Pages

Kummallinen päätelmä

Eräs mieltäni askarruttava virhepäätelmä, johon olen törmännyt viimeksi lukemissani nettikeskusteluissa kerran toisensa jälkeen, on seuraava:

Ateismi pakottaa käyttämään järkeä ja tekee ihmisestä rationaalisen.  Toisinaan tästä näkee myös versiota rationaalisuus ja järjenkäyttö tekee ihmisestä ateistin.

Ei ateismilla ole mitään tuollaista sisältöä.  Ateismin ainoa sisältö on uskomus siitä, ettei jumalia ole - ainoa sisältö, mitä sillä itsessään on, ei ole millään muotoa rationaalinen.  Täten uskomus, jonka mukaan ateismi tekee ihmisestä rationaalisen, vastuullisen, järkeä käyttävän tai ihan mitä tahansa muuta, on silkka uskomus vailla mitään välitöntä yhteyttä kyseiseen käsitteeseen.

Käsitys siitä, että ateismi tekisi ihmisestä rationaalisen, on sikäli hyvin huvittava, että kyseinen uskomus perustuu silkkaan taikauskoon osoittaen sillä olevansa sisäisessä ristiriidassa.  Sama koskee käsitystä siitä, että rationaalisuus jotenkin johtaisi ateismiin.

Mielenkiintoista myös on, että kyseiset uskomukset ovat osoittaneet pysyvänsä voimassa riippumatta siitä, montako kertaa ne on todistettu rationaalisin perustein virheellisiksi.  Tämä johtunee siitä, että kyseisiä uskomuksia käytetään oikeutuksena ylimieliseen suhtautumiseen ja ovat lähtöisin emotionaalisesta tarpeesta, eivät järjen käytöstä.  Koska niitä ei ole järkiperusteilla muodostettu, ei niitä niillä myöskään kaadeta.  Ulkopuoliselle ei tietenkään tuota mitään hankaluuksia todeta keisarin rehvastelevan kelteisillään.

Sattuma, aukkojen jumala

Tulin tässä tarkastelleeksi sattuman käsitettä, joka siis tarkoittaa tapahtumaa, jolle ei ole selvitettävissä olevaa syytä.  Jotkut kutsuvat sattumaksi kaikkea, mille ei olla vielä selvitetty syytä - se on heille "aukkojen jumala", ja sellaisessa merkityksessä he usein kuvittelevat uskovien uskovan omaansa.  Erotan siksi toisistaan sattumaan uskovat ja jumaliin uskovat, että en tiedä jälkimmäisten uskovan sattumiin, tai siis tapahtumiin ilman syytä.  Syytä ei ehkä tunneta, eikä sitä ehkä voida selvittää, sen voivat teistitkin myöntää, mutta eivät sitä, etteikö sitä olisi.

Kyseessä on siis usko siihen, että jotkut asiat "vain tapahtuvat", kuten moni sattumaan uskova ilmaisee maailman ja elämän synnyn (esimerkkinä Richard Dawkins Itsekkäässä geenissään).

Hartaimmat sattumauskovaiset uskovat hallitsevansa maailmaa itse keksimillään todennäköisyyksillä, ja arvioivat vaikkapa tapahtuman X todennäköisyydeksi 1:10.  Jos tapahtuma X käy toteen, hän pitää sitä ällistyttävänä sattumana tai uskoo arvioineensa todennäköisyyden väärin.  Missään vaiheessa hänellä ei käy mielessä, että tapahtuma X ei olisi voinut jäädä toteutumatta, kuten jumaluskoiset uskovat.  He todella uskovat sattuman ja todennäköisyyksien hallitsevan maailmaa.

Abstrakti ja teoreettinen hahmotuskyky eivät kuitenkaan muokkaa maailmaa, vaan ovat pelkästään puutteellinen väline sen hahmottamiseen.  Mitään ei tiedetä tapahtuvan ilman syytä, sen sijaan meillä on loputtomasti todistusmateriaalia sen puolesta, että tapahtumille on syy, joten yksinkertaisin käsillä olevan aineiston huomioon ottava päätelmä on, että sattumaa ei ole olemassa.  Tämä on siksi hauska ajatusleikki, että se kulkee tismalleen samalla tavalla, jolla ateistit usein uskovat selittävänsä, ettei Jumalaa ole olemassa.

Totta kai kaikki ihmiset, myös uskovat, punnitsevat todennäköisyyksiä, mutta todellisuudessa he punnitsevat vain janalla en usko voivan tapahtua-ei varmaankaan tapahdu-varmaankin tapahtuu-en usko että voi jäädä tapahtumatta, eikä läheskään aina punnitsemiselle ole mitään muuta perustetta kuin perstuntuma.  Itse keksittyjen lukujen sekoittaminen noihin ainoastaan antaa vaikutelman siitä, että käsitys on jokin muu kuin yksi noista.  Täten ateistien usein toistama väite "todennäköisyys jumalalle on niin pieni, etten voi uskoa siihen" ei tarkoita mitään muuta kuin että ei pidä sitä mahdollisena - eikä sitä, mistä kyseisen todennäköisyyden on kaivanut, pysty mitenkään osoittamaan.  Se on vedetty hatusta, mutta silti sattumauskovainen uskoo sen totuudenmukaisuuteen siitä huolimatta.

Kuten taannoin kirjoitin, läheskään kaikki jumalkäsitteet eivät ole persoonallisia eivätkä kaikki uskovaiset usko olevansa uskovaisia.  Onko sattumausko siis alkeellista, persoonatonta teismiä, jossa jumaluuden nimi on sattuma?  Minusta näyttää siltä.

H. P. Lovecraft antoi sattumana tunnetulle mielettömälle kosmiselle kaaokselle, "ylijumalalleen", nimeksi Azathoth.

Antikristillisiä projektioita

Luettuani itseäni viisaamman ihmisen kirjoittamaa kirjaa, tulin löytäneeksi siitä havainnon, jonka mukaan kristinuskoa vastustavilla ihmisillä on taipumus projisoida siihen kaikki paheensa.  Luettelen liudan esimerkkejä, ja ne herättävät monissa varmasti pahennusta, vähintään henkilöön käyvän luonteensa, mutta myös osuvuutensa takia.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa julmuudesta, on tavanomaisesti ihminen, joka ei tunne armoa eikä osaa antaa anteeksi.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa pehmoudesta, tapaa olla ihminen, jolla ei ole rohkeutta asettua itse mitään vääryyttä vastaan.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa kristinuskoa elämän vieroksumisesta, tapaa kannattaa kuolemanrangaistusta, abortteja, eutanasiaa ja oikeutta itsemurhaan.  Sellaisen ihmisen mielestä ihmisillä ei ole myöskään mitään velvollisuutta pyrkiä tekemään lapsia.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa elämäfetisismistä, ei missään tilanteessa, jossa uskoisi voivansa sen välttää, asettaisi omaansa alttiiksi.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa moraalittomuudesta, ei kykene kuvailemaan moraalia, jota voisi rehellisesti sanoa seuraavansa.

Ihminen, joka syyttää kristittyjä yhden totuuden palvomisesta, ei pysty kyseenalaistamaan käsitystään, jonka mukaan kristinusko ei ole totta.

Ihminen, joka pitää kristinuskoa tietämättömien uskontona, ei halua tietää siitä mitään.

Ihminen, joka pitää kristittyjä vastuuttomina, tekee parhaansa vaietakseen erheensä ja väärintekonsa kuoliaaksi eikä oma-aloitteisesti myönnä niitä.

Minä olen joskus esittänyt kaikki nuo syytökset, ja kaikki niistä tehdyt päätelmät ovat myös osuneet minuun - en tosin usko, että olisin tuolloin pystynyt mitenkään myöntämään kyseistä tosiasiaa ääneen.  Itsekritiikki ei kuitenkaan ole havainnon ydin, vaan se, että antikristillisyys usein sikiää niistä omista paheista, joilta haluaa silmänsä ummistaa.  Antikristillisiksi tullaan teini-iässä, teini-ikäisten syistä.  Siinä, missä moni tietää kyllä, että ei tehnyt teini-iässä montakaan kovinkaan viisasta ratkaisua saati oikeista syistä, on tämä yksi sellainen, jota on jostain syystä hyvin vaikea tunnustaa.

Rationaaliseen keskusteluun lähteminen tällaisten ihmisten kanssa on siksi umpikuja (vaikka voikin olla hauskaa), että vaikka rationaaliset perusteet syytöksille näyttäisi miten huteriksi ja vuotaviksi hyvänsä, esitetty kanta ei muutu, koska sille on perusteen ulkopuolinen henkilökohtainen tarve.  Niin kauan kuin tarve on olemassa, uskotaan sille olevan oikeutus, ja sellainen etsitään miten kaukaa tahansa.  Jonkun muun täytyy kantaa se synti, johon omat voimat ja rehellisyys riitä, ja se joku on se, joka omasta tahdostaan otti ne kantaakseen.

Linkit, loppumaton luonnonvara

Lukeminen on hyväksi.  Suosittelen myös kirjoja.

Suomeksi:
Henry Laasanen: Miehet ovat parempia johtajia
Middlebeercommando: Elämän tosiasioita, osa 2
Palaneen käryä: Kristityt ja Israelit
Takkirauta: Tiedefetisismi
Tapio Tuuri: Miehen osasta

Englanniksi:
Citizen Renegade: Then And Now, Part Two
In Mala Fide: Just another freak in the freak democracy, You now have the right to get laid
The Spearhead: Does This Dress Make My Ass Look Fat?
Thursday: Some Guys Really Do Just Hate Chicks
Vox Popoli: TARP rape, Bitch school

Kollektiivi-identiteetti

Keskusteluja helposti häiritsevä ja itse asiassa usein ne alkuunsa lopettava tekijä on identifioituminen kollektiiviin. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka lukee itsensä jonkin porukan jäseneksi, ei pysty osallistumaan kyseistä porukkaa koskevaan keskusteluun ottamatta aivan kaikkea henkilökohtaisesti.  Tilanne, jossa ihminen pystyy keskustelemaan ja tarvittaessa arvostelemaan kyseistä porukkaa tyypillisine käyttäytymismalleineen ja niin edelleen, ymmärtäen, että yleistysten porukasta X ei tarvitse kertoa hänestä mitään henkilönä, on minusta erinomainen, mutta (ainakin) tätä nykyä hirmuisen harvinainen.

Nykyisin ihmiset pystyvät keskustelemaan ainoastaan sellaisista identifioitavista ryhmistä, joiden yksikään jäsen ei ole paikalla.  Itse asiassa välttämättä eivät silloinkaan, sillä nykyään maailmasta löytyy myös valtavasti ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen kärkkäitä ottamaan kaiken sanotun henkilökohtaisesti jonkun toisen puolesta.

Minä muistelen tällaista (usein onnistuvaa) yritystä tappaa keskustelu joskus nimitetyn kukkahattutäteilyksi, mutta se ei enää rajoitu täti-ihmisiin, vaikka oman kokemukseni mukaan ilmeneekin paljon useammin naisissa kuin miehissä.  On paljon helpompi saada sanottua "mies haluaa kaikki naiset itselleen" kuin "nainen haluaa aina parhaan miehen, kuka se hänestä milloinkin on", ilman, että kukaan ottaa itseensä, vaikka sukupuolta koskeva yleistys on molempien sukupuolten kohdalla yhtä osuva.  Olen kuitenkin havaitsevinani myös lihaasyövien heteromiesten ottavan kiihtyvää tahtia uhridiskurssin omakseen, kaiketi siksi, että havaitsee sen tuottavan nykyisessä yhteiskunnassa tuloksia.

Avoimia, rehellisiä ja suorapuheisia keskusteluja kykenee nykyään käymään lähinnä kaveriporukassa, jossa luottamus on sen verran korkealla ja piiri sen verran suljettu, ettei tarvitse saavuttaa tai esittää kenellekään mitään.

Yksilön kokemus siitä, että kaikki kollektiivista sanotut asiat suunnataan häneen henkilönä, kertoo karua kieltään täydellisestä luottamuksen puutteesta kanssakeskustelijoihin.  Ilmiö on ainainen riesa niin miesten ja naisten eroja käsiteltäessä, maahanmuutto- kuin uskontokeskusteluissakin, vaikka keskusteluun kyvyttömät, kaiken henkilökohtaisesti ottavat ja vain oman mielipiteensä sallivat kukkahatut yrittävätkin väittää vain kaipaavansa keskusteluun jotain tasoa.  Se taso vain tarkoittaa sitä, että vain he viiteryhmineen saavat ilmaista asiansa.

Hommassa vaan on se vika, että kun keskustella ei voi, niin sitten tapellaan tai ei olla missään väleissä.  Teoriassa ihmiset tykkäävät keskustella, mutta eivät siihen käytännössä pysty, vaan syntyy konflikti.

Sitä on diversiteetti pähkinänkuoressa.

Ylpeyden ja moraalin suhteesta

Itse rakennetuissa moraaleissa tapaa olla sellainen erittäin vaarallinen piirre, että ihminen harvoin tekee moraalistaan sellaisen, jota vastaan rikkoo, vaan järkeilee kaikki toimensa oikeutetuiksi.  Ja kun ihminen elää moraalikoodiston mukaan, jota hän ei riko, hänellä ei ole jatkuvaa muistutusta erehtyväisyydestään eikä täten mitään varsinaista jarrua estämään ihmistä sekä ylpistymästä että sokeutumasta taipumuksilleen tehdä virheitä ja pahaa.

Aikoinani pidin kristinuskon ehkä ärsyttävimpänä piirteenä sitä, että sen mukaan jokainen ihminen oli syntinen ja langennut.  Se ei ärsyttänyt minua sen takia, että se oli käytännössä totta, vaan siksi, että teorian tasolla se loukkasi älyäni: ei tuottanut mitään hankaluuksia kuvitella täysin hyveellistä ihmistä ja ajatella sitten, että onpas ääliömäinen väite.  Asiasta tuli helpompi hyväksyä kun tajusi, että on helppo kuvitella vaikkapa virheetön kitaransoittaja, mutta on ihan toinen juttu todella olla sellainen.  Siinä on yksi hyvä syy olla uppoutumatta pelkän pohdiskelun maailmaan ja järkensä varaan: harvalla, jonka pää on pilvissä, on jalat maassa.  Samasta syystä uskon oikeasti viisaiden olevan aina ensisijaisesti jotain muuta kuin filosofeja.

Paremmaksi ihmiseksi, niin moraalisesti kuin taidollisestikin, kysyy nöyryyttä.  Tästä syystä ihminen tarvitsee jatkuvan muistutuksen vajavaisuudestaan - niin epämukava kuin ajatus onkin - voidakseen pitää ylpeyden ja sen mukana mieleen leiriytyvät peikot loitolla.  Tämä on taistelua omaa luontoa vastaan, sillä ajatus siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, tuottaa toisinaan tietyssä määrin mielipahaa (pahimmillaan se lamauttaa kokijansa, jos tämä unohtaa suhtautua nöyryydellä myös epätäydellisyyteensä).  Ylpeyden eteen ei tarvitse tehdä mitään ja sen palkinto on tunne itsessään.  Nöyryyden palkkiot ovat suuremmat ja laajemmat, mutta ne ovat kaikki epäsuoria ja kysyvät kärsivällisyyttä ja töitä.

Nöyryys on siis erinomaisen sosiaalinen kokemus, siinä missä ylpeys erinomaisen antisosiaalinen.  Kestävän ja hyvä moraalikoodin tulee siis ruokkia nöyryyttä - johon ihmisellä ei ole luontaista taipumusta - ja viedä mahdollisimman tehokkaasti pohjaa ylpeydeltä - johon taipumus puolestaan löytyy.  Tehokas tapa tähän on tieto siitä, että rikkoo moraalia vastaan tietoisesti ja tarkoituksella, eikä voi oikeuttaa sitä millään tai siirtää vastuutaan valinnoistaan millekään tai kenellekään.

En ole koskaan tavannut ainuttakaan nöyrää sekulaarin moraalin kannattajaa saati kuullut sellaisesta.  Siitäkään huolimatta, että moni jälkikristillinen sekularisti on nöyryydestä paljon puhunut.  Ehkä siksi yleisin vastaan tullut argumentti uskovaisten moraalittomuuden puolesta lieneekin se, etteivät uskovat edes pysty elämään uskontonsa moraalin mukaan.

Ajatuksia moraaleista

Absoluuttisessa moraalissa on sellainen itseäni viehättävä piirre, että siihen voi luottaa.  Vähemmän absoluuttisessa moraalissa kun on sellainen ikävä piirre, että kukin määrittelee sen itse henkilökohtaisten mieltymystensä pohjalta eikä mitään syytä olettaa, että toisen käsitys tästä olisi sama kuin oma, ole.  Toisin ilmaisten: kun yksilöt päättävät itse oman moraalinsa, mitään moraalia ei ole.  Voi tietenkin olla laki, mutta jos riittävää väkivaltaa käyttävää tahoa sitä ylläpitämään ei ole, ei yksilöllä ole mitään kummempaa syytä noudattaa sitä silloin kun ei huvita.  Jokainen voi todeta tämän henkilökohtaisesta elämästään kertaamalla mielessään vaikkapa tilanteita, joissa on kävellyt päin punaisia.

Absoluuttisessa moraalissa on myös sellainen piirre, että se ei voi olla ihmisestä lähtöisin.  Jos se on, kyseessä on vain mielipide, mikä johtaa taas ennen pitkää relativismiin.  Absoluuttisen moraalin täytyy siis tulla joltain ihmisyksilöä korkeammalta taholta.  Minä keksin tietyllä tavalla sellaisiksi miellettäviä tahoja kolme: luonnon, deemoksen ja jumaluuden.

Luonto moraalin asettajana on sellainen, että mitä tahansa, mihin pystyy, voi tehdä.  Ainoa asia, mikä asettaa rajoitteita, ovat omat rahkeet.  Ei ole sääntöjä tai esteitä itsen toteuttamiselle.  Koska tämä pätee kaikkiin muihinkin, on kyseessä erittäin epävakaa might is right -kamppailu, joka tuppaa muuttumaan ajan kanssa heimomoraaliksi.

Kansa eli heimo moraalin päättäjänä puolestaan on taho, joka kyllä asettaa moraalin, mutta kyseinen moraali on sisällöltään aivan mitä tahansa heimon jäsenistö tai päättävä elimistö kulloinkin katsoo asiakseen olla.  Se on epävakaa, edellyttää konformismia ja uhrauksia eteensä, minkä lisäksi se on parhaimmillaankin vain niin hyvä kuin alin yhteinen nimittäjä sallii sen kulloinkin olevan.  Tämä moraali rakentuu ympäristön kuvan itsestä varaan, ja synnyttää tavan mukaan joko kunnia- tai häpeäkulttuurin, joissa kummassa tahansa mitä tahansa sopii tehdä mutta kiinni ei saa jäädä.  Epävakaana sen vaaroina ovat jatkuva muutos riippumatta muutoksen laadusta ja romahdusvaara moraalin muututtua kulttuurievolutiivisesti kestämättömäksi.

Jumalainen eli absoluuttinen moraali puolestaan on pysyvä.  Sillä on selkeä sisältö, jota ei tavan mukaan pidä ihmisen mennä käpälöimään, koska se on ylempää annettu (ehkä "yliluonnollinen" olisi parempi ilmaus, koska karmalle rakentuva moraali osuu tähän sapluunaan).  Täten se on mikä on ja sellaisena pysyy, rahkeillaan seisten tai kaatuen.  Jumaluutta ei ihminen kykene huijaamaan, joten hänen moraalinsa fokus on omassa toiminnassa ja vähemmän riippuvainen muiden mielipiteistä kuin muissa moraaleissa.  Jumaluudet eivät myöskään ole haavoitettavissa tai tuhottavissa, toisin kuin esimerkiksi maallista valtaa edustavat tahot.  Historiallisesti ja kulttuurievolutiivisesti katsoen absoluuttinen moraali on ollut kaikkia vaihtoehtojaan kestävämpi ja elinvoimaisempi, kestäen usein jopa sivilisaatioiden romahdukset.  Se on paljon vaikeampi tuhota kuin esimerkiksi valtio.

Suurin osa ihmisistä seuraa ymmärtääkseni demoottista moraalia, nojaten auktoriteettihahmojen, median ja yleiseksi mielipiteeksi uskomiinsa käsityksiin moraalin sisällöstä.  Tästä syystä heidän mielestään kaikista asioista ja arvoista pitää voida keskustella ja ne kaikki pitää myös voida kyseenalaistaa, muutenhan niitä koskevia päätöksiä ei voida tehdä.  Tämä on ristiriidassa absoluuttisen moraalikäsityksen kanssa, josta kyllä sinänsä voidaan keskustella, mutta jota ei voi kyseenalaistaa.  Tästä syystä demokratiaa ja jumaluutta seuraavat päätyvät helposti tukkanuottasille keskenään.  He eivät voi joustaa lähestymistavoistaan - he ovat kuin ihmiset, joista toinen kutsuu etsimään tuntematonta tietoa, kun taas toinen tahtoo perehtyä omaksumaan tietoa, jonka kokee jo löytäneensä.  Ensimmäinen pitää jälkimmäisen näkemystä jääräpäisenä ja sulkeutuneena, jälkimmäinen ensimmäistä eksyneenä tuuliviirinä tai ajopuuna vailla ymmärrystä ja suuntaa.

Nationalismin epäonnistuttua länsimaalaiset demokratiat hylkäsivät lojaliteetin - joka on yleensä heimoyhteiskunnan kaikkein tärkein arvo - epäonnistuneena, minkä myötä yleinen arvomaailma on levähtänyt ja alkanut muistuttaa päivä päivältä enemmän ns. luonnollista moraalia eli moraalin puutetta.  Jotkut kutsuvat sitä vapaudeksi, ja se on kyllä vapautta moraalista, mutta ei laeista, ja mitä vähemmän ihmiset saavat moraalista suuntaa käytökselleen, sitä voimakkaampia ja ankarampia lakeja he tarvitsevat tullakseen keskenään toimeen.

Minusta näyttää siltä, että länsimaiset demokratiat hirttävät vapautensa pakottamalla kaikki omantunnonkysymykset juridisiksi.

Kanat ja munat

Yksi kummallisimmista ja samalla yleisimmistä ylpeydenaiheista, mitä olen havainnut nykyajan naisilla itsestään olevan, on oman ilmoituksensa mukaan vittumainen luonne.  En ole tavannut ainuttakaan naista, joka myöntäisi itsellään olevan moisen ja pitäisi sitä omalla kohdallaan negatiivisena luonteenpiirteenä.  En ole myöskään tavannut ainuttakaan miestä, jonka mielestä vittumaisuus olisi yhtään kenessäkään hyvä tai toivottava luonteenpiirre.  Sitä voi sietää tietyissä tilanteissa ja rajoitetuissa erissä, mutta esimerkiksi pitempiaikaiseen parisuhteeseen elämäntapakusipää on täysin kelvoton tapaus.

Samalla tavalla kuin antisosiaalisessa aggressiossa yleensä, myös vittumaisuudessa mennään siitä, missä aita on matalin: ei vaadi kummoistakaan taitoa saati persoonaa olla kusipää.  Sen sijaan vaatii jo jotain olla ihmisiksi eli olla heittäytymättä ovimatoksi vailla selkärankaa tai kykyä puolustautua, tai verbaaliseksi hyökkääjäksi, jonka elämäntehtävä on tehdä lähiympäristön elämästä helvettiä.

Sitä minä en ymmärrä minkä takia tämä ylpeys omasta vittumaisuudesta on nimenomaan naisten oma juttu, mutta koetan pohtia.  Ihan vähän tekemistä asian kanssa on tuskin sillä, että jos mies aukoo päätään, joku tukkii sen lentopallomailalla ennen pitkää.  Tiettyjen tahojen mielestä naista ei puolestaan saa lyödä missään tilanteessa eikä ikinä, joten heillä on carte blanche täysin pidäkkeettömään sadismiin ainakin silloin, kun se kohdistuu miehiin.  Jos mies puolustautuu tai provosoituu, on sekä yhteiskunnan väkivaltakoneisto että valtaosa miehistä välittömästi naisen puolella.  Kuten tästä havaitsemme, vittumaisuus ei ole tällöin(kään) minkäänlainen osoitus luonteen voimasta, vaan pelkkää puolustuskyvyttömäksi tehdyn kiusaamista vain siksi että voi.  Ehkä he kuvittelevat osoittavansa voimakkuutta osoittamalla olevansa tehokkaampia verbaalissa väkivallassa kuin miehet.

Toinen juttu minkä veikkaan vaikuttavan, on se, että he kuvittelevat olevansa hauskoja.  Ihan oikeasti.  Kukaan ei ole ymmärtänyt tai uskaltanut kertoa näille, että jatkuva solvaaminen rumentaa kauniinkin pärstän ennen pitkää.  Ilmeisen moni suhteellisen hyvän näköinen mimmi kuvittelee tietynsorttisen suosionsa olevan kusipäisyytensä eikä esimerkiksi vetävän ulkonäkönsä - jolla saa tänä päivänä ainakin niiltä miehiltä, jotka eivät ole jatkuvasti nälvinnän kohteina, lähestulkoon mitä tahansa anteeksi - ansiota.  Jotkut esittävät nauravansa myötä ollakseen päätymättä uhriksi, muut sadistit tekevät niin oikeastikin, ja loput vain ihmettelevät, että missä ihmeen pellossa tuo täysi-ikäiseksi asti ikääntynyt on kasvatettu.

Nämä vittumaiset ämmät epäonnistuvat ihmissuhteissaan aina, ajaen käyttäytymisellään varsin nopeasti miehen kuin miehen joko tavalla tai toisella pois luotaan tai väkivaltaan.  He eivät ymmärrä, mistä se johtuu, vaan syyttävät miehiä ja sattumaa.  He eivät ota vastuuta käyttäytymisestään, jollaista eivät itse sietäisi hetkeäkään.  Heidän mielestään heidän ei tarvitse sopeutua maailmaan, vaan maailman täytyy sopeutua heihin.

No, saahan sitä odottaa.

Miltä nyt tuntuu?

Tässä sitä ihmettelee miten pitkään voi yhdellä kertaa putkeen ihminen olla liekeissä.

Eilen vatsaperhostelin kovasti ja hartaasti ennen lähtöä, naukkasin paukun viskiä ja lähdin sitten reissuun kohti kirkkoa ja jännähöpötin koko matkan puutaheinää. Paikalla oli sen verran vieraita, ettei ehtinyt jännittää lainkaan, mutta kun päätyi sakastiin odottelemaan morsianta, olin taas ihan jäässä. Päästiin sitten aloittamaan seremoniat, ja oli hurjan herkkää ja kaunista, ja taisi sydän jättää toista kertaa lyönnin väliin rakkaimpani nähdessäni.

Muistettiin sanoa oikeat sanat, vaikka piti välillä muistaa erikseen hengittää. Ulos kuplasateeseen, riemuun ja rollssiin.

Vaaleanpunainen pantteri kuskasi meidät sitten hääpaikalle, jossa tuli käteltyä ja syötettyä kaikki ihmiset ökytäyteen. Sitten oli puheiden vuoro, omanikin sain pidettyä ja ihmisiä itketettyä. Luulisin taas, että positiivisessa mielessä, tosin minulla on taipumus tulkita tilanteita edukseni. Herkistyin vähän sen lopussa itsekin, mutta enpä itkenyt kuin bitch niinku isoveljeni (joka oli bestman). Vasta tässä vaiheessa tuntui siltä, että okei, nyt on kaikki mennyt täydellisesti eikä tarvii enää jännittää. Tuli paljon puheita, kahdeksan ihmistä puhui, ja se oli hienoa.

Hääkaakku leikattiin ja minä stomppasin maata ekana. Luulin kyllä ihan siihen hetkeen asti, että pitää talloa toisen varpaille, mutta sanottuani, että enhän mä edes nää sun jalkoja mua vähän valistettiin. Ei nolottanu. Sitte päästiin surrealistisiin meininkeihin, koska päästettiin meidän kuvaajan mielikuvitus valloilleen ja päädyttiin sekä kiipeilemään puissa, piiloutumaan heinäseipäiden sekaan ja kömmittyä puun sisään. Hääkuvista taitaa tulla vähän erilaiset, mutta upeat kuitennii.

Tän jälkeen sitte tanssattiin ja iloittiin ja ilta alkoi olla sen verran pitkällä että puolenyön tienoilla lähdettiin tuoreen rouva Tupliksen kera vankilaan viettämään hääyötä, ja se oli sen pituinen se. Aamulla syötiin hyvät aamiaiset, käytiin saunassa ja mehusteltiin oloja mitä kyllä tehdään yhä.

Mun sydän on täynnä rakkautta ja se huutaa päästä jaetuksi joten olkaatten hyvä kaikille jotka jaksaa lukea.