Pages

Viihde ja sivilisaatio

Olen jo jonkin aikaa miettinyt viihteen helppoa ja käytännössä rajatonta saatavuutta ja sen vaikutusta sivilisaatioon.  Joskus viihteensäkin eteen joutui tekemään kosolti töitä, tarkoitti se sitten urheilulajin aktiivista treenaamista tai vaikkapa tarinankerrontaa tai musisointia.  Maailmanhistoriaan mahtuu itse asiassa hyvin vähän sellaisia jaksoja, joina tilanne olisi edes osapuilleen sama kuin nyt: viihteen kuluttaminen ei vaadi käyttäjältään juuri mitään muuta kuin paikallaan lojumista.  Ensin kuitenkin lienee hyvä selventää, mistä on kyse kun puhun viihteestä.

Aikansa käyttäminen viihteeseen tarkoittaa yksilön resurssien kuluttamista toimintaan, jolla on vähän tai ei lainkaan tekemistä perheen perustamisen, kasvattamisen tai ylläpidon kanssa.  Koska vähimmilläänkin se käyttää ainakin aikaa, jota voisi hyödyntää perhettä hyödyttävään toimintaan, viihdettä kuluttavan ja tämän perheen edut ovat aina keskenään oppositiossa.  Tämän voi todeta aukaisemalla historiankirjan ja lukemalla mitä on tapahtunut yhteiskunnille, joissa viihdekeskeisyyden ja perhekeskeisyyden suhde on ohittanut kriittisen massan: se elää yli varojensa, tuottaa liian vähän jälkeläisiä ja avaa ovensa vieraille kulttuureille, jotka sitten syrjäyttävät sen.

Viihteeseen sairastuneessa kulttuurissa perhearvot, eli tukiranka, jolle kaikki muu rakentuu, ovat päässeet hämärtymään.  Silloin yhteiskunnan jäsenet kokevat yksilön olevan perheen tai yhteisön sijaan yhteiskunnan perusyksikkö.  Käytäntö osoittaa, että yksilö ei sellaisenaan kelpaa, koska tällä on vain oma elinikänsä elettävänään, siinä, missä perhe kykenee uusimaan itseään sukupolvittain.

Viihteen kulutus on yksilön hedonismin ruokkimista yhteisön elinvoimaisuuden kustannuksella.  Kaikki siihen kulutetut resurssit ovat pois jostain muualta.  Viihteestä tulee myös helposti rutiini: koska se on jatkuvasti saatavilla, eikä vaadi juuri jaksamista, ihminen oppii, paitsi olemaan viihdytettävänä (olematta itse viihdyttävä), myös käyttämään aikaansa siihen mihin on sitä siihenkin asti käyttänyt.  Viihde on houkutus, joka on jatkuvasti käsillä, ja johon on helppo jäädä koukkuun, sillä se palkitsee aina ja välittömästi.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät viihdytettävänä olemisen olevan hyödytöntä ajanvietettä.  Yllättävän moni kuitenkin toteaa esimerkiksi televisiosta, että sieltä tulee myös asiallista ohjelmaa, oikeuttaen sillä päänsä sisällä myös kaiken asiattoman, mitä katsoo sieltä kaiken muun ajan.  Viihde syö kuitenkin aikaa ja täten resursseja kaikelta muulta, kuten omalta perheeltä.  Viihdytettävänä oleminen myös passivoi - vaikka esimerkiksi tietokonepelaajat väittävät usein muuta vuorovaikuttaessaan pelin kanssa.  Passivoituminen kuitenkin on helppo todeta esimerkiksi muiden ihmisten kanssa vietetyn ajan määrästä.

On totta, että on viihteeksi kutsuttuja tekemisiä, joista on hyötyä myös perhearvoja ajatellen: vaikkapa kirjojen lukemisesta on usein monenlaista hyötyä, samaten jotkut ihmiset viihtyvät työskennellessään mielekkään ja hyödyllisen askareen parissa.  On yhtä lailla totta, että rentoutumisesta ja viihdytettynä olemisesta on tiettyyn rajaan asti hyötyä, mutta kukin meistä tietänee, ollaanko "kohtuukäyttäjiä" vai ei, ja josko siihen käytetyt resurssit ovat pois ajasta, jonka kykenisi käyttämään paremminkin.

Sen toteaminen, että omaa aikaa käyttää kohtuuttomia määriä täysin hedelmättömään toimintaan, saattaa aiheuttaa melkoisesti ahdistusta.  Jokainen meistä haluaa pitää itsestään ja käyttää aikaansa asioihin, jotka kiinnostavat meitä.  Toiset haluavat omistaa koko elämänsä asioille, jotka kiinnostavat ja viihdyttävät heitä, ja hylätä yhteisön itseensä kohdistamat vaatimukset ja velvollisuudet, pitäen niitä henkilökohtaisesti liian raskaina.  Tällöin yksilö alkaa tuntea antipatiaa itsensä tuottanutta yhteisöä kohtaan ja hylkää sen arvot, korvaten ne sellaisilla, jotka sattuvat miellyttämään egoa enemmän.

Olen kuvannut lyhyesti noidankehän, jota viihteen kuluttaminen ruokkii: hedonismin ja siitä johtuvan arvojen hajoamisen, mistä seuraavat niin ylikulutus, passivoituminen kuin yhteiskunnan elinvoiman laskukin.  Yhteiskuntamme arvot ovat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä enemmän kuin edeltäneissä muutamassa vuosisadassa, ja yksinomaan hedonistisempaan suuntaan.  Tästä suorana seurauksena on lapsiluvun tasainen lasku, yli varojen elämisen jatkuva kasvu ja vieraiden, elinvoimaisempien kulttuurien edessä matelu ja alistuminen, silloinkin, kun ne ilmoittavat suoraan saapuvansa valloittamaan.

Joillekin samat havainnot tehneille muodostuu niistä hyvin helposti synkkä kuva, jonka mukaan ainutlaatuinen ja -kertainen kansamme ja maamme on tuomittu tuhoon.  Kuvaa on helppo tukea siteeraamalla tilastoja, lehtiä ja valtaapitävien toimintaa.  Kuitenkin on pidettävä mielessä, että niitä - kristillisiä - perhearvoja, joiden ansiosta sivilisaatiomme nousi vuosisadoiksi maailman johtavaksi, voi edelleen täysin vapaasti noudattaa, ja ne tuottavat, kuten ennenkin, kaikkia vaihtoehtojaan parempia tuloksia.  Ei ole myrskyä, joka niihin tukevat kaataisi.

Arvojen omaksumisessa on tietysti omat hankaluutensa, sillä kulutus- ja viihdeyhteiskunnan kasvattama ja omaa mielihyväänsä valtavasti arvostavan ihmisen on hyvin vaikea omaksua arvopohjaa, joka tuntuu siltä, että se tarjoaa arvostettuja asioita vähemmän kuin nykyinen.  Kristillinen arvopohja tuottaa (myös) materiaalisesti parempia tuloksia kuin hedonismi, mutta arvopohjan seuraaja ei ole materiaalisessa mielessä paikalla näkemässä niitä tuloksia, kun taas hedonisti nauttii tässä ja nyt.  Luulisin tämän olevan päällimmäinen syy sille, minkä takia (kristillisten) perhearvojen omaksuminen ja niissä pysyminen kysyy uskoa.

2 kommenttia:

Arhi Kuittinen Finnsanity kirjoitti...

Maailman vanhin kivikautinen bisnes-kyläkaupunki Turkissa sai varallisuutta oliiveista.

Mihin varallisuus käytettiin? Vaatteisiin, väreihin ja koruihin. Viihteeseen. Statukseen.

mm kirjoitti...

Jäinpä miettimään viihteen ja taiteen suhdetta. Ovatko ne saman asian samaa puolta vai eri puolta...

Yllättävän köyhässäkin ympäristössä etsitään leivän ohella myös sirkushuveja.

Kristinuskossakin onneksi kehotetaan katsomaan taivaan lintuja...