Pages

Heikkouden muodoista

Aihe, joka on aina ollut minusta hyvin kiinnostava, on ollut voima.  Olen tutkaillut ja pohdiskellut sitä ja siihen liittyviä assosiaatioita sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti, ja havainnut, että kaikkein yleisin käsitys siitä lyhenee muotoon "kaikki voima on viime kädessä väkivaltaa".  Käsitys on virheellinen, mutta se ei ole totuuden peilikuva, kuten dikotomisesti tupataan ajatella - myöskään kategorinen väkivallan käyttämisestä kieltäytyminen ei ole voiman osoitus.  Tässä kirjoituksessa käsittelen heikkoutta ja sen ilmenemismuotoja, tarkastellen myös valheellisia kuvitelmia voimasta.

Tietääksemme, mitä heikkous tarkoittaa, meidän täytyy tietää myös, mitä voima tarkoittaa.  Voima tarkoittaa yksiselitteisesti kykyä näyttää rakkautta käytännössä.  Heikkous on tämän vastapuoli: se on kyvyttömyyttä näyttää rakkautta käytännössä.

Voima ei siis ole mitenkään väkivalta- tai ylipäätään valtakeskeinen ilmiö, vaan sekä voimakas että heikko voivat käyttää väkivaltaa.  Se, mihin ja miksi väkivaltaa käytetään, paljastaa, onko kyseessä voima vai heikkous.  Lyhyesti ilmaistuna heikon ihmisen väkivalta on luonteeltaan destruktiivista, voimakkaan rakentavaa.

Myöskään voimaan usein liitetty aggressio ei ole voiman, vaan heikkouden osoitus.  Kaikki tietävät, että uhmaikäinen kolme- tai neljävuotias ihminen on kaikkein aggressiivisimmillaan, mutta hankala tämän kontrollin puutetta, tuhoamisvimmaa ja riehumista on voiman osoituksena pitää.  Aggressiivisuus osoittaa vain sen, että sitä voiman osoituksena pitävä ihminen on itselleen ja ympäristölleen tuhoisa ruutitynnyri.

Vastaavasti myös aggressiivisen kukkoilun edessä alistuminen on heikkouden merkki, joka osoittaa alistuvan tahon olevan syystä tai toisesta kyvytön vastustamaan antisosiaalista käyttäytymistä.  Kun jokin yhteisö muodostuu aggressiivisista kukkoilijoista ja heille alistuvista tahoista, aggressiiviset kukkoilijat ovat vahvempia kuin alistujat, mutta äärimmäisen heikkoja silti, ja koska heikkous tarkoittaa antisosiaalista toimintaa, sellaiset maat, alueet tai vaikka perheet ovat hirveitä paikkoja olla ja elää.

Niin sanotut kunniakulttuurit ja voiman assosioiminen aggressioon ja väkivaltaan kulkevat käsi kädessä.  Koska näissä moraalin ja ihmisarvon määrittelevät muut ihmiset, täytyy aggressiotaan eli voimaansa eli väkivaltaisuuttaan todistella jatkuvasti.  Jos niin ei tee, menettää kasvonsa, joutuu häpeään, ja on muiden silmissä (tai toimesta) kuollut.

Kun tämä on kuitenkin todellisuutta sellaisessa kulttuurissa, eikö se ole siellä voiman osoitus?  Ei ole - se on ehkä vähäisemmän heikkouden osoitus kuin alistuvalla, mutta heikkouden yhtä kaikki: aggression osoittaja näyttää käytännössä muilla ihmisillä olevan niin paljon valtaa hänen ylitseen, ettei kestä näiden kritiikkiä, huomioita tai tuomiota riehumatta.  Ihminen, jonka impulssikontrollinsa heikkouden takia kuka vain voi nakittaa itsetuhoiseen raivoon, osoittaa muiden ihmisten päättävän asiat hänen puolestaan.  Missä merkityksessä ihminen, joka on jatkuvasti kenen tahansa ohjailtavissa, on voimakas?

Voimakkaan ihmisen itsekunnioitus on ansaittua, ei suotua, eivätkä muut voi sitä viedä, koska se ei ole muilta saatua.  Hänen ei tarvitse puolustaa sitä, koska se ei yksinkertaisesti riipu muiden mielipiteistä.  Hänen ei tarvitse käyttää väkivaltaa tuhoisiin tarkoituksiin, kuten ylpeytensä puolustamiseen, vaan voi keskittyä käyttämään sitä vain kun sille on tarvetta eli kun se on rakkauden teko.

Olen puhunut yllä pääosin miehille tyypillisestä heikkoudesta.  Naisille tyypillinen heikkous on passiivis-aggressiivinen uhridiskurssin käynnistäminen: Uhriksi ryhtyvä päättää, että taho X sortaa häntä, ja että jonkun muun täytyy tehdä asialle jotain.

Uhridiskurssissa on sellainen puoli, että se tehoaa erittäin hyvin miehiin: se ei ole luonteeltaan loogista, vaan emotionaalista, mistä syystä todennäköiset loogiset ristiriidat, vääristely, valehtelu ymv. eivät haittaa uhriksi heittäytynyttä.  Miehelle - etenkin älykkyydestään ylpeälle - tyypillinen tapa keskustella puolestaan pyrkii olemaan ystävällinen, sisäisesti koherentti ja rehellinen, mistä syystä hän on melkoisesti alakynnessä, uhriksi ryhtynyt riivinrauta kun ei anna moisten pikkuseikkojen haitata omaa toimintaansa.

Uhridiskurssi on säälimätöntä, moraalitonta ja brutaalia henkistä väkivaltaa, jossa pyritään manipuloimaan toista ihmistä käynnistämällä tämän häpeärefleksejä, vedoten vaikkapa patriarkaaliseen "naisten sortoon" tai KKK:hon.  Se on vallankäyttöä siinä missä fyysinenkin väkivalta, ja heikkouden merkki yhtä lailla: uhriksi heittäytyjä kertoo uhriutumalla, ettei voi vaikuttaa itse yhtään mihinkään, ja että toisten täytyy olla vahvoja ja tehdä kaikki hänen puolestaan.

Uhrikielenkäyttö on heikkouden merkki myös siksi, että sen tulokset ovat tasan nolla siinä vaiheessa, kun vastapuoli kieltäytyy alistumasta.  Riivinrauta, kuten öykkärikin, voi hallita vain niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustaakseen väkivaltaa.

Sekä henkisen että fyysisen väkivallan käyttäjät kuvittelevat usein olevansa vahvoja, vaikka ovat aggressionsa - ainoan tuntemansa suhtautumistavan - orjia.  Heidän yhteistyö- ja empatiakykynsä ovat jokseenkin olemattomia, koska heidän toimintansa motiivit ovat reaktiivisia ja ympäristön ärsykkeiden heiteltävissä, minkä lisäksi kaikki ulkopuolelta tulleet ehdotukset tai vastaavat edustavat uhkaa.

Heikko, väkivaltaa voimaksi luuleva ihminen muistuttaa kaltoin kohdeltua koiraa: hän on pelokas, kärkäs haukkumaan ja helposti pureva.

5 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Tykkäsin tästä tekstistä. Etenkin ajatus rakkauden näyttämiskyvyn ja voiman välisestä yhteydestä tuntuu mainiolta.

Jarkko Pesonen kirjoitti...

Ehkä olen liian vähän humanistis-filosofisesti ajatteleva, mutta minulle voima tarkoittaa yksiselitteisesti vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaavaa suuretta, jolla on sekä suuruus että suunta ja jota mitataan newtoneilla.

Tuplis kirjoitti...

Jarkko, tuolloin sana olisi käyttökelvoton hyvin monessa kontekstissa, johon sitä sovelletaan jatkuvasti.

Antti kirjoitti...

Kaikki valta on pohjimmiltaan väkivaltaa.

Väkivalta on vallan kantamuoto.

Kaikki rakennettu on olemassa väkivallan kautta. Väkivalta itsessään on tietysti huono keino rakentaa mitään, eivätkä sen hedelmät tunnetusti kanna pitkälle, mutta sen uhka ja läsnäolo on tehokkain mahdollinen tapa saada asioita tapahtumaan. Se on eräänlainen ase.

Aseita ei saisi rakastaa. Kunnioitus riittää. Aseet ovat parhaimmillaan vain välineinä, joita ei mielellään käytä enempää kuin on tarvis.

Kun katsoin Jamaikan ghettoista käsittelevää jaksoa Ross Kempin mainiosta sarjasta, oli aika ällistyttävää että sotatila kahden korttelin välillä voi kestää monta kymmentä vuotta.

Sitten tajusin ettei kyseessä ole sota, vaan aseiden kanssa patsastelua, ja gangstaromantiikkaa jossa ei oikeastaan kuole kuin satunnaisesti joku ja sekin yleensä sivullinen.

Sotiminen on tehokkaimmillaan sitä, että valitaan puolet ja ammutaan, kunnes toinen osapuoli on mennyttä. Siitä sitten rakennetaan uutta.

Väline, ei pääasia.

Tuplis kirjoitti...

Kaikki valta on pohjimmiltaan väkivaltaa.

Muuten hieno kommentti, jonka kanssa olen kovasti samaa mieltä, mutta tuo kaikki särisee korvaani.

Minun on vaikea ajatella vaikkapa tavallisten aviopuolisoiden valtaa toisiinsa pohjaavan väkivaltaan, vaikka heillä kiistatta valtaa toisiinsa on, ja vaikka he saattavatkin toisinaan sortua väkivaltaa käyttämään.

Valta voi pohjata myös rakkaudelle, uskon.