Pages

Saamattomuuden saarnaajat

Ihan äkkiä en pysty sanomaan montako kertaa vastaan on tullut väite, jonka mukaan typerän ja viisaan ollessa eri mieltä viisas antaa ennen pitkää periksi.  Kyseessä lienee päätelmä, johon ollaan järkeilty päästävän siten, että typerä ei tajua antaa periksi kun taas viisas lopettaa hedelmättömän keskustelun.  Tämä sinänsä on ihan totta, vaikkakaan lopettaminen ja periksi antaminen eivät ole sama asia.  Se ei myöskään ole sanonnan viljelijöiden todellinen motiivi.

Kyseessä on nimittäin fraasi, joka mahdollistaa samaan aikaan saamattomuuden ja yläpuolelle asettumisen.  Se on klassinen keino pönkittää ylpeyttään, ja kuten melko pitkälle kaikki muutkin ylpeyden muodot, se ei edellytä mitään tekoa tai suoritusta.  Kuten kaikki vääryys, se ei kysy mitään muuta kuin sille periksi antamista.

Onko sitten niin, että kahden ihmisen ollessa eri mieltä viisaampi heistä on se, joka antaa periksi?  Ei tietenkään ole.  Se ei kerro viisaudesta, vaan sen puutteesta.  Jos jättää asiat itsekkäiden ja vääryyttä aikovien käsiin, nimenomaan niitä tuloksia, joita sillä toiminnallaan kylvää, myös niittää.

Viisas ei anna periksi väärintekijälle.  Se on totta, että aina keskustelu ei johda mihinkään, sillä on täysin mahdollista, että sanottu ei mene syystä tai toisesta perille.  Tällöin on viisasta lopettaa keskustelu, olettaen, että siihen ei osallistu muita.  Tämä ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin periksi antaminen, vaan ainoastaan sitä, että siirrytään muihin vaikutustapoihin.

Vääryyden edessä hiljeneminen on heikkouden ja alistumisen merkki.  Paljon kauemmaksi viisaudesta ei pääse.  Ei pahantekijä lakkaa tekemästä pahaa sillä, että hänet jätetään rauhaan - päinvastoin.  Juuri sitä hän toivoo: mahdollisuutta rikkoa oikeutta ja toisia ihmisiä vastaan vailla pelkoa minkään tason takaisinmaksusta.

Omaa saamattomuuttaan, heikkouttaan ja pelkuruuttaan on harvinaisen typerää pitää viisauden merkkeinä.
All that is necessary for the triumph of evil is that good men do nothing.
        - Edmund Burke

Ihme arkkipiispa

Mikko Ellilän blogia lukiessani sain tietää, että arkkipiispa Kari Mäkinen kannattaa homoparien siunaamista.  Mieleen tulee pari absurdia, suoruudessaan ja rehellisyydessään fiktiivistä, puheenvuoroa:

Homopari: Terve, me ajateltiin nyt sitten elää loppuikä synnissä ihan katumatta, joten päätettiin tulla sille siunausta hakemaan.
Arkkipiispa: No terve mieheen jos toiseenkin!  En minä näe mitään syytä miksen voisi syntistä elämäntapaanne siunata.

Syntisen puolesta rukoilemisen minä kyllä tajuan, mutta synnin siunaamista en.  Onko arvon leipäteologin vai minun teologisessa ymmärryksessäni vikaa, kun minä en moista näkemystä kristilliseksi tunnista?

Ajatuksia äänioikeudesta

Minä en ole demokraatti enkä kannata yleistä saati yhtäläistä äänioikeutta.  Tämä mielipide on omiaan herättämään närää kanssaihmisissä - heidän mielestään kyseessä on ehkä tärkein oikeus, joka yksilöllä voi olla.  He ovat kuitenkin tuota mieltä vain silloin, kun asiasta tulee puhe.  Kyseinen mielipide on ylipäätään mahdollinen siksi, että he eivät tule ajatelleeksi mitään muita oikeuksia.  Tai niin minä ainakin asian näen, ja teen parhaani selittääkseni minkä takia.

Äänioikeus ei tarkkaan ottaen ole oikeus.  Jos esimerkiksi minulta otettaisiin pois äänioikeus, minulla olisi edelleen kaikki itseäni koskevat oikeudet, joiden puitteissa elää normaalia ja tasapainoista elämää, toteuttaen itseäni valitsemallani tavalla.  Vaikutusmahdollisuuteni elämääni ja politiikkaan olisivat suuruudeltaan täsmälleen samat kuin tälläkin hetkellä.

Jos äänioikeus ei ole oikeus, mitä se sitten on?  Vallankäyttöä toisten ihmisten ja näiden oikeuksien yli.  Ja kuten kaikella poliittisella vallankäytöllä, sillä on taipumus korruptoida.  Äänioikeusyhteiskunnassa ongelmana eivät ole pelkästään korruptoituneet poliitikot, vaan peräti korruptoituneet kansanryhmät etujaan ajavine puolueineen ja äänitorvineen.  Ne tunnistaa varsin helposti siitä, että ne puuttuvat toisten ihmisten ihan oikeisiin oikeuksiin, kuten oikeuteen omistaa ja olla kärsimättä väkivaltaa.

Pätevä nyrkkisääntö poliittisen vallan väärinkäytön tunnistamiseen on vanha kunnon "jos sama asia tehtäisiin yksityisesti, olisiko se laitonta?"  Jokseenkin kaikki korruptoituneiden ryhmien ajamat asiat ovat; jos ei omaksi edukseen niin ainakin inhokkien haitaksi.  Merkillepantavaa on, että korruptoituneet tahot eivät koskaan kannata mitään lakia, mikä heikentäisi heidän asemaansa millään tavoin.  Maksumies on aina joku muu.

Koska äänioikeus tekee käytännössä jokaisesta sen piiriin kuuluvasta ihmisestä vallankäyttäjän, se tarkoittaa myös sitä, että medialla ei ole enää mahdollisuutta olla vallan vahtikoira.  Koska media koostuu äänioikeutetuista, heille tulee siitä yksi vallankäyttönsä kanava.  Se myös näkyy: minkä tahansa aviisin aukaisemalla löydät hyvin nopeasti sen toimituksen lemmikit ja inhokit.

Äänioikeus tekee politiikasta myös tabun.  Koska jokaisella on oikeus käyttää valtaa "yhteisiin asioihin", koetaan jokainen poikkeavan mielipiteen ilmaisu uhaksi.  Jos se ei ole hyvin perusteltu, se sallitaan ja sille nauretaan, mutta jos se taas on, se on vaie(nne)ttava.  Ikävillä faktoilla ei saa tulla sotkemaan toisenmielisten hiekkalaatikolle, koska se, mitä he äänestävät ja ajavat, on heidän asiansa.  Paitsi että ei ole, sillä äänestysten tulokset koskevat kaikkia.  Samoin kuin jokaisen työtätekevän tai lainkuuliaisen oikeuksia polkevat lait, joita näiden sosiaalituettujen ja kriminaalien ajamina ajetaan.

Hyvänen aika, sanoinko kriminaalien?  Kyllä.  Käytän sanaa siksi, että he pyrkivät rikolliseen lopputulokseen - rullaamaan rahat ne ansainneiden taskusta ja täyttämään niillä omansa.  Se, että he ovat värvänneet valtion välikädeksi ajamaan asiaansa ja huolehtimaan väkivallasta, ei tee vääryydestä oikeaa.

Äänioikeus ei ole koskaan tukenut kenenkään oikeuksia.  Se on sen sijaan nakertanut niitä askel kerrallaan pois - milloin minkäkin tekosyyn varjolla.  Se on nukutuslääke, jolla pitää kansa rauhallisena sillä välin, kun yhteiskuntamme tuotolla elävät rosvoparonit täyttävät taskunsa ja säätävät loputtomasti lisää lakeja ja julkisen sektorin menoeriä.  Se tuottaa laki- ja hallintokokonaisuuden, joka ei ole koskaan valmis, ja joka jatkaa itsensä kasvattamista niin pitkään kuin se pystyy.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei tuota elinvoimaista saati oikeudenmukaista yhteiskuntaa.  Äänioikeutemme ei turvaa oikeuksiamme vaan uhkaa niitä.  Kaikkialla äänioikeus korreloi negatiivisesti vapauden kanssa: Neuvostoliitossa oli yleinen äänoikeus, mutta vapaaksi ihmistä oli siellä hankala sanoa.  Vastaavasti 1800-luvun Yhdysvalloissa yleistä äänioikeutta ei ollut, mutta vapautta yllin kyllin.

Kannatanko äänioikeuden poistamista?  En, vaan sen sitouttamista meriitteihin, vastuunkantoon yhteiskunnasta yli henkilökohtaisen ja lähipiirin edun - esimerkkinä tällaisesta voisi olla vaikkapa asepalvelus ja sen pysyvyyden ehtona nettoveronmaksu.

Vähän rakkaudesta

Puhun hivenen rakkaudesta (agape), tarkoittaen sanalla sitä, mistä Paavali puhui ensimmäisen korinttilaiskirjeen tutuimmassa sitaatissa.  Sanon siitä pari asiaa siksi, että sanan merkityksestä tuntuu olevan liikkeellä monenlaisia harhakäsityksiä.  Itse taannoin runtelin rakkautta laittamalla käsitteen boksiin ja sanomalla, että rakastaminen on hyvän tekemistä toiselle ja rakkaus itsessään tämän hyväntekemisen motiivi.  Se on kömpelö tapa ilmaista asia, mutta kokisin, että se myös osuu aika hyvin.

Se käsitys kuitenkin, minkä takia kirjoitan tämän blogimerkinnän, on se, että rakkaus on jotain, mikä pitää ansaita.  Ikään kuin se olisi jokin porkkana, jota heilutellaan toisen edessä ja otetaan pois, jos tämä ei täytä omia kriteerejä tai vaatimuksia.  Tässä vähän karrikoimassani käsityksessä ollaan ainakin kahdella tavalla hyvin syvällä metsässä.

Ensinnäkään rakkaus ei ole synonyymi mielihyvälle.  Läheskään kaikki rakkauden motivoimat teot eivät tuota välttämättä mielihyvää itselle saati sen kohteelle.  Tästä seuraa, että koska rakkaus ei tarkoita mielihyvää, se ei voi myöskään olla porkkana, jolla kiristää keneltäkään yhtään mitään tai käydä kauppaa.

Toinen ilmeisen vaikeasti ymmärrettävä asia on tämä: Se, joka rakastaa, rakastaa siksi, että on rakastava - ei siksi, että rakkauden kohde olisi rakastettava.  Tämä lause on joidenkin mielestä rohkaiseva, toisten mielestä puolestaan vastenmielinen ja julma.  Vastenmieliseksi sen voi kokea esimerkiksi siksi, että on narsisti ja luulee lauseen tarkoittavan, että rakkauden kohde ei ole (sen sanojan mielestä) rakastettava tai rakkauden arvoinen.  Totuus on kuitenkin se, että lause ei kerro rakkauden kohteesta mitään.

Se, mikä siinä kuulostaa julmalta, on se, että koska rakkautta ei voi ansaita, ihminen ei voi tehdä mitään tullakseen rakastetuksi.  Hän ei voi ostaa sitä edes tuomalla kuun taivaalta tai meikkaamalla itsensä ulkoisesti kauneimmaksi kaikista.  Toisaalta rakkaus ei tällöin myöskään hälvene, vaikka ihminen tekisi mitä, mikä saattaa aiheuttaa kokemuksen siitä, että rakkautta osoittava taho on välinpitämätön, koska ei aseta sille ehtoja.

Miksi se sitten olisi rohkaisevaa?  Siksi, että kun rakkaudesta kerran on päästy osallisiksi, sitä ollaan aina - silloinkin, kun on kiukuttelupäivä ja kaikki paskaa paitsi kusi ja rakkaus.  Se on siksi rohkaisevaa, että rakkaus itsessään on täydellistä ja me emme: vaikka sen voisi ansaita, kukaan meistä ei yltäisi siihen.  Jotta ansaitsisi rakkauden, pitäisi olla täydellinen.  Täydellisiä puolestaan emme ole - kaikki tiedämme, ettemme toimi läheskään aina oikein.  Tiedämme toki senkin, että kaikkein vähiten oikein toimii se, joka ei usko voivansa toimia väärin nyt tai tulevaisuudessa.

Rakkaus on lahja, josta osalliseksi päästyämme emme joudu siitä koskaan luopumaan.  Kun tämän hyväksyy, ja heittää käsityksensä kosmisesta tai inhimillisestä oikeudenmukaisuudesta lähimpään kuuseen, voi itsessäänkin havaita rakkauden siemenen, joka alkaa kantaa hedelmää.  Se tuottaa voimaa ja hyvää tahtoa, ja näistä versoo omasta sydämestä syntyvä rakkaus.

Sitä minä en tiedä voiko ihminen rakastaa pääsemättä ensin itse rakkaudesta osalliseksi.  Itse en voinut, vaan se kysyi uskoa tahoon, joka rakastaa täydellisesti.  Voiko ihminen todella rakastaa "omillaan"?

Hätkähdyttävää tekstiä

"The native in the West has accepted the Alienist critique with remarkable passivity; his morale is at an all-time low. He regards it as his duty to tolerate, without even voicing an objection, people who want to destroy his way of life, prey on his children, and desecrate everything he used to hold sacred."

 - Pensees - Notes for the Reactionary of Tomorrow

Ylpeyttä ja empatiaa

On tullut vastaan sellainen mielipide, että uskonnon totuusarvo on käytännössä yhdentekevä, ja että olennaisinta siinä on sen välinearvo.  Tätä mielipidettä esittävät yleensä ottaen uskontoon myönteisesti suhtautuvat ateistit, ja suhtautumista voisi verrata Ivan Karamazovin Suureen inkvisiittoriin.  Viimeksi mainittu rakensi myötätunnosta ylvään valheen, koska ihmiskunta tarvitsi sitä.  Muita vastaavia löytyy vaikkapa Unamunon Pyhän miehen uhrista ja riittävästi halutessaan sellaisen voi nähdä jopa Jeesuksen parkaisussa ristillä.

Mielipide on sikäli erinomaisen ovela, että se on samaan aikaan uskontomyönteinen ja uskontovastainen: sen omaksuva ihminen pääsee nautiskelemaan niin marttyyrin osasta kuin ylpeydestäkin.  Marttyyriksi hän pääsee pitämällä synkeän totuuden itsellään ja ylpeäksi kokemalla, että hänellä on tieto, jonka levitessä koko maailma kärsisi.  Se on sankaruutta, jota varten ei tarvitse tehdä mitään.

Näkemys on kuin vuorelta muita katsovalla: välinearvoon vetoava ateisti katsoo muita myötätunnolla ja alaspäin.  Ikään kuin hänellä olisi valta ja velvollisuus holhota toisia ihmisiä, suojella näitä totuudelta ja nostaa itsensä ihmiskunnan - tai ainakin "suojeltaviensa" - tuolle puolen.

Kuten niin usein inhimillisessä kanssakäynnissä on tapana, pimitetään toisilta sen mitä totena pitää, empatiaan vedoten.  Empatia on erinomainen keppihevonen ja sillä ratsastamalla on helppo unohtaa ruokkivansa samalla ylpeyttään.  Ilmiö on helppo pistää merkille käytännössä jokaisen kehitysapu- hyväntekeväisyys- ja kerjäläisaktiivin toiminnan kantavana voimana.  Vastaavasti kumppaniaan pettänyt ja asian pimittävä osapuoli vetoaa tietysti empatiaan, haluten säästää kumppaninsa tarpeettomalta tuskalta, ja melkein unohtaa tässä hyväntahtoisuuden puuskassa hyötyvänsä siitä itsekin.  Parhaassa tapauksessa tuntee itsensä jopa marttyyriksi, kantaen omatuntoaan ettei toisen tarvitsisi.

Lempeä valehtelu, tosiasioiden tai niiden seurauksien piilottelu ja valinnanvapauden vieminen toisilta ovat niihin syyllistyvän ihmisen mielestä hyviä tekoja.  Samat ihmiset vaativat tilille niitä, jotka kertovat tosiasioita, ja syyttävät heitä julmuudesta.  Todellinen motiivi tähän on pelko siitä, että jouduttaisiin itse kohtaamaan ne asiat, joilta on "toisia", rehellisemmin itseään, suojannut.

Tämä on asia, johon moni on syyllistynyt ja syyllistyy, uskoi tai ei.  Se tekee hyväntahtoisesta ihmisestä valehtelijan lupaamalla oikotien onneen.  Se uskottelee ihmisen itselleen sankariksi pukemalla tämän lohikäärmeen suomuihin.  Se on sankaruutta ilman ansiota - kuten näsäviisas voisi sanoa juoksuradalla: turha juosta, olet jo maalissa.  Valheelle periksi antaminen tuntuu sille antautumisen hetkellä helpottavalta, mutta pikkuhiljaa se orjuuttaa käyttäjänsä.

Päästän ääneen Don Colachon, joka vie kristityltä ylpeyden kuiskimat oikeutukset pimittää totuutta:
To be Christians is to find ourselves before one from whom we cannot hide, before whom it is impossible to disguise ourselves.
It is to assume the burden of the truth, no matter whom it injures.
Valheelle ei voi rakentaa mitään kestävää tai vahvaa - kuvitteli sille miten ylevät motiivit hyvänsä.

Linkkien kuudes

Olen taas löytänyt lukemisen arvoisia kirjoituksia kahdella kielellä.

Jaska Brown: Koulutuksen rikkaudet 
Fangorn: Teodikeasta
Octavius: Helsingin kuolinkellot
Kati Sinenmaa: Poliitikot uskontojen arvojen asiantuntijoita
Pauli Vahtera: Jättäkää meille edes vesi

Bloody Elbow: Is MMA Too Violent?  One Reporter Says Enough Is Enough
Chicago Boyz: To Save The World, How Many Would You Kill? 
House of Eratosthenes: Fair Game
The Last Psychiatrist: Catfish: The Real Danger Of Social Media
Samson's Jawbone: Samson explains his absence
Vox Popoli: Mailvox: the homophobia hypothesis, Feminists discover economics

Ylpeys, lankeemus ja käytäntö

Monet "konkreettisessa todellisuudessa" tiukasti jalkansa pitävät tahot syyttävät usein meitä uskovaisia haihattelusta ja mahdottoman tavoittelusta.  Yksinkertainen esimerkki on kristillinen moraali, jonka ideaalia ei yksikään elävä ihminen tavoita.  Olen kuullut sellaisen tavoittelun olevan hullua, ja sen sijaan viisaampaa punnita rahkeitaan, miettiä mihin ne riittävät, ja asettaa tavoitteensa sen mukaan.  Minun mielestäni monta hullumpaa tekoa ei olekaan, kuin käytännöllisten ihanteiden tavoittelu.

Siinä, missä minä en voi onnistua käytännössä yrityksessä olla kristillisen moraalin mukaan hyvä ihminen, voin sentään yrittää tavoitella sitä.  Vaikka tiedänkin, että tulen sortumaan, olen silti pyrkimykseni myötä parempi ihminen kuin muuten olisin.  Jos vaikkapa sen sijaan ottaisin tavoitteekseni olla gentlemanni, saisin uskoteltua itselleni asian todeksi parissa viikossa.

Samasta syystä viisaus pakenee tavoittelijaansa, ja mahdollistaa siihen pyrkivän viisastumisen nimenomaan sillä, että sitä ei voi tavoittaa.  Sen sijaan ihminen, jonka mielestä viisaus tarkoittaa korkeaa asemaa tai spettaria maan korkeimmaksi rankatusta oppilaitoksesta, saa itsensä uskomaan viisauteensa (tai toisten viisauteen) viimeistään saavuttamalla kyseiset käytännön rajapyykit.

Miksi nämä käytännössä toteutuneet ideaalit ovat vaarallisia?  Siksi, että ne ruokkivat ihmisen ylpeyttä.  Jokainen tietää, että gentlemanniksi itseään nimittävä ihminen on ylimielinen paskiainen, samaten kuin spettaria viisauden merkkinä pitävä uskoo miten pöyristyttävän jutun hyvänsä, kunhan se tulee arvosanoilla voidellulta, eikä usko järkeä puhuvaa kadunmiestä, vaikka saisi todisteet hopealautasella.

Nämä ihmiset tulevat käytännöllisten ihanteidensa takia sokeiksi ne saavuttaneiden ihmisten inhimillisyydelle, erehtyväisyydelle ja itsekkyydelle.  Kukaan kristitty ei luota ihmiseen, joka sanoo olevansa hyvä ja nöyrä - he tietävät välittömästi kyseessä olevan valehtelijan.  Sen sijaan teknokraatti polvistuu valtsikan läpäisseen eteen tai kuvittelee sellaisena itsensä puolijumalaksi.

Käytännöllisten ja mahdottomien ideaalien käytännön ero on seuraava:
Mahdotonta ideaalia tavoitteleva ihminen tietää, ettei koskaan voi sitä saavuttaa.  Tämän takia hän pyrkii minimoimaan epäonnistumistensa aiheuttamat vaarat, koska ei usko voivansa kaikkia välttää.  Käytännöllisten ideaalien ystävällä ei ole mitään muistuttamassa omasta epätäydellisyydestään, saati vaaroista, jotka siitä seuraavat.

Niin kutsutut käytännön ideaalit ovat kannattajilleen oikeuttaneet lukemattomat "rikotut munat", mutta yhtäkään niiden lupaamaa omelettia ei ole syntynyt.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä.  Se on luonnonlaki, jota ei löydä luonnontieteistä.

Moni uskomaton on naureskellut sille, että ihmiset löytävät uskonsa yleensä jonkinlaisen kriisin tai pohjakosketuksen yhteydessä.  He eivät ymmärrä, että nämä pohjakoskettajat, joita todellisuus on nöyryyttänyt, ovat olleet vielä vähän aikaa sitten tismalleen samoja naureskelijoita ja omaan kyvykkyyteensä uskovia kuin hekin.  Ne toiset puolestaan eivät naura, vaan ojentavat kätensä.

Junttipuolue

Perussuomalaisia on lukemattomia kertoja nimitetty junttipuolueeksi ja sen äänestäjiä vähintään vihjattu jos ei suoraan nimitetty yhteiskunnan pohjasakaksi ja älyllisesti vähälahjaiseksi porukaksi.  Joidenkin mielestä tämä junttiporukan maine ja leima on erinomaisen tehokas ase tätä porukkaa vastaan - minun mielestäni mikään ei voisi olla sille parempi puolustus.

Persut ajavat yksinkertaisia asioita, joiden taakse yksinkertaiset ihmiset voivat asettua.  He eivät käytä poliittisen ohjelmansa julkituontiin lukemattomien jargonisivujen puhelinluetteloita, joiden sivulauseisiin ja alaviitteisiin voidaan piilottaa aivan mitä tahansa ja joihin vetoamalla voidaan myös kieltää vastuu aivan mistä tahansa.  Pilkka on sikäli osuvaa, että tyhmäkin tajuaa mistä on kyse.

Intelligentsijan kannattajapuolueet puolestaan yrittävät vedota siihen, että ette kai nyt halua samaistua sellaisiin idiootteihin, jotka ilmaisevat itseään ihan oikeasti ymmärrettävällä suomella ja ajavat vielä suomalaisten asiaakin?  Hyvänen aika - duunareihin ja muihin käytännössä tuottavassa työssä kätensä ryvettäviin ihmisiin?

Minä en kaiken kaikkiaan tiedä missä määrin fiksuja Perussuomalaiset yleisesti ottaen ovat.  Minä kuitenkin tiedän heidän olevan ainoa puolue, jonka suunnitelmien käytännön toteutukset eivät ole säännönmukaisesti olleet järkyttävässä ristiriidassa jokaisen todellisuuteen koskaan tutustuneen oikeustajun ja laskupään kanssa.

Minä olen lukenut sen verran historiasta ja aatehistoriasta, että olen ymmärtänyt kaikkein vaarallisimpien ja tuhoisimpien ihmisten olevan nimenomaan niitä älykkäitä ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet koskaan tekemisiin konkreettisen todellisuuden - kuten palkkansa ansaitsemisen tai tulosvastuun kanssa.  Älykkyyden palvonta ja vapaiden käsien antaminen tahoille, joilla ei ole pienintäkään käytännön kosketusta todellisuuteen, ovat mahdollistaneet koko läntisen maailman itsetuhon tielle ajaneet ideologiat.

Älykkyys ei ole viisautta - eikä yksinkertaisuus typeryyttä.  Älykkäät ihmiset eivät ehkä tule ajatelleeksi kummalla on vähemmän varaa tehdä elämässään virheitä: sillä, joka maksaa niistä korkeimman mukaan, vai sillä, jolle ei koskaan tule valitsemastaan politiikasta mitään seurauksia?  Miettikää tuota kysymystä hetki ihan rehellisesti.  Vastatkaa sitten uudestaan kysymykseen siitä, haluatteko äänestää älykkäiden ihmisten puoluetta, vai niiden, joilla ei ole varaa rakennella pilvilinnoja rahvaan kärsittäviksi?

Politiikassa ei rehellinen ihminen pärjää - tai niin ainakin valehtelijat uskottelevat.