Pages

Ajatuksia moraaleista

Absoluuttisessa moraalissa on sellainen itseäni viehättävä piirre, että siihen voi luottaa.  Vähemmän absoluuttisessa moraalissa kun on sellainen ikävä piirre, että kukin määrittelee sen itse henkilökohtaisten mieltymystensä pohjalta eikä mitään syytä olettaa, että toisen käsitys tästä olisi sama kuin oma, ole.  Toisin ilmaisten: kun yksilöt päättävät itse oman moraalinsa, mitään moraalia ei ole.  Voi tietenkin olla laki, mutta jos riittävää väkivaltaa käyttävää tahoa sitä ylläpitämään ei ole, ei yksilöllä ole mitään kummempaa syytä noudattaa sitä silloin kun ei huvita.  Jokainen voi todeta tämän henkilökohtaisesta elämästään kertaamalla mielessään vaikkapa tilanteita, joissa on kävellyt päin punaisia.

Absoluuttisessa moraalissa on myös sellainen piirre, että se ei voi olla ihmisestä lähtöisin.  Jos se on, kyseessä on vain mielipide, mikä johtaa taas ennen pitkää relativismiin.  Absoluuttisen moraalin täytyy siis tulla joltain ihmisyksilöä korkeammalta taholta.  Minä keksin tietyllä tavalla sellaisiksi miellettäviä tahoja kolme: luonnon, deemoksen ja jumaluuden.

Luonto moraalin asettajana on sellainen, että mitä tahansa, mihin pystyy, voi tehdä.  Ainoa asia, mikä asettaa rajoitteita, ovat omat rahkeet.  Ei ole sääntöjä tai esteitä itsen toteuttamiselle.  Koska tämä pätee kaikkiin muihinkin, on kyseessä erittäin epävakaa might is right -kamppailu, joka tuppaa muuttumaan ajan kanssa heimomoraaliksi.

Kansa eli heimo moraalin päättäjänä puolestaan on taho, joka kyllä asettaa moraalin, mutta kyseinen moraali on sisällöltään aivan mitä tahansa heimon jäsenistö tai päättävä elimistö kulloinkin katsoo asiakseen olla.  Se on epävakaa, edellyttää konformismia ja uhrauksia eteensä, minkä lisäksi se on parhaimmillaankin vain niin hyvä kuin alin yhteinen nimittäjä sallii sen kulloinkin olevan.  Tämä moraali rakentuu ympäristön kuvan itsestä varaan, ja synnyttää tavan mukaan joko kunnia- tai häpeäkulttuurin, joissa kummassa tahansa mitä tahansa sopii tehdä mutta kiinni ei saa jäädä.  Epävakaana sen vaaroina ovat jatkuva muutos riippumatta muutoksen laadusta ja romahdusvaara moraalin muututtua kulttuurievolutiivisesti kestämättömäksi.

Jumalainen eli absoluuttinen moraali puolestaan on pysyvä.  Sillä on selkeä sisältö, jota ei tavan mukaan pidä ihmisen mennä käpälöimään, koska se on ylempää annettu (ehkä "yliluonnollinen" olisi parempi ilmaus, koska karmalle rakentuva moraali osuu tähän sapluunaan).  Täten se on mikä on ja sellaisena pysyy, rahkeillaan seisten tai kaatuen.  Jumaluutta ei ihminen kykene huijaamaan, joten hänen moraalinsa fokus on omassa toiminnassa ja vähemmän riippuvainen muiden mielipiteistä kuin muissa moraaleissa.  Jumaluudet eivät myöskään ole haavoitettavissa tai tuhottavissa, toisin kuin esimerkiksi maallista valtaa edustavat tahot.  Historiallisesti ja kulttuurievolutiivisesti katsoen absoluuttinen moraali on ollut kaikkia vaihtoehtojaan kestävämpi ja elinvoimaisempi, kestäen usein jopa sivilisaatioiden romahdukset.  Se on paljon vaikeampi tuhota kuin esimerkiksi valtio.

Suurin osa ihmisistä seuraa ymmärtääkseni demoottista moraalia, nojaten auktoriteettihahmojen, median ja yleiseksi mielipiteeksi uskomiinsa käsityksiin moraalin sisällöstä.  Tästä syystä heidän mielestään kaikista asioista ja arvoista pitää voida keskustella ja ne kaikki pitää myös voida kyseenalaistaa, muutenhan niitä koskevia päätöksiä ei voida tehdä.  Tämä on ristiriidassa absoluuttisen moraalikäsityksen kanssa, josta kyllä sinänsä voidaan keskustella, mutta jota ei voi kyseenalaistaa.  Tästä syystä demokratiaa ja jumaluutta seuraavat päätyvät helposti tukkanuottasille keskenään.  He eivät voi joustaa lähestymistavoistaan - he ovat kuin ihmiset, joista toinen kutsuu etsimään tuntematonta tietoa, kun taas toinen tahtoo perehtyä omaksumaan tietoa, jonka kokee jo löytäneensä.  Ensimmäinen pitää jälkimmäisen näkemystä jääräpäisenä ja sulkeutuneena, jälkimmäinen ensimmäistä eksyneenä tuuliviirinä tai ajopuuna vailla ymmärrystä ja suuntaa.

Nationalismin epäonnistuttua länsimaalaiset demokratiat hylkäsivät lojaliteetin - joka on yleensä heimoyhteiskunnan kaikkein tärkein arvo - epäonnistuneena, minkä myötä yleinen arvomaailma on levähtänyt ja alkanut muistuttaa päivä päivältä enemmän ns. luonnollista moraalia eli moraalin puutetta.  Jotkut kutsuvat sitä vapaudeksi, ja se on kyllä vapautta moraalista, mutta ei laeista, ja mitä vähemmän ihmiset saavat moraalista suuntaa käytökselleen, sitä voimakkaampia ja ankarampia lakeja he tarvitsevat tullakseen keskenään toimeen.

Minusta näyttää siltä, että länsimaiset demokratiat hirttävät vapautensa pakottamalla kaikki omantunnonkysymykset juridisiksi.

4 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Aika paljon sellaisia alkuoletuksia, joiden takia päädyt tuohon lopputulokseen, mihin päädyt. Mikä moraali ihmiskunnalla käsityksesi mukaan oli ennen kristinuskoa? Olivatko suomalaiset moraalittomia pakana-aikaan?

Tuplis kirjoitti...

Kyllä suomalaisillakin parhaan ymmärrykseni mukaan oli moraali, vaikka se ei absoluuttinen ollutkaan. Kullakin heimolla tai yhteisöllä oli moraalinsa ja se rakentui tradition ja deemoksen mielipiteiden päälle.

Usko vainajien henkiin tuki traditiota, mikä usein hidasti, jos kohta harvoin täysin pysäytti, muutosta.

Juho kirjoitti...

Uskonnon välinearvo ei ikävä kyllä tee siitä uskottavaa. Uskottavuus puolestaan on välttämätön ehto uskonnon välinearvon realisoitumiselle. Lapsillekin opetetaan kätevästi tapoja tonttujen avulla, mutta myöhemmin he hylkäävät tontut (lähinnä siksi, ettei yhteiskunta tue tonttuideologiaa).

Ei pidä kuitenkaan masentua, vaikka unelmien työkalu ei enää toimisikaan niin hyvin.

Nimittäin, kun ihminen huomaa noinkin perusteellisella tavalla yhteisen moraalipohjan edut, on hän tullut samalla luoneeksi itselleen sekulaarin motivaattorin yhteisten sääntöjen noudattamiselle. Se on yksinkertaisesti fiksua.

Laumaviettiäkään ei pidä unohtaa, vaikka konkreettiset yhteisöt ovat väljähtyneet.

Kolmas esimerkki vahvasta sekulaarista motivaattorista on oma perhe, joka on kokonaisuutena riippuvaisempi yhteiskunnan toiminnasta kuin yksineläjä.

Tuplis kirjoitti...

Uskonnon välinearvo ei ikävä kyllä tee siitä uskottavaa.

No ei, mutta ei se tee siitä epäuskottavaakaan.

En sitten tiedä onko kulttuurievolutiivisen menestyksen kaipuu miten vahva motiivi etsiä uskoa, kun se ei ollut minun motiivini. Sen kuitenkin ymmärrän, että ihminen tarvitsee motiivin ottaakseen omakseen uskonnon. Äärimmäisen harva ns. löytää etsimättä.