Pages

Ylpeys, lankeemus ja käytäntö

Monet "konkreettisessa todellisuudessa" tiukasti jalkansa pitävät tahot syyttävät usein meitä uskovaisia haihattelusta ja mahdottoman tavoittelusta.  Yksinkertainen esimerkki on kristillinen moraali, jonka ideaalia ei yksikään elävä ihminen tavoita.  Olen kuullut sellaisen tavoittelun olevan hullua, ja sen sijaan viisaampaa punnita rahkeitaan, miettiä mihin ne riittävät, ja asettaa tavoitteensa sen mukaan.  Minun mielestäni monta hullumpaa tekoa ei olekaan, kuin käytännöllisten ihanteiden tavoittelu.

Siinä, missä minä en voi onnistua käytännössä yrityksessä olla kristillisen moraalin mukaan hyvä ihminen, voin sentään yrittää tavoitella sitä.  Vaikka tiedänkin, että tulen sortumaan, olen silti pyrkimykseni myötä parempi ihminen kuin muuten olisin.  Jos vaikkapa sen sijaan ottaisin tavoitteekseni olla gentlemanni, saisin uskoteltua itselleni asian todeksi parissa viikossa.

Samasta syystä viisaus pakenee tavoittelijaansa, ja mahdollistaa siihen pyrkivän viisastumisen nimenomaan sillä, että sitä ei voi tavoittaa.  Sen sijaan ihminen, jonka mielestä viisaus tarkoittaa korkeaa asemaa tai spettaria maan korkeimmaksi rankatusta oppilaitoksesta, saa itsensä uskomaan viisauteensa (tai toisten viisauteen) viimeistään saavuttamalla kyseiset käytännön rajapyykit.

Miksi nämä käytännössä toteutuneet ideaalit ovat vaarallisia?  Siksi, että ne ruokkivat ihmisen ylpeyttä.  Jokainen tietää, että gentlemanniksi itseään nimittävä ihminen on ylimielinen paskiainen, samaten kuin spettaria viisauden merkkinä pitävä uskoo miten pöyristyttävän jutun hyvänsä, kunhan se tulee arvosanoilla voidellulta, eikä usko järkeä puhuvaa kadunmiestä, vaikka saisi todisteet hopealautasella.

Nämä ihmiset tulevat käytännöllisten ihanteidensa takia sokeiksi ne saavuttaneiden ihmisten inhimillisyydelle, erehtyväisyydelle ja itsekkyydelle.  Kukaan kristitty ei luota ihmiseen, joka sanoo olevansa hyvä ja nöyrä - he tietävät välittömästi kyseessä olevan valehtelijan.  Sen sijaan teknokraatti polvistuu valtsikan läpäisseen eteen tai kuvittelee sellaisena itsensä puolijumalaksi.

Käytännöllisten ja mahdottomien ideaalien käytännön ero on seuraava:
Mahdotonta ideaalia tavoitteleva ihminen tietää, ettei koskaan voi sitä saavuttaa.  Tämän takia hän pyrkii minimoimaan epäonnistumistensa aiheuttamat vaarat, koska ei usko voivansa kaikkia välttää.  Käytännöllisten ideaalien ystävällä ei ole mitään muistuttamassa omasta epätäydellisyydestään, saati vaaroista, jotka siitä seuraavat.

Niin kutsutut käytännön ideaalit ovat kannattajilleen oikeuttaneet lukemattomat "rikotut munat", mutta yhtäkään niiden lupaamaa omelettia ei ole syntynyt.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä.  Se on luonnonlaki, jota ei löydä luonnontieteistä.

Moni uskomaton on naureskellut sille, että ihmiset löytävät uskonsa yleensä jonkinlaisen kriisin tai pohjakosketuksen yhteydessä.  He eivät ymmärrä, että nämä pohjakoskettajat, joita todellisuus on nöyryyttänyt, ovat olleet vielä vähän aikaa sitten tismalleen samoja naureskelijoita ja omaan kyvykkyyteensä uskovia kuin hekin.  Ne toiset puolestaan eivät naura, vaan ojentavat kätensä.

4 kommenttia:

Veeti kirjoitti...

Siinä, missä minä en voi onnistua käytännössä yrityksessä olla kristillisen moraalin mukaan hyvä ihminen, voin sentään yrittää tavoitella sitä, tietoisena siitä, että tulen sortumaan, ja olla siten parempi ihminen kuin muuten olisin.

Aargh. Se virkkeen pituus. ;)

Moni uskomaton on naureskellut sille, että ihmiset löytävät uskonsa yleensä jonkinlaisen kriisin tai pohjakosketuksen yhteydessä. He eivät ymmärrä, että nämä pohjakoskettajat, joita todellisuus on nöyryyttänyt, ovat olleet vielä vähän aikaa sitten tismalleen samoja naureskelijoita ja omaan kyvykkyyteensä uskovia kuin hekin. Ne toiset puolestaan eivät naura, vaan ojentavat kätensä.

Kuulostaa vähän epäilyttävälle: me ja ne toiset. Onko parempi kehittää itseään sen sijaan, että kutsuu muita kehittymään samaa tahtia mukanaan?

Kari Rydman kirjoitti...

Loistava kirjoitus!

Tuplis kirjoitti...

Veeti:
Pahus! Minä kun jotenkin koetin pitää mielessä sen virkkeenmitan tätä rustaillessani.

Ei siinä ole "me ja ne toiset" -jakoa. Siinä on "ylpeät ja nöyrät" -jako, ja se tehdään joka tilanteessa uudestaan. Kyseessä on ilmiö, joka ei tunne lippukuntia tai lojaliteettia.

Ramoy kirjoitti...

Erittäin hyvin sanottu siellä takana! :)

Ja se, että väistämättä epäonnistuu pyrkimyksessään pyhään elämäntapaan, korostaa mielestäni lunastuksen tarvetta itselle. Sitä tulee kiitolliseksi. Ja nöyräksi, niin kuin sanoitkin.