Pages

Helvetissä hallitsijat

Minua on tavattoman paljon kummeksuttanut niin kutsuttu moderni nainen, eikä vähiten parisuhdetta koskevien näkemystensä takia.  Tulin aikoinani aloittaneeksi parisuhdekokeiluni feministisen heitukan kanssa, jolle kaikki oli kilpailua oman kumppanin kanssa.  Sen sijaan, että parisuhde olisi ollut jotenkin mielekäs, siitä piti saada nollasummapeliä, jota pelataan toista ihmistä vastaan.  Lukiessani tämän päivän naisten kertomuksia parisuhteistaan ja niissä olevista ongelmista sama asenne tulee jatkuvasti vastaan.  Ja juuri se minua kummeksuttaa.

Feminismi on ilmiö, jonka ansiosta valtion laki ja väkivaltakoneisto asetettiin lähtökohtaisesti naisen puolelle.  Kun parisuhdeväkivallaksi kutsuttuun ilmiöön tällöin puututtiin, asetettiin valtion väkivaltakoneisto ja parisuhteen fyysiseen väkivaltaan kyvykkäämpi vastakkain.  Pikkuhiljaa alkoi tulla selväksi, että naista ei saa lyödä.  Ilmiöllä oli kuitenkin varjopuolia.

Valtion tuominen osapuoleksi (väkivaltaimeksi) parisuhteeseen tarkoitti sitä, että mitä tahansa, minkä laki salli, ei vain saanut vaan myös piti tehdä.  Saavutettua etua kun on hyödynnettävä hinnalla millä hyvänsä tai muuten se ei ole etu lainkaan.  Pahaksi onneksi se teki monesta miehestä kumppanin sijaan maalitaulun.  Vallalla kun on taipumus korruptoida taho, jolle se suodaan.  Sitä kun suotiin muiden muassa myös niille naisille, joiden mielestä parisuhde on nollasummapeliä, jossa on voittaja ja häviäjä.

Mainitsemani modernit ihmiset ovat tietysti väärässä: jos parisuhteeseen suhtautuu nollasummapelinä tai ylipäätään kilpailuna, molemmat häviävät.  Sukupuolten sota tarkoittaa sitä, että touhusta tulee helvettiä molemmille: mies tulee hulluksi kun naisen harjoittamaa verbaalia väkivaltaa ja siihen perustuvaa vallankäyttöä ei lopeta mikään, ja nainen puolestaan alkaa halveksua ja vihata miestä, jota hänenkaltaisensa nainenkin pystyy käskyttämään.

Lyhyesti ilmaistuna mies alkaa vihata itseään ja naistaan, koska jälkimmäinen ei kunnioita ensimmäisen auktoriteettia eikä hän voi asialle mitään.  Itseviha ja ahdistus purkautuu jonkinlaisena häiriökäyttäytymisenä, joka tekee suhteelle entistä enemmän vahinkoa.  Siitä tulee hyvin nopeasti täysi helvetti kaikille osallisille, luonnollisesti myös lapsille, jotka saavat parisuhteen mallin vanhemmiltaan ja ovat aina parisuhteen sisäisen konfliktin kärsijöinä.

Miltonin Kadotetussa paratiisissa Saatana oli sitä mieltä, että on parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa.  Minusta näkemys sopii yhteen modernin naisen parisuhdekäsityksen kanssa täydellisesti: tämä kieltäytyy yhteistyöstä - ei siksi, että hyötyisi siitä jotenkin, vaan siksi, että voi.  Ja jotta todistaisi, että voi, se on pakko tehdä.  Oma tahto todistetaan aina samalla tavalla - käyttämällä vapauttaan väärin.

Kyseinen hinku kapinoida miehen tahtoa vastaan yhdessä väkivaltakoneiston varjon kanssa ovat aikaansaaneet tilanteen, jossa yhä useampi mies pelkää naistaan.  Yhteiskunnan väkivaltakoneiston tuominen parisuhteeseen ei tehnyt siitä parempaa vaan pikemminkin maksimoi kelvottomien, sotaa muistuttavien parisuhteiden irvikuvien määrän.  Osapuoli, jonka aggressiivisuutta oli aihetta pelätä, ei lakannut olemasta; se vain vaihtui.

Miehen väkivaltapotentiaali oli aita, joka ehkäisi suurimman osan naisten harjoittamasta verbaalista väkivallasta.  Aita on nyt poistettu ja laista piittaavista miehistä tehty lampaita, joiden kimppuun naissudet estoitta käyvät.  Sitä niitetään mitä kylvettiin.

Valitettavasti aihe on sen verran polarisoitu, että siitä ei voi keskustella.  Ei voi kysyä, että hakkasivatko kaikki miehet naisiaan, tai että miksi normaali, ei-psykoottinen mies löi jos löi.  Sitä varsinkaan ei saa kysyä josko tuona aikana parisuhteet olivat keskimäärin toimivampia, pitkäikäisempiä tai onnellisempia.

Fiktion ja todellisuuden ihminen

Fiktio eroaa todellisuudesta yhdellä, äärimmäisen merkittävällä tavalla.  Itse asiassa jos kyseistä eroa ei olisi, kukaan ei lukisi fiktiota.  Kyseinen ero on se, että fiktion henkilöhahmot eivät ole samanlaisia kuin me olemme: fiktion henkilöhahmot ovat sellaisia ihmisiä, joille paitsi tapahtuu asioita, myös tekevät asioita.  He ovat agentteja omassa todellisuudessaan, eivät sen passiivisia seuraajia.

Siinä, missä fiktion hahmot toimivat, on todellisuudessa tilanne valitettavan monen kohdalla meistä se, että vaikka aikaa kuluu, emme tee mitään.  Hukutamme itsemme ns. ajanviettoon, muodostui se sitten nettikeskustelusta, telkkarin katsomisesta, pleikkarin hakkaamisesta, viinan juomisesta tai julkkisjuorujen plaraamisesta.  Luonnollisesti kukaan meistä ei jaksaisi lukea kirjaa, joka koostuisi näistä asioista.

Fiktion tulee olla arkista ajanhukkaa kiinnostavampaa, jotta se voisi voittaa kyseisen ajanhukan.  Tämä edellyttää sitä, että fiktion henkilöhahmot, ovat erilaisia kuin ne, jotka sitä lukevat.  Normaali ihminen ei tajua elävänsä jatkuvasti sellaisten tapahtumien keskellä, joihin fiktiivinen hahmo reagoisi kirjan verran.

On toki selvää, että todellisuuden monimutkaisuuden takia kunkin on valittava taistelunsa, mutta siitä ei ajanviettäjän kohdalla ole kyse: hän ei taistele ollenkaan, vaan jättää sen muiden tehtäväksi.  Hän haluaisi maailmasta paremman, mutta hän ei halua panna tikkua ristiin sen eteen tai luopua ajanvietollisista rutiineistaan.  Ja koska hän ei tee mitään, ne, jotka pelaavat omaan pussiinsa, voittavat hänen kustannuksellaan.

Fiktion hahmot pistävät itsensä elämässään likoon eivätkä jää elämään Ruususen unta.  He eivät ole zombeja, joiden käsistä elämä vain valuu jonnekin sillä välin kun he odottavat asioiden paranevan.  Zombiksi on helppo heittäytyä, tai pikemminkin sellaiseksi tulee kummemmin heittäytymättäkin.  Zombielokuvaa katsova ihminen tulee itse asiassa hyvin harvoin ajatelleeksi kumpaa porukkaa hän elokuvan maailmassa edustaisi ja miksi.

Suuremmassa mittakaavassa länsimaat ja pienemmässä mittakaavassa lukemattomat yksilöt ovat syöksykierteessä, koska he antavat ajanvieton seireenien laulun lumota itsensä.  Kuitenkin jokaisella meistä on valta ja voima irrottaa itsemme siitä, tarttua härkää sarvista ja ottaa elämänsä käsiinsä.

Helppo tie ei paljon kysy mutta ei juuri palkitsekaan - voipa sen päässä olla kuilukin.  Vaikea tie edellyttää sitä, että antaa elämälle kaiken eikä vain murusia pöydänreunalta, mutta se myös palkitsee enemmän ja paremmin kuin mikään muu.  Lady Fortuna on häilyvä, sinnikkyys ei.

Ajatuksia työstä

Lukaisin kaksi Ruukinmatruunan työllisyyttä ja pakkotyöllistämistä käsittelevää kirjoitusta (1, 2).  Ajattelin purkaa vähän niiden ja henkilökohtaisten työelämäkokemusteni synnyttämiä ajatuksia, ties vaikka samalla oivaltaisin jotakin.

Ensiksi sanon, että minä ymmärrän valtavan hyvin pakkotyöllistämisen vastustamisen.  Pakkotyö tehdään huonosti, vailla motivaatiota ja niin edelleen, vääristäen markkinoita ja sotkien kuvioita.  Toisaalta minä ymmärrän erinomaisesti myös sanonnan "sen joka ei työtä tee ei syömänkään pidä".  Ei sillä, joka vetää lonkkaa, ole oikeutta sen rahoihin, joka raataa niska limassa töitä.

Ongelmaksi jää tällöin kuitenkin työttömien toimeentulo: onko muilla oikeus antaa näiden nääntyä?  Jotkut ovat sitä mieltä, että ei, mutta tällöin ihmisillä ei ole varsinaisesti oikeutta omaisuuteen.  Omistusoikeus puolestaan on ehkä olennaisin yksittäinen motiivi tehdä paljon töitä.

Toisaalta taas on pidettävä mielessä, että rajaton omistusoikeus polarisoi yhteiskunnan erittäin voimakkaasti, eikä sellainen ole omiaan tukemaan yhteiskuntarauhaa, päinvastoin.  Jos emme halua vallankumousta, on jonkin tahon pidettävä vähäosaisistamme huolta.  Olen tosin sitä mieltä, että kyseisen tahon tulisi olla kirkko valtion sijaan.  Touhusta saisi samantien vapaaehtoista, minkä jälkeen ateisteilla ja libertaareilla olisi vähemmän valittamisen aiheita (he tosin tekisivät kai suurelta osin saman sijoituksen vakuutuksiin turvatakseen oman takalistonsa).

Minä en rehellisesti sanoen tiedä, miten tarkkaan ottaen työttömät pysyvät työttöminä.  Olen ollut työtön, viimeksi tänä vuonna, mutta työn hankkiminen ei kestänyt erityisen pitkään siihen ryhdyttyäni, ja otaksuisin saamaani pestiin kykenevän sen fyysisestä vaativuudesta huolimatta kenen tahansa perusterveen ihmisen.  Minua työttömänä olo sylettää paljon enemmän kuin vähemmän ihaillun työn teko.  Työ ei tietenkään ole "omaa alaani" eikä se ole erityisen kivaakaan, mutta sillä elää ja voin aivan mainiosti vapaa-aikanani etsiä sopivampaa vakanssia.  Minulle se ajatus, että ottaisin vastaan tukea, jota joku muu voisi tarvita ihan oikeasti, sen sijaan, että elättäisin itseni vähemmän mieluisalla työllä, on äärimmäisen vastenmielinen.

Se, että pitää itseään "paskaduunien" yläpuolella ja oikeutenaan vetää lonkkaa ja nauttia yhtä hyvää toimeentuloa kuin muut, on siksi täysin kestämätön ajatus.  Siitä tekee kestämättömän se, että se maksimoi yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ja kyseinen maksimi on paljon suurempi kuin yhteiskunnan tuottavan aineksen (jonka sama politiikka minimoi) kantokyky.  Työnteon on kannatettava.

Oman kysymyksensä herättää myös se, josko loputtomiin venyvä himo omistaa enemmän ja prameampaa kuin muut on todella hyväksi ihmiselle.  Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa statuskilpailu on jatkuvaa ja kokoaikaista.  Ikään kuin elämäntehtävämme olisi kerätä se mahdollisimman suuri hiilijalanjälki ja keplotella rahat ja työpanos mahdollisimman monelta höynäytettävältä.  Kyseessä on siitä outo moraali, että kukaan ei kehtaa tunnustaa kannattavansa sitä, mutta häkellyttävän moni silti kannattaa.

Ihmisluonnon ollessa mitä se on, on täysin selvää, että ns. suurpääomalla ei ole mitään motiivia ajaa työntekijän asiaa.  Sen takia ymmärrän erinomaisesti työtaistelua - jos työntekijät eivät valvo etujaan ja asiaansa, niitä ei valvo kukaan muukaan.  Toisaalta myös työntekijät voivat ahnehtia liikaa ja ajaa työnantajan niin ahtaalle, että tälle tulee edullisemmaksi panna lappu luukulle kuin jatkaa toimintaa.  Surullisenkuuluisana esimerkkinä tästä voinee esittää paperiliiton touhut.

Parhaiten homma toimii, kun sekä työntekijöillä että työnantajalla on motiivi ottaa toistensa etu huomioon, kuten esimerkiksi perheyrityksissä.  Tilanne muistuttaa vähän vangin dilemmaa, jossa molempien yhteistyöllä saadaan molemmat osapuolet hyötymään.  Siinä vaiheessa, kun jompikumpi osapuolista muuttuu kasvottomaksi, sen etu unohtuu, ja siltä ruvetaan vetämään mattoa alta sisäryhmän edun nimissä, oli siinä sitten yksi tai useampi jäsen.  Tämä on myös syy sille, minkä takia kvartaalitalous ja tiheästi vaihtuvat toimitusjohtajat saavat aikaan saman tuloksen kuin paimentolaisheimot: repivät kerralla kaiken irti mitä uskovat paikasta saavansa ja siirtyvät sitten seuraavaan.

Maamme työvoimapolitiikassa on tänä päivänä paljon mätää: Kyykytyspuolue pyrkii maksimoimaan henkilökohtaiset taloudelliset voittonsa muiden työpanoksella heikentäen samalla työtätekevän asemaa.  Vastaavasti työmarkkinatukivallankumouksellisten puolue tekee parhaansa maksimoidakseen yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ymmärtämättä, että kaikki valtion raha on korvamerkittyä ja raha yhtäälle on pois toisaalta.

Sitä, mitä tarkkaan ottaen työelämälle pitäisi tehdä, en tiedä.  Otan mieluusti näkemyksiä vastaan.

Aabrahamista ja kulttuurievoluutiosta

Kohtasin tänään näkemyksen, jonka olen kohdannut useita kertoja, ja joka on itseänikin usein askarruttanut.  Näkemys on se, että Raamatun Jumala on julma ja siksi vastenmielinen palvonnan kohde, että tämä käski Aabrahamia uhraamaan poikansa Iisakin ja esti tämän sitten.  Teon estämistä ei sinänsä tuomitse kukaan, vaan itse vaatimuksen.  En voi väittää voivani oikeuttaa käskyä moraalisessa mielessä, mutta voin miettiä sitä, miksi se oli tarpeen.

Niin tuohon aikaan maailmassa kuin sen jälkeenkin on voitto aina ollut niiden, jotka ovat valmiita tekemään sen eteen kaiken tarvittavan - tarkoitti se sitten mitä tahansa.  Lukemattomat jumalat, kulttuurit, heimot ja jengit ovat edellyttäneet jäseniltään varsin äärimmäisiä tekoja osoittaakseen omistautumisensa yhteiselle asialle, ja tämä kaikennielevä fanatismi on osoittautunut valitettavan tehokkaaksi keinoksi pärjätä kulttuurievolutiivisessa olemassaolon taistelussa.

Tänä päivänä länsimaat ovat luhistumassa olemassaolon taistelussa vahvempiensa edessä.  Niissä nähdään päivä toisensa perään se, miten fanaattisemman ja maltillisemman porukan törmätessä toisiinsa maltillisemmat antavat aina periksi.  Lopputulos on se, että riippumatta siitä, kumpi on eettisesti korkeammalla tasolla, se, joka ei anna periksi, voittaa lopulta varmasti.

Mitä tästä opimme?  Sen, että täydellisen järkähtämätön usko oman porukan oikeellisuuteen ja sitoutuminen siihen on elämän ja kuoleman kysymys - ei vain omasi vaan myös kaikkien maanmiestesi ja koko sisäryhmäsi.  Ja jos tiedät vihollistesi olevan valmiita uhraamaan kaiken jumalansa tai asiansa eteen, etkä tiedä sitä itsestäsi, kuinka voit uskoa selviytyväsi?

Mistä voimme tietää, että meillä on tämä täydellisen järkähtämätön usko ja sitoutuminen?  Me emme tunne itseämme täydellisesti, joten paraskin arvauksemme on vain arvaus niin kauan kuin emme joudu kohtaamaan todellisuutta.  Jumala sai Aabrahamin kohtaamaan todellisuuden ja antoi tälle kauhealla hinnalla tiedon itsestään, jota tällä ei olisi muuten voinut olla.  Ja Jumala teki sen vaatimalla Aabrahamilta suurinta kuviteltavissa olevaa uhrausta: omaa poikaansa.

Tämän tiedon kammottavan hinnan muistavat ihmiset unohtavat saman Jumalan olleen ainoa alueella vaikuttanut sen aikainen palvonnan kohde, joka ei lopultakaan suostunut ottamaan seuraajiensa lasten verta uhrikseen.  Kyseinen Jumala oli myös ainoa, joka itse maksoi suuremman hinnan kuin Aabrahamilta pyysi.

Julmimmillaankin rakkaus on vähemmän julma kuin mikään vaihtoehtonsa.

Vaihteeksi linkkejä

Antaa hyvän kiertää.

Jaskanpauhantaa: Sananen maahanmuutosta
Jussi Halla-aho: Aselaki ja poliittinen muisti 
Kansankokonaisuus: Homojen öykkäröintiä Yrjönkadulla
Kari Rydman: Kirkkorauha on palautettava
Takkirauta: Miksi islam vetoaa naisiin?
Yrjöperskeles: Metelin sijasta syvä hiljaisuus

Anthony Daniels: A taste for wormwood & gall
Citizen Renegade: The Training of the Shrew
The Last Psychiatrist: When Was The Last Time You Got Your Ass Kicked?, One Way Our Schools Are Training New Narcissists
The Spearhead: Domestic Violence: On Real Victims
Vox Popoli: Women oppose freedom