Pages

Helvetissä hallitsijat

Minua on tavattoman paljon kummeksuttanut niin kutsuttu moderni nainen, eikä vähiten parisuhdetta koskevien näkemystensä takia.  Tulin aikoinani aloittaneeksi parisuhdekokeiluni feministisen heitukan kanssa, jolle kaikki oli kilpailua oman kumppanin kanssa.  Sen sijaan, että parisuhde olisi ollut jotenkin mielekäs, siitä piti saada nollasummapeliä, jota pelataan toista ihmistä vastaan.  Lukiessani tämän päivän naisten kertomuksia parisuhteistaan ja niissä olevista ongelmista sama asenne tulee jatkuvasti vastaan.  Ja juuri se minua kummeksuttaa.

Feminismi on ilmiö, jonka ansiosta valtion laki ja väkivaltakoneisto asetettiin lähtökohtaisesti naisen puolelle.  Kun parisuhdeväkivallaksi kutsuttuun ilmiöön tällöin puututtiin, asetettiin valtion väkivaltakoneisto ja parisuhteen fyysiseen väkivaltaan kyvykkäämpi vastakkain.  Pikkuhiljaa alkoi tulla selväksi, että naista ei saa lyödä.  Ilmiöllä oli kuitenkin varjopuolia.

Valtion tuominen osapuoleksi (väkivaltaimeksi) parisuhteeseen tarkoitti sitä, että mitä tahansa, minkä laki salli, ei vain saanut vaan myös piti tehdä.  Saavutettua etua kun on hyödynnettävä hinnalla millä hyvänsä tai muuten se ei ole etu lainkaan.  Pahaksi onneksi se teki monesta miehestä kumppanin sijaan maalitaulun.  Vallalla kun on taipumus korruptoida taho, jolle se suodaan.  Sitä kun suotiin muiden muassa myös niille naisille, joiden mielestä parisuhde on nollasummapeliä, jossa on voittaja ja häviäjä.

Mainitsemani modernit ihmiset ovat tietysti väärässä: jos parisuhteeseen suhtautuu nollasummapelinä tai ylipäätään kilpailuna, molemmat häviävät.  Sukupuolten sota tarkoittaa sitä, että touhusta tulee helvettiä molemmille: mies tulee hulluksi kun naisen harjoittamaa verbaalia väkivaltaa ja siihen perustuvaa vallankäyttöä ei lopeta mikään, ja nainen puolestaan alkaa halveksua ja vihata miestä, jota hänenkaltaisensa nainenkin pystyy käskyttämään.

Lyhyesti ilmaistuna mies alkaa vihata itseään ja naistaan, koska jälkimmäinen ei kunnioita ensimmäisen auktoriteettia eikä hän voi asialle mitään.  Itseviha ja ahdistus purkautuu jonkinlaisena häiriökäyttäytymisenä, joka tekee suhteelle entistä enemmän vahinkoa.  Siitä tulee hyvin nopeasti täysi helvetti kaikille osallisille, luonnollisesti myös lapsille, jotka saavat parisuhteen mallin vanhemmiltaan ja ovat aina parisuhteen sisäisen konfliktin kärsijöinä.

Miltonin Kadotetussa paratiisissa Saatana oli sitä mieltä, että on parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa.  Minusta näkemys sopii yhteen modernin naisen parisuhdekäsityksen kanssa täydellisesti: tämä kieltäytyy yhteistyöstä - ei siksi, että hyötyisi siitä jotenkin, vaan siksi, että voi.  Ja jotta todistaisi, että voi, se on pakko tehdä.  Oma tahto todistetaan aina samalla tavalla - käyttämällä vapauttaan väärin.

Kyseinen hinku kapinoida miehen tahtoa vastaan yhdessä väkivaltakoneiston varjon kanssa ovat aikaansaaneet tilanteen, jossa yhä useampi mies pelkää naistaan.  Yhteiskunnan väkivaltakoneiston tuominen parisuhteeseen ei tehnyt siitä parempaa vaan pikemminkin maksimoi kelvottomien, sotaa muistuttavien parisuhteiden irvikuvien määrän.  Osapuoli, jonka aggressiivisuutta oli aihetta pelätä, ei lakannut olemasta; se vain vaihtui.

Miehen väkivaltapotentiaali oli aita, joka ehkäisi suurimman osan naisten harjoittamasta verbaalista väkivallasta.  Aita on nyt poistettu ja laista piittaavista miehistä tehty lampaita, joiden kimppuun naissudet estoitta käyvät.  Sitä niitetään mitä kylvettiin.

Valitettavasti aihe on sen verran polarisoitu, että siitä ei voi keskustella.  Ei voi kysyä, että hakkasivatko kaikki miehet naisiaan, tai että miksi normaali, ei-psykoottinen mies löi jos löi.  Sitä varsinkaan ei saa kysyä josko tuona aikana parisuhteet olivat keskimäärin toimivampia, pitkäikäisempiä tai onnellisempia.

25 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kun pari kertaa ton jutun luin läpi, niin täytyy todeta, että noinhan toi kyllä menee. On tullut törmättyä tuohon usein. Onneksi olen ollut jo pitkään naimisissa ns. vanhanaikaisen naisen kanssa.

Tuplis kirjoitti...

Jep, eivät tuon kirjoituksen ongelmat sinänsä ole akuutteja omallakaan kohdalla, sillä olen itsekin naimisissa ns. vanhanaikaisen naisen kanssa.

Antti kirjoitti...

Vanhanaikaisen naisen kanssa parisuhteessa täälläkin. Kävi kylläkin jo mielessä luovuttaa jossain vaiheessa kokonaan ja tehdä itsestään jonkinlainen viimeinen kosto feminismin syövyttämälle naismateriaalille - nyppiä rusinat pullasta, pelata tosissaan voitosta. Tosin nekin teot syö allekirjoittanutta pikkuhiljaa sisältä, eikä lopulta oikein kehdannut peilistä itseään katsella.

Sittenpä, melko väsyneenä jo, törmäsinkin tuohon nykyiseen. Tuossa se istuu sohvalla ja imettää poikaamme. Omasta kehityksestä täytyy olla yllättynyt. Sitä kummasti löytää itsestään uusia puolia. Minä oikeasti tuotan joillekin ihmisille perusturvaa. Minun kykyyn ratkaista ongelmia ja saada asioita tapahtumaan luotetaan. Eikä ole kertaakaan vielä käynyt mielessä pettää sitä luottamusta.

Muttajoo. Aiheeseen takaisin. Noinhan se on. Oma pelastukseni kuvaamaltasi onnettomalta elämältä varmaankin se, etten koskaan kokenut olevani loukussa suhteessa. Jos meno ei miellyttänyt, suksin ensiksi vittuun ja epäröin sitten keskenäni jälkeenpäin.

Jaska Brown kirjoitti...

Näinhän se menee. Kun sattuneista syistä tuli vietettyä melkoinen osa lapsuutta kuunnellen toisella korvalla vuosien 1900-1940 välillä syntyneiden naisten (ehkä parisenkymmentä) jutustelua, niin huomasi yhden asian. Jos he kehuivat miestään (elävää tai kuollutta), aina sama toistui. "Se oli niin hyvä mies. Ikinä ei tarvinnut pelätä, että se löisi." Vasta paljon myöhemmin tajusin, että asia oli juuri päinvastoin. Koska tuo piti mainita, niin naisilla oli tietoisuus siitä, että jos he käyttäytyisivät yli kohtuuden rajojen, olisi kuitenkin riski saada selkäänsä.

Naiset voidaan jakaa niihin, jotka nalkuttavat aiheesta ja niihin jotka nalkuttavat aina. Miehet voidaan jakaa niihin, jotka lyövät aiheesta, niihin jotka lyövät aina ja niihin, jotka eivät lyö ikinä. Näistä voi sitten miettiä, millainen yhdistelmä on hyvä ja millainen huono. Tätä nykyä miesten vallankäyttötapa on kriminalisoitu, naisten ei.

Tietysti voidaan aivan oikein sanoa, että miesten pitäisi käyttää samaa valtaa kuin naisten eli puhevaltaa. Useimmilla miehillä ongelma on kuitenkin siinä, että harva pärjää vaimolle verbaalisesti. (Samoin kuin naisten ongelma oli siinä, että harva Justiina pärjäsi Pekalleen fyysisesti.) Lisäksi on huomioitava, että vaikka mies kykenisi verbaalisesti pistämään vaimon solmuun, naisilla on aina yksi vallankäyttötapa puolellaan: seksi. Jos hyvin käy, vaimo rupeaa pihtaamaan, jos huonosti käy hän voi aina kostaa käymällä vieraissa. Tähän miehellä ei ole enää verbaalisia keinoja vastata ja fyysinen keino on kriminalisoitu. Raiskaaminen avioliitossa on rankaistavaa, pihtaaminen laillista.

Täsmennän vielä, että en kannata väkivallan dekriminalisointia, mutta jotain rotia tilanteeseen pitäisi saada. Kuten aiemmillakin kommentoijilla, meilläkin asuu kotona onneksi vanhanaikainen (joskaan ei vanha) nainen.

Arawn kirjoitti...

Minulle jää vähän hämäräksi tässä, että mikä nyt oikeastaan on tämä "vanhakantainen nainen" - siis "vanhanaikainen parisuhde"? Nainen palvelijana? (Tulee vaan mieleen tuosta Saatana-kohdasta, en vihjaa mitään muuta.) Entä tämä uusi suhde? Että nainen ei hyväksykään aina miehen päätöksiä vaan purnaa vastaan? Vai että nainen purnaa aina vastaan, ei vain joskus?

Mitä tulee muinaisajan suhteisiin, kestävämpiä ne epäilemättä olivat jo ihan siksi, että avioeroa oli paljon vaikeampi saada. Asiat pitäisi suhteuttaa vähän näihinkin asioihin. Ja koko suhteen ideahan oli silloin erilainen, ei silloin menty naimisiin rakkaudesta etupäässä, kuten nykyään ja etenkään suhteen pääasiallinen tarkoitus ei ollut suoda henkistä tyydytystä puolisoille vaan olla taloudellinen yksikkö ja tuottaa jälkeläisiä. Yksilöiden henkilökohtainen onnellisuus oli itse asiassa sivuseikka (mikä ei tarkoita, etteikö osa jengistä olisi ollut elämäänsä tyytyväisiä).

Itse en oikein voi liittyä kuoroon ja sanoa olevani naimisissa vanhakantaisen naisen kanssa, kun itse olen nainen... Enkä osaa sanoa, olenko vanhakantainen. :P

Jukka kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Jukka kirjoitti...

Olen samaa mieltä. Suhteet ovat muuttuneet nollasummapeliksi.

Vanhan moraalin aikaan ja kun sääntöjen rikkojat kivitettiin, naisen ja miehen biologinen etu oli lähes identtinen, vaikka eivät sukulaisia olleetkaan. Saada mahdollisimman monta jälkeläistä.

Fallback posititio puuttui.

Jukka kirjoitti...

Arawn,

Kyse ei ole siitä että vanha malli olisi välttämättä hyvä sekään tai ainoa oikea nyt ainakaan. Mutta se oli eräs tapa, jolla nollasumman pelin pelaaminen saatiin usein estettyä.

Ystävyydessäkään ei pelata nollasummapeliä vaikka ystävyyden voi purkaa. Mutta parisuhteessa hyvin usein pelataan nollasummapeliä.

Arawn kirjoitti...

Mitä tämä nollasummapeli parisuhteessa nyt tarkalleen on? Voisiko joku selittää? Ja kyselen siis ihan vilpittömästi, en piikitelläkseni.

Totta kai minulla on omiakin mielikuvia ja käsityksiä aiheesta, mutta olisin tosiaan kiinnostunut tietämään, mitä se on Tupliksen ja kommentoijien mielestä, noin konkreettisesti.

Tiedemies kirjoitti...

Voi jeesus, siis oikeasti.

Kuvitteleeko jengi tosissaan, että se, että naisen tarvitsisi pelätä lyömistä riittävästi sikailleessaan, jotenkin parantaisi parisuhdetta!?

Tupliksen juttu on hyvä, siis oikeasti se, että joku näkee parisuhteen nollasummapelinä ja jokaisen neuvottelua vaativan tilanteen sellaisena jossa on voittaja ja häviäjä, ei ole tervettä. Sellainen, joka ajattelee kanssaihmisistään ylipäätään näin, kannattaa muutenkin pudottaa kelkasta kokonaan, koska yhteistyö käy lopulta mahdottomaksi.

Sen sijaan en ymmärrä yhtä asiaa. Miksi naisen pitäisi kunnioittaa miehen "auktoriteettia"? Mitä ihmettä auktoriteetillä tekee ylipäätään parisuhteessa? Käytääkö jouku auktoriteettia kavereihinsa? Voi olla, että Tuplis tarkoittaa auktoriteetilla jotain muuta, minä olen kuvitellut, että se tarkoittaa kykyä sanoa että "asia on näin" niin, että muut vain ottavat sen annettuna. Vanhemmilla on auktoriteettia lastensa suhteen, opettajilla oppilaiden suhteen, asiantuntijalla asiakkaan suhteen jne.

Miksi miehellä tai naisella pitäisi olla auktoriteettia puolisonsa suhteen? OK, rajoitetussa mielessä, ehkä toinen puolisoista tietää paremmin, miten auto toimii, toinen ymmärtää paremmin tietokonetta, toinen pesukonetta, toinen tietää paremmin mihin lakanat kuuluvat jne., mutta tällaisesta työnjakoon liittyvästä "auktoriteetista" tuossa tuskin puhuttiin.

Ei toisen osapuolen verbaalista aggressiota tarvitse aidata väkivallalla, jos joku ei käyttäydy kunnolla, niin kannattaa muistaa vanha kunnon sanonta: Exit = Voice, pulinat pois.

Anonyymi kirjoitti...

Jaska Brown: "Naiset voidaan jakaa niihin, jotka nalkuttavat aiheesta ja niihin jotka nalkuttavat aina. Miehet voidaan jakaa niihin, jotka lyövät aiheesta, niihin jotka lyövät aina ja niihin, jotka eivät lyö ikinä."

Milloin lyödään aiheesta?

Jos teet väärin, olisiko oikea ratkaisu antaa sinulle selkään? Uskotko, että se olisi mielekäs tapa estää tulevat väärinkäytökset?

Entä saako nainen ottaa pesäpallomailan siinä vaiheessa kun mies tulee lyömään? Jos ei, niin miksi ei? Miksi nyrkillä kurittaminen olisi jotenkin jalompaa kuin jollain hommaan sopivalla työkalulla?

Jos mies ei vaikkapa hoida omaa osaansa huushollin hoidosta, niin pitäisikö naisen puukottaa vähän miestä, jotta tämä oppisi kantamaan oman vastuunsa kotitöistä? Johtaisiko tämä parempaan suhteeseen?

Vai pitäisikö sittenkin kääntää katse siihen, miten verbaaliseen väkivaltaan (tuli se sitten naiselta tai mieheltä) pitäisi suhtautua ja miten sitä ehkäpä voisi estää?

Minusta verbaalinen väkivalta vertautuu tehokkaasti muihinkin parisuhteen rajoja rikkoviin juttuihin, kuten pettämiseen tai vaikkapa epäsuhtaan huushollin hoidossa tms. Jos homma ei toimi, niin erotaan. Väkivalta on täysin absurdi toimintamalli eikä takuulla johda ikinä parempaan tilaan suhteessa. Siinä vaiheessa kun tuntuu siltä, että nyt pitäisi alkaa ihan oikeasti pätkiä toista turpaan, niin suosittelen eroamista.

Huomaa muuten, että myös miehet voidaan jakaa niihin, jotka nalkuttavat aiheesta ja niihin, jotka nalkuttavat aina. Ja samoin naisetkin voidaan jakaa niihin, jotka lyövät aiheetta, "aiheesta" ja niihin jotka eivät lyö. Jos naisen fyysinen voima ei pelota sinällään, niin puukon kanssa pitäisi alkaa pelottamaan.

Veeti kirjoitti...

Avioliitto on instituutio. Rakkausliitot eivät kestä, siksi myös homot sitovat sellaisia.

Nykyaikana lisäksi on kiusaukset, joiden määrä on, esim. internetin ansioista räjähtänyt käsiin.

Naiset eivät ole niin samaistuneita mieleensä kuin miehet. He ovat paremmin kosketuksissa sisäiseen kehoonsa ja älykkääseen organismiin, jossa vaistonvaraiset kyvyt saavat alkunsa. Naisen muoto ei ole yhtä tiukassa kotelossa kuin miehen. Siinä on enemmän avoimuutta ja herkkyyttä muita elämänmuotoja kohtaan, minkä lisäksi se ymmärtää paremmin luonnollista maailmaa.

Tarkoittaa sitä, että naiset selviävät miehen avulla ja kustannuksella pois siitä sekasotkusta, jonka ovat saaneet aikaan. Sitä on nollasummapeli.

Tiedemies ei ota huomioon, että henkisen ja fyysisen väkivallan suhteen ei ole kyse tuomitsemisesta, vaan ymmärtämisestä. Siitä, että niiden molempien takana oleva voima on sama. Kun fyysinen (miehinen) väkivalta kielletään ehdottomasti ja jätetään henkinen valloilleen, voi pahoinvointi olla edelleen yhtä suuri. Perustelen tätä sillä, että edellä kirjoittamani naisen kyky irtautua mielestään on parempi kuin miehellä, joten henkisen (tässä nimenomaan paino naisellisella) väkivallan täytyy olla hyvin pahoinvoivan ihmisen (naisen) tekosia.

Tiedemies kirjoitti...

Kyllä minä otan huomioon, kysyn vaan, että mitä järkeä on ylipäätään olla parisuhteessa luonnevikaisten ihmisten kanssa? Jos joku käyttää väkivaltaa, oli sen plaatu sitten minkämoista hyvänsä, niin mitä järkeä suhteessa noin ylipäätään on?

En minä ainakaan haluaisi sellaista parisuhdetta, jossa toinen käyttäytyisi ihmisiksi siksi, että pelkää minun vetävän sitä dunkkuun. Eivät ystävät, työtoverit, jne., normaalit ihmistenväliset suhteet ole tasapainossa siksi, että jos toinen aukoo päätä, niin toinen antaa selkään.

En minä myöskään tuomitse väkivaltaa "ehdottomasti". Jos joku käy päälle, niin turpiin vaan ja onnea, mutta edelleen, mitä tekemistä tällä on parisuhteen kanssa? En minä ole kenenkään kaverinikaan kanssa tapellut sen jälkeen kun täytin viisitoista, enkä varmana hengailisi sellaisen kaverin kanssa, jonka kanssa saisi pelätä turpaansa saamista. En minä "tuomitse" sitä, vaan ihmettelen vaan, mitä helvettiä tällä on tekemistä parisuhteen kanssa.

Tämä kysymys oli toki enemmän olennainen sellaiseen maailmanaikaan, jolloin eroaminen oli vaikeaa ja on joissain kulttuureissa edelleen, tietenkin.

Jos mahdollisuus lähteä kävelemään puuttuu, niin kysymys on tietenkin jotenkin olennainen, mutta en ihan näe, mikä nostaa kynnyksen niin korkealle, että toisen piekseminen tai edes sillä selvästi uhkaaminen, on jotenkin varteenotettava vaihtoehto lähtemiselle.

Jaska Brown kirjoitti...

Tiedemies, en minä ainakaan kuvittele että suhdetta parantaisi lyömisen pelko. Näillä naisilla, jotka miestään kehuivat kyse oli tasa-arvoisesta suhteesta: naisen ei tarvinnut pelätä lyömistä eikä miehen nalkutusta. Pointti olikin siinä, että he tiesivät miten monissa muissa avioliitoissa nalkuttavalle naiselle oli käynyt.

Anonyymi: aiheesta lyömisellä tarkoitan tilannetta jossa nainen on pistänyt itsensä ihmistapojen ulkopuolelle. Mutta huomaa: se että on aihetta lyödä, ei tarkoita sitä että lyöminen olisi hyväksyttävää. Ei ole. Tarkoitin sitä, että se vallankäyttötapa jossa miehet ovat parempia on kriminalisoitu kaikissa tapauksissa, kun taas naisille ominainen vallankäyttötapa on sallittu kaikissa tapauksissa. Kun kontrolli on poistettu, joillakin naisilla ei parisuhteessa ole mitään tolkkua sanankäytössä. Tässä Tuplis on aivan oikeassa, kuten myös nollasumma-ajatuksessaan. Puuttuva kontrolli on takuulla syy melkoisen moneen eroon, sillä kuten sanoit niin siinä vaiheessa kun tuntuu siltä että pitäisi alkaa pätkiä toista turpaan, on syytä erota.

Henkilökohtaisuuksien varalta huomautan vielä, että en ole koskaan naista lyönyt enkä edes aikonut lyödä.

Tuplis kirjoitti...

Enpä ole minäkään naista lyönyt, lyödyksi kyllä olen tullut (tosin ko. naishenkilö ei ollut kanssani suhteessa).

Minä vain mietin sitä, että montako pariskuntaa syntyy ja pysyy kasassa, jos mennään tiedemieheläisellä meiningillä? Niin kauan kuin naisten väärinkäytökset ovat 100% sallittuja ja miesten vastaavat yhtä lailla kiellettyjä, houkutus käyttää valtaa väärin on melkoinen.

Yksi suuri ongelma on sekin, että moni nainen ei huomaa käyttävänsä sitä - ainakaan väärin. Olen pistänyt merkille sellaisen yleistykseksi asti kelpaavan asian, että kun mies tekee väärin, hän pyytää oma-aloitteisesti anteeksi, mutta naista on erittäin vaikea saada millään konstilla ottamaan vastuuta väärinteostaan silloinkaan, kun se on selkeästi sellaiseksi osoitettu.

Itse olen sitä mieltä, että joskus rajanveto, joka ei ole väärin tehneen näkökulmasta pakenemista häntä koipien välissä, on viisaampi vaihtoehto kuin lähteminen.

Arawn kirjoitti...

Tuplis: Ehkä me tunnemme erilaisia porukoita tai sitten oma näkökanta (sinä olet mies ja minä nainen) vähän värittää asioita. Minä nimittäin tiedän nimenomaan paljon sellaisia tapauksia, joissa mies ei pyydä anteeksi kirveelläkään juuri yhtään mitään ja sitten taas naisia, jotka pyytävät anteeksi tehtyään/sanottuaan pahasti. Lisäksi tiedän miehiä, jotka kyllä pyytelevät anteeksi tekosiaan, mutta sen jälkeen tekevät samoja juttuja uudestaan ja uudestaan. Mitä ihmeen arvoa sellaisella anteeksipyynnöllä sitten on?

Itse kyllä ajattelen niin, että pääosin ihmiset, sukupuoleen katsomatta, eivät ajattele tekevänsä väärin tai käyttävänsä valtaa väärällä tavalla. Eivät nekään miehet, jotka puolisoitaan lyövät, useimmiten ajattele tekevänsä väärin siitäkään huolimatta, että laki moisen kieltää. Ihmisillä on aina 1001 hyvää perustetta tekosilleen ja jos ihminen on jossain hyvä niin oikeuttamaan toimintansa itselleen. Se, että myöntää todella toimineensa väärin ja suostuu näkemään peilistä oman vinoutuneen kuvansa, vaatii paljon nöyryyttä, kuten Tuplis jossain sanoikin. Ehkä Tuplis sitten ajattelee, että miehet tekevät tätä useammin kuin naiset, mutta minun kokemukseni on, että se on suht koht yhtä harvinaista kummankin sukupuolen keskuudessa. Oman vajavaisuuden myöntäminen tuntuu todella kurjalta, joten sitä kyllä kovasti vältellään.

Tiedemies kirjoitti...

Oman vajavaisuuden myöntäminen tuntuu todella kurjalta, joten sitä kyllä kovasti vältellään.

Olen jopa valmis myöntämään, että Tuplis todennäköisesti on oikeassa, ts. omat havaintoni ovat linjassa sen kanssa, että kun nainen käyttäytyy huonosti - en puhu nyt lyömisestä tai "henkisestä väkivallasta", vaan ihan vaan normaalista ihmistenvälisestä kitkasta ja erimielisyydestä, jonka puitteissa tulee sanottua rumasti - naiset ovat keskimäärin haluttomampia myöntämään virheensä. En käy arvailemaan, onko kyseessä kulttuuri vai biologia, väittäisin melkein että kyse on kulttuurista, koska toisenlaisia kulttuureitakin on.

Tämä on kuitenkin vielä jossain aivan eri sfääreissä kuin väkivalta tai sillä uhkaaminen. En ihan tarkkaan ymmärrä minkälaiset "väärinkäytökset" naisille muka olisivat sallittuja. Jos kaikki mikä loukkaa toista, on "väärinkäytöstä", niin on jopa jossain määrin samaa mieltä, so. miesten loukkaava käytös johtaa usein kovempaan reaktioon. Toisin sanoen, miehillä on yleensä hieman paksumpi nahka.

Toisaalta tiedän hyvin paljon pariskuntia, joissa mies puhuu naiselle tavattoman rumasti ja kukkoilee jatkuvasti. Luulen, että vika on siinä, että "kaikki" ymmärtävät, että kukkoileva mies on ääliö, naiselle ehkä sallitaan nalkuttaminen.

Mutta edelleen korostan, että on vielä kilometrejä matkaa siihen, että nalkuttamiseen reagoiminen väkivallalla tai sen uhalla olisi jotenkin asianmukaista. Toki, jos äänen korottaminen negatiivisen tunnereaktion merkiksi on "väkivallalla uhkaamista" niinkuin jotkut feministit väittävät, niin asia voidaan nähdä noin.

Sanoisin näin, että jos tavaroita lentelee, huutoa ja jatkuvaa päänaukomista joutuu sietämään kaiken aikaa, kannattaa nostaa kytkintä sukupuolesta riippumatta.

Antti kirjoitti...

Minun on usein vaikea ymmärtää anteeksipyytelyä ja anteeksipyytelijöitä. Olen toki itse pyytänyt jonkun kerran anteeksi, mutta minusta se on yhdentekevää hommaa, sillä se haiskahtaa pelkältä muodollisuudelta. Vähän kuin hyvän päivän toivottaminen. Se ei maksa mitään. Se ei edellytä sitoutumista mihinkään. Sitä joko uskoo, että toinen on pahoillaan tai ei.

Anteeksi pyytämiseen sisältyy toive anteeksiannosta. Ihmiset esittävät anteeksipyyntöjä saadakseen anteeksi. Malli ajetaan jo lapsena kaikkien päähän yksnkertaisimmillaan niin, että toistamalla pari maagista sanaa, siitä selviää. Lapset suuttuvat kun toinen ei annakaan anteeksi, vaikka pyysi.

Henkilökohtaisessa elämässäni olen pyrkinyt itse arvostamaan ja arvostan muissa pelkästään sitä, mitä tehdään väärän teon jälkeen - anteeksipyynnöllä tai ilman. Minä katson miten homma menee eteenpäin. Mitä tapahtuu. Näin ollen, saadakseen todella hyvitettyä tekonsa, pitää oikeasti tehdä jotain asian eteen. Tekojen tai tekojen puutteen seurauksena kuva ihmisestä tarkentuu.

Valkea kirjoitti...

Hyvä kirjoitus ja samaa mieltä.

Tuplis, kun olet tuollainen teräväpäinen ajattelija, ehdotan seuraavien artikkelien lukemista (niitä voi tulla mahdollisesti lisää lähitulevaisuudessa). Professori Bruce Charlton on viime aikoina pohdiskellut poliittista korrektiutta, sen filosofis-teoreettis-käytännöllistä olemusta. Siihenhän länsimaiset yhteiskunnat tällä hetkellä perustuvat. Viime päivinä Charlton kirjoitti useita jackpotteja. Tekstit sisältävät poikkeuksellisen paljon oivalluksia, myös implisiittisiä. Voin vakuuttaa, että myös silloin kun ne mahdollisesti kuulostavat hullulta tai erikoiselta, niillä on vankat perustelut, alkaen poliittisen korrektiuden ja liberalismin perustasta, filosofi Immanuel Kantin teoksista Puhtaan Järjen Kritiikki; Moraalin Metafysiikka; Käytännöllisen Järjen Kritiikki; ja Esihuomautuksia Jokaisen Tulevan Metafysiikan Pohjaksi. Lukiessa on syytä ottaa huomioon, että Charltonin tarkoituksena ei näissä kirjoituksissa ole käsitellä esim. byrokratioiden operatiivista toimintaa ja sen työntekijöiden individualistista tai kollektiivista itsekkyyttä.

http://charltonteaching.blogspot.com/2010/11/pure-altruism-underlying-ideal.html

http://charltonteaching.blogspot.com/2010/11/mapping-causal-pathway-leading-to.html

http://charltonteaching.blogspot.com/2010/11/liberal-pc-feels-like-higher-morality.html

http://charltonteaching.blogspot.com/2010/11/why-is-political-correctness-utterly.html

Ajatuksia?

Tiedemies kirjoitti...

Anteeksipyyntö itsessäänhän ei ole mitään muuta kuin sinänsä merkityksettömiä sanoja. Olennaista on se, kykeneekö toinen oikeasti myöntämään ja ymmärtämään toimineensa väärin, jos on toiminut väärin.

Valkea kirjoitti...

Lisäys.

Tässä on artikkeli, joka selittää miksi libertarismin ohella myös abstraktisuudessaan, puutteellisuudessaan ja keinotekoisuudessaan samantyyppinen poliittinen korrektius on tuhoon tuomittu. Ja tämä on vain yksi monista sen ongelmista:

http://www.amnation.com/vfr/archives/017943.html

Tuplis kirjoitti...

Valkea, mielenkiintoisia linkkejä. Ensimmäiset neljä plarasin läpi ja taidan tuota pikaa katsaista tuon viimeisimmänkin. Ajatuksia on jonkin verran herännyt, mutta annan nystyröilleni vähän aikaa työstää materiaalia ja katson sitten mitä sanottavaa niistä kehkeytyy.

Veeti kirjoitti...

Tiedemies:

Kyllä minä otan huomioon, kysyn vaan, että mitä järkeä on ylipäätään olla parisuhteessa luonnevikaisten ihmisten kanssa? Jos joku käyttää väkivaltaa, oli sen plaatu sitten minkämoista hyvänsä, niin mitä järkeä suhteessa noin ylipäätään on?

Jos mahdollisuus lähteä kävelemään puuttuu, niin kysymys on tietenkin jotenkin olennainen, mutta en ihan näe, mikä nostaa kynnyksen niin korkealle, että toisen piekseminen tai edes sillä selvästi uhkaaminen, on jotenkin varteenotettava vaihtoehto lähtemiselle.


Miksiköhän ateistinen, maallinen maailma ei käytä enemmän tappamista keinona ratkaista asioita. Onhan kuitenkin kiistatta selvää, että esim. luonnevikaiset ihmiset lopettavat välittömästi luonnevikaisen häiriökäyttäytymisensä, kun heidät tapetaan. Hyvin tehokasta mielestäni.

Tuohon parisuhdeihmettelyyn: miehillä on varmaan 90 prosentin todennäköisyydellä fyysinen ylivoima naiseen nähden. Miehellä on siis ladattu ase koko ajan kädessään. Naisen ei tule pelätä miestä, mutta järki sanoo, että jos jollakulla on ladattu ase kädessään, niin on silti hyvä valita sanansa huolella, vaikka siellä ladatun aseen haltijana ei luonnevikaista olisikaan. Se kun voi olla tilanne tai ihan mikä vaan, mikä sen aseen laukaisee.

Avoliitoista päättyy eroon 90 prosenttia, avioliitoista puolet. Sen lisäksi kantapäiden vastakkaisen asettamisen ennuste on varsin selkeä:

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/45960-vaimon-vahainen-partnerimaara-ennustaa-kestavaa-avioliittoa

Vaikuttaa siltä, että ei se pakenemalla tai vaihtamalla parane ja jopa siltä, että siihen ei anneta kuin yksi mahdollisuus yhden elämän aikana.

-iminalas- kirjoitti...

Taas kerran täytyy todeta, että naiset on tyhmiä / rasittavia. Ja akkamaiset miehet ( eli poliitikot )
ja lopuksi maistiainen Bondilta :
http://www.youtube.com/watch?v=3FgMLROTqJ0

Tiedemies kirjoitti...

Veeti, en oikein ymmärrä mitä tarkoitat.

Onko sinun mielestäsi jotenkin niin, että jos toinen ihminen on hankala, sen hakkaaminen jotenkin parantaa tilannetta? Eli, lähteminen on jotenkin lähempänä toisen tappamista kuin se, että vetää dunkkuun?

Tämä selvä.