Pages

Ylpeyttä ja empatiaa

On tullut vastaan sellainen mielipide, että uskonnon totuusarvo on käytännössä yhdentekevä, ja että olennaisinta siinä on sen välinearvo.  Tätä mielipidettä esittävät yleensä ottaen uskontoon myönteisesti suhtautuvat ateistit, ja suhtautumista voisi verrata Ivan Karamazovin Suureen inkvisiittoriin.  Viimeksi mainittu rakensi myötätunnosta ylvään valheen, koska ihmiskunta tarvitsi sitä.  Muita vastaavia löytyy vaikkapa Unamunon Pyhän miehen uhrista ja riittävästi halutessaan sellaisen voi nähdä jopa Jeesuksen parkaisussa ristillä.

Mielipide on sikäli erinomaisen ovela, että se on samaan aikaan uskontomyönteinen ja uskontovastainen: sen omaksuva ihminen pääsee nautiskelemaan niin marttyyrin osasta kuin ylpeydestäkin.  Marttyyriksi hän pääsee pitämällä synkeän totuuden itsellään ja ylpeäksi kokemalla, että hänellä on tieto, jonka levitessä koko maailma kärsisi.  Se on sankaruutta, jota varten ei tarvitse tehdä mitään.

Näkemys on kuin vuorelta muita katsovalla: välinearvoon vetoava ateisti katsoo muita myötätunnolla ja alaspäin.  Ikään kuin hänellä olisi valta ja velvollisuus holhota toisia ihmisiä, suojella näitä totuudelta ja nostaa itsensä ihmiskunnan - tai ainakin "suojeltaviensa" - tuolle puolen.

Kuten niin usein inhimillisessä kanssakäynnissä on tapana, pimitetään toisilta sen mitä totena pitää, empatiaan vedoten.  Empatia on erinomainen keppihevonen ja sillä ratsastamalla on helppo unohtaa ruokkivansa samalla ylpeyttään.  Ilmiö on helppo pistää merkille käytännössä jokaisen kehitysapu- hyväntekeväisyys- ja kerjäläisaktiivin toiminnan kantavana voimana.  Vastaavasti kumppaniaan pettänyt ja asian pimittävä osapuoli vetoaa tietysti empatiaan, haluten säästää kumppaninsa tarpeettomalta tuskalta, ja melkein unohtaa tässä hyväntahtoisuuden puuskassa hyötyvänsä siitä itsekin.  Parhaassa tapauksessa tuntee itsensä jopa marttyyriksi, kantaen omatuntoaan ettei toisen tarvitsisi.

Lempeä valehtelu, tosiasioiden tai niiden seurauksien piilottelu ja valinnanvapauden vieminen toisilta ovat niihin syyllistyvän ihmisen mielestä hyviä tekoja.  Samat ihmiset vaativat tilille niitä, jotka kertovat tosiasioita, ja syyttävät heitä julmuudesta.  Todellinen motiivi tähän on pelko siitä, että jouduttaisiin itse kohtaamaan ne asiat, joilta on "toisia", rehellisemmin itseään, suojannut.

Tämä on asia, johon moni on syyllistynyt ja syyllistyy, uskoi tai ei.  Se tekee hyväntahtoisesta ihmisestä valehtelijan lupaamalla oikotien onneen.  Se uskottelee ihmisen itselleen sankariksi pukemalla tämän lohikäärmeen suomuihin.  Se on sankaruutta ilman ansiota - kuten näsäviisas voisi sanoa juoksuradalla: turha juosta, olet jo maalissa.  Valheelle periksi antaminen tuntuu sille antautumisen hetkellä helpottavalta, mutta pikkuhiljaa se orjuuttaa käyttäjänsä.

Päästän ääneen Don Colachon, joka vie kristityltä ylpeyden kuiskimat oikeutukset pimittää totuutta:
To be Christians is to find ourselves before one from whom we cannot hide, before whom it is impossible to disguise ourselves.
It is to assume the burden of the truth, no matter whom it injures.
Valheelle ei voi rakentaa mitään kestävää tai vahvaa - kuvitteli sille miten ylevät motiivit hyvänsä.

8 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Sä nyt et ole paljon nähnyt vaivaa vastataksesi kommentteihini, mutta koitan nyt vielä yhden kerran herätellä.

[ateismin] omaksuva ihminen pääsee nautiskelemaan niin marttyyrin osasta kuin ylpeydestäkin

Tästä ei missään tapauksessa ole kyse. Ateismi on puhtaasti kognitiivinen ominaisuus. On tieteen kannalta yhtä älykästä väittää ateistia "älyllisesti paremmaksi" kuin homoja "sairaiksi". Osalle ihmisiä (lue: ateistit) uskontojen sisäiset ristiriidat ovat sovittamattomia. Se ei tarkoita, etteikö ateisteja voi vetää nenästä siinä kuin muitakin, mutta uskontojen osalta he eivät usko jumaliin, koska kukaan ei tiedä kuka maailman 700 jumalasta on se oikea. Jos kukaan.

Ateismi on ismi muiden joukossa.

Tuplis kirjoitti...

KT:
[ateismin]

Ei ateismin vaan välinearvoargumentin. Puhun näistä ”ylväistä valehtelijoista”, en ateisteista yleensä (tai välttämättä lainkaan; siihen voi syyllistyä agnostikko yhtä lailla ja olen tainnut törmätä siihen pari kertaa uskovankin taholta).

Tiedemies kirjoitti...

Kerrankin jotain mistä voin olla samaa mieltä. Itse arvostan rehellisyyttä ja luottamusta siihen, että viimekädessä totuus ei voi olla huono asia.

Meillä voi olla sentään eri näkemys tosiasioista; sinulla on käsitys, että jumalasi on todellinen, minulla että se ei ole.

Kari Rydman kirjoitti...

Minusta kirjoituksesi oli hyvin oivaltava. Toisaalta oman uskontokäsityksen työntäminen näkyviin ei välttämättä ole hyödyksi herkästi järkkyvälle keskusteluun osalliselle tai vaikkapa hyvin nuorelle ihmiselle. Toisen ihmisen säästäminen omilta käsityksiltä tai joskus vaikkapa puhtaalta totuudeltakin voi joskus olla armeliasta.

Tuplis kirjoitti...

Tm:
Näin asia on. Kuitenkin se rehellisyys mahdollistaa sekä luottamuksen että keskustelun.

KR:
Totta tuokin - harvoinpa näkemyksiään on syytä monellekaan pyytämättä tuputtaa, jos painavaa syytä ei ole. Vaitiolo silloin kun se on viisasta on kuitenkin eri asia kuin pyrkimys harhauttaa.

Aava kirjoitti...

Minäkin pidin tästä kirjoituksestasi kovasti, ja olen sen totuussanoman kanssa samaa mieltä. Kirjoituksesi sisältää hienoja kiteytyksiä, kuten:

Valheelle ei voi rakentaa mitään kestävää tai vahvaa - kuvitteli sille miten ylevät motiivit hyvänsä.

It is to assume the burden of the truth, no matter whom it injures.

Mitkä tahansa arvopohjat tai aatteet, mitkä nojaavat näihin, ovat ilman muuta seuraamisen arvoisia. Sanan it taakse voi siis mieltää minkä tahansa arvopohjan nimen, mikä osuu tähän määritelmään. Tällaisia voisi olla arvot kuten realismi, lojaali ystävyys, tai vaikkapa rakkaus.

Ihmissuhteissa totuudellisuutta käytännössä mutkistaa kuitenkin se, että ihmisten sietokyky vastaanottaa totuutta ja hyväksyä se sellaiseksi, samoin kuin sietokyky jakaa totuus tois(t)en kanssa ja katsoa, miten totuus otetaan vastaan, vaihtelee paljonkin - eikä pelkästään yksilöiden välillä vaan joskus myös yksilön sisällä esim. mielialasta ja ajankohdasta riippuen. Voi esim. tuntua erityisen julmalta "kohtalolta" saada huonoiksi uutisiksi luonnehdittava totuus tietoonsa jouluna, tai omana syntymäpäivänään. Tämä on toki kaikki inhimillistä, eikä tällainen ajoitukseen liittyvä hienotunteisuuselementti tietenkään tee kenestäkään sellaisenaan totuuden väistelijää tai illuusioissa eläjää.

Onneksi ihminen on sopeutuvainen otus eli toisin sanoen varsin hyvää maaperää totuuksille.

Antti kirjoitti...

Valheelle ei ehkä rakenneta kestävää tai vahvaa, mutta on ihmisiä, jotka eivät ole kestäviä eivätkä vahvoja katsellaakseen suurinta mahdollista tarkkuutta. Heidän psyykensä tuntuu hylkivän tarkinta ja todennäköisintä selitystä. Kohdatessaan totuuden, he murenevat. Mitä iloa on murentaa ja möyhentää ihmisiä onanoiden sillä, että on totuuden puolella?

Olen joskus ajatellut, että jos minä kykenen johonkin, kaikkien muidenkin tulee kyetä samaan ja jos en itse kykene johonkin mihin joku toinen kykenee, olen automaattisesti todella surkea ja mitätön tapaus, joka pitäisi suurin piirtein ampua. Siinä missä itse olen masokisti, jossain vaiheessa kyllästyin katselemaan muiden kyyneliä ja ahdistusta. Omakin olo parani kummasti. Nykyään jos haluaa kuulla mitä rehellisesti olen jostain mieltä, kannattaa juottaa minut känniin.

Ihan varma voi olla, että sanoeassasi aina sen, minkä todeksi näet ja koet, pääset sosiaaliseen paitsioon ja paskalistoille. Sinusta tulee väkisinkin persona non grata, sillä ihmiset, joille vesilasi on puoliksi tyhjä eivät tykkää draamansa rikkomisesta ja ihmiset joille vesilasi on puoliksi täynnä järkyttyvät positiivisten fibojen häviämisestä.

Vaikeneminenkaan ei ole kovin kaukana valehtelusta, mutta se on kyllä se tylyin tapa olla lähtemättä mukaan.

Tuplis kirjoitti...

Antti:
Vaikeneminenkaan ei ole kovin kaukana valehtelusta, mutta se on kyllä se tylyin tapa olla lähtemättä mukaan.

Totta, jos aihe on otettu esille. Se on myös Don Colachon ohjeen kanssa ristiriidassa. Minusta kyseessä on hyvä ohje.

Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa silloin, kun lähtee ehdoin tahdoin hyökkäilemään toisten käsityksiä vastaan, ja silloin, kun joku tuo käsityksensä oma-alotteisesti tulilinjalle.

Jos joskus tavataan, minä taidan haluta juottaa sinut känniin.