Pages

Ajatuksia työstä

Lukaisin kaksi Ruukinmatruunan työllisyyttä ja pakkotyöllistämistä käsittelevää kirjoitusta (1, 2).  Ajattelin purkaa vähän niiden ja henkilökohtaisten työelämäkokemusteni synnyttämiä ajatuksia, ties vaikka samalla oivaltaisin jotakin.

Ensiksi sanon, että minä ymmärrän valtavan hyvin pakkotyöllistämisen vastustamisen.  Pakkotyö tehdään huonosti, vailla motivaatiota ja niin edelleen, vääristäen markkinoita ja sotkien kuvioita.  Toisaalta minä ymmärrän erinomaisesti myös sanonnan "sen joka ei työtä tee ei syömänkään pidä".  Ei sillä, joka vetää lonkkaa, ole oikeutta sen rahoihin, joka raataa niska limassa töitä.

Ongelmaksi jää tällöin kuitenkin työttömien toimeentulo: onko muilla oikeus antaa näiden nääntyä?  Jotkut ovat sitä mieltä, että ei, mutta tällöin ihmisillä ei ole varsinaisesti oikeutta omaisuuteen.  Omistusoikeus puolestaan on ehkä olennaisin yksittäinen motiivi tehdä paljon töitä.

Toisaalta taas on pidettävä mielessä, että rajaton omistusoikeus polarisoi yhteiskunnan erittäin voimakkaasti, eikä sellainen ole omiaan tukemaan yhteiskuntarauhaa, päinvastoin.  Jos emme halua vallankumousta, on jonkin tahon pidettävä vähäosaisistamme huolta.  Olen tosin sitä mieltä, että kyseisen tahon tulisi olla kirkko valtion sijaan.  Touhusta saisi samantien vapaaehtoista, minkä jälkeen ateisteilla ja libertaareilla olisi vähemmän valittamisen aiheita (he tosin tekisivät kai suurelta osin saman sijoituksen vakuutuksiin turvatakseen oman takalistonsa).

Minä en rehellisesti sanoen tiedä, miten tarkkaan ottaen työttömät pysyvät työttöminä.  Olen ollut työtön, viimeksi tänä vuonna, mutta työn hankkiminen ei kestänyt erityisen pitkään siihen ryhdyttyäni, ja otaksuisin saamaani pestiin kykenevän sen fyysisestä vaativuudesta huolimatta kenen tahansa perusterveen ihmisen.  Minua työttömänä olo sylettää paljon enemmän kuin vähemmän ihaillun työn teko.  Työ ei tietenkään ole "omaa alaani" eikä se ole erityisen kivaakaan, mutta sillä elää ja voin aivan mainiosti vapaa-aikanani etsiä sopivampaa vakanssia.  Minulle se ajatus, että ottaisin vastaan tukea, jota joku muu voisi tarvita ihan oikeasti, sen sijaan, että elättäisin itseni vähemmän mieluisalla työllä, on äärimmäisen vastenmielinen.

Se, että pitää itseään "paskaduunien" yläpuolella ja oikeutenaan vetää lonkkaa ja nauttia yhtä hyvää toimeentuloa kuin muut, on siksi täysin kestämätön ajatus.  Siitä tekee kestämättömän se, että se maksimoi yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ja kyseinen maksimi on paljon suurempi kuin yhteiskunnan tuottavan aineksen (jonka sama politiikka minimoi) kantokyky.  Työnteon on kannatettava.

Oman kysymyksensä herättää myös se, josko loputtomiin venyvä himo omistaa enemmän ja prameampaa kuin muut on todella hyväksi ihmiselle.  Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa statuskilpailu on jatkuvaa ja kokoaikaista.  Ikään kuin elämäntehtävämme olisi kerätä se mahdollisimman suuri hiilijalanjälki ja keplotella rahat ja työpanos mahdollisimman monelta höynäytettävältä.  Kyseessä on siitä outo moraali, että kukaan ei kehtaa tunnustaa kannattavansa sitä, mutta häkellyttävän moni silti kannattaa.

Ihmisluonnon ollessa mitä se on, on täysin selvää, että ns. suurpääomalla ei ole mitään motiivia ajaa työntekijän asiaa.  Sen takia ymmärrän erinomaisesti työtaistelua - jos työntekijät eivät valvo etujaan ja asiaansa, niitä ei valvo kukaan muukaan.  Toisaalta myös työntekijät voivat ahnehtia liikaa ja ajaa työnantajan niin ahtaalle, että tälle tulee edullisemmaksi panna lappu luukulle kuin jatkaa toimintaa.  Surullisenkuuluisana esimerkkinä tästä voinee esittää paperiliiton touhut.

Parhaiten homma toimii, kun sekä työntekijöillä että työnantajalla on motiivi ottaa toistensa etu huomioon, kuten esimerkiksi perheyrityksissä.  Tilanne muistuttaa vähän vangin dilemmaa, jossa molempien yhteistyöllä saadaan molemmat osapuolet hyötymään.  Siinä vaiheessa, kun jompikumpi osapuolista muuttuu kasvottomaksi, sen etu unohtuu, ja siltä ruvetaan vetämään mattoa alta sisäryhmän edun nimissä, oli siinä sitten yksi tai useampi jäsen.  Tämä on myös syy sille, minkä takia kvartaalitalous ja tiheästi vaihtuvat toimitusjohtajat saavat aikaan saman tuloksen kuin paimentolaisheimot: repivät kerralla kaiken irti mitä uskovat paikasta saavansa ja siirtyvät sitten seuraavaan.

Maamme työvoimapolitiikassa on tänä päivänä paljon mätää: Kyykytyspuolue pyrkii maksimoimaan henkilökohtaiset taloudelliset voittonsa muiden työpanoksella heikentäen samalla työtätekevän asemaa.  Vastaavasti työmarkkinatukivallankumouksellisten puolue tekee parhaansa maksimoidakseen yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ymmärtämättä, että kaikki valtion raha on korvamerkittyä ja raha yhtäälle on pois toisaalta.

Sitä, mitä tarkkaan ottaen työelämälle pitäisi tehdä, en tiedä.  Otan mieluusti näkemyksiä vastaan.

1 kommenttia:

Arawn kirjoitti...

Siihen on tuskin yhtä selitystä, miksi toiset pysyvät työttöminä ja toiset eivät. Syitä on monia. Esimerkiksi keski-iässä työttömiksi jääneet ilmeisesti työllistyvät aika heikosti, jos oman alan hommia ei ole ja jos työttömyysputki yhtään venyy. Sen ikäisiä ei oikein enää haluta töihin.

Itse hain viime keväänä monta kuukautta töitä ennen kuin tärppäsi. Puolen sataa hakemusta, vain yksi haastattelu - enkä tosiaan hakenut mitään "hyviä" hommia tai edes oman alani töitä ainoastaan. Siivoojan töitä en hakenut, se on totta, niitä olisin varmaan nuorena ja vetreänä saanutkin. Silti siihenkin ilmiöön törmää, että korkeakoulutettujen on hankalahkoa saada "huonompia hommia", etenkin, jos halutaan palkata joku pidempiaikainen. Työnantajat olettavat, että maisteri kuitenkin etsii koko ajan parempia hommia ja häipyy heti, kun voi.

Työnhakeminen on myös masentava kierre, ainakin omalla kohdallani. Sitä hakee ja hakee töitä, lähettelee hakemuksia, mutta vastauksia ei tule. Ei edes kieltäviä vastauksia. Mitä enemmän lähettelee "turhia" hakemuksia, sen raskaammaksi homma käy, sen haluttomampi sitä on hakemaan töitä. Arvelisin, että moni työtön lopulta vain luovuttaa.