Pages

Pöljämedia ja karkkikulttuuri

Asia, mikä on minua kummastuttanut erilaisten viihteellisten ja/tai virikkeellisten medioiden parissa vuosikymmeniä eläneenä, on sen jatkuva tyhmistyminen.  Niin tietokonepeleissä kuin elokuvissakin oli aikaisemmin tiettyä tasokkuutta ja ideaa, kun taas mitä likemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän niissä on enää visuaalista ilotulitusta ADHD-kansalle.  Varsinainen sisältö hukutetaan tai pikemminkin korvataan yhä useammin sillä, että laitetaan joka paikka täyteen räjähdyksiä, tissejä ja muuta värikästä ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoavaa.

Pöljämedia kohtelee kaikkia keskenkasvuisina.  Elokuvat, lehdet ja pelit, ylipäätään kaikki valtavirtaviihde on pullollaan pelkkiä vietteihin vetoavia ärsykkeitä ja sekin vähä asiasisältö, mitä niistä nykyisin löytää, tapaa olla entistä useammin pelkkää angstista tunnepurkausta, jonka funktio vaikuttaisi olevan enemmän kirjoittajan egon ja omahyväisyydentunteiden oikeutus ja pönkitys kuin mihinkään varsinaiseen ongelmaan puuttuminen.

Yhteiskunta makuineen on typertynyt.  Koska kaikkialla mennään alimman yhteisen nimittäjän mukana, aniharvoista löytyy enää ihmisiä, joilla on halua ja kykyä keskustella tai tarkastella asioita vähänkään syvällisemmin.  Huomiosta on tullut tärkeämpi asia kuin syystä, jolla huomio on saatu.

Karkkikulttuuri asettaa heillekin, joilla on vielä tarjottavaa, omat haasteensa: ei riitä, että on asiaa, joka on äärimmäisen tärkeä tehdä tiettäväksi, vaan se pitää kuorruttaa myyvästi, jos haluaa sen vetoavan muihinkin kuin marginaalivähemmistöön, joka todennäköisesti on asiasta jo valmiiksi käytännössä samaa mieltä.  Estabilishmentin kilpailijoilla on aina se vaikea este ylitettävänään, että niin hirveitä kuin silmäätekevät tahot saattavatkin olla yleisön(kin) silmissä, on niillä pärjätty ainakin tähän asti ja ne nauttivat tiettyä luottamusta jota täysin tuntemattomalla ja kokemattomalla taholla ei ole.

Ei siis riitä, että muutosta masinoivat ovat oikeassa.  Heidän on myös saatava ihmiset tajuamaan asia, ja tämä tarkoittaa todella osaavaa ja taitavaa ADHD-sukupolvien tarpeet ymmärtävää ja huomioon ottavaa myyntityöskentelyä.

When in Rome, do as the Romans do.

2 kommenttia:

Sammalkieli kirjoitti...

Pelasin itsekin takavuosina tietokoneella jonkin verran, mutta pelit alkoivat sittemmin muistuttamaan liiaksi multimedia-esityksiä. Hyviä pelejä varmaan tehdään edelleen, mutta toisaalta aika ja mielenkiinto eivät riitä.

Elokuvien kohdalla evoluutio on todella nopeaa. Yksittäinen elokuva "vanhenee" tyylillisesti jo muutamassa vuodessa. Leikkaus, efektit ja juonirakenteet muuttuvat hirveän nopeasti, omasta mielestäni huonompaan suuntaan. Vanhat ihmiset eivät mielellään katso nykyelokuvia, koska ne kuulemma vaikuttavat liiaksi mielisairaiden kuvitelmilta.

Selailin aikani kuluksi juhannuksena mökillä vanhoja iltapäivälehtiä vuosituhannen vaihteesta ja 90-luvulta. Aika samanlaiselta se meininki niissäkin vaikutti. Turhia juttuja turhista ihmisistä. Ehkä pitäisi kokonaan vaihtaa lukemiaan lehtiä jos niiden tarjoama "diskurssi" tökkii. Toisaalta viime viikonlopun Iltalehdessä oli mielenkiintoinen kolumni siitä miten media käsittelee poliitikkoja:

http://blogit.iltalehti.fi/aarno-laitinen/2010/06/25/tyhmat-aanestajat/

Anonyymi kirjoitti...

Hyviä pelejä tosiaan löytyy vielä nykyäänkin, mutta ne eivät saa yhtä isoja budjetteja, tai ole yhtä suosittuja kuin alhaisimman nimittäjän mukaan tehdyt AAA-julkaisut. Pitää osata tehdä jonkin verran salapoliisityötä nykyään ennen kuin uskaltaa mennä pelin ostamaan.