä käsitys kilpailun voittaa, ei ole.  Täten jonkun porukan on yksinkertaisesti pakko ottaa haltuun väkivallan monopoli ja alistettava muut noudattamaan sääntöjään.  Niin kauan kuin näin ei tehdä, räjähdysherkkä tilanne ja epävakaa tilanne ei lopu.  Tuloksena on sota - käytiin sitä sitten yksilö- tai yhteisötasolla.

Konfliktitilanteen jatkaminen sillä, että siihen ei puututa, ei ole kenenkään etu, vaan tuottaa suuremman määrän tuskaa ja murhetta kuin mikään vaihtoehtonsa.  Kaikki väkivalta ja tuska, joka ei tähtää suoraan väkivaltamonopolin pysyvään haltuunottoon ja kulttuurisen hegemonian sementointiin, on ylimääräistä ja tarpeetonta.

On uskomatonta, että syy-seuraussuhde ei edes käväise länsimaalaisten päättäjistön ja median mielessä näiden taivastellessa milloin mitäkin monikulttuurisuuden oiretta.

Kuilu, joka katsoo takaisin

Moraali, eli oikean käyttäytymisen normi, on sellainen ilmiö, jota on karkeasti määriteltynä kahta lajia: sellaista, jonka seuraamiselle on annettu järkevä syy, ja sellaista, jonka seuraamiselle ei olla annettu mitään järkevää syytä.  Ensinmainitut pohjaavat aina jonkinlaiseen seurausetiikkaan ja maksimoivat moraalin omaksuvan tahon henkilökohtaisen hyödyn vedoten joko fyysisiin rangaistuksiin tai yliluonnollisiin seurauksiin.  Ne moraalit, joiden seuraamiselle ei anneta mitään järkevää syytä, eivät pohjaa millekään muulle kuin sanahelinälle, joka edellyttää, että sen kuuleva vastaanottaa kyseisen moraalin lähtöoletukset tuosta vain.

Se, mitä harrastelevat moraalifilosofit eivät ole pääsääntöisesti tajunneet kyhätessään oikein käyttäytymisen koodistojaan, että heidän pitäisi tarjota muille jokin järkevä syy omaksua ne.  Riippumatta siitä, millaisen moraalikoodin joku kyhää, ei kukaan ota sitä vastaan, jos ainoa peruste sille on jonkun henkilökohtainen mielipide.  Mielipiteissä kun on se paha puoli, että ihmiset tuppaavat pitämään omistaan enemmän kuin toisten ja vaihtavat omaansa vasta saadessaan konkreettisen syyn.  Se, että joku on eri mieltä, ei ole konkreettinen syy.

Tämän ymmärrettyämme pääsemme tilanteeseen, jossa kaikki moraalit, joiden takana ei ole väkivaltaa tai yliluonnollisia seurauksia, voi rationaalisesti kuitata olankohautuksella.  Jokainen yliluonnollisen hylkäävä moraali, joka ei salli levittämistään väkivalloin, kaatuu tähän, ja jää irrationaalisuutensa takia pysyvästi marginaaliseksi kuriositeetiksi jos edes siksi.  Ne taas, joissa tarkoitus pyhittää keinot, lienevät jokaiselle viimeisen sadan vuoden historiaan vähänkään perehtyneille tuttuja, eikä niitä kammoksuta sattumalta.

Mitä ovat väkivaltaan nojaavat moraalikoodit?  Niistä jokainen voidaan lyhentää muotoon might is right - ainoa konkreettinen syy seurata niitä on fyysisen väkivallan uhka.  Se, mitä väkivaltaa käyttävä taho milloinkin sanelee, kertoo oikean ja väärän sisällön - mutta vain tilanteissa, joista päätyy kyseiselle taholle vastaamaan.  Sen sisältö myös on täysin väkivaltaa käyttävän tahon mielivallan varassa (tällöin myös laki on viime kädessä pelkästään tahroja paperilla).  Järkiperusteisen, maallisen ja väkivaltaan nojaavan moraalin ongelma on, että se on olemassa ainoastaan silloin, kun kiinni jääminen maalliselle taholle on mahdollista.  Kun tällainen moraali sisäistetään, tuloksena on häpeämoraali - paha olo muiden tuomiosta, ei pahanteosta.

Tarkastelkaamme sitten yliluonnollista moraalia.  Ensimmäinen kysymys, jonka etenkin ateismia tunnustavat lukijani tahtovat kysyä, on luonnollisesti "miten ihmeessä yliluonnollisen moraalin seuraaminen voisi olla rationaalista?"  Olen mielissäni, että kysyt, koska osaan tarjota kysymykseen loogisesti eheän vastauksen:  yliluonnollisen moraalin seurauksia ei voi näyttää toteen, mutta ei myöskään kumota.  Niin kauan kuin yliluonnollisen moraalin mainitsemia seurauksia ei olla näytetty toteen tai kumottu, ei rationaalista syytä hylätä sitä ole olemassa.  Niin kauan kuin ainoa järkevä vastaus kysymykseen yliluonnollisen olemassaolosta on ehkä, ei mahdollisuutta, että se onkin totta, voi sulkea pois.  Täten yliluonnolliseen vetoava moraali on rationaalista ottaa vakavasti silloinkin, kun sen totuudellisuudesta ei voida olla varmoja.  Yliluonnollisessa moraalissa on myös se hyvä puoli, että koska kiinnijäänti pahasta teosta yliluonnolliselle taholle on varma, moraalin rikkomisesta seuraa syyllisyyden tunne pelkän häpeän sijaan.  Tällöin koettu paha asia ei enää ole muiden tuomio vaan pahasta teosta seuraava järkiperusteinen morkkis riippumatta siitä, tietävätkö muut sitä.

Ongelma yliluonnollisissa moraaleissa on se, että niitä on useampia.  Nettikeskusteluissa edellisen kappaleen sisällöstä suuttuneet ateistit ovat sen ymmärrettyään säännönmukaisesti ilmoittaneet saaneensa juuri yliluonnollisen ilmoituksen ties miltä höpökeijuspagettihirviöltä, universumin hallitsijalta, joka käskee noudattamaan ateistin kannattamaa moraalia (joka näiden kertomien esimerkkien kohdalla lyhentyy hämmentävän usein muotoon "anna mulle kaikki rahasi") tai muuten yliluonnolliset seuraukset.  Ilmeisestä uskottavuuspulasta, joka seuraa vastaamalla kysymykseen cui bono? ja täten selvittämällä motiivit esimerkiksi valehteluun, huolimatta pointti on tärkeä: yliluonnollisia moraaleja on useita, ja jotkut näistä toisensa poissulkevia.  Kuinka siis valita niistä oikea?

On hyväksyttävä, että varmaa keinoa tunnistaa oikea yliluonnollinen moraali vääristä ei ole olemassa.  Ainoat keinot saada asiaan edes suuntaa, on kysyä, mitä perusteita minkäkin luotettavuuteen on saatavilla.  Tämä keino pudottaa höpökeijuspagettihirviöt välittömästi pois, koska niillä on ilmeinen funktio sekä väittelyn voittamisessa että vakavasti otettuna keksijänsä materiaalisen hyödyn tavoittelussa.  Tällaisen moraalin puffaajalla on ns. kaikki syyt valehdella - vaikka tämä ei suoraan todistakaan sen valheellisuutta.  Sen faktinen valheellisuus voidaan todeta siitä, missä määrin vakavasti henkilö siihen suhtautuu muualla kuin kyseisen väittelyn kontekstissa; jos spagettimonsterin kannattaja oikeasti elää kuin opettaa, on täysi syy uskoa ainakin hänen ottavan sen vakavasti.  Voidaan siis kysyä: minkä moraalin edustajilla olisi kaikkein vähiten syytä valehdella: toisin sanoen, ketkä yliluonnollisen moraalin kannattajat ovat joutuneet kärsimään väkivaltaa ja jopa kuolemaan asian puolesta, josta ei ole ollut heille materiaalista hyötyä?  Näitä porukoita ei ole kovin monta, ja näistä uskoakseni vain yksi kykenee vastaamaan myös muihin metafyysisiin kysymyksiin.  En pidä sitä sattumana, että sen ilmoitus erikseen poissulkee kaikki muut.

Sanahirviö

Viime aikoina tapetilla on ollut kamala sanahirviö: positiivinen syrjintä.  Termi kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta ja tuottaa käytäntöön sovellettuna oikeita hirviöitä.  Ihmisen nostaminen toisten yläpuolelle ilman hyväksyttävää syytä synnyttää ja ruokkii antipatioita tämän ja muiden välillä.  Tämän lisäksi erioikeuksilla suosittu ei opi tulemaan toimeen samoilla ehdoilla kuin muut, vaan oppii edellyttämään paapomista vastaisuudessakin.  Positiivinen syrjintä luo nimenomaan sitä kaunaa, jonka vaikutuksia sillä pyritään estämään.

Jos haluat jostakusta vihatun, "positiivisesti syrji" sitä.

Miehekkyys

Erinäisissä piireissä on keskusteltu kautta aikain kiivaasti siitä, mitä miehekkyys on.  Puheenaihe on siitä mielenkiintoinen, että sitä on varsin vaikea määritellä tyhjentävästi ja monella on siitä henkilökohtaisiin ja kulttuurin tunnustamiin käsityksiin pohjautuvia ennakkoluuloja.  Kyseisten ennakkoluulojen mielekkyyttä tullaan harvoin ajatelleeksi - ainakaan, jos niissä on edes osa totta - ja ne otetaan sellaisenaan vastaan.  Tämä puolestaan synnyttää käsityksiin yhteensovittamattomia ristiriitoja ja käsitys miehekkyydestä on usein ristiriitainen.  Koetan vähän selventää käsitettä.

On miehekästä pitää fyysisestä voimastaan huolta.  Tämä johtuu siitä, että mitä heikompi keho on, sitä vähemmän siitä saa tarvittaessa irti, ja suojeltaessa konfliktitilanteessa heikompi keho on altavastaaja voimakkaammalle.  Miehekästä on hankkia keho, joka pystyy suojaamaan miestä ja tämän vaikutuspiirissä olevia - mieluiten ennaltaehkäisevästi, mutta tarvittaessa myös tositoimissa.  Tästä syystä kehonsa treenaaminen ja voimakkaalta näyttäminen on miehekästä.

Miehekästä on myös rohkeutensa treenaaminen, koska uskallus toimii hyvin pitkälle samalla tavalla kuin lihaksetkin: rohkeuttaan käyttämättömällä kanttia harvoin löytyy silloinkaan, kun olisi todella tarve.  Tämä tapahtuu tekemällä asioita, jotka pelottavat.  Rohkeus ilmenee usein riskien ottamisena, mutta on pidettävä mielessä, etteivät kaikki pelottavat asiat ole fyysisesti vaarallisia: rohkeutta kysyy asettua yleistä, kaveripiirin tai naisen mielipidettä vastaan ja puolustaa sitä, minkä oikeaksi uskoo.

Nämä yhdistämällä saadaan aikaan biologinen miehekkyys: fyysinen ja henkinen voima ovat välineet, joiden kautta pystymme vaikuttamaan ympäröivään maailmaan.  Monen mielestä tämä on miehisyyden koko kuva.  Ne ovat kuitenkin vasta auton kone ja huolto, eivätkä varsinaisesti kerro liikennesäännöistä mitään - yritys vetää tosiasioista moraalia on naturalistinen virhepäätelmä.  Hyväkuntoinen ja uskaltava mies saa helposti aikaan paljon enemmän pahaa kuin huonokuntoinen ja arka, jos hän käyttää vaikutusvaltaansa väärin.  Se, että biologian kolikolla on kaksi puolta, mahdollistaa sisäisesti ristiriitaiset miehuuskäsitykset.

Maailmassa on jonkin verran demonisia miehiä, joilla on keho ja tahto mutta ei kiinnostusta tehdä oikein.  Nämä hyvän ja pahan tuolle puolen asettuneet yli-(tai ihan yhtä hyvin ali-)ihmiset palavat aikansa kovaa, ja sammuvat viimeistään vanhuuttaan, eikä siitä kaikesta voimasta ja tahdosta synny mitään kestävää.  Heidän saavutuksensa kuolevat heidän mukanaan, jääden kummitukseksi tarinoihin ja kirjoihin jos edes niihin.

Miehekkyyden koko kuva on niissä ominaisuuksissa, joista saadaan hyvä isä.  Hyvän isän prioriteetti numero yksi on toimia perheensä evolutiivisen ja sosiaalisen kelpoisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.  Parasta, mitä jälkeläiset voivat perinnökseen saada, on esimerkki oikeasta toiminnasta.  Tällä tavoin miehisyys voi jatkua isältä pojalle ja kantaa elinvoimaista hedelmää.

Dogmaattis-moraalirelativistinen yhteiskuntamme tekee tässä virheen uskomalla, että miehisyyteen liittyvä virhe on biologinen moraalisen sijaan.  On mahdollista tehdä voimasta ja rohkeudesta synonyymejä öykkäröinnille, mutta sillä politiikalla maksimoidaan sekä öykkärien että selkärangattomien määrän sukupuolensa edustajistossa nyt ja tulevaisuudessa.  Tämä moraalirelativismin umpikuja todistaa väkevästi: se, joka ei tuomitse tekoja, päätyy tuomitsemaan ihmisiä.

Ps.  Oikeastaan jokseenkin kaiken saman voinee sanoa naisellisuudesta, jos voimakkuuden tilalle laittaa kauneuden, rohkeuden tilalle lempeyden ja isän tilalle äidin.

Ämmien maa

Tässä päivänä eräänä meni suomalainen jääkiekkomaajoukkue voittamaan itselleen maailmanmestaruuden.  Sitä he erehtyivät juhlistamaan tyypillisen miehiseen tapaan - kovaan ääneen ja ehkä aavistuksen normaaliakin tukevammassa sivumyötäisessä.  Oli Vahva Tunne ja Rento Meininki.  Tästä juhlimisesta kuitenkin valtakunnan nopean loukkaantumisen joukot sitten sydämistymään ja päivittelemään, että hyvänen aika meidän pikku leijonat on kän-nis-sä!  Melkoinen muutos kuudessatoista vuodessa - 1995 en muista moisesta olleen tietoakaan, vaikka harva silloinkaan tuoppiin sylki.  Vuoden 2011 Suomi on niin vieraantunut normaalista elämästä ja altis loukkaantumaan milloin kenenkin puolesta, että hetkeäkään ei saa riehaantua ja pitää hauskaa ettei vaan muut rupeaisi taas meistä jotain ajattelemaan.  Tästä on tullut ämmien maa.

Vuoden 1995 Suomessa ei ollut vielä mainittavasti "rasismia", väärien puolueiden kannatusta, monikulttuurisuutta tai juuri mitään siitä muustakaan, minkä päälle on vedetty paksu hyssyttelyn verho kieltämään tosiasiat.  Tällöin suomalaiset hurrasivat yhdessä joukkueensa kanssa ja saattoivat vähän samalla juhliakin ilman, että kaiken maailman asiantuntijat epäilivät jokaisesta enemmän kuin pari kaljaa juoneesta tulleen rappioalkoholisti.

Samalla kun komiteat miettivät, että pannaanko Leijonat ritalin-kuurille, Tuplis toteaa, että maassamme kaikesta miehisestä toiminnasta on tehty niin suuri peikko, että sitä ei sovi näyttää edes maailmanmestaruuden kunniaksi.  Joskus menee överiksi, mutta se on rohkeuden hinta.  Miehisyyteen on aina kuulunut tietty taipumus ottaa riskejä, osoittaa rohkeutensa ja onnistua siinä, mihin muut eivät usko.  Nimenomaan se tekee miehen - tänä päivänä se halutaan pestä kansanluonteesta kokonaan pois, ja voivotellaan ankarasti kun tervettä miehisyyttä vielä hitunen löytyy.  Pelätään miehisyyden pimeää puolta niin paljon, että heitetään saman pesuveden mukana se valoisa.  Ja niitä ei saa toisistaan tyystin irti.

Ei, en väitä, että miehinen toiminta olisi aina hieno juttu, sillä johtajuutta osoittava mies saattaa toisinaan epäonnistua.  Kuitenkin tilanne on se, että emaskuloitu, pyöräilykypärää käyttävä poikanen, joka ei ole ottanut rajoistaan selvää, on sellainen poikanen, joka ei pysty eikä halua osoittaa johtajuutta silloinkaan kun se on elämän ja kuoleman kysymys.  Rajojaan kokematon ja kaikkea pelkäämään opetettu "mies" voi niin pahoin, että jo arvostelun pelko halvaannuttaa hänet täysin.  Sellainen mies saattaa jopa uskoa, että kukkahattutädit ovat oikeassa taistellessaan miehisyyden kieltämisen puolesta, mutta ei kykene selittämään itselleen, miksi hän kokee tekevänsä aina kaiken väärin.  Hän ei pysty kuin sanomaan "kyllä, äiti", tottelemaan kulloistakin äitihahmoa, ja mätänemään sisältä.

Tämän päivän Suomessa koetetaan kieltää lausahdus "pojat ovat poikia", ja yritetään kaikin voimin osoittaa, että pojat eivät ole poikia.  Kun todellisuus ja teoria eivät kohtaa, ja pojat eivät käyttäydykään kuin tytöt, valitetaan, että kyllä nyt on päässä vikaa, laitetaan pillerikuurille ja heti.  Sitten kasvatetaan kukkapurkissa lamautettu epäsukupuoli, joka ei ymmärrä miehisyydestä kuin sen, että se on barbaarista, ja naisellisuudesta sen, että se on täydellistä.  Sitten kirjoitetaan naistenlehdet täyteen, että missä kaikki oikeat miehet ovat.

Politisoimalla miehisyydestä synonyymin pahuudelle onnistuivat maan ämmät toteuttamaan sen, että miehisiksi jäivät pääsääntöisesti lähinnä ne, jotka eivät välitä tuon taivaallista hyvästä ja pahasta (tai joilla on siitä oma käsityksensä, kuten toista kulttuuria edustavat ryhmät).  Moni nainen ihmettelee, että miksi miehet eivät pistä itseään likoon saati osoita johtajuutta, ja moni isoksi kasvanut poika ihmettelee miksi eivät saa naista tai sellaisen rakkautta vaikka he ovat kilttejä kuten pitikin.

Siitä, mikä on ihan kaikkien mielestä sosiaalisesti kivaa, on tullut paljon tärkeämpää, kuin rohkeudesta, totuudesta, voimasta tai hyvinä ja oikeina pitämiensä asioiden puolustamisesta.  Kaikki pitää tehdä konsensuksella ja yksilöratkaisut ovat aina vääriä.  Sanoja kyllä löytyy mistä tahansa ja keskustelua käydään vaikka maailman tappiin asti, mutta mitään ei uskalleta tehdä - ja kun ei olla koskaan tehty, uskotellaan, että sanat ja teot ovat sama asia.  Se mahdollistaa uskomuksen siitä, että koomikon sanoessa "vedettiin ruotsalaisia turpaan" oli kyse väkivaltaan lietsomisesta.  Se on erinomainen tapa saada aikaan heikko kansa, joka ei pysty mihinkään, ei edes jatkumaan - puhumattakaan puolustautumisesta ulkoisia uhkia vastaan.

En ole huolissani somalien, mustalaisten, suomenruotsalaisten tai oikeastaan minkään muunkaan maastamme löytyvän vähemmistön puolesta: he pitävät omastaan kiinni ja uskaltavat toimia sen pohjalta.  Samaa ilmiötä näkyy suomalaisissa ja muissa länsimaissa lähinnä marginaaleissa, joita valtavirta koettaa lakaista maton alle samalla kun ottaa troppia kestääkseen häpeänsä kanssa.

Ranskalaisesta elokuvataiteesta

Minua on pitkän aikaa kummeksuttanut kriitikoiden rakkaus ranskalaista elokuvataidetta kohtaan.  Ehkä olen nähnyt vääriä ranskalaisia elokuvia, mutta Viimeisestä hengenvedosta (1960) elokuvaan Enter the Void (2009) niiden sävy on ollut kasvavassa määrin nihilistinen ja häkellyttävän suuresta osasta niitä seuraa katsojalle vain paha olo.

Päällimmäiseksi on mieleeni jäänyt se, että ranskalaisessa elokuvataiteessa ei ole hyviä tyyppejä, vaan kaikki elokuvien hahmot tuppaavat olemaan joko enemmän tai vähemmän pahoja tai sitten näiden uhreja.  Kaikesta oikein hehkuu mielettömyys ja pyrkimys shokeerata aina vain enemmän lihallisuudella, tarkoituksettomuudella ja kuolemalla, koska yksinkertaisesti mitään parempaa ei ole tarjolla.  Ranskalaisessa elokuvataiteessa hahmot ovat olemassa vain harrastaakseen seksiä ja kärsiäkseen kunnes kuolevat.

Ranskalainen elokuvataide on usein toteutettu luovasti ja äärimmäisen ammattitaitoisesti, mutta sen katsominen katsominen tuntuu ruumiinavauksen seuraamiselta: kaikki, mitä se voi käsitellä, on kuollutta.

En tiedä mitä muut ovat mieltä, mutta katsomalla ranskalaisia elokuvia minun on vaikea välttyä vaikutelmalta, että heillä on tarjota ruumis vaan ei sielua.

Median vapaus

Se on hienoa, kun Suomessa vaikuttaa vapaa media.  Se on nähtävästi vapaa photoshoppaamaan tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia saadakseen normaalin näköisen kuvan Jussi Halla-ahosta muistuttamaan kelmeää muumiota.  Pisteeksi iin päälle myös valehdellaan suoraan ja väitetään Halla-ahon ottaneen itseensä toisesta täysin normaalista kuvasta.

Ei sillä, ettenkö olisi törmännyt suomalaisen median pahantahtoisuuteen ja vääristelyyn aikaisemminkin, mutta tämä taitaa nyt olla ensimmäinen kerta, kun näen uutislehdeksi kutsuttavassa julkaisussa kuvakäsitellyn ihmisistä mörköjä samalla valehdellen näiden sanomisista.

Pakkoväittelijät

On olemassa ihmisryhmä, joiden defenssi on verbaali ja passiivis-aggressiivinen.  Yleensä ottaen heidät on tavattoman helppo tunnistaa siitä, että he yrittävät vääntää jokaisesta sanotusta asiasta, josta eivät ole yhtä mieltä, väittelyn pystyyn.  Siinä, missä pakkoväittelevä mies pyrkii väittelemään ihmiset pitämään itsestään, pakkoväittelevä nainen pystyy lähestymään asioita ainoastaan haudanvakavasti ja edellyttää toisten selittävän tälle kaiken toimintansa tarkoitusperineen, tuomiten nämä sitten ankarasti.  Kummallakin on hankaluuksia tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, eikä kumpikaan tajua sen johtuvan tavastaan suhtautua.

Kompulsiiviselle väittelijälle tunnusomaista on se, että hän ei ymmärrä miten ihmiset toimivat.  Kukaan ei ala pitää toisesta kuullessaan sata syytä sille miksi tämän niin pitäisi tehdä, eikä pidä myöskään siitä, että päätyy selittämään joka ainoan tekonsa ja sanansa juurta jaksain.  Sellainen on äärimmäisen tuskastuttavaa, minkä lisäksi pakkoväittelijä ei opi virheistään mitään: jos pakkoväittelijän osoittaa olevan väärässä, tämä vain vaihtaa väitettään (eikä välttämättä edes huomaa tekevänsä niin) ja aloittaa alusta.  Missään tapauksessa hän ei kuuntele sitä mitä toinen sanoo, vaan yrittää koko ajan lukea tätä virheellisestä lähestymistavastaan käsin.

Pakkoväittelijä kantaa muille ihmisille kaunaa ja uskoo muiden myös kantavan sitä häntä kohtaan.  Hänen keskustelutapansa on uhriutuva ja huumorintajuton, ja kaikki, minkä tämä yrittää huumoriksi naamioida, koostuu sarkasmista.  Sarkasmi puolestaan on kaunaisen egon kävelykeppi.

Lähestymistavan virheellisyyden voi todeta paitsi tuloksistaan, myös siitä, että se kohtelee jo valmiiksi kaikkia muita vihollisina.  Muut huomaavat tämän ja alkavat pääsääntöisesti vältellä pakkoväittelijää, jonka kanssa kaikki on tappelua.  Ihmiset kun eivät tapaa pitää tappelemisesta.  Pakkoväittelijä puolestaan on olemassa vain sitä varten, ja toimii alituisesti tavalla, joka sopisi amerikkalaiseen oikeussalidraamaan.  Se voi olla hyvää draamaa, paitsi jos sattuu olemaan osallisena.  Tilanne voi näyttää hankalalta, kun se tulee kohdalle: tuskastuttaako itsensä turhaan ja jo valmiiksi umpikujassa olevaan väittelyyn tai selittelyyn vaiko kohdata "oikeutettu" raivo, joka seuraa kieltäytymisestä?

The only winning move is not to play lienee sanonta, joka on kyhätty kuvaamaan kanssakäymistä pakkoväittelijän kanssa.  Lähtemällä tämän leikkiin mukaan vain vahvistaa taipumusta jatkaa käyttäytymistä, jonka tuottamista hedelmistä sekä pakkoväittelijä että tämän kanssa tekemisiin joutuvat kärsivät.

En kuitenkaan kehota eristämään pakkoväittelijöitä keskuudestamme, sillä meistä kullakin on omat ristimme kannettavana emmekä haluaisi toisten hylkäävän meitäkään niiden takia.  Oikea tapa suhtautua pakkoväittelijään on rikkoa kaava, jolla hän toimii, ja näyttää hänelle käytännössä toteen, että todellisuus niin maailmasta kuin ihmissuhteistakaan ei mahdu siihen pieneen nurkkaan, johon hän on rutiineillaan itsensä maalannut.  Se kysyy niin voimia kuin hoksottimiakin, mutta esimerkin - ja yllättävän usein ainoastaan sen - kautta me voimme oppia.

Riitely on ehkä helpoin sosiaalisen yhteistyön muoto, mutta se ei ole ainoa.

Omniderigenssistä

Omniderigenssi eli kaikkiseuraavuus, on käsite, joka seuraa joidenkin tahojen mielestä yhteenlaskusta Jumala on kaikkivoipa plus Jumala on kaikkitietävä.  Se tarkoittaa sitä, että Jumala loi kaiken ja tietää kaiken, mitä tapahtuu, jo ennen sen tapahtumista.  Tällöin mitään vapautta valita ei ole olemassa, koska hän loi valitsijat ja tietää mitä nämä valitsevat, joten hän valitsee kaiken heidän puolestaan jo ennen näiden syntymää.  Näkemys tekee Jumalasta myös pahuuden isän, koska hän valitsee itse kaikkien ihmisten kaikki pahat teot tapahtuvaksi eivätkä nämä voi kuin toteuttaa hänen tahtoaan.  Ateistit määrittelevät sen jumaluuden, johon eivät usko, nimenomaan täksi omniderigentiksi kaikkitoimijaksi - myös kalvinistien ainakin väitetään tunnustavan samaa.

Raamatullisessa mielessä hyvä ja paha voidaan määritellä vaikkapa Jumalan tahdon mukaiseksi ja sen vastaiseksi toiminnaksi.  Kuitenkin jos Jumala ohjaa kaikkia ja tekee kaikki valinnat näiden puolesta, hän on paitsi vastuussa kaikesta, on myös kaikki toiminta hänen tahtonsa mukaista.  Tämä myös tarkoittaisi sitä, että kaikki toiminta olisi määritelmällisesti hyvää, koska Jumalan tahtoa vastaan ei ole mahdollista toimia - se mitätöi synnin käsitteen kokonaan.  Jos siis lähdemme omniderigentistä lähtökohdasta, pääsemme ihmettelemään vaikkapa sitä, että Jumala rankaisee Aatamia siitä, että hän teki tismalleen sen, mitä Jumala valitsikin tämän tekevän.  Siinä ei ole mitään järkeä.

Toinen juttu on se, että jos valinnanvapautta ei ole, loogisesti tästä seuraa, että ihminen ei voi olla hyvä tai paha.  Ihminen voi olla vain tahdoton rakkine, eikä tätä voi sen kummemmin syyttää kuin pitää vastuussakaan mistään.  Hyvyys ja pahuus edellyttävät sitä, että valinnan näiden välillä voi tehdä - jos näin ei ole, molemmat käsitteet ovat mielettömiä ja menettävät merkityksensä.

Kolmas omniderigenssistä suoraan seuraava ongelma on se, että jos Jumala on kaikki, sana lakkaa tarkoittamasta mitään.  Tällöin teismi, ateismi ja nihilismi ovat sisällöllisesti sama asia.  Toiminta ja toimija voivat tarkoittaa mitään vain silloin, kun toimimisen käsite on jotenkin rajattu.

Neljäs ongelma on se, että omniderigenssi on monelta kohtaa täydellisessä ristiriidassa sekä Raamatun että sen sanoman kanssa.  Jumala moneen kertaan sekä kieltää tekevänsä pahaa, että toteaa, ettei tiedä jotain.  Hän myös tulee toisiin ajatuksiin useampaan kertaan, mikä olisi kaikkitietävältä aika omituista.  Tämän lisäksi hän suorastaan kerjää ihmisiä kääntymään puoleensa, missä ei olisi mitään järkeä, jos hän valitsisi näiden puolesta.  Myöskään rukoilussa ei olisi mitään järkeä.  Myös Jeesuksen uhri ja sovitus olisi paitsi turha myös mieletön.  Jos omniderigenssi olisi totta, kaiken, mitä Raamatussa sanotaan, voisi typistää lauseeksi "skitsofreeninen Jumala kiukuttelee ja tappelee itseään vastaan".

Pääsemme siis lopputulokseen, jonka mukaan joko kristinusko tai omniderigenssi on varmasti väärässä.  Pääsemme samalla myös lopputulokseen, joka kertoo, että Jumalaksi kutsuttu käsite, jonka ateistit pääsääntöisesti hylkäävät, on täysin eri asia, kuin se, josta Raamattu puhuu.  Kysymys, jonka tahtoisin omniderigenttiä jumalkäsitystä tunnustaville esittää, on: olisiko mahdollista, että premisseissä, joista olette päätyneet kaikkiseuraavuuteen, olisi virhe?

Demokratia ja tribalismi

Demokratia on taas yksi näitä ideoita, jotka olisivat hyviä, jos ihmiset olisivat rationaalisia, kantojaan huolella punnitsevia järkiolentoja.  Todellisuus on kuitenkin sitä, että ihminen on tribalisoituva laumaeläin, joka ei hevillä vaihda ryhmäidentiteettiään sellaisen kerran hankittuaan, vaan pitää siitä viimeiseen asti kiinni ja vaihtaa vasta kun pohjaan on törmätty.  Tästä johtuu, että esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa status quon heilauttaminen on tavattoman vaikeaa: ihmiset eivät äänestä järki- vaan heimoperusteilla.

Syy ilmiölle on siinä, että läpi historiansa ihminen on toiminut pitkälti heimoyhteisössä, jonka luottamuksen hankkiminen ja pitäminen on merkinnyt elämää ja kuolemaa.  Ne, joille lojaliteetti heimoa kohtaan ei ole ollut kaikki kaikessa, ovat saaneet osakseen vähintään altruistista rankaisua, josta esimerkkinä käynee tämän päivän median toiminta suomalaisten väärää äänestyskäyttäytymistä kohtaan.  Väkevämpiäkin reagointitapoja on, kuten islamilainen uskonpettureiden murhaaminen.

Nämä toimet ovat omiaan hillitsemään paitsi porukan pettureiden määrää, myös halua kritisoida mitään, mitä omien porukka tekee.  Tuloksena on tilanne, jossa kulttuuri on äärimmäisen vihamielinen kantojensa tarkistamiselle ja uudelleen arvioimiselle, ja tekee yksilölle erittäin kalliiksi tehdä näin - ja nimenomaan siihen demokratian pitäisi kannustaa.

Vasta kun tilanne on täysin kestämätön - ihminen esimerkiksi kokee heimonsa pettäneen itsensä - tämä on valmis rikkomaan siteensä siihen ja tarkistamaan näkemyksiään.  Helposti tällöin tulee kyseeseen heimotason antiteismi, jossa oman identiteetin määrittelee oppositio edelliselle.  Kriisistä selviytyvä ihminen kuitenkin voi löytää uudet arvot ja heimon, jonka kanssa on mahdollista ryhtyä jälleen rakentavaan toimintaan.

Viime vaaleissa suomalaisista joka viides oli päätynyt tilaan, jossa koki oman heimonsa pettäneen itsensä niin pahasti, että joutui jättämään sille hyvästit, ja äänestämään nimenomaan "omiaan" vastaan.  Aika ja uuden lipun alle valitut toimijat näyttävät, josko uusi, rakentava heimo on tosiasia, vai oliko kyseessä vain status quon oppositioliike.

Ei nimi miestä pahenna...

...jos ei mies nimeä, sanotaan.  Länsimaissa etsitään jatkuvasti kaikenlaisia kiertoilmaisuja sanoille neekeri, mustalainen ymv, koska niillä on taipumus herättää negatiivisia tunteita ihmisten mielissä.  Sanamagia ei kuitenkaan toimi, vaan kun samasta asiasta ryhdytään käyttämään uutta sanaa, sen merkityssisältö ei muutu, vaan uudet sanat ottavat ihmisten puheessa välittömästi edellisten sävyn.  Tämä johtuu siitä, että sanassa itsessään ei ole kenenkään mielestä mitään vikaa, vaan kohteessa, jota se kuvaa.

Sama toimii myös toiseen suuntaan: kun kaikkia asiaa puhuvia haukuttiin tarpeeksi pitkään rasisteiksi, on rasistista tullut monien suissa synonyymi täysjärkiselle.  Hauskin esimerkki siitä, että todellisuus ei muutu miksikään, vaikka sitä kuvaavia sanoja vaihdeltaisiinkin, on sanan suvaitsevaisuus nykymuotoinen käyttö - sen kohdalla on saatu valkoinen mustaksi.

Ateistisista argumenteista

Olen eloni ja oloni aikana sekä ollut ateisti että keskustellut ateistien kanssa uskonnoista ja niiden uskomattomuuksista, ja havainnut, että ällistyttävän usein argumentteina esitetään lentäviä lauseita, joita ei olla nähtävästi mietitty vakavasti lainkaan.  Päätelmään päätyy helposti tarkastelemalla niitä kriittisesti ja tässä on muutama esimerkki:

1) "Väitän, että olemme molemmat ateisteja. Minä vain uskon yhtä vähempään jumalaan kuin sinä. Kun ymmärrät miksi itse hylkäät kaikki muut mahdolliset jumalat, ymmärrät myös miksi minä hylkään sinun jumalasi." - Stephen Roberts

Väite on kaiketi suunnattu monoteistejä vastaan, koska esimerkiksi polyteistille esitettynä sen naurettavuus hyppää esiin kaivelemattakin.

Väitteen ensimmäinen ongelma: puhutaan muista mahdollisista jumalista.  Kun Jumalan määritelmäksi hyväksytään esimerkiksi kristillinen, mikään muu ei ole enää mahdollinen.  Lisäksi kaikki, jotka tietävät mitään monoteismistä ja polyteismistä, ymmärtävät, että niissä käytetään sanaa eri tavoin: jonkin asian tai kansan jumaluus vs. kaikkivaltias.  Termeistä jälkimmäinen suoraan poissulkee muut samansisältöiset termit, vaikka sinänsä kaikkivaltias ja muiden kansojen tai asioiden "jumalat" voivat mainiosti olla olemassa.

Väitteen murskaava ongelma on sanan miksi kohdalla.  Minä hylkään muut "mahdolliset" jumalat kahdesta syystä: Ensinnäkin Jeesus totesi, että hän itse on tie, totuus ja elämä, ja että kukaan ei pääse Jumalan luo kuin hänen kauttaan, ergo muut ovat väärässä.  Toiseksi kymmenestä käskystä ensimmäinen kieltää pitämästä muita jumalia (vaan ei kiellä niiden olemassaoloa).  Syyni hylätä muut on siis se, että kristinuskon dogmi poissulkee muut.  Tämä ei selitä Robertsin väitettä, koska häntä kukaan tai mikään ei metafyysisesti kiellä palvomasta vaikka mämmiä jumalana jos mieli tekee.

On siis pääteltävä, että Robertsin lausahdus on ainoastaan köykäinen yritys asettua vastapuolen yläpuolelle ja samalla luistaa näkemystensä perustelemisesta.  Sekä väite että perusteensa on osoitettu vääriksi.

2) Tämä ei varsinaisesti ole suora sitaatti mistään, vaan vapaa iteraatio: kristinusko on väärässä koska sitä tukemaan ei ole todisteita.

Ensinnäkään asioiden totuusarvo ei riipu siitä onko sen tueksi todisteita - kukin voi itsekin todeta vaikkapa "hellurei" ja sana on todettu vaikka siitä ei olekaan todisteita jos kukaan ei ole kuulemassa.

Kristinuskolle kuitenkin on todisteita, sekä Raamattu että useampi aikalainen ei-kristitty historiankirjoittaja.  Raamatussa annetaan useampia silminnäkijätodistuksia pitkältä ajanjaksolta, ja määritelmällisesti nämä ovat todisteita.  Ne voi kyseenalaistaa, jos haluaa, mutta ne eivät lakkaa olemasta todisteita vaikka kyseenalaistaisikin.

Toiseksi herää kysymys, että jos silminnäkijätodistukset muuten historiallisesti luotettavassa aineistossa suljetaan pois, mitä todisteita ylipäätään voitaisiin kelpuuttaa?  Mikä materiaalinen todiste olisi edes mahdollinen?  Minusta näyttää siltä, että kaikki todisteet, joita on mahdollista senaikuisin menetelmin antaa, on myös annettu.  Vastaavin todistein ateistit hyväksyvät käytännössä kaiken muun historiankirjoituksen, joten kyse ei ole todistuksen uskottavuudesta vaan itse tapahtumasta.

Väitteen takana on useimmiten se, että ateisti ei suostu uskomaan esimerkiksi kuolleista nousemista tai Jumalan jälkeläisyyttä todeksi, riippumatta siitä, onko sille todisteita vai ei.  Siihen hän on vapaa, mutta se, miten asiat ovat, ei riipu siitä, suostuuko joku uskomaan sitä vai ei.

3)  Evankeliumeja nimitetään usein sepitteeksi ja tätä perustellaan esimerkiksi pyrkimyksellä päästä käyttämään valtaa.

Kristityille ei ollut luvassa valtaa saati mammonaa sillä, että he julistavat olennaisesti omaa vallankäyttöoikeuttaan rajoittavaa uskoa.  Sen sijaan heille oli tästä julistuksesta luvassa kuolemantuomio, jonka moni heistä kärsikin.  Heillä ei ollut materiaalisessa mielessä mitään voitettavaa, joten muuta motiivia kuin vakaa usko heidät tapattavan kertomuksen levittämiseen on vaikea keksiä.

Sen sijaan on helppo keksiä uskottava motiivi sille, että haluaisi nähdä evankeliumit valheena: Raamattu asettaa lukuisia (tänä päivänä epämuodikkaita) rajoituksia muun muassa seksuaalikäyttäytymiselle, hedonismille - on tilanteita, jossa raamatullisessa mielessä oikein toimiminen näyttää olevan paljon vähemmän kivaa kuin viettinsä seuraaminen.

Se, että kristinusko olisi totta, tekeisi mahdottomaksi itselleen valehtelemisen ja oikean ja väärän relativisoimisen tilanteissa, joissa siitä nähtäisiin olevan itselle hyötyä.  Jos jumalia ei ole olemassa, voi kukin asettaa riman tismalleen niin alas kuin kulloinkin sattuu huvittamaan seurauksitta.  Sen sijaan ajatus siitä, että on mahdollista päätyä kuolemansa jälkeen metafyysiseen sieluroskikseen, ei ole kovinkaan houkutteleva - mikä on myös motiivi kieltää sen olemassaolo.

Poliittisista broilereista

Poliittisen järjestelmän parissa koko ikänsä työskennelleissä ihmisissä on se hyvä puoli, että he osaavat käyttää sitä.  Heissä on se huono puoli, että asemassaan he ovat sorkkimansa systeemin ulkopuolella eikä heillä ole siihen mitään käytännön kosketusta.

Heiltä siis löytyy ahkeruutta ja keinoja, vaan ei nöyryyden tuomaa viisautta.  Se on von Mansteinin matriisissa huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Katastrofista tekee totaalisen se, että he ovat käytännössä immuuneja valintojensa seurauksille, koska ovat missään kosketuksissa niille ainoastaan status quota tukevan äänestysjärjestelmän muodossa. Heille politiikka on kivaa peliä, josta on palkintona korkea virallinen status ja hyvät tulot.  Se, että sitä pelataan toisten rahoilla, resursseilla, turvallisuudella ja tulevaisuudella, näkyy käyvän hyvin harvan poliittisen broilerin mielessä.

Linkkejä IX

Hiljaista pohdintaaValtiovalta siemenestä kelopuuhun
Kansankokonaisuus: Yksilöt ja yhteisöt
Kullervo Kalervonpoika: Mitä Vihreät ovat saaneet aikaan?
Takkirauta: Vasemmiston petos, Arvojohtamisesta hintajohtamiseen, Älymystön petos
Tapio Tuuri: Kuuntelin Annin tarinan
Vasarahammer: Heräämisiä

The Fourth Checkraise: Fragging the echo chamber
In Mala Fide: The Fear of Manning Up
Vox Popoli: Reason without knowledge, First the euro, then the EU

Moderneista ideologioista

Ei liene salaisuus, että modernin liberalismin juuret, siinä mielessä kuin sana nykyään ymmärretään, ovat Thomas Hobbesin näkemyksissä ihmisestä ja yhteiskunnasta*.  Hän myönsi inhimillisen epätäydellisyyden ja tuli lopputulokseen, jonka mukaan ihmisestä voi tulla sosiaalinen vain silloin kun tämä luopuu itsemääräämisoikeudestaan.  Myös John Locke, libertarismin kantaisä, ymmärsi, että ihminen on epätäydellinen, mutta tuli siitä huolimatta toiseen lopputulokseen: rauhaan jätettynä ihmiset voivat sumplia asioita keskenään ja löytää toimivan keinon pelata yhteen.  Miksi johtopäätökset ovat niin erilaiset ja minkä takia tämän ymmärtäminen on tänä päivänä oleellista?

Hobbes oli materialistinen ateisti, jonka käsitys oikeuksista typistyi vahvemman oikeudeksi.  Koska absoluuttisia totuuksia ei ollut, olivat ihmiset toisilleen susia ja tällöin valtion tehtävä oli turvata ja taata näiden oikeudet.  Ilman vahvan valtion uhkaa hänen mukaansa ihmiselämä olisi yksinäinen, köyhä, ikävä, brutaali ja lyhyt.  Se muistuttaa oleellisesti buddhalaista ihmiskäsitystä, mutta tarjoaa toisenlaisen keinon lähestyä ongelmaa.  Niin hobbesilaisessa kuin buddhalaisuudessakin on kyse luopumisesta - ensimmäisessä oikeuksista, jälkimmäisessä elämänhalusta.

Oleellisin ero hobbesilaisuuden ja buddhalaisuuden välillä taitaa olla se, että hobbesilainen kutsuu jumalaansa valtioksi, kun taas buddhalainen hylkää sen.  Hobbesilainen uskoo erehtyväisen ihmisen voivan rakentaa jotain, mikä joko erehtyy harvemmin tai vähemmän tuhoisasti kuin muut tavat toimia.  Kuitenkin vallan keskittyminen altistaa korruptiolle, ja mitä enemmän valtaa korruptoituneella taholla on, sitä suurempaa on sen aikaansaama tuho.  Yksityinen taho ei yrittämälläkään saa sitä määrää tuhoa aikaan mitä valtio vahingossa.

Locke sitävastoin oli kristitty ja uskoi paitsi Jumalaan myös ns. luonnollisiin oikeuksiin, ja hänen ihmiskuvansa oli vähemmän deterministinen kuin edellisten.  Tämän mukaan ihmisten tapa toimia keskenään on heistä itsestään kiinni ja että riittävän moni ymmärtää yhteistyön tuottavan parempia tuloksia kuin toisten pyrkimysten tarkoituksellisen sabotoinnin.

Siinä, missä hobbesilainen rakentaa yhteiskuntaa ylhäältä alaspäin, lähtee lockelainen ruohonjuuritasolta.  Koska hobbesilainen lähestymistapa rakentuu teorialle, se on väistämättä revolutiivinen, ja ruokkii korruptiota ja byrokratiahirviöiden syntymistä.  Se ei myöskään kestä kritiikkiä, mistä syystä sen ensimmäinen tehtävä on poistaa vapaus olla kanssaan eri mieltä.  Lockelainen näkemys mahdollistaa evolutiivisen näkökulman yhteisön rakentumiseen koska ei päätä lopputulosta ennalta ja optimoi siten itse itseään.

Kuitenkin lockelainen yhteiskunta on mahdollinen ainoastaan monokulttuurisella alueella - useamman keskeään yhteensopimattoman kulttuurin kamppaillessa samasta alueesta tuloksena on Somalia.  Hobbesilainen yhteiskunta puolestaan rakentuu sille käsitykselle, että kaikki ihmisten vapaa toiminta tuottaa Somalian, joten autokraattisen hallinnon tulee pitää heille jöötä eikä yhtenäiskulttuurille ole mitään välttämätöntä tilausta.

Hobbesilaiset eli tämän päivän marxilaiset ja muut liberaalit vastustavat uskontoja ja viis veisaavat yhteensopimattomien kulttuurien tuomisesta alueelleen, koska se pelaa heidän valtiokäsityksensä pussiin ja sallii näitä kohdeltavan deterministisesti passivoitavina kasveina.  Lockelaiset puolestaan tukevat monokulttuurista yhteisöä ja sitä yhdessä pitävää laastia eli uskontoa, koska tämä maksimoi sekä yksilöiden vapaudet toteuttaa itseään että aktiivisuuden.

Deterministis-materialistinen statismi kaatuu siihen, ettei se tunnusta myös autokraattisen valtion koneiston ja edustajiston koostuvan aivan yhtä lailla erehtyväisistä (ja jos hobbesilainen ihmiskuva on oikeassa, paskamaisista) ihmisistä kuin se väestökin, jota se orjuuttaa paimentaa.

*liberaalit nimittävät itseään usein humanisteiksi, ja humanistien mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.  Näiden nimellisten humanistien käyttäytyminen ei kuitenkaan eroa hobbesilaisista mitenkään, mikä antaa ymmärtää, että he eivät varsinaisesti usko edes humanismin credoa.

Modulaarinen maailmankatsomus

Olen havainnut tänä päivänä ihmisten keskuudessa esiintyvän häkellyttävän paljon sellaista maailmankatsomusta, jonka mukaan elämä olisi modulaarista.  Tarkoitan ilmauksella sellaista tapaa katsoa maailmaa, jossa elämän ja yhteiskunnan rakennuspalikoiden kuvitellaan olevan samankokoisia mutta erivärisiä legopalikoita, joita voi vaihdella miten mieli tekee, ilman, että niiden sorkkimisella on mitään varsinaista vaikutusta kokonaisuuteen.  Koska nämä irralliset moduulit ovat kunkin omia leikkipalikoita, löytyy modulaarisen maailmankatsomuksen tunnustajalta hyvin vähän suvaitsevaisuutta ketään sellaista kohtaan, jonka käsityskyky riittää havaitsemaan kokonaisuuksia.

Modulaarinen maailmankatsomus on atomistinen maailmankatsomus: sen mukaan jokainen on eristetty yksilö, joka tekee vain kyseistä yksilöä koskevia valintoja tyhjiössä.  Tämä on tietenkin räikeässä ristiriidassa sosiaalisen todellisuuden kanssa, mistä syystä "mun valinnat" vaikuttavat myös kanssaihmisten elämään joko välillisesti tai suoraan.  Koska kukaan ihminen ei elä tyhjiössä, hänen kaikilla teoillaan on vaikutus.

Nämä ihmiset ovat pääsääntöisesti myös niitä, jotka kuvittelevat, että ihmisten teot ja se, keitä he ovat, ovat kaksi toisistaan irrallista asiaa.  Heistä on luontevaa ajatella, että opeteltuaan kymmenen vuoden ajan hyppimään kukasta kukkaan on tämän jälkeen selviö, että siirrytään onnellisesti yksiavioiseen perhe-elämään, tai että oikein toimitaan tai paheesta pidättäydytään "silloin, kun sillä on merkitystä", mutta siihen asti antaudutaan sille joka kerta.  Tilanne on kuitenkin se, että jokaisella teollamme on vaikutus siihen, keitä olemme, eikä ilmaisia lounaita ole.

Ihmisestä, joka opettelee elämään helposti, ei vaadi itseltään mitään, käyttää päihteitä ja menee kaikkialta siitä, mistä rima on alin, kasvaa ihmiseksi, joka ei pysty muuhun.  Kynnys tehdä jotain muuta nousee jatkuvasti ja mukavuusalueelta poistuminen tuntuu hetki hetkeltä vaikeammalta.  Siinä vaiheessa onkin jo aika todeta, että minulla on sairaus, en todella pysty toimimaan oikein, eikä se ole minun vikani.  Paitsi siinä mielessä, että sitä on koko ikä ihan itse tilattu.

Modulaarinen maailmankatsomus vetoaa sen kannattajiin siksi, että se saa tilanteen näyttämään heistä siltä, että kakun voi sekä pitää että syödä: he voivat samaan aikaan olla hyviä ihmisiä ja luistaa.  Kun he katsovat yhteiskuntaa, he yksinkertaisesti laajentavat käsityksen koskemaan koko yhteiskuntaa, ja uskovat, että yhteiskunnan jäsenet voivat pehmittää itsestään minkälaisia passiivisia ihmiskasveja hyvänsä ilman, että se vaikuttaisi kansakunnan elinvoimaisuuteen tai hyvinvointiin millään tavoin.  Tästä syystä heille on täysin okei hyväksyä mikä tahansa itsetuhoisa elämäntapa, kunhan sillä ei aiheuta suoraa haittaa kenellekään toiselle yksilölle.

Modulaarisen maailmankatsomuksen voi kuitenkin omaksua vain sellainen ihminen, joka on joko riittävän kaukana tai riittävän typerä ollakseen sokea sille, mitä vaikutuksia sekä heidän että toisten valinnoilla ajan mittaan on sekä heidän elämässään että yhteiskunnallisesti.  Heidänkaltaisensa ihmiset heikentävät yhteisöä ja sen kykyä selviytyä hankaluuksista (tai edes jatkua seuraavaan sukupolveen), koska keskittyessään siihen, mitä kukin haluaa, ja juhlistaessaan sitä, he eivät tule koskaan ajatelleeksi sitä, mikä olisi kenellekin ja kaikille hyväksi.

Pahantahtoisesta konservatismista

Nimimerkki Tiedemies on useaan otteeseen kritisoinut konservatiiveiksi nimittämiään tahoja sellaisten aikojen haikailusta, jona ihmiset tekivät enemmän ja vakavampia rikoksia.  Ilmaus on kuitenkin sikäli hyvin epäreilu, että se antaa kuvan konservatiiveista antisosiaalisina hulluina eikä selitä millään tavoin sitä, minkä takia nämä näkisivät menneessä jotain ihailtavaa.  Jokainen normaali ihminen kuitenkin ymmärtää, että konservatiiviksi itsensä mieltävät ihmiset eivät pääsääntöisesti ole sosiopaatteja, joten näiden arvojen ajamiselle täytyy olla jokin muukin syy kuin nimimerkki Tiedemiehen mala fide esittämä olkiukko.

Konservatiiveja on arvosteltu ihmisten oman onnensa nojaan jättämisestä, ankaruudesta ja takertumisesta täysin merkityksettömiin asioihin, esimerkkinä yleensä voimakkaan kielteinen suhtautuminen itsetyydytykseen.  Kritiikki on siinä mielessä aiheellista, että ihmisellä, jolle yhteiskunta maksaa ylöspidon mukavuuksineen, ei tee rikoksia ainakaan materiaalisen puutteen takia.  Myös kerran elämässään kaidalta tieltä kompuroiva hyötyy (yhteiskunnan ohella) siitä, että yhteiskunta ei pistä tätä grilliin.  Vastaavasti nettipornoon totuttautunut runkkari ei todennäköisesti raiskaa ketään.

Näistä asioista huolimatta konservatiivit tapaavat vastustaa anteliasta sosiaaliturvaa, keveitä rangaistuksia ja sorsia runkkareita.  Miksi?

Siksi, että ne ruokkivat narsismia, lainkuuliaisten ihmisten passiivisuutta ja elämäntaparikollisten aktiivisuutta.  Kevyet rangaistukset eivät ole minkään tason pelote öykkäröimään taipuvaiselle ihmiselle, ja nämä haukat saavat nauttia elämästään täysin rinnoin kun lainkuuliaiset ihmiset on pehmennetty helpolla, ansiottomalla elämällä passiivisiksi ihmiskasveiksi, jotka eivät puutu mihinkään vääryyteen niin kauan kuin asia ei koske heitä (eivätkä silloinkaan muuten kuin virallisia teitä).  Tilaisuus tekee varkaan eikä nykylänsimaalaisessa yhteiskunnassa niitä puutu.

Kun rimanalituksesta tulee hyväksyttyä, yhä harvempi viitsii enää ylittää sitä.  Kyse ei ole siitä, että konservatiivit vihaisivat turvallisuutta tai toisia ihmisiä, vaan siitä, mikä on heille ja näille hyväksi.  Konservatiivisen näkemyksen mukaan sukupuutto on tragedia sekä yksilö- että yhteisötasolla, mistä syystä he haluavat yhteiskunnan tukevan elinvoimaisuuttaan, vaikka se ei olisikaan niin mukavaa kuin jokin muu elämäntapa.  Yhteiskunnan elinvoimaisuutta tuetaan vaatimalla sen jäseniltä paljon eli edellyttämällä ainakin oman painonsa kantamista niiltä, jotka siihen kykenevät.  Tämä ei tarkoita totalitarismia, jossa kaikki on tehtävä kuten käsketään tai tullaan tapetuksi, vaan sitä, että jos tissiä (sanan missään merkityksessä) tekee mieli, sitä on itse mentävä hakemaan.  Tämä ei kuitenkaan tarkoita sosiaalidarwinismia, jossa vammaiset ja vanhukset tapetaan hyödyttöminä pois - yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole syytä vetää pois niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Konservatiivinen näkemys kertoo vain sen, että se, mitä kukin milloinkin haluaa, kuten helppo elämä nautintoineen, ja se, mikä on heille hyväksi, eivät ole välttämättä ollenkaan sama asia.  Kauniilla säällä kuka vain käy kippariksi, mutta vaikeuksista selviävät useammin ne, jotka sellaisia ovat joskus kohdanneet.  Helppoon elämään tottuneet eivät pistä tikkua ristiin silloinkaan, kun olisi tarve, vaan keksivät tekosyitä (joista yleisin lienee "kun eivät muutkaan").  Heitä kiinnostaa se, uskovatko he voivansa onnistua (helposti) - ei se, toimivatko he oikein.

Konservatiivisessa "utopiassa" ehkä tehtäisiin enemmän rikoksia materiaalisen puutteen vuoksi kuin nykyisin.  Siellä kuitenkin tehtäisiin vähemmän rikoksia huvin vuoksi kuin nykyään ja rikollinen elämäntapa olisi varsin lyhyt ja kuoppainen tie.  Se olisi yhteiskunta, jossa ihmiset olisivat keskenään enemmän tekemisissä ja joutuisivat ottamaan toisiaan enemmän huomioon kuin tänä päivänä.  Toisin kuin antikonservatiivien kauhukuvissa, se ei edellytä, vaadi eikä siihen edes sovi minkäänlainen pakottaminen valtion tai sen väkivaltakoneiston taholta.  Do or die ei edellytä sitä, että joku tulee ja tappaa (vaikka voi niinkin käydä) - yhteisöllä ei vain ole muita vaihtoehtoja.  Taho, joka ei kohtaa vaikeuksiaan, maalaa itsensä nurkkaan.  Ongelmien välttely ei ole niiden ratkaisu.

Tässä kirjoituksessa kuvaamassani mielessä muun muassa maahan muuttaneet muslimit* ovat sekularisoituneita länsimaalaisia paljon konservatiivisempaa väkeä ja tästä syystä paitsi demografinen myös juridinen kehitys ovat heidän puolellaan.  Passivoitu yhteiskunta ei pysty kilpailemaan muiden kanssa.  Memeettisessä mielessä yksilön mukavuuteen ja helppouteen tähtäävä, jäseniään passivoiva hyvinvointiyhteiskunta on luhistujameemipleksi: se ei kestä omaa painoaan, vaan sen väestökehitys muuttuu nokallaan seisovaksi pyramidiksi, se ei kykene puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, eivätkä sen kulut kata menoja.  Se elää kuin viimeistä päivää, koska sillä ei ole tulevaisuutta.  Konservatiivisella elämäntavalla on - piti siitä tai ei.

Koska konservatismissa on kyse ennen kaikkea arvoista, on harva konservatiivi kieltämässä esimerkiksi pornoa tai ehdottamassa hallinnon vaikutusvallan lisäämistä suhteessa yksilöön.  Konservatismin ihanteessa kukin saa mitä tilaa, ja vaikka se ei käytännössä aina toteudukaan, tuottaa se vaihtoehtojaan parempia tuloksia.

*Maahan muuttaneet muslimit ovat tässä kirjoituksessa esimerkki sekulaareja länsimaalaisia konservatiivisemman meemipleksin edustajista, ei niinkään konservatismin malliesimerkkinä - sillä sitä se ei ole.  Kristillisten arvojen mukaan elävät ihmiset ovat ehkä konservatiivisin tuntemani ryhmä, vaikkeivät hekään inhimillisinä sen ihannetta tavoita.

Sotketaan toisten hiekkalaatikot

Olen tehnyt sellaisen kiintoisan havainnon, että ne ihmiset, jotka kaikkein kovimmin kritisoivat ydinperhemallia, kristinuskoa, kansallistunnetta ja vaikkapa aseenkantolupaa, ovat juuri niitä ihmisiä, jotka eivät ole olleet kyseisistä asioista osallisia.  He eivät tarkkaan ottaen tiedä mitä kritisoivat, vaan perustavat näkemyksensä puhtaasti kuulopuheen tai silkan fiiliksen varaan, ymmärtämättä, mitä niiden todellisuus on.

Minusta se näyttää aivan siltä, että kun omat rahkeet eivät johonkin riitä, täytyy tehdä parhaansa osoittaakseen, ettei riitä muillakaan.  Se on hyvin lapsellinen suhtautumistapa, koska melkeinpä minkä tahansa rikkominen on helppoa, rakentaminen sen sijaan kysyy sekä pitkäjänteisyyttä että tolkkua.  Nelivuotias voi hyvinkin olla sitä mieltä, että hänelle asetetut säännöt ovat huonoja ja rikkoa niitä, mutta yksikään nelivuotias ei kykene rakentamaan mielekästä sääntökokonaisuutta.

Kulttuurisia rakenteita ja instituutioita rikkomaan pyrkivien ihmisten yleisin selitys toiminnalleen on rehellinen kritiikki.  Heidän mielestään kaikkea saa ja pitää kritisoida ja epäilyn tulee olla arvo numero yksi.  Se, mitä heille ei koskaan tule mieleen epäillä, on, josko juuri sitä asiaa on aiheellista epäillä.  Epäilys itse on epäilyksen tuolla puolen.  Se ei kuitenkaan voi olla pohja millekään, vaan kelpaa pelkästään instituutioiden, arvojen ja kulttuurien hajottamiseen ja sekoittamiseen.  Se on täydellisen kelvoton väline minkään pystyttämiseen ja täytyy aina hylätä viimeistään siinä vaiheessa kun halutaan rakentaa jotain.

Mitään yhteisöä, joka todella uskoo arvoihinsa, ei voi demoralisoida tai destabilisoida.  Sitä, joka aina kyseenalaistaa omansa, ei edes tarvitse - se on jo kaoottinen ja moraaliton, eikä yhteisö ensinkään.

Linkkien kahdeksas

Jussi Halla-aho: Leikkauslista 
Pauli Vahtera: Maksamme velkaa - Miten hyvää tarkoittavat tekevät pahaa
Yrjöperskeles: Thorsilaista teoriaa ja käytäntöä

Don Colacho's Aphorisms: 2789
Fjordman: Why Islam must be expelled from the West
Samson's Jawbone: The Gaming of the Shrew - Shakespeare's Sociosexual Masterpiece 
Trees For Lunch: Why is the Left so obsessed with Race?
Vera's Log: How do you turn a conservative into a liberal?
Vox Popoli: On omniderigence

Pahan ongelma pähkinänkuoressa

Suora seuraus siitä, että on olemassa hyvää, on, että on oltava pahaa.  Muussa tapauksessa kumpikaan ei tarkoita mitään eikä olemassaolossa ole mitään mielekästä sisältöä.

Mitään kristinuskoon liittyvää jumaluusopillista ongelmaa asiassa ei ole.

Vähän muutoksesta

Muutos 2011 on toinen puolue PerSujen ohella, jota äänestävät lähinnä suomalaiset maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat tahot.  Se ajaa muun muassa suoraa demokratiaa, mikä sinänsä on uskoakseni ainakin nykyistä vähemmän huono järjestelmä.  Myöskään muutosaktiivien kirjoittamat jutut uskonnollisten ja valtiollisten juttujen toisistaan erottamisesta - kuten jumalanpilkkalain vastustaminen ja sen sellaiset asiat - eivät aiheuta minulle näppylöitä.  Olen suurimmasta osasta heidän ajamistaan asioista, joista olen tietoinen, hyvin pitkälle samaa mieltä.  Kuitenkaan ei ole käynyt edes mielessä, että äänestäisin heitä.  Miksi?

En puutu tässä siihen, että Muutos 2011 on äärimmäisen marginaalinen puolue, koska se, mitä sanoo, on tärkeämpää, moniko sanoo.  Puutun tässä siihen, että Muutos puheenjohtajineen on profiloitunut kusipääpuolueeksi, jolle on tärkeämpää provosoida ja olla nokkela kuin pitää katse pallossa.

Melkoisen tarkkaan jokainen puolueen puheenjohtajan kirjoittama teksti, joka on silmiini osunut, on sävyltään satiirinen, ylimielinen ja riitaa haastava.  Minusta näyttää siltä, että ainakin puolueen puheenjohtaja on sellainen hahmo, jonka kanssa on äärimmäisen vaikea tehdä yhteistyötä oikein missään sellaisessa asiassa, jossa on erimielisyyksiä.  Ikään kuin keskusteluun osallistuminen olisi henkilökohtaisen etevyydentunteen pönkittämisen väline sen sijaan, että koetettaisiin saada jotain hyvää ja tarpeellista aikaan.

Muutoksen edustajista yllättävän suuri osa tuomitsee itsensä periferiaan muodikkaalla ja äärimmäisellä uskontovastaisuudellaan, vaikka kyseinen uskontovastaisuus olisikin marginaalinen tai jopa olematon osa heidän poliittista ohjelmaansa.  Ihmiset kun eivät nyt vaan tykkää siitä, että joku tulee sanomaan heidän olevan ääliöitä syistä, joita ei voi mitenkään näyttää toteen.  Sellaista toimintaa pidetään varsin yleisesti kusipäisenä.

Minun nähdäkseni Suomen valtion suurimmat ongelmat ovat yli varojen elämisessä, siihen läheisesti liittyvässä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuspolitiikassa, eikä omien kanssa ole järkevää ryhtyä kinaamaan niin kauan kuin näitä ongelmia ei ole saatettu historiaan tavalla tai toisella.  Ongelmia ratkaistaan yhteispelillä eikä omien muroihin pissimisellä.

Pari ajatusta teokratiasta

Luettuani Takkiraudan teokratia-aiheisen kirjoituksen mieleeni tuli sellainen huomio, joka itselleni epäselvästä syystä jäi dogmaattisen "teokratia on tällainen" -julistuksen alle.  Kyseinen huomio on se, että uskonnot ovat erilaisia, ja jokainen luo näköisensä yhteiskunnan.  Kristillisen teokratian, islamilaisen teokratian, hindulaisen ja buddhalaisen teokratian välille yhtäläisyysmerkkien lyöminen olisi täysin absurdia.  Ainoa asia, mikä noita voisi yhdistää, olisi arvopohjan kestävyys, ja uskontojen siitä piirteestä olen kirjoittanut usein ennenkin.

Se tietysti, että arvopohja olisi kiinteä, ei tarkoittaisi sitä, että kaikki kehitys teknologisessa tai yhteiskunnallisessa mielessä pysähtyisi.  Sekin toki riippuisi uskonnosta, mutta esimerkiksi kristinuskon tapauksessa kehitystä voisi tapahtua niin teologisessa kuin teknologisessakin mielessä, sillä teologia on täsmälleen samassa mielessä "itseään korjaava" systeemi kuin luonnontieteetkin.

Minä vierastan caesaropapismia eli ajatusta siitä, että valtio vie ja uskonto vikisee.  Tämä johtuu siitä, että valtion niin päättäessä uskonnon voi kääntää vaikka päälaelleen.  Näin onkin tapahtunut, ja jokaisen valtiojohtoisen kirkon uskonto on kerettiläistä, paperinohutta ja epäuskottavaa - näin myös Suomessa.  Jotta uskonto ylipäätään voisi olla uskottava, sen sisällön tulisi olla riippumaton valtion edustajien mielipiteistä ja määrittyä vain oman dogminsa pohjalta.  Vain ihmisen, joka ei usko, mielestä valtiolla voi olla oikeus puuttua uskonnon sisältöön.

Kannatanko sitten teokratiaa, jossa kirkko johtaisi valtiota?  En, sillä olen kristitty, ja valtio välttämättä pakkovaltaa käyttävä taho.  Kristinuskossa kunkin valinnanvapaus on pyhä, mikä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole oikeutta pakottamiseen, eikä se täten voi ottaa kontolleen valtion tehtäviä.  Sen sijaan kannatan kirkon riippumattomuutta valtiosta, jolloin se ei ole jälkimmäisen vietävissä ja korruptoitavissa vaan toimii edelleen moraalisena opettajana ja sielun paimenena.

Uskon kristittyjen olevan keskimäärin vähemmän huonoja hallitsijoita kuin vaihtoehtojensa, mutta samaan aikaan painotan, että kirkon tehtävä ei ole hallita vaan opastaa.  Sen rohkaisemina voimme oikaista ilmenevät ja havaitut vääryydet, mutta myös pitää mielessä oman erehtyväisyytemme, ja niin kutsutun täydellisen valtion, jossa kaikkien elo olisi kohdusta hautaan onnea ja auvoa, mahdottomuuden.

Teknomoraali

Minua on aina kummeksuttanut melkoisesti kohdatessani sen näkemyksen, jonka mukaan korkea teknologia tuottaa korkeaa moraalia.  Näkemys on outo, koska jokainen historiaa hivenenkään lukenut ihminen on täysin selvillä siitä, että teknologialla ja moraalilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  Historia osoittaa, että on täysin mahdollista noudattaa äärimmäisen pöyristyttävää moraalia ja olla silti teknologisen kehityksen aallonharjalla, kuten 1930-luvun Saksa oli.

Teknologia ei vaikuta moraaliin millään muulla tavalla kuin ehkä tuottamalla uusia tilanteita joihin moraalia ei ole vielä sovellettu.  Joidenkin mielestä kuitenkin Tiede ja Järki sekä tuottavat että ylläpitävät moraalia - ainoa ongelma on se, etteivät he kykene osoittamaan sitä millään tavoin.  On esimerkiksi useita keskenään yhteensopimattomia moraalijärjestelmiä, jotka voivat olla sisäisesti koherentteja ja rationaalisesti muodostettuja.  Helppo tapa tuottaa esimerkki on laittaa vastakkain pro-elämä -asennoitunut ateisti ja humanity is overrated -asennoitunut ateisti: molemmat ovat samaa mieltä faktoista ja Tieteen ja Järjen suunnannäytöstä moraalissa vaan eivät moraalin sisällöstä.

Kun Tiede ja Järki ohjaavat yhteiskuntaa, lopputuloksena on ennen pitkää totalitarismi.  Asian voi todeta kuka hyvänsä tutustumalla niin historiaan kuin siihenkin, mitä länsimaiden hallitukset kiihtyvää tahtia tekevät: vievät vapauksia hyödyntäen demokraattista retoriikkaa.

Se into, millä vapauden nimissä hyvässä uskossa toimivat ihmiset tekevät kaikkensa tuhotakseen ainoan moraalijärjestelmän ihmiskunnan historiassa, joka on pitänyt inhimillistä vapaata valintaa pyhänä, on uskomatonta.  Kaikkialla, missä käydään keskusteluja yhteiskunnallisista ja moraalisista asioista, löytyy valtava määrä muuten tervejärkisiä ihmisiä, jotka kuitenkin pitävät kristinuskoa jonkin sortin syöpänä.  Heille kuitenkin siteeraan yhden lauseen verran Vox Dayta:

"The connection that you are missing between freedom, capitalism, individualism, reason, and a belief in God is that the first four are heavily dependent upon the fifth."

Uskon tuonpuoleisuudesta

Keskustelussa siitä, onko uskonto mielen virus, tuli vastaan kysymys siitä, josko uskonnon on pakko olla luonteeltaan jotenkin yliluonnollinen.  Minusta kysymys oli mielenkiintoinen, joten pohdin sitä hivenen tässä.

Jokseenkin kaikki pitkäikäisemmät uskonnot ja maailmankatsomukset ovat yliluonnollisia ja rakentuvat materian tuonpuoleisille asioille.  Sellaisina ne ovat muun muassa luonnontieteille immuuneja eikä niiden totuusarvo ole riippuvainen siitä, paljonko tieteellistä aineistoa on saatavilla.

Jos maailmankatsomus tai uskonto rakentuu esimerkiksi tieteestä johdetun determinismin varaan, sen kannan jokseenkin kaikkeen tulee olla jyrkkä ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että se, mitä tänä päivänä "tiedetään" tieteellisesti, saatetaan seuraavana päivänä osoittaa vääräksi käsitykseksi.  Sellainen maailmankatsomus moraaleineen on haavoittuvainen tästä tietoisten yksilöiden manipuloinnille ja rikkomuksille, sillä lopullista tietoa jonkin teon moraalisuudesta ei ole saatavilla.

Mitä helpompi yksilön on uskoa siihen, että moraalin rikkomisesta ei seuraa mitään ikävää hänelle, sitä helpommin hän rikkoo sitä vastaan.  Täten sellainen katsomus, jonka sisältö on altis muutoksille, on kelvoton pohja moraalille.  Koska tällaisessa yhteisössä jokainen pyrkisi hajottamaan moraalia silloin, kun se haittaisi hänen omia tarkoitusperiään, moraali murenisi pikkuhiljaa kokonaan pois.

Kysymykseen siitä, josko uskonnon tai maailmankatsomuksen on pakko olla yliluonnollinen, on vastaukseni kyllä, koska vain se voi pysyä eheänä laajenevan tietopohjan ja inhimillisen opportunismin pommituksessa.