Pages

Vähän rakkaudesta

Puhun hivenen rakkaudesta (agape), tarkoittaen sanalla sitä, mistä Paavali puhui ensimmäisen korinttilaiskirjeen tutuimmassa sitaatissa.  Sanon siitä pari asiaa siksi, että sanan merkityksestä tuntuu olevan liikkeellä monenlaisia harhakäsityksiä.  Itse taannoin runtelin rakkautta laittamalla käsitteen boksiin ja sanomalla, että rakastaminen on hyvän tekemistä toiselle ja rakkaus itsessään tämän hyväntekemisen motiivi.  Se on kömpelö tapa ilmaista asia, mutta kokisin, että se myös osuu aika hyvin.

Se käsitys kuitenkin, minkä takia kirjoitan tämän blogimerkinnän, on se, että rakkaus on jotain, mikä pitää ansaita.  Ikään kuin se olisi jokin porkkana, jota heilutellaan toisen edessä ja otetaan pois, jos tämä ei täytä omia kriteerejä tai vaatimuksia.  Tässä vähän karrikoimassani käsityksessä ollaan ainakin kahdella tavalla hyvin syvällä metsässä.

Ensinnäkään rakkaus ei ole synonyymi mielihyvälle.  Läheskään kaikki rakkauden motivoimat teot eivät tuota välttämättä mielihyvää itselle saati sen kohteelle.  Tästä seuraa, että koska rakkaus ei tarkoita mielihyvää, se ei voi myöskään olla porkkana, jolla kiristää keneltäkään yhtään mitään tai käydä kauppaa.

Toinen ilmeisen vaikeasti ymmärrettävä asia on tämä: Se, joka rakastaa, rakastaa siksi, että on rakastava - ei siksi, että rakkauden kohde olisi rakastettava.  Tämä lause on joidenkin mielestä rohkaiseva, toisten mielestä puolestaan vastenmielinen ja julma.  Vastenmieliseksi sen voi kokea esimerkiksi siksi, että on narsisti ja luulee lauseen tarkoittavan, että rakkauden kohde ei ole (sen sanojan mielestä) rakastettava tai rakkauden arvoinen.  Totuus on kuitenkin se, että lause ei kerro rakkauden kohteesta mitään.

Se, mikä siinä kuulostaa julmalta, on se, että koska rakkautta ei voi ansaita, ihminen ei voi tehdä mitään tullakseen rakastetuksi.  Hän ei voi ostaa sitä edes tuomalla kuun taivaalta tai meikkaamalla itsensä ulkoisesti kauneimmaksi kaikista.  Toisaalta rakkaus ei tällöin myöskään hälvene, vaikka ihminen tekisi mitä, mikä saattaa aiheuttaa kokemuksen siitä, että rakkautta osoittava taho on välinpitämätön, koska ei aseta sille ehtoja.

Miksi se sitten olisi rohkaisevaa?  Siksi, että kun rakkaudesta kerran on päästy osallisiksi, sitä ollaan aina - silloinkin, kun on kiukuttelupäivä ja kaikki paskaa paitsi kusi ja rakkaus.  Se on siksi rohkaisevaa, että rakkaus itsessään on täydellistä ja me emme: vaikka sen voisi ansaita, kukaan meistä ei yltäisi siihen.  Jotta ansaitsisi rakkauden, pitäisi olla täydellinen.  Täydellisiä puolestaan emme ole - kaikki tiedämme, ettemme toimi läheskään aina oikein.  Tiedämme toki senkin, että kaikkein vähiten oikein toimii se, joka ei usko voivansa toimia väärin nyt tai tulevaisuudessa.

Rakkaus on lahja, josta osalliseksi päästyämme emme joudu siitä koskaan luopumaan.  Kun tämän hyväksyy, ja heittää käsityksensä kosmisesta tai inhimillisestä oikeudenmukaisuudesta lähimpään kuuseen, voi itsessäänkin havaita rakkauden siemenen, joka alkaa kantaa hedelmää.  Se tuottaa voimaa ja hyvää tahtoa, ja näistä versoo omasta sydämestä syntyvä rakkaus.

Sitä minä en tiedä voiko ihminen rakastaa pääsemättä ensin itse rakkaudesta osalliseksi.  Itse en voinut, vaan se kysyi uskoa tahoon, joka rakastaa täydellisesti.  Voiko ihminen todella rakastaa "omillaan"?

1 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jos rakastaminen määritellään hyväntekemiseksi toiselle ja että rakkaus tulee ansaita, niin mielestäni voidaan joutua moniin ongelmiin. Etenkin siksi, että siitä seuraa se, että ensin pitää määritellä se, mikä on hyvää. Itävallan Fritzlkin sanoi vain rakastaneensa lapsiaan ja tahtoneensa heille hyvää pitämällä heidät poissa vaarallisilta kaduilta, poissa huumeiden uhista yms.

Kristitylle Jumala on rakkaus, ja hänen tahtonsa määrittelee sen, mitä rakkaus on ja mitä se ei ole. Rakkautta ei voi ajatella esim. mielihyvän tai tunteiden kautta, koska langennut mieli voi tuntea nautintoa myös pahoista ja vääristä asioista. Klassinen esimerkki on se, että lapsi haluaisi koskettaa punaisena hehkuvaa hellanlevyä tai syödä karkkia ruuan sijasta, mutta rakastava vanhempi joutuu estämään, vaikka tietääkin, että kiellosta seuraa huutoa ja mielipahaa molemmille. Helpompaa olisi tehdä "hyvää" ja sallia lapselle se, mitä hän haluaa, mutta joka ei kuitenkaan olisi hänelle hyväksi. Rakastava vanhempi ei kuitenkaan voi tehdä niin.

Jumala on kuin tuollainen vanhempi, jonka tahto meistä monesti tuntuu liian ankaralta tai mielettömältä ja siksi joltain aivan muulta kuin rakkaudelta. Me olemme kuitenkin kuin kiukuttelevia lapsia, jotka eivät vielä ymmärrä omaa parastaan.

Kungfutsella on myös hyviä ajatuksia rakkaudesta, pidän häntä maallisista ajattelijoista yhtenä kaikkien aikojen kovimmista tyypeistä.

Timallus