Pages

Teodikea

Ties kenen suuhun milloinkin pantu, teodikean nimellä kulkeva päätelmäketju on seuraava: Jumala on määritelmällisesti hyvä, kaikkivoipa ja kaikkitietävä, mutta maailmassa on pahaa, joten Jumalalta puuttuu vähintään yksi mainituista ominaisuuksista.  Sitä pidetään joissakin piireissä kristinuskon murskaavana argumenttina, mutta en itse jaa näkemystä, ja ajattelin valottaa sitä miksi.

Kaikkivoipaisuus on asia, josta tuskin koskaan keskustellaan teodikean ongelmaa setvittäessä, sillä kaikkeen pystyminen ei tarkoita sitä, että tekisi kaiken.  Tämä ominaisuus on ymmärtääkseni kristillisen kaanonin mukainen.

Kaikkitietävyys on ominaisuus, joka lienee kyllä yleinen käsitys myös kristittyjen keskuudessa, mutta parhaan ymmärrykseni mukaan sille löytyy hyvin vähän tukea Raamatusta itsestään.  Raamatulliset ilmaukset siihen suuntaan tapaavat olla sidottuja kontekstiin, eivät yleisiä lausuntoja.  Tästä syntyy kuitenkin omalaatuinen ristiriita, sillä tiedämme kristinuskoon kuuluvan myös inhimillisen valinnanvapauden.

Kuinka voisi valita vapaasti suhteessa siihen, joka tietää valinnan ennalta (ja on luonut valitsijan)?  Kun kysymyksen asettelee näin, ei mitenkään.  Sitten, kun kysyy puolestaan sitä, estääkö kukaan meitä valitsemasta mitä päätämme tehdä, meidän on - jos rehellisinä aiomme pysyä - vastattava ei.  Jumala on meidät luonut ja tietää mitä tulemme tekemään, mutta tästä huolimatta me valitsemme itse tehdä, eikä ole mielekästä väittää, että joku muu teki kyseisen valinnan puolestamme.

Viimein pääsemme kiinni teodikean mielenkiintoisimpaan osaan: hyvyyteen.  Jos maailmassa on pahuutta, miten Jumala voi olla hyvä?  Eikö hyvä Jumala lopettaisi kuvaannollisella sormien napsautuksella kaiken pahan?  Näitä kysymyksiä miettiessä tulee mieleen toisia kysymyksiä, joihin mielestäni pitää vastata ensin.

Ensimmäinen kysymys on se, että jos Jumala poistaisi maailmasta kaiken pahan, missä merkityksellisessä mielessä valinnanvapautta enää olisi?  Eikö suora ja välttämätön seuraus siitä, että valitsee itse tekeekö oikein vai väärin, ole se, että on mahdollista valita väärin?  Mitä valintaa saati vastuuta kukaan voisi enää kantaa jos kaikki valinnat olisivat yhtä hyviä, miten kukaan voisi enää oppia mistään mitään?  Toisin sanoen: olisiko meillä enää sielua saati edes persoonaa, jos emme voisi valita vääryyttä?  Ei olisi - me olisimme koneita.  Täten on todettava, että pahuus on suora seuraus valinnanvapaudesta.

Mitenkäs sitten valinnanvapaus, miksi se olisi hyvä, jos kerran sen takia mahdollistuu pahuus?  Ehkäpä olisi hyvä muistaa mitä muuta siitä väistämättä seuraa: hyvyys.  Ei ole mahdollista olla hyvä, jos ei ole mahdollista olla paha.  Vain vapaa voi valita rakkauden tien, eikä ilman valintaa ole rakkauttakaan.

Nämä saattavat monen mielestä olla kaikki hyväksyttävissä, mutta heitä askarruttaa se kärsimys, mistä ihmiset eivät ole vastuussa, kuten vaikkapa maanjäristysten kohdalla.  He toteavat, että koska maanjäristyksiä on, Jumala on paha.  Kuitenkin meidän on kysyttävä itseltämme: jos mitään kärsimystä tuottavia katastrofeja ei maailmassa olisi, välittäisimmekö toisistamme senkään vertaa kuin nyt?  Siinä, missä Jumalaa syyttävät näkevät katastrofeissa vain niiden aiheuttaman tuskan, he eivät näe lainkaan sitä hyvää tahtoa, jota hyvää tekevät ihmiset osoittavat auttaessaan hädänalaisia.  Kriisi tekee sankareita, ja vailla kumpaakaan ymmärrys hyvästä ja pahasta rapautuu ja unohtuu, koska ihminen on ihminen.

Joidenkin mieliä painaa myös Vanha testamentti ja siinä kuvatun Jumalan paikoin esiintyvä ankaruus.  He saattavat pitää sitä, että Jumala on tuominnut kokonaisia kansoja tuhoon, osoituksena tämän julmuudesta.  Heiltä ehkä unohtuu, että kyseiset kansat eivät tuhoutuneet Jumalan julmuuteen vaan omiin synteihinsä, ja kun kansa valitsee riittävän monta kertaa riittävän pahasti väärin, se päätyy sukupuuttoon tai tapetaan pois.  Se, mitä Raamatussa kuvataan Jumalan tuomioksi, ei välttämättä eroa millään muotoa siitä, että maailma toimii kuten se toimii eivätkä luonnonlait kysy mitä niistä ollaan mieltä.  Valinnoilla on seuraukset, eivätkä ne seuraukset ole minkäänlainen osoitus todellisuuden tai sen luoneen voiman pahasta tahdosta.  Sitä, että niissä näkee pahaa tahtoa, voisi verrata neulan itsessään pitämiseen pahana tuikattuaan sillä sormeensa.

Teodikea on kuitenkin mielenkiintoinen puheenaihe enkä ole lainkaan varma, että olisin käsitellyt sitä tässä tyhjentävästi, joten sekä kysymyksiä että mietteitä aiheesta otetaan kiitollisena vastaan.

Jk. Taannoin linkkaamassani kirjoituksessa myös Fangorn käsittelee asiaa.

Viihde ja sivilisaatio

Olen jo jonkin aikaa miettinyt viihteen helppoa ja käytännössä rajatonta saatavuutta ja sen vaikutusta sivilisaatioon.  Joskus viihteensäkin eteen joutui tekemään kosolti töitä, tarkoitti se sitten urheilulajin aktiivista treenaamista tai vaikkapa tarinankerrontaa tai musisointia.  Maailmanhistoriaan mahtuu itse asiassa hyvin vähän sellaisia jaksoja, joina tilanne olisi edes osapuilleen sama kuin nyt: viihteen kuluttaminen ei vaadi käyttäjältään juuri mitään muuta kuin paikallaan lojumista.  Ensin kuitenkin lienee hyvä selventää, mistä on kyse kun puhun viihteestä.

Aikansa käyttäminen viihteeseen tarkoittaa yksilön resurssien kuluttamista toimintaan, jolla on vähän tai ei lainkaan tekemistä perheen perustamisen, kasvattamisen tai ylläpidon kanssa.  Koska vähimmilläänkin se käyttää ainakin aikaa, jota voisi hyödyntää perhettä hyödyttävään toimintaan, viihdettä kuluttavan ja tämän perheen edut ovat aina keskenään oppositiossa.  Tämän voi todeta aukaisemalla historiankirjan ja lukemalla mitä on tapahtunut yhteiskunnille, joissa viihdekeskeisyyden ja perhekeskeisyyden suhde on ohittanut kriittisen massan: se elää yli varojensa, tuottaa liian vähän jälkeläisiä ja avaa ovensa vieraille kulttuureille, jotka sitten syrjäyttävät sen.

Viihteeseen sairastuneessa kulttuurissa perhearvot, eli tukiranka, jolle kaikki muu rakentuu, ovat päässeet hämärtymään.  Silloin yhteiskunnan jäsenet kokevat yksilön olevan perheen tai yhteisön sijaan yhteiskunnan perusyksikkö.  Käytäntö osoittaa, että yksilö ei sellaisenaan kelpaa, koska tällä on vain oma elinikänsä elettävänään, siinä, missä perhe kykenee uusimaan itseään sukupolvittain.

Viihteen kulutus on yksilön hedonismin ruokkimista yhteisön elinvoimaisuuden kustannuksella.  Kaikki siihen kulutetut resurssit ovat pois jostain muualta.  Viihteestä tulee myös helposti rutiini: koska se on jatkuvasti saatavilla, eikä vaadi juuri jaksamista, ihminen oppii, paitsi olemaan viihdytettävänä (olematta itse viihdyttävä), myös käyttämään aikaansa siihen mihin on sitä siihenkin asti käyttänyt.  Viihde on houkutus, joka on jatkuvasti käsillä, ja johon on helppo jäädä koukkuun, sillä se palkitsee aina ja välittömästi.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät viihdytettävänä olemisen olevan hyödytöntä ajanvietettä.  Yllättävän moni kuitenkin toteaa esimerkiksi televisiosta, että sieltä tulee myös asiallista ohjelmaa, oikeuttaen sillä päänsä sisällä myös kaiken asiattoman, mitä katsoo sieltä kaiken muun ajan.  Viihde syö kuitenkin aikaa ja täten resursseja kaikelta muulta, kuten omalta perheeltä.  Viihdytettävänä oleminen myös passivoi - vaikka esimerkiksi tietokonepelaajat väittävät usein muuta vuorovaikuttaessaan pelin kanssa.  Passivoituminen kuitenkin on helppo todeta esimerkiksi muiden ihmisten kanssa vietetyn ajan määrästä.

On totta, että on viihteeksi kutsuttuja tekemisiä, joista on hyötyä myös perhearvoja ajatellen: vaikkapa kirjojen lukemisesta on usein monenlaista hyötyä, samaten jotkut ihmiset viihtyvät työskennellessään mielekkään ja hyödyllisen askareen parissa.  On yhtä lailla totta, että rentoutumisesta ja viihdytettynä olemisesta on tiettyyn rajaan asti hyötyä, mutta kukin meistä tietänee, ollaanko "kohtuukäyttäjiä" vai ei, ja josko siihen käytetyt resurssit ovat pois ajasta, jonka kykenisi käyttämään paremminkin.

Sen toteaminen, että omaa aikaa käyttää kohtuuttomia määriä täysin hedelmättömään toimintaan, saattaa aiheuttaa melkoisesti ahdistusta.  Jokainen meistä haluaa pitää itsestään ja käyttää aikaansa asioihin, jotka kiinnostavat meitä.  Toiset haluavat omistaa koko elämänsä asioille, jotka kiinnostavat ja viihdyttävät heitä, ja hylätä yhteisön itseensä kohdistamat vaatimukset ja velvollisuudet, pitäen niitä henkilökohtaisesti liian raskaina.  Tällöin yksilö alkaa tuntea antipatiaa itsensä tuottanutta yhteisöä kohtaan ja hylkää sen arvot, korvaten ne sellaisilla, jotka sattuvat miellyttämään egoa enemmän.

Olen kuvannut lyhyesti noidankehän, jota viihteen kuluttaminen ruokkii: hedonismin ja siitä johtuvan arvojen hajoamisen, mistä seuraavat niin ylikulutus, passivoituminen kuin yhteiskunnan elinvoiman laskukin.  Yhteiskuntamme arvot ovat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä enemmän kuin edeltäneissä muutamassa vuosisadassa, ja yksinomaan hedonistisempaan suuntaan.  Tästä suorana seurauksena on lapsiluvun tasainen lasku, yli varojen elämisen jatkuva kasvu ja vieraiden, elinvoimaisempien kulttuurien edessä matelu ja alistuminen, silloinkin, kun ne ilmoittavat suoraan saapuvansa valloittamaan.

Joillekin samat havainnot tehneille muodostuu niistä hyvin helposti synkkä kuva, jonka mukaan ainutlaatuinen ja -kertainen kansamme ja maamme on tuomittu tuhoon.  Kuvaa on helppo tukea siteeraamalla tilastoja, lehtiä ja valtaapitävien toimintaa.  Kuitenkin on pidettävä mielessä, että niitä - kristillisiä - perhearvoja, joiden ansiosta sivilisaatiomme nousi vuosisadoiksi maailman johtavaksi, voi edelleen täysin vapaasti noudattaa, ja ne tuottavat, kuten ennenkin, kaikkia vaihtoehtojaan parempia tuloksia.  Ei ole myrskyä, joka niihin tukevat kaataisi.

Arvojen omaksumisessa on tietysti omat hankaluutensa, sillä kulutus- ja viihdeyhteiskunnan kasvattama ja omaa mielihyväänsä valtavasti arvostavan ihmisen on hyvin vaikea omaksua arvopohjaa, joka tuntuu siltä, että se tarjoaa arvostettuja asioita vähemmän kuin nykyinen.  Kristillinen arvopohja tuottaa (myös) materiaalisesti parempia tuloksia kuin hedonismi, mutta arvopohjan seuraaja ei ole materiaalisessa mielessä paikalla näkemässä niitä tuloksia, kun taas hedonisti nauttii tässä ja nyt.  Luulisin tämän olevan päällimmäinen syy sille, minkä takia (kristillisten) perhearvojen omaksuminen ja niissä pysyminen kysyy uskoa.