Pages

Objektiivisuusharha

Jaan pari ajatusta viime aikoina seuraamieni uskontoja ja uskonnottomuutta käsitelleiden keskustelujen pohjalta, ja ne käsittelevät seuraavaa huomiota:  Valtavan monella nykyiseen kantaansa tulleella on kokemusta myös toisenlaisesta elämänkatsomuksesta, joka on tyypillisesti hylätty viimeistään teininä, ja jotka uskovat sitten voivansa käsitellä taakseen jättämäänsä objektiivisesti.  Samaan uskomukseen syyllistyn minä, useinkin.

Jos ihminen tekee sen työn, että hän opettelee uuden maailmankatsomuksen, hän on ensinnäkin kokenut siihenastisen maailmankuvansa kelvottomaksi ja siksi hylättäväksi.  Vaikka miten yrittäisi, asenne sitä kohtaan, minkä on hylännyt, ei ole neutraali, vaan se, mikä on hylätty, halutaan myös nähdä sellaisena, että hylkäys on oikeutettua, että se on tehty oikeista syistä.  Kaikki se työ opetella katsomaan maailmaa uusin silmin ei saa olla virhe.  Se on uuden näkökulman omaksuneen ihmisen ylpeyttä ja selittää sen, minkä takia fanaattisimmat jonkun näkemyksen vastustajat ovat nimenomaan käännynnäisiä siitä porukasta.

Don Colacho sanoo:
"The unbeliever is dumbfounded that his arguments do not alarm the Catholic, forgetting that the Catholic is a vanquished unbeliever.
His objections are the foundations of our faith."

Ja ihan hyvin sanookin.  Ongelmana tuossa on se, että se pätee sekä uskoon tulleisiin että sen hylänneisiin.  Molemmat uskovat vakaasti olevansa oikeassa ja argumentointiin aiheesta ryhtyminen on nimenomaan ylpeyttä uudesta omaksi koetusta ja sen uskon aktiivinen tunnustus.  He eivät todista maailmankuviaan verratessaan niinkään vastapuolensa heikkoutta kuin oman uskonsa vahvuutta - joka ei sekään erityisen vahva ole silloin, kun sitä tarvitsee erikseen todistella.

Ongelmana näissä ylpeyden motivoimissa kommenteissa, argumenteissa ja niin kutsutuissa keskusteluissa, on se, että ylpeyden motivoima ihminen ei voi tunnustaa minkäänlaista virheen mahdollisuutta näkemyksissään, niiden perusteluissa, eikä myöskään suhtautua mihinkään neutraalisti tai huumorilla.  Ylpeyden puolustaminen on sydämen asia, aina.  Tästä syystä näkemykset, jotka edustavat tai tukevat sitä, mikä assosioidaan hylättyyn, voidaan lukea vain mala fide.  "Hei, minä suhtaudun siihen, minkä olen hylännyt, positiivisesti", on aina suurin valhe, esitti sen sitten itselleen tai muille.  Kielenkäyttö tahoon, joka assosioidaan hylättyyn, on aina joko alentuvaa tai sitten avoimen halveksuvaa.

Keskustelu, joka ei tähtää yhteisymmärrykseen, eli tapahdu tilanteessa, jossa sen yksikään osapuoli ei ole suorassa oppositiossa muiden näkemysten kanssa, ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin konfliktiin.  Se ei ratkea rationaalisin argumentein, koska ylpeydellä ei ole mitään tekemistä rationaalisten argumenttien kanssa - ne ovat vain väline rationalisoida ylpeys.  Huijata itsensä luulemaan sitä muuksi kuin se on.

Tässä lienee se syy, minkä takia minä tunnen oloni vaivautuneeksi joka kerran, kun päädyn selittämään jo kertaalleen esittämääni ja perustelemaani näkemystä: joko se on luettu päin helvettiä tai sitten siinä on räikeä virhe.  Jälkimmäisessä tapauksessa on opittavaa, ensimmäisessä koen valtavan houkutuksen jäädä selittämään, minkä takia sanoistani (useammin pikemminkin niistä huolimatta, minusta näyttäisi) vedetty tulkinta on virheellinen.  Vaikka järkevästi ajatellen jälkimmäisen pitäisi voida tuottaa tulosta, se ei ole koskaan sitä tehnyt - edellä mainitusta syystä.

Minä en ole neutraali ateismin suhteen, koska olen hylännyt sen.  Minä en ole neutraali myöskään kristinuskon suhteen, koska sen omaksuneena ja siihen kääntyneenä minulla on voimakas motiivi tulkita sitä tavalla, jolla siinä on jotain järkeä.  Vastaavasti myöskään ihmiset, jotka ovat tuossa mielessä peilikuviani, eivät ole neutraaleja kummankaan asian suhteen.  Itse asiassa neutraali kyseisissä kysymyksissä voi olla vain siinä tapauksessa, etteivät ne kiinnosta tippaakaan, eikä silloin osallistu keskusteluihin niistä.  Koska näiden keskenään voimakkaassa oppositiossa olevien näkemysten käsittelystä ei keskustelemalla voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen - siitä huolimatta, että niin kauan kuin on ollut uskontoja, on yritetty - on hedelmällisin tapa toimia tulla autuaaksi uskossaan, toteuttaa sitä ja antaa todellisuuden näyttää tulosten muodossa kuka oli oikeassa.

Asiat, joita tässä kirjoituksessa tuon esiin, ovat minusta raivostuttavia, mutta eivät silti yhtään vähempää tosia.  Pitkä ja raskas on tie helvetistä valoon, enkä usko hetkeäkään, että hurskaaksi ja hyväksi ihmiseksi voisi tulla ilman valtavaa määrää töitä sen eteen.  Samalla tavalla kuin ritari ei aloita tarinaa kohdasta, jossa on tappanut lohikäärmeen, ei ihminenkään aloita elämäänsä valmiiksi viisaana.  Matkalla siihen on valtavasti esteitä, eikä järkeilyynsä tukeutuvan ylpeyden demoni ole suinkaan niistä pienimpiä.  Sorrun ylpeyteeni matkani varrella, kuten olen tähänkin asti tehnyt, varmasti vielä monta kertaa, mutta en ainakaan erehdy pitämään sitä merkkinä hyveellisyydestäni.

Niinkin tuli joskus tehtyä.

2 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Olet oikeassa, omasta maailmankuvasta keskustelu on vaikeaa. Siitä inttäminen on puolestaan helppoa.

Mutta vielä raivostuttavampaa, ja vahingollisempaa (suuressa mittakaavassa) on se, että lopettaa kommunikointiyritykset, laittaa kädet korville ja antaa mennä niinkuin tuntuu hyvältä. Tällä tiellä ovat esim. muslimit, nuo sisäisten ja ulkoisten konfliktien ammattilaiset. Tietysti muidenkin uskonnollisten ja uskonnottomien aatteiden edustajista löytyy tällaisia reippaita suorittajia.

Tuplis kirjoitti...

Juho, nimenomaan, keskustelu on tärkeää, mutta tarpeettomien hyökkäysten välttäminen tärkeämpää. On hyödyllistä tiedostaa taipumuksensa siihen.