Pages

Patrisidaalinen liberalismi

Patricide: [Latin patricida, from patr- + -cida -cide] : one who murders his or her own father

Eurooppalaisen kulttuurin isä oli kristinusko.  Se asetti säännöt ja moraalin, joita eurooppalaisen tuli pitää arvossa ja noudattaa.  Se antoi yksilön elämälle struktuurin, joka sai aikaan parempia tuloksia kuin mikään muu kulttuuri koskaan missään.  Se vaati paljon, mutta antoi enemmän.  Jälkikristityt rationalistit, toisin sanoen liberaalit (kutsuivat he itseään sitten demokraateiksi, egalitaristeiksi tai libertaareiksi) tahot, ajavat lukuisia asioita, mutta heidän yksi yhdistävä tekijänsä on antikristillisyys.  Jokainen asia, mitä liberaali ajaa, on jonkin kristillisen arvon dekonstruointia.  Se ei ole kulttuuri, vaan antikulttuuri, jolla ei ole mitään kiinteää sisältöä antikristillisyytensä lisäksi.

Liberalismi ei myöskään ole mikään rusinapulla, josta voi noukkia mieleisensä: anna paholaiselle pikkusormi ja se kyllä vie koko käden.  Kukaan siihen kelkkaan lähtijä ei voi kritisoida sitä tehokkaasti.  Oksymoronia "naisten tasa-arvo" ajava liberaali ei voi mielekkäästi vastustaa oksymoronia "homojen tasa-arvo", eikä tästä loogisesti jatkaen oksymoronia "homojen tasa-arvo" kannattava voi mielekkäästi vastustaa "pedofiilien tasa-arvoa".  Se, mikä on tämän päivän liberaalille tabu, josta ei voi edes puhua, on heidän lapsilleen seuraava este egalitaarisen liberalismin tiellä.  Ainoa asia, jota liberaalit voivat ajaa ja olla lähtökohdilleen uskollisia, on antikristillisyys.

Liberaalit ovat onnistuneet tappamaan isänsä eli kristinuskon: se on tätä nykyä pieni vähemmistö siinä, missä se oli vielä sata vuotta sitten valtauskonto.  Kristinuskon kuolema on ollut kulttuurin isänmurha myös käytännössä: isien asema perheenpäänä on tuhottu ja samaan suuntaan mennään jopa hänen asemansa sen jäsenenä suhteen.  Isä, Poika ja Pyhä Henki vaihdettiin askel kerrallaan Äitiin, Äidin Haluamaan Lapseen ja Fattaan.  Miehen laillinen asema yhteiskunnassa on typistetty joko spermapankiksi tai lompakoksi, jota kupata (nämäkin roolit mahtuvat yhä harvemmin saman miehen repertuaariin), lapsen puolestaan poisheitettäväksi objektiksi paitsi jos äiti toisin haluaa.

Liberalismin tavat lisätä vapautta ovat siis varsin valikoivia, ja sitä ajavien käsitykset esimerkiksi tasa-arvosta, kuten muistakin ajamistaan asioista, ovat siinä määrin ristiriitaisia keskenään, ettei niistä ota erkkikään selvää kuin nyrkkisäännöllä "rikotaan mikä tahansa kristillisen kulttuurin ajoilta jäljellä oleva arvo tai normi".  Nyrkkisääntöä soveltaen jopa poliitikkojemme toiminnasta tulee johdonmukaista.

Koska liberalismi tähtää vastuun kuolettamiseen (vain tietyiltä ihmisryhmiltä) hinnalla millä hyvänsä, se tarkoittaa samalla sitä, että niin ihmiset kuin yhteiskunnatkin velkaantuvat kiihtyvällä tahdilla ylläpitääkseen keinotekoista järjestelmää, jonka nimissä kelvottomat elintavat nostetaan kelpoisten rinnalle.  Työstään käteen saadun rahan reaaliarvo on pudonnut jatkuvasti: tällä hetkellä normaalissa palkkatyössä olevien vanhempien vaihtoehtoihin ei enää kuulu äidin kotihoito, siinä missä se oli normikäytäntö vielä muutama vuosikymmen takaperin.

Joku taisi joskus sanoa, että ihminen antaa helpommin anteeksi isänsä murhan kuin sen, että hänestä tehdään köyhä.   Jälkikristilliset rationalistit ovat tehneet parhaansa toteuttaakseen molemmat.  Ihmettelen, miten kukaan terveenä itseään pitävä ihminen voi seistä heidän riveissään avoimen vastustuksen sijaan.  Ehkä heidän näkemyksensä terveydestäkin on liberaali, eivätkä he näe asiantilassa mitään ongelmaa.

Oireet ja sairaus

Maassamme on kohtalaisen paljon oikeistolaisehkoja ja kohtalaisen konservatiivisiksi itseään mieltäviä ihmisiä - jälkimmäisiä taitaa olla valtaosa kansasta.  He huomaavat asioita, jotka yhteiskunnassamme ovat vialla - kuten paisuvan valtion, kapenevat oikeudet, "positiivinen" syrjintä sekä kotimaisia että maskuliinisia aineksia vastaan, massamaahanmuutto, massatyöttömyys, kasvava välinpitämättömyys ja heikkenevä yhteiskunnallinen luottamus - ja uskovat voivansa muuttaa asiat äänestämällä oikeita ihmisiä ja luottamalla terveen järjen voittoon.

Asiassa on yksi mutta: kaikki nuo ilmiöt ovat pelkkiä sairauden oireita, eivät sairaus itse.  Oireeseen puuttumalla siitä päästään ehkä eroon, joskaan mitään takeita siitä, että sama oire ei synny välittömästi uudelleen, ei ole.  Vasta, kun sairaus on voitettu, oireet lakkaavat, ja parantuminen voidaan aloittaa.

Mikä tämä sairaus, josta kaikki nämä hyvinkin erilaiset oireet sikiävät, sitten on?

Vastaus on jälkikristillinen rationalismi.  Jumalan hylänneet ihmiset keksivät itse omat sääntönsä, ideologiansa ja utopiansa, eikä mikään mahdollinen tai mahdoton ole heille vierasta.  Hylkäämällä auktoriteetin ja arvot, joilla saatiin (ja saadaan) kaikkein parhaat tulokset, he lähtivät paholaisen kelkkaan, maistoivat uudelleen kiellettyä hedelmää ja päättivät pystyvänsä parempaan.  Ateisti Ahneelle ei riitä kalifin vakanssi, hän haluaa jumalaksi Jumalan paikalle.

Heidän ymmärryksensä kristinuskosta on jokseenkin yhtä syvällinen kuin pelkän kirja-arvostelun lukeneella varsinaisesta kirjasta, eivätkä he anna sille tilaisuutta, sillä se ei sovi yhteen heidän agendansa kanssa.  Rationalisoimalla, nostamalla valitsemansa yksittäistapaukset keppihevosiksi kertomaan kristinuskosta ja sen arvomaailmasta yleisellä tasolla, jälkikristitty rationalisti hyökkää valitsemaansa kristillistä arvoa vastaan, korvaten rakkaudelle rakentuneet arvot kuolemansynteihin nojaavilla.  Sen jälkeen he propagoivat kaikkea positiivista mitä ketkään koskaan ovat aikaansaaneet näiden mielestään uusien arvojen ansioiksi, jotta ne otettaisiin vastaan mukisematta.

Jonkin verran toistasataa vuotta sitten eurooppalaisten kansojen vaikutusvaltaisimmat hylkäsivät Jumalan jälkikristittyjen rationalistien hyväksi, ja ovat siitä asti sekä tehneet parhaansa tuhotakseen kaiken sen, mitä lukemattomat aikaisemmat sukupolvet rakensivat, ja ovat osoittaneet käytännössä utopisten käsitystensä olevan lukemattomat mutta varmat tiet helvettiin maan päällä.

Kun ihminen onnistuu kuvittelemaan itsensä jumalaksi, Saatana nauraa.  Länsimaita vaivaava sairaus on henkistä laatua, eikä parane inhimillisten instituutioiden kautta, vaan sillä, että länsimaalaiset hakevat uudelleen kosketuksen sieluunsa ja alkavat pitää arvossa mieluummin Jeesuksen ja hyvien kristittyjen opetuksia ja esimerkkiä Bill Gatesin, Hugh Hefnerin ja 50 centin sijaan.

Niin kauan kuin arvot, ihanteet ja sankarit ovat sairaita, eivät niiden inspiroimat tulokset voi olla mitään muuta.

Uskontotyhjiö

Uskontotyhjiötä pyrkivät luomaan kaikki ne ihmiset, jotka kaivavat maata uskontojen alta tarjoamatta mitään tilalle.  Ideologiauskovaiset, kuten kommunistit, monikulturistit tai libertaarit eivät kuulu tähän ryhmään, sillä he yrittävät korvata toisten jumalat omillaan.  Kyseessä ovat siis ihmiset, jotka pyrkivät suojaamaan maailmankatsomuksensa kritiikiltä vedoten siihen, ettei sillä ole mitään sisältöä, vaan kehottavat kutakin päättämään elämänsä tarkoituksen, motivaation ynnä muun täysin itse.  Heidän suosiollisella avustuksellaan, tietty, sillä uskontoja ei saa tunnustaa, koska ne ovat tyhmiä.

Uskontotyhjiön puolestapuhujat kertovat siitä, kuinka heidän elämänsä on rikasta ja täyttä siitä huolimatta, etteivät he usko mihinkään itseään ylempään.  He ovat sitä mieltä, että "uskontoa tarvitseva" ihminen on heikko tai tyhmä, yleensä molempia.  Oletuksensa ansiosta he kuvittelevat tekevänsä muille ihmisille hyvää yrittämällä tuottaa näille uskontotyhjiön: koska uskonnollisuus korreloi matalan äo:n kanssa, he uskovat viisastavansa toisia valistamalla näitä parhaansa mukaan ylemmän auktoriteetin puutteesta.

Valitettavasti ihmisestä ei tule tippaakaan sen fiksumpaa sillä, että häneltä viedään usko pois.  Uskontotyhjiön luominen ei mitenkään automaattisesti synnytä kiinnostusta mihinkään filosofiaan.  Sen sijaan tuloksena on paljon todennäköisemmin eksistentiaalinen kriisi, jonka lopputuloksena yksilö lakkaa uskomasta moraaliin, hyvyyteen ja sen mielekkyyteen: "Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua," Smerdjakov päätteli, ja niitti mitä kylvi.

ÄO-käyrän vasen puoli on keskimäärin alttiimpaa käyttäytymään antisosiaalisesti kuin oikea puoli (vaikka oikean puolen antisosiaaliset tuppaavatkin saamaan pahaa aikaan paljon suuremmassa mittakaavassa), ja tästä porukasta kaikkein altteimpia ovat ne, jotka eivät usko mihinkään.  Ihmisellä, joka ei ole järin fiksu, eikä usko ylemmän käden johdatukseen, ei ole yksinkertaisesti yhtä hyviä jarruja estämään antisosiaalista toimintaa kuin niillä, jotka uskovat Jumalaan.  Hyväntahtoiset lähetystyötä tekevät ateistit poistavat siis parhaansa mukaan yhteiskunnan antisosiaalisimmalta kansanosalta syitä pysyä ruodussa.

Totuus ei ole se, että uskonto tekee ihmisestä tyhmän tai ateismi älykkään.  Totuus on se, että älykkäät ihmiset usein oppivat kriittisiksi ja luottamaan järkeensä yli tunteidensa, soveltaen sitä kaikkeen, mukaanlukien uskontoon, mikä saa helposti löytämään siitä näennäisiä ristiriitoja ja näin johtaa ateismiin.  Ihminen voi järkeillä itsensä irti uskosta, mutta ihminen ei voi järkeillä itseään uskomaan.  Älykäs ihminen kun tahtoo olla sisäisesti koherentti ja jättää maailmankuvaansa mahdollisimman vähän kuviteltavissa olevia ristiriitaisuuksia - jos uskonto on tyhjiö, ei siinä ole ainakaan yhtä monta ristiriitaa kuin niissä maailmankatsomuksissa, joissa on sisältö.  Vähemmän älykäs ihminen ei taas opi vastaavalla tavalla kriittiseksi eikä siten oma-aloitteisesti hylkää uskontoa, johon hänet on kasvatettu.

Uskonnollisesti ja filosofisesti välinpitämättömät ihmiset ovat kaikkein antisosiaalisin yhteiskunnan ryhmä - heidät pitää ruodussa ainoastaan rangaistuksen pelko.  Kyseisestä sakista löytyy suhteessa mihin tahansa muuhun ryhmään kaikkein eniten rikoksia, abortteja, itsemurhia, päihteiden väärinkäyttöä ja syrjäytymistä.  Onnistuessaan lähetystyössään hyväntahtoiset filosofian ystävät tulevat maksimoineeksi yhteiskunnan antisosiaalisimman aineksen koon.

Ongelmana on myös vanha viisaus siitä, että kuka hyvänsä on kippari hyvällä säällä: niin kauan kuin älykkäällä filosofilla menee hyvin ja hänen keinonsa vievät häntä kohti valitsemaansa päämäärää, hän on todennäköisesti erittäin lainkuuliainen, ainakin kohtalaisen menestynyt ja onnellinen.  Sitten taas, kun tulee voimakas takaisku ja hankituista keinoista huolimatta päädytään kriisiin, on älykäs filosofi huomattavasti Jumalaan uskovaa ihmistä suuremmassa vaarassa turmella elämänsä antisosiaalisella - joskaan ei rikollisella - tavalla.  Herra pitää huolen omistaan, uskoo uskova.  Ennen niin iloinen nihilisti puolestaan näkee tilanteensa, mutta ei pysty perustelemaan itselleen siitä ulospääsyä.

Uskontotyhjiö on henkinen immuunikato: se heikentää ihmisen kykyä parantua, ja jokainen vastoinkäyminen vie lähemmäs kuilua, joka tuhoaa ihmisen ensin sisältä ja sitten ulkoa.  Kyseiseltä sairaudelta ei suojaa yksikään armoton epäjumala, luonnonuskonto tai filosofia, koska ne ovat joko välinpitämättömiä tai täydellisen voimattomia.

Kuten havaitsemme, älykkyys tai filosofia ei tee ihmisestä viisasta.

Heikkouden muodoista

Aihe, joka on aina ollut minusta hyvin kiinnostava, on ollut voima.  Olen tutkaillut ja pohdiskellut sitä ja siihen liittyviä assosiaatioita sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti, ja havainnut, että kaikkein yleisin käsitys siitä lyhenee muotoon "kaikki voima on viime kädessä väkivaltaa".  Käsitys on virheellinen, mutta se ei ole totuuden peilikuva, kuten dikotomisesti tupataan ajatella - myöskään kategorinen väkivallan käyttämisestä kieltäytyminen ei ole voiman osoitus.  Tässä kirjoituksessa käsittelen heikkoutta ja sen ilmenemismuotoja, tarkastellen myös valheellisia kuvitelmia voimasta.

Tietääksemme, mitä heikkous tarkoittaa, meidän täytyy tietää myös, mitä voima tarkoittaa.  Voima tarkoittaa yksiselitteisesti kykyä näyttää rakkautta käytännössä.  Heikkous on tämän vastapuoli: se on kyvyttömyyttä näyttää rakkautta käytännössä.

Voima ei siis ole mitenkään väkivalta- tai ylipäätään valtakeskeinen ilmiö, vaan sekä voimakas että heikko voivat käyttää väkivaltaa.  Se, mihin ja miksi väkivaltaa käytetään, paljastaa, onko kyseessä voima vai heikkous.  Lyhyesti ilmaistuna heikon ihmisen väkivalta on luonteeltaan destruktiivista, voimakkaan rakentavaa.

Myöskään voimaan usein liitetty aggressio ei ole voiman, vaan heikkouden osoitus.  Kaikki tietävät, että uhmaikäinen kolme- tai neljävuotias ihminen on kaikkein aggressiivisimmillaan, mutta hankala tämän kontrollin puutetta, tuhoamisvimmaa ja riehumista on voiman osoituksena pitää.  Aggressiivisuus osoittaa vain sen, että sitä voiman osoituksena pitävä ihminen on itselleen ja ympäristölleen tuhoisa ruutitynnyri.

Vastaavasti myös aggressiivisen kukkoilun edessä alistuminen on heikkouden merkki, joka osoittaa alistuvan tahon olevan syystä tai toisesta kyvytön vastustamaan antisosiaalista käyttäytymistä.  Kun jokin yhteisö muodostuu aggressiivisista kukkoilijoista ja heille alistuvista tahoista, aggressiiviset kukkoilijat ovat vahvempia kuin alistujat, mutta äärimmäisen heikkoja silti, ja koska heikkous tarkoittaa antisosiaalista toimintaa, sellaiset maat, alueet tai vaikka perheet ovat hirveitä paikkoja olla ja elää.

Niin sanotut kunniakulttuurit ja voiman assosioiminen aggressioon ja väkivaltaan kulkevat käsi kädessä.  Koska näissä moraalin ja ihmisarvon määrittelevät muut ihmiset, täytyy aggressiotaan eli voimaansa eli väkivaltaisuuttaan todistella jatkuvasti.  Jos niin ei tee, menettää kasvonsa, joutuu häpeään, ja on muiden silmissä (tai toimesta) kuollut.

Kun tämä on kuitenkin todellisuutta sellaisessa kulttuurissa, eikö se ole siellä voiman osoitus?  Ei ole - se on ehkä vähäisemmän heikkouden osoitus kuin alistuvalla, mutta heikkouden yhtä kaikki: aggression osoittaja näyttää käytännössä muilla ihmisillä olevan niin paljon valtaa hänen ylitseen, ettei kestä näiden kritiikkiä, huomioita tai tuomiota riehumatta.  Ihminen, jonka impulssikontrollinsa heikkouden takia kuka vain voi nakittaa itsetuhoiseen raivoon, osoittaa muiden ihmisten päättävän asiat hänen puolestaan.  Missä merkityksessä ihminen, joka on jatkuvasti kenen tahansa ohjailtavissa, on voimakas?

Voimakkaan ihmisen itsekunnioitus on ansaittua, ei suotua, eivätkä muut voi sitä viedä, koska se ei ole muilta saatua.  Hänen ei tarvitse puolustaa sitä, koska se ei yksinkertaisesti riipu muiden mielipiteistä.  Hänen ei tarvitse käyttää väkivaltaa tuhoisiin tarkoituksiin, kuten ylpeytensä puolustamiseen, vaan voi keskittyä käyttämään sitä vain kun sille on tarvetta eli kun se on rakkauden teko.

Olen puhunut yllä pääosin miehille tyypillisestä heikkoudesta.  Naisille tyypillinen heikkous on passiivis-aggressiivinen uhridiskurssin käynnistäminen: Uhriksi ryhtyvä päättää, että taho X sortaa häntä, ja että jonkun muun täytyy tehdä asialle jotain.

Uhridiskurssissa on sellainen puoli, että se tehoaa erittäin hyvin miehiin: se ei ole luonteeltaan loogista, vaan emotionaalista, mistä syystä todennäköiset loogiset ristiriidat, vääristely, valehtelu ymv. eivät haittaa uhriksi heittäytynyttä.  Miehelle - etenkin älykkyydestään ylpeälle - tyypillinen tapa keskustella puolestaan pyrkii olemaan ystävällinen, sisäisesti koherentti ja rehellinen, mistä syystä hän on melkoisesti alakynnessä, uhriksi ryhtynyt riivinrauta kun ei anna moisten pikkuseikkojen haitata omaa toimintaansa.

Uhridiskurssi on säälimätöntä, moraalitonta ja brutaalia henkistä väkivaltaa, jossa pyritään manipuloimaan toista ihmistä käynnistämällä tämän häpeärefleksejä, vedoten vaikkapa patriarkaaliseen "naisten sortoon" tai KKK:hon.  Se on vallankäyttöä siinä missä fyysinenkin väkivalta, ja heikkouden merkki yhtä lailla: uhriksi heittäytyjä kertoo uhriutumalla, ettei voi vaikuttaa itse yhtään mihinkään, ja että toisten täytyy olla vahvoja ja tehdä kaikki hänen puolestaan.

Uhrikielenkäyttö on heikkouden merkki myös siksi, että sen tulokset ovat tasan nolla siinä vaiheessa, kun vastapuoli kieltäytyy alistumasta.  Riivinrauta, kuten öykkärikin, voi hallita vain niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustaakseen väkivaltaa.

Sekä henkisen että fyysisen väkivallan käyttäjät kuvittelevat usein olevansa vahvoja, vaikka ovat aggressionsa - ainoan tuntemansa suhtautumistavan - orjia.  Heidän yhteistyö- ja empatiakykynsä ovat jokseenkin olemattomia, koska heidän toimintansa motiivit ovat reaktiivisia ja ympäristön ärsykkeiden heiteltävissä, minkä lisäksi kaikki ulkopuolelta tulleet ehdotukset tai vastaavat edustavat uhkaa.

Heikko, väkivaltaa voimaksi luuleva ihminen muistuttaa kaltoin kohdeltua koiraa: hän on pelokas, kärkäs haukkumaan ja helposti pureva.

Moderneja myyttejä

Törmään jatkuvasti sekä lukiessani nettipalstoja, blogeja että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kirjoitettuja kirjoja, enemmän tai vähemmän samanlaisiin modernina aikana syntyneisiin uskomuksiin, joilla ei ole minkään valtakunnan tekemistä todellisuuden kanssa.  Kuitenkin, koska niitä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä, on niiden perinpohjainen virheellisyys sitten nähtävästi väännettävä rautalangasta.

1.  Kristinusko tarkoittaa pasifismia

Ensimmäinen kummallinen moderni myytti koskee sitä käsitystä, että kristinusko kieltää voimankäytön vailla ehtoja.  Kaikkein yleisin tätä käsitystä tukeva päin helvettiä luettu pätkä raamatusta on koettuihin loukkauksiin ja kostonhimon hillitsemiseen viittaava neuvo kääntää vasenkin poski, jos tulee lyödyksi oikealle.  Kun sen yhdistää Kristuksen marttyyrikuolemaan, jota vastaan hän ei taistellut, on rationalistin pään sisälle muodostettu sopivan päätön tulkinta ollakseen kelvoton reaalimaailmaan ja siksi hylättävä.

Kuitenkaan Jeesus tai kristityt eivät koskaan kunnostautuneet pahuuden hyväksymisessä, vaan taistelleet sitä vastaan kaikkialla, missä heillä on ollut siihen mahdollisuus tai missä se on heitä henkilökohtaisesti kohdannut.  Kristinuskolla ei voi mitenkään oikeuttaa alistumista väkivallan edessä - se on yksiselitteisesti heikkouden, ei rakkauden osoitus.  Jeesuksen uhrissakaan ei ollut kyse heikkoudesta, sillä Jeesus ei alistunut, vaan valitsi itse.  Hän uhrautui uhriksi päätymisen sijaan.

Hauskan kontrastin käsitykseen tuo se tosiasia, että mistään ei löydy niin kivun ja kuolemanpelon edessä alistuvaa ihmistä kuin modernista rationalistista.  Sellainen ihminen ei pysty perustelemaan itselleen itsensä likoon pistämistä fyysisesti missään muussa tapauksessa kuin siinä, että uskoo sen olevan varmasti edessä ennemmin tai myöhemmin - silloinkin valiten aina sen myöhemmän, joutui sen eteen uhraamaan mitä tahansa.

Moderni ihminen siis projisoi oman heikkoutensa kristittyihin.

2.  Kristinusko tarkoittaa humanismia

Olisin kohtalaisen rikas kaveri, jos saisin euron joka kerrasta, jossa vastaan on tullut tavalla tai toisella väite siitä, että Jeesus oli (ensimmäinen) humanisti.  Humanismi tarkoittaa uskoa ihmisen sisäsyntyiseen hyvyyteen ja täydellisyyteen ollen melkoisessa ristiriidassa esimerkiksi ihmisen vajavaisuuden ja syntisyyden kanssa.

Ei Jeesus tullut levittämään uskoa ihmiseen vaan Jumalaan, itseensä.  Hän koki synnin houkutukset kaikkien muiden ihmisten lailla ja vastusti niitä kaikin voimin.  Hän ei missään välissä uskotellut abstraktin ihmisyyden tai inhimillisten instituutioiden olevan hyviä - hänen uhrinsa todistaa päinvastaisesta.

Yleisen inhimillisyyden ja humaanin liberalismin suitsuttamisen sijaan Jeesus painotti partikulaarista ja puhui kullekin ihmiselle ihmisyyden sijaan.  Hän rakasti oikeasti olemassa olevia ihmisiä, ei abstraktia ihmisyyden käsitettä.  Ihmiset, jotka sanovat rakastavansa ihmisyyttä, harvemmin rakastavat ketään oikeaa ihmistä, koska nämä ovat partikulaarisina yksilöinä aina jotain muuta kuin se epämääräinen abstraktio, jonka edun nimissä nämä Robespierren hengenheimolaiset toimivat.

Veikkaan humanistien esittävän kristinuskon primitiiviversiona omasta uskostaan lähinnä siksi, että moderni ihminen pitää kaikkea myöhäisempää aina parempana riippumatta sen sisällöstä ja siten itsestäänselvinä, ettei tarvitsisi alentua esimerkiksi vertailemaan arvokäsityksiä toisiinsa.  Modernin humanismin käytännön tuloksethan eivät ole järin rohkaisevia.

3.  Utopiat ja ihmiset, omeletit ja munat

Moderni ihminen oikeuttaa kymmenen edun nimissä yhden tuhoamisen, ja toteaa kylmästi "omelettia ei voida tehdä rikkomatta munia".  Esimerkkinä tästä modernin ihmisen mielestä suomalaisten kärsimykset afrikkalaisten ja lähi-itäläisten maahanmuuttajien rikosten uhreina ja antisosiaalisen elämäntavan rahoittajina ovat yhdentekeviä, sillä autettuja muukalaisia on enemmän kuin fyysistä väkivaltaa kokevia suomalaisia.

Ivan Karamazovin kysymykseen siitä, olisiko valmis tekemään pahaa yhdelle tehdäkseen hyvää tuhansille, moderni rationalisti vastaa empimättä kyllä - päinvastoin kuin kristitty Alyosha vastasi.  Modernille rationalistille kaikki on sallittua, kunhan ei vain jää kiinni, ja omatunto kolkuttaa muiden tiedosta syntyvästä häpeästä eikä syyllisyyden kokemuksesta.  Moderni ihminen pesee kätensä henkilökohtaisesti tekemästään pahasta ja valehtelee mustan valkoiseksi voidakseen katsoa itseään peiliin.

Kristitty ihminen ei usko utopioihin, koska kristitty ihminen ei usko ihmisen täydellisyyteen.  Koska ihminen ei täydellisyyttä tavoita, eivät ihmisen luomuksetkaan sitä tee, ja tästä syystä hän ei anna pahalle edes pikkusormea suuremman hyvän nimissä.  Utopisti kuvittelee, että kunhan huonot ja pahat ihmiset poistetaan keinolla tai toisella, on kommunismi tai jokin muu "kaunis idea" vain nurkan takana.

Kuten aina, Saatana houkuttaa ihmisiä hyökkäämään yksilöiden kimppuun yleiseen hyvään vetoamalla ja lupauksilla oikoteistä täydellisyyteen.  Hedelmistään puut tunnetaan, ja kaikki utopiat paljastuvat hyvin lyhyessä ajassa maanpäällisiksi helveteiksi.

4.  Demokratia + kunnioitus ihmisoikeuksia kohtaan = jotain muuta kuin kristinusko

Moderni ihminen uskoo demokratiaan.  Hän tosin kieltää sen siinä tapauksessa, jos kokee sen rikkovan ihmisoikeuksia.  Oikeasti hän kokee sen rikkovan ihmisoikeuksia vain siinä tapauksessa, jos valkoinen hetero rikkoo mielipiteillään kuviteltujen yleisen tason ihmisryhmien ihmisoikeuksia.  Siitä, että ihmisryhmät, jotka eivät jaa hänen kanssaan arvopohjaa, ajaisivat ihan toisenlaisia lakeja kuin moderni ihminen haluaisi, hän ei kanna huolta, niin kauan, kuin kyseiset ihmisryhmät eivät ole valkoisia heteroita.

Toiset modernit ihmiset uskovat myös demokratiaan, ja vastustavat myös valkoisten heteroiden ihmisoikeuksien polkemista.  Siitä, että he eivät saa ajamiaan asioita läpi koska ne eivät läpäise poliittisen korrektiuden seulaa, he eivät lannistu, vaan luottavat siihen, että demokratia toteutuu kansasta riippumatta.  He yllättyvät aina, kun sen tulokset ovat samoja kuin aina ennenkin.

Koska demokratia ei ole ideologia tai arvokäsitys, se ei yhdistä ketään mihinkään tai takaa sitä, että ketkään sen piirissä toimivat omaisivat edes suurin piirtein yhteneväistä arvomaailmaa.

Valitettavasti demokratia toimii missään määrin tehokkaasti ja ihmisiä hyödyttävästi vain siinä tapauksessa, että yhteiskunta on hyvin homogeeninen ja ihmisillä hyvin samankaltaiset käsitykset sekä hyvästä ja toivottavasta että pahasta ja vältettävästä.  Kaikissa muissa tapauksissa demokratia on vain väline, jolla lähestytään totalitarismia, sillä eri arvokäsitykset omaavat ihmisryhmät näkevät itsensä ja toisensa toistensa uhreina eikä siinä tilanteessa minkäänlaista yhteisymmärrykseen johtavaa keskustelua voi syntyä.

Ainoa uskonnollinen tai ideologinen järjestelmä, joka sisältää arvokäsityksen, ja jossa ihmisten valinnanvapaudella on mitään merkitystä, on kristinusko.  Siitä valinnanvapautta ei saa millään pois, sillä se on suoraan Jumalan suoma.  Se on ainoa arvojärjestelmä, jossa se on, ja jossa arvossa pidetyt asiat eivät ole pelkästään neuvottelukysymyksiä ja sellaisena irrelevantteja.

Koska missään muussa ideologiassa tai arvojärjestelmässä valinnanvapaudella ei ole mitään merkitystä kuin kristinuskossa, on todettava, että ainoa tilanne, jossa demokratia on missään merkityksellisessä mielessä käyttökelpoinen hallinnon väline, on se, että yhteiskunta muodostuu käytännössä pelkästään kristityistä.

5.  Kristityt kuvittelevat olevansa muita parempia

Viides käsitys on jälleen modernin ihmisen projektio: hän kokee olevansa loputtomasti kristittyjä parempi, koska ei riko omaa arvomaailmaansa vastaan millään tavoin.  Tämä on luonteva seuraus siitä, että modernilla ihmisellä ei ole mitään oman etunsa ulkopuolista arvojärjestelmää jota rikkoa, joten kaikki hänen toimintansa on sen noudattamista, siinä missä kristitty rikkoo toisinaan useinkin omaa arvojärjestelmäänsä vastaan ja joutuu jatkuvasti silmätysten epätäydellisyytensä kanssa.

On varmasti paljon kristittyjä, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut ihmiset, yksistään siksi, että kokevat olevansa kristittyjä, mutta he syyllistyvät ylpeyden kuolemansyntiin ja kuka tahansa, kristitty tai ei, voi sen heille helposti osoittaa.  Sen sijaan ihminen, jolle mikään ei ole syntiä, voi aivan vapaasti tuntea olevansa parempi ja arvokkaampi kuin kaikki muut.

Kyse on moraalin lokuksesta: kristityn (oli tämä sitä nimellisesti tai ei) moraalin vartija asuu hänen sisällään, kun muilla se sijaitsee ulkopuolella.  Täten kristityn toimiessa väärin hän tuntee syyllisyyttä, kun taas moderni (tai primitiivinen) ihminen tuntee häpeää jäädessään kiinni siitä, että on toiminut väärin.

Kristittyjen hallitessa mitä tahansa paikkaa siellä on tehty paljon vähemmän pahaa kuin kenenkään muun hallinnon alla.  Tämä on tosiasia, joka ei riipu millään muotoa siitä, kuvittelevatko kristityt olevansa toisia parempia.  Heidän moraalinsa tulokset ovat parempia kuin muiden, aina, kun sitä noudatetaan.  Post-kristittyä rationalistia ei kiinnosta oikeus tai hyvyys vaan voitto, siinä missä epäjumalten palvojia (kuten monikulturisteja) uskonsa toteutus riippumatta siitä, paljonko kärsimystä se aiheuttaa.

Nämä modernit myytit tuppaavat siis olemaan juuri sellaisia, joissa yritetään väittää mustaa valkoiseksi, hyvää pahaksi ja niin edelleen.  Ne eivät kestä rehellistä tarkastelua, kuten ei mikään muukaan valheelle rakentuva käsitys asioista.

Toimiva, aito ja korruptoitumaton demokratia

Otsikossa mainittu ilmiö tunnetaan nimellä kansanperinne.

Viiden pisteen kysymys on missä määrin arvossa sitä tänä päivänä pidetään.  Mieleen ei tule monta poliittista tahoa, joka ei tietoisesti ja tarkoituksella pyyhkisi sillä ahteriaan aina kun tilaisuus tulee.

Narinaa nettikeskusteluista

Olen osallistunut nettikeskusteluihin aktiivisesti ainakin kymmenen vuotta, milloin milläkin foorumilla tai blogilla, luonnollisesti myös omassani.  Tuona aikana olen tullut oppineeksi monia mielenkiintoisia ja vähemmän mielenkiintoisia asioita nettikeskusteluita koskien. Olen havainnut, että jokseenkin kaikki oppimani liittyy siihen, että nettikeskustelut ovat paitsi uskomattoman huono ja tehoton tapa hankkia ja käsitellä informaatiota myös vaativia ja turhauttavia.

Netissä keskustellaan normaalisti tuskin koskaan, vaan kaikesta tulee hyvin lyhyen ajan sisään joko trollausta tai väittelyä, pahimmillaan molempia samaan aikaan.  En ole ihan varma mistä ilmiö johtuu, mutta veikkaan sillä olevan jotain tekemistä nettikeskusteluiden julkisen luonteen kanssa.  Ihmiset eivät halua "menettää kasvojaan", mutta haluavat toisaalta toisten menettävän ne, joten luku- ja kommentointitapa on valitettavan usein uskomattoman konfliktihakuinen.

Väittelyssä on myös se huono puoli, että se on uskomattoman hedelmätön tapa keskustella.  Koska kyseessä on lähtökohtaisesti polarisoiva konflikti, oppii siitä tuskin koskaan yhtään mitään ja alkaa myös pitää vastapuolta idioottina tämän oman mielipiteen uskottavuutta tukevan lukutavan - tarvitsi se sitten miten paksua väärinlukemista hyvänsä - vuoksi.  Olen oppinut kymmenen vuoden väittelyistä lähinnä sen, että minut on helppo nakittaa sellaiseen enkä pidä siitä.

Siksi toisekseen tilannetta, jossa esimerkiksi minä olisin niin absoluuttisen ja totaalisen varmasti väärässä, että kantaani vastaan olisi pakko hyökätä, ei kovin usein tule.  Saan usein vaikutelman, että jengi hyökkää toisten näkemyksiä vastaan silkkaa piruuttaan, vain osoittaakseen, että pystyy siihen.  Siltikään he harvoin tarjoavat näkemystä, jossa olisi käytännössä mitään uutta tai mielenkiintoista.  Rasittavimmilla ei ole tarjottavana yhtään mitään tilalle, vaan ainoa pyrkimys on kaiken kyseenalaistaminen ad absurdum.

Nettikeskustelu, jota minä haluaisin nähdä, olisi sellaista, että joukko ihmisiä kertoo jostain asiasta näkemyksensä kiireettömästi ja ilman turhaa antagonisointia, poistua sen jälkeen keskustelusta antaen muiden vetää omat johtopäätöksensä näkemyksestä.  Hinku lytätä muiden näkemykset - etenkin jos ne ovat missään ristiriidassa oman näkemyksen kanssa - näkyy kuitenkin olevan sen verran kova, että mitään pelkoa sellaisen keskustelun syntymisestä ei taida olla.

Toinen juttu on se, että internet tuppaa tekemään ihmisen keskittymiskyvylle yhtä hyvää kuin annos amfetamiinia: ihmisten kirjoituksista luetaan rivi tai kaksi, pahimmillaan vain otsikko, vedetään johtopäätöksiä ja lähdetään aivopieremään niitä puolihuolimattomasti ympäriinsä.  Lopputulos tapaa olla karmea sotku typeryyksiä, joilla ei ole ollut mitään yhteyttä aiheeseen, josta oli tarkoitus puhua, ja jotka blogin ylläpitäjä tai keskustelun aloittaja joutuu kahlaamaan läpi.

Kolmas juttu on hinku jättää jälkensä lukemiinsa paikkoihin: ihmiset sullovat mitäänsanomattomia yksirivisiä palstoille vain sanoakseen olevansa samaa mieltä tai jakaakseen yleensä valitettavan kömpelön sukkeluuden muiden kanssa, pääasiallisesti kuitenkin tullakseen huomatuksi.

Neljäs juttu on suorastaan käsittämätön kapeakatseisuus: keskustelijat ajattelevat asioista marxilaisittain, ajatellen, että jos joku ei ole jonkin puolesta, hän on sitä vastaan, ikään kuin kyseinen - tavan mukaan täysin mielivaltainen ja juuri mihinkään sopimaton - dikotomia pitäisi sisällään kaikki mahdolliset näkemykset.

Minä en ole erityisen sosiaalinen tai ryhmissä viihtyvä persoona, vaan keskustelen toisten kanssa mieluiten kahden kesken, joko in person tai sähköpostitse.  Olen havainnut sen kaikkein parhaaksi tavaksi tulla ymmärretyksi ja jakaa mielipiteitä ilman, että kummallakaan syntyy tarvetta käydä varsinaisesti toisen näkemyksiä vastaan.  Minusta on äärimmäisen työlästä kuluttaa aikaani kirjoittamalla ajatelmiani ja sitten kuluttaa tunteja toistensa perään oikomassa toisten ihmisten virheelliseksi katsomiani tulkintoja niistä silkasta velvollisuudentunteesta.  Ei sillä, etteikö kyseessä olisi sinänsä toisinaan ihan hauskakin (ja koukuttava) harrastus, mutta minulla on ajalleni oikeasti rakentavampaakin käyttöä.

Joidenkin mielestä se saattaa kuulostaa inhottavalta, mutta totta puhuen minä en ole erityisen kiinnostunut toisten mielipiteistä.  Jos minua ne kiinnostavat, kysyn niitä kyllä.  Minua ei myöskään kiinnosta lukea ainuttakaan hyökkäystä mielipiteitäni kohtaan saati osallistua minkään tason väittelyyn mistään asiasta.  Se, mihin luovuuttani oikeasti haluan soveltaa, ei ole köyhän miehen aivojumppa niiden kanssa, joilla on tylsää.

Uskontokeskustelun karikko

Uskontoaiheinen keskustelu ei ole mielekästä silloin, kun ketkä hyvänsä siihen osallistuvat ihmiset eivät ymmärrä omien mielipiteidensä aiheesta pohjautuvan uskoonsa raa'an faktan sijaan.

En ole koskaan keskustellut yhdenkään uskovaksi itseään kutsuvan ihmisen kanssa, joka ei ymmärtäisi kyseistä asiaa.  Olen kuitenkin keskustellut useiden kymmenien ateistien kanssa, jotka eivät ymmärrä samaa.  Viimeksi mainittujen ainoa väline uskontokeskustelussa on gramscilainen kritiikki, jota soveltamalla he kaivavat maata uskovan jalkojen alta.

Koska kriittinen metodi voi ainoastaan dekonstruoida, se "tuottaa" väistämättä tyhjiön.  Sillä voi hyökätä mitä hyvänsä sisältöä vastaan, mutta ei puolustaa mitään.  Koska sitä soveltava ateisti määrittelee uskonsa nimenomaan uskonnollisten näkemysten puutteeksi ja koska ainoa tapansa, jolla hän suostuu uskonnoista keskustelemaan, on gramscilainen diskurssi, on lopputulos se, että kyseinen ateisti ei osaa puhua uskonnoista yrittämättä käännyttää kaikkia, jotka eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä.

Rationaalisuudestaan ylpeä uskovainen on kyseisellä metodilla helppo käännyttää: kun uskolle tehdään ruumiinavaus, se kuolee.  Sitten taas uskovainen, joka joko tunnistaa käytetyn metodin ja/tai tietää, että myös usko uskontotyhjiöön on uskoon pohjautuva mielipide siinä missä muutkin, onkin hankalampi nakki.  Koska näihin käännytys ei tehoa, heitä täytyy ryhtyä pilkkaamaan - netti on täynnä materiaalia aiheesta.

En väitä, että kaikki ateistit olisivat tällaisia - suurin osa ymmärtää lihavoidun kappaleen sanoman siinä missä suurin osa kristityistäkin - mutta jokseenkin kaikki uskontokeskusteluun osallistuvat ateistit kuitenkin tapaavat olla.

Ei kannata kuitenkaan loukkaantua, vaan antaa heille anteeksi.  He eivät tiedä mitä tekevät.

Ristinuhrin mysteeri

Kristinuskon kannalta kaikkein merkittävin ja toisaalta vaikeimmin ymmärrettävä asia on ristinuhri itse.  Kun olin vasta varttumassa, tulimme äitini kanssa keskustelleeksi asiasta, koska en sitä juuri ymmärtänyt, ja äitini esitti halveksivaan äänensävyyn kysymyksen: "Mikä pelastuksen peruste voi olla kiduttaa itsensä luomuksillaan hengiltä?"  Minä en osannut vastata.  On varsin mahdollista, että sillä hetkellä minusta tuli ateisti.

Oliko siis kyseessä kosminen itsemurha?  Jumalahan loi ihmisen, joten hän on suoraan vastuussa kaikesta, mitä tämä tekee, joten itsensä tapattaminen näillä luomuksilla ei ole ihan helposti ymmärrettävissä armon perusteeksi.

Ongelma syntyi siitä, että en ymmärtänyt itse ristinuhrin olevan armon teko itsemurhan sijaan.

Ihminen on otus, jolla on vapaus valita.  Ihminen on myös perisyntinen otus - pystymme niin pahuuteen kuin virheisiinkin.  Tästä johtuen kulttuurit ja instituutiot, jotka ihminen rakentaa, pystyvät myös sekä pahuuteen että virheisiin, ja koska ihminen on rakentamastaan ylpeä, hän ei helpolla niitä hylkää.  Hyvillä aikomuksilla on kivetty lukemattomia teitä helvettiin.

Itsemurha tehdään yleensä siitä syystä, että elämä on sietämätöntä.  Se on siis itsekäs teko, jolla pyritään minimoimaan oma kärsimys.  Pyrkikö Jeesus minimoimaan omaa kärsimystään?  Ei pyrkinyt - hänen ei ollut mikään pakko tehdä mitään niistä teoista, jotka johtivat hänen kiinniottamiseensa, tuomioonsa ja kuolemaansa.  Missään vaiheessa oikeusprosessia hän ei pistänyt vastaan.

Jos kyse ei siis ollut itsemurhasta, niin mistä?

Niin eläinmaailmassa kuin inhimillisessäkin maailmassa tunnemme uhrautumisen käsitteen, ja pidämme sitä jalona.  Se tavataan tehdä läheisen, yleensä perheen tai suvun jäsenen puolesta, kaikkein yleisimmin vanhempi lapsensa puolesta, ja tähtää jälkikasvun selviämiseen.  Se on hyvin äärimmäinen rakkauden osoitus, ja tehdään pakkotilanteessa.

Mikä pakkotilanne Jeesuksella sitten oli? Ei mitään.

Hän olisi milloin tahansa voinut estää vangitsemisensa, oikeusprosessin ja niin edelleen - muistammehan hänen kyenneen ihmeisiin tarvittaessa.  Hän ei tehnyt sitä.  Sen sijaan hän tietoisesti asettui osaksi ihmiskätten toteuttamaa prosessia, joka johti hänen henkilökohtaiseen kidutukseensa ja kuolemaansa.  Hän ei uhrautunut vain perheenjäsentensä tai seuraajiensa puolesta.  Ihmisjärjellä tarkasteltuna teko oli täysin hullu.

Se, että viaton, täydellisen hyvä mies, tuomittiin kuolemaan, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään väärää, osoitti muutaman asian konkreettisesti todeksi tavalla, jolla mikään filosofia tai teoria ei sitä tee:

Ensimmäinen asia on se, että ihmisjärjen rakentama oikeusinstituutio ei ole täydellinen, vaan aivan yhtä vajavainen kuin ihmisluonto muutenkin.  Tästä syystä sen ei tulisi jakaa kuolemantuomioita.  Yksi ihminen ei ole toista arvokkaampi - jos ihminen voi kuolla syyttömänä ja väärin tuomittuna, turva, jota muut instituution suojissa nauttivat, on liian kallis.

Toinen asia on se, että instituutio voi sortua paineen alla - tuomio tuli aggressiivisten juutalaisten vaatimuksesta, ei siksi, että syyllisyys olisi näytetty toteen.

Kolmas asia on se, että instituution leivissä olevat ihmiset pesevät kätensä vastuusta.  He pystyvät elämään instituution vääryyksien kanssa, koska heidän elantonsa riippuu siitä.  Mitä on muiden kärsimys oman leivän rinnalla?

Jeesuksen uhri oli osoitus rakkaudesta - ei vanhempiaan tai opetuslapsiaan vaan koko ihmiskuntaa - kohtaan.  Hän asettui kokemaan vapaaehtoisesti moraalisesti hirvittävimmän kohtalon, joka kenenkään ihmisen kohdalle voi osua, jotta kenenkään muun ei tarvitsisi.  Hän kuoli inhimillisen toiminnan seurauksena, inhimillisen instituution hirviömäisyyden takia - ja paljasti sen todellisen luonnon kaikille.  Se oli uhri, joka syntyi vapaaehtoisesta ja täydellisestä rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Hänen opetuksensa ja esimerkkinsä osoittavat, että me voimme pystyä parempaan, mutta ettemme myöskään pääse siihen koskaan järkeilemällä, vaan esimerkkiään seuraamalla, avaamalla sydämemme rakkaudelle ja antamalla sen johtaa.

"Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."  Viimein taidan ymmärtää miksi.

Uskonto vs. ateismi 101

Teoria:
Uskova ja uskonnoton keskustelevat uskonnoista.  Syntyy jonkintasoinen yhteisymmärrys.

Käytäntö:
Kaksi uskovaista keskustelee uskonnosta.  Molemmat uskovat heillä olevan totuuden, joten toisen näkemys on heille uhka, vaikka he yrittäisivätkin väittää, ettei näin ole.  Keskustelu ei ole rakentavaa eikä yhteisymmärrystä synny.

Pohdintaa:
Ihmisen on erittäin vaikea kunnioittaa näkemystä, jota pitää rehellisesti valheena. Jos vaikkapa vanhempi on ateisti, on äärimmäisen todennäköistä, että tämä väheksyy lapsensa mahdollista uskontoa. Kyseisen toiminnan ei tarvitse olla mitenkään tiedostettua - asenteet harvoin ovat. Ihan vastaavalla lailla uskovan ihmisen mielestä lapsen mahdollinen ateismi olisi tragedia ja vanhemman olisi vaikea kunnioittaa kyseistä näkemystä.  Siitä riippumatta, allekirjoitetaanko näkemystä siitä, että elämänkatsomustaan ei saa tuputtaa lapselle.

Alitajunnassa tapahtuu kaikenlaista. Esimerkiksi ateisti, joka ei koe kristinuskoa omakseen, mieltää siihen liittyvät asiat negatiivisessa valossa: armo muuttuu heikkoudeksi, nöyryys nöyristelyksi ja pyyteetön toisten huomioon ottaminen ulkokultaisuudeksi. Käsitykset hyveistä muuttuvat peilikuvikseen ihan huomaamattaan, mutta tästä seuraa myös, että kyseisiä hyveitä ei omassa elämässään juuri toteuta. Sen sijaan käyttäytymistä, joka olisi niiden mukaista, hävetään, koska ne eivät ole omien arvojen mukaisia. Uusiksi hyveiksi nousevatkin rationaalisesti kovuus, ylpeys ja itsekkyys*.

Tästä johtuen havaitaan seuraavaa: vaikka se pitää teoriassa paikkansa, että ateismi ei tee ihmisestä tietynlaista, on se käytännössä vastareaktio niihin arvoihin, joihin oman kulttuurin uskonto pyrkii kasvattamaan. Kristityssä kulttuurissa ateistia on vaikea saada antamaan anteeksi, myöntämään virheitään tai toimimaan epäitsekkäästi - ne tuntuvat heikkouden, eivät voiman, osoituksilta ja käyvät toden teolla luonnolle. Jälleen kerran huomaamme, että teoria ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa.

Vaikka siis teoriassa uskovaisen ja ateistin keskustelun ei tarvitsisi olla antagonistista, se käytännössä on sitä jokseenkin aina. Agnostikon kanssa kummankin on helpompi keskustella, koska tätä ei pidetä uhkana.

*Merkillepantavaa on, että nämä 'hyveet' kuvaavat mainiosti muslimikulttuuria - tosin sillä ja kristillisen kulttuurin ateistilla on muita keskenään konfliktissa olevia arvoja.  Noilta osin he kuitenkin muistuttavat toisiaan.

Usko instituutioihin

Minun mielestäni yksi tuhoisimmista ja virulenteimmista ilmiöistä tänä päivänä on usko instituutioihin.  Instituutiot ovat ihmisten kehittämiä dogmaattisia systeemejä, joilla pyritään saavuttamaan jokin tavoite, kuten esimerkiksi tieteen edistäminen, uskonnon ylläpitäminen tai vaikkapa oikeudenmukainen hallinto.  Ongelma syntyy siitä, että ihmiset yksinkertaisesti unohtavat, mitä varten instituutio on kasattu, ja alkavat pitää sitä itseään tavoitteena.  Instituutio muuttuu kultaiseksi vasikaksi ja unohtaa tehtävänsä.

Tiedettä edistämään perustettu instituutio rapautuu aikojen saatossa yhä suuremmalta osin dogmaattiseksi kyhäelmäksi, jolle menetelmät, käytetty tapa ilmaista asiat ja tekijän nimi tulevat etusijalle, jopa tärkeämmiksi kuin tulokset.  Yliopistopiireissä pitkin länsimaita on julkinen salaisuus, että yliopistot ovat radikaalien ismien kehtoja ja aivopesuloita, joissa omahyväiset ihmiset keksivät tarinoita täydellisestä maailmasta ja täydellisestä ihmisestä - maailmasta, jossa emme elä, ja ihmisestä, jota ei ole.  Tällä haihattelulla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa, mutta koska se tapahtuu tieteen instituutiossa, sen kuvitellaan olevan sitä.

Vastaavalla lailla kristinuskoa tuottamaan perustettu kirkko on muuttunut (oli kyseessä sitten liberaali tai konservatiivinen suuntaus) dogmien pyörittelyn ahjoksi, jossa etenevät ne, jotka tietävät oikeat vastaukset dogmaattisiin kysymyksiin - eivät kristityt.  Tuloksena on tilanne, jossa luottamustehtäviin hakeutuvat sellaiset juonikkaat pirulaiset, joilla on motiivi käyttää asemaansa hyväkseen ja hankkia valtaa.  Sielunpaimenista on tullut lammaspaimenia, jotka haluavat käyttää voimaa ja sekaantua laumaansa.  Kirkossa palvotaan instituutiota ja sen "kehitystä", Jeesus esimerkkeineen heitettiin turhina mäkeen.  Koska esimerkillä ja teoilla ei ole väliä, ei ole ihme, että kirkon edustajien määräävin ominaisuus on heikkous ja luonteenpiirre pyrkyryys.

Hallinnosta vastaamaan kehitetty instituutio, nimeltään edustuksellinen demokratia, muuttui ihmisten mielissä myös pyhäksi lehmäksi.  Vaikka kaikki näkevät, että se ei toimi eikä saa aikaan haluttuja tuloksia, silti melkein kaikki kuvittelevat, että muutos parempaan on mahdollista saavuttaa korruptoituneen instituution sisältä ja korruptoituneiden ehdoilla.  Koska "demokratia" on siihen uskoville ihmisille tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus ja järkevä hallinto, he ovat valmiita uhraamaan tarkoituksen instituution alttarille.  Instituutionpalvonnan lopputuloksena on taloudellisesti, sosiaalisesti ja demografisesti umpikujaan päätyvä helvetti.

Miksi instituutioille sitten tapaa käydä näin?

No siksi, että ihmiset ovat ylpeitä.  He ovat ylpeitä keinotekoisista rakennelmistaan, joilla on saatu joskus aikaan jotain hyviä tuloksia.  He eivät halua nähdä niissä vikaa tai virheitä, koska se loukkaisi heidän ylpeyttään - ovathan he käyttäneet paljon aikaansa ja tarmoaan sekä instituution rakentamiseen, ylläpitämiseen että sääntöjen opetteluun ja niiden mukaan toimimiseen.  Kaikki se työ ei saa olla turhaa - joten instituution on pakko olla oikeassa.  Instituutiouskovaisen maailmankuva rakentuu sille, että minkä ihminen on suuressa viisaudessaan rakentanut, on täydellisyys, jumala ja totuus.

Kuitenkin totuus on, että samalla tavalla kuin ihmisten rakentamat talot ajan mittaan rapistuvat ja vaativat korjausta tai jopa hylkäämistä muututtuaan asumiskelvottomiksi, myös instituutioilla on parasta ennen -päiväys niiden muuttuessa aina vain kömpelömmiksi, dogmaattisemmiksi ja tuhoisammiksi.  Ne todelliset tarpeet, joita varten instituutiot pystytettiin, ovat edelleen olemassa, eivätkä tulekaan katoamaan mihinkään - instituutiot ovat vain lakanneet vastaamasta niihin ja ovat enää tyhjiä kuoria vailla sisältöä.  Elämän dogmeilleen vieraana kieltävä luurankojen armeija.

Ihmisen lankeemus syntyi kuvitelmasta, että ihmisestä voisi tulla Jumalan kaltainen, luoda jotain täydellistä ja erehtymätöntä, vain siksi, että hän sai kyvyn hankkia ja käsitellä tietoa.  Hänen ylpeytensä sokaisi hänet virheiltään ja sai hänet kieltämään, että olisi sellaisia tehnytkään.  Kyseinen tarina on uskomattoman vanha, mutta edelleen lukemattomat ihmiset toistavat sitä samoin traagisin seurauksin kuin tähänkin asti.

Vihan luonteesta

Suosittelen itse kutakin käymään lukaisemassa viimeisen psykiatrin raiskaustunnelikirjoituksen.

Nyt ymmärrämme, että viha jotain, joka ei ole tehnyt meille henkilökohtaista pahaa, syntyy kaikkein helpoiten kahdesta asiasta: kuvassa, jonka siitä saamme, on jotain ristiriitaiseksi koettua, mikä synnyttää vieraantumisen, ja kuva on heikko, mistä syystä vihaaminen on turvallista.  Kuten tekstin esimerkissä: suurin osa ihmisistä pelkää oikeaa murhaajaa tai raiskaajaa liikaa vihatakseen tätä, kun taas köykäistä pientä hippiäistä, joka väittää olevansa kumpikin, kykenee vihaamaan helposti jokainen, koska ei koe tämän olevan vakavasti otettava uhka.

Vastaavalla tavalla uskontoja vastustava ihminen harvemmin vihaa muslimeita: hän pelkää näitä aivan liikaa vihatakseen.  Sen sijaan hän valitsee vihansa kohteeksi vaikkapa kristinuskon, koska kontrasti kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen uskonnonvastustuksensa välillä on helppo kokea eikä mitään pelkoa siitä, että vihansa kohde - uskonto, kirkko, uskovaiset tai Jumala - tekisi asialle mitään, ole.

Samalla lailla ihminen, joka pelkää, että musta mies tappaa, raiskaa ja tuhoaa hänen maansa, ei vihaa tätä.  Sen sijaan ihminen, joka kokee olevansa niin paljon näiden yläpuolella tai tavoittamattomissa, ettei koe näiden muodostavan itselleen minkääntasoista vaaraa, voi aivan vapaasti tehdä niin.  Tästä päättelee nopeasti, että antirasistit kyllä vihaavat rasisteiksi kutsumiaan ihmisiä, koska eivät todella pidä näitä vaarana, kun taas rasistiksi kutsutut eivät vihaa ihmisiä, joita heidän väitetään vihaavan.

Natsit eivät valinneet juutalaisia vihansa kohteeksi siksi, että he olisivat olleet voimakas vihollinen.  He valitsivat juutalaiset siksi, etteivät nämä pistä vastaan.  Muslimit eivät suuremmassa mittakaavassa hypi muiden nenille missään, missä tietävät siitä olevan seurauksia.  Koska länsimaat eivät yleisesti ottaen uskalla pistää muslimeille kovaa kovaa vastaan, muslimit vihaavat länsimaita.

Näin tulee ilmiselväksi, minkä takia media ja poliitikot uskaltavat julistaa vihaa "rasismia" vastaan, mutta eivät maahanmuuttajien rikollisuutta.  He tietävät maahanmuuttokriitikkojen noudattavan lakia, joten mitään pelkoa näiden retaliaatiosta ei ole - he ovat vapaata riistaa, kuten kaikki muutkin kunnon ihmiset.  Sen sijaan taho, jonka aiheellinenkin kritiikki aiheuttaa esittäjälleen vaaraa, jonka tämä ottaa vakavasti, kuten vaikkapa arvaamattomat maahanmuuttajat, muuttuu ylpeiden ja vihaa täynnä olevien pelkureiden pyhäksi lehmäksi.

Tämä myös selittää, minkä takia ns. demokraattisessa maassa kuten Suomessa kansan mielipiteellä pyyhitään takalistoa ja myötäillään roskasakkia.  Muutosta haluaville tahoille siitä löytyy myös neuvo.

Uskallamme vihata vain sitä, mitä pidämme heikkona, ja toisaalta olemme taipuvaisia vihaamaan sitä, mitä emme syystä tai toisesta ymmärrä.

Henkilökohtainen apologia

Tulin pohtineeksi sitä, missä määrin käsitykseni mistäkin asioista ovat muuttuneet aikojen saatossa niistä ajoista, kun olin ateisti, tähän päivään, jona en ole.  Esitän AteistiMinän suulla kristinuskoa kohtaan sellaista kritiikkiä, jota tuolloin olisin voinut esittää, ja vastaan niihin NykyMinän suulla siinä määrin kuin koen osaavani.

AM: Kristinusko on heikkouden ja alistumisen uskonto, sillä se käskee rakastamaan vihollista kuin lähimmäistä ja kääntämään toisen posken.

NM: Rakastamisessa ei ole kyse siitä, että sallii kaiken.  Esimerkiksi jos rakastaa lastaan, ei anna tämän juosta autotielle päätymään liiskaksi, vaan estää tätä.  Vastaavasti jos joku ihminen tekee pahaa, tulee siihen puuttua tarpeellisella voimalla.  Vihollisen kohteleminen rakastavasti tarkoittaa nähdäkseni sitä, ettei toimi kostonhimoisesti ja tule itse tehneeksi pahaa taistellessaan sitä vastaan.

Kuten kultainen sääntö sanoo: kohtele toisia kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan.  Jos tekisin tietoisesti tai tietämättäni pahaa, haluaisin, että muut puuttuvat asiaan, ja vastaavasti teen heille samoin.  Jostain syystä hirveän moni tulkitsee kultaisen säännön tarkoittavan sitä, että mitä tahansa mitä tulee halunneeksi, saa tehdä, ja että muidenkin pitää saada tehdä mitä tahansa, mitä haluavat.  Se taas olisi hyvin helposti suorassa ja loogisessa ristiriidassa kyseisen säännön kanssa.

Vasemman posken kääntäminen taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, ettei pidä olla turhan kärkäs kostamaan loukkauksiksi koettuja asioita.  Lyönti oikealle poskelle tuppaa tarkoittamaan yleensä avokämmenellä tehtyä läpsäystä, sillä ihmiset ovat yleensä oikeakätisiä.  Minä en usko kyseisen kohdan tarkoittaneen itsepuolustuksen kieltämistä, vaan varoittavan ylpeyden ja kostonhimon houkutuksista.  Niillä kun tupataan antamaan takaisin paljon enemmän kuin on saatu ja toisaalta myös toisinaan tulkitsemaan loukkaukseksi teko, joka ei ole sellaiseksi tarkoitettu.

Kristilliset suhtautumistavat ovat osoituksia voimasta ja rakkaudesta, eivät alistumisesta tai heikkoudesta.

AMTuo kultainen sääntö onkin minusta aika kiero.  Minusta esimerkiksi kehitysapu ja pakolaisten maahan ottaminen ovat täysin sairasta toimintaa, mutta minun on vaikea kuvitella, että kristitty voisi - nimenomaan tuon säännön perusteella - vastustaa kumpaakaan?  Eivätkö ne ole pikemminkin velvollisuuksia?  Entä itsemurhan tekijä, pitäisikö hänen tuon säännön mukaan tappaa toiset, koska haluaa kuolla?

Toisten auttaminen on tosiaan kristitylle tärkeää.  Kuitenkin on kyseenalaista, onko toisen ihmisen riippuvaiseksi almuista tekeminen - mitä kehitysapu on - auttamista.  Minun nähdäkseni ei ole.  Ihmiseltä ei saa viedä vastuuta elannostaan.  Mitä pakolaisten ottamiseen tulee, pätee siihen sama logiikka, ja tähdennän, että vaikka laupias samarialainen auttoi tuntematonta, hän ei ottanut tätä kotiinsa asumaan elätiksi saati elämään omien tapojensa mukaan.

Samalla tavalla kuin kukaan terve ihminen ei hyväksy perheeseensä uutta jäsentä, joka taistelee perheen sääntöjä ja moraalia vastaan, ei valtionkaan tulisi hyväksyä keskuuteensa ketään uutta jäsentä, joka taistelee sen sääntöjä ja moraalia vastaan.  Perheeseen syntyvät, jotka hairahtuvat oikealta polulta, ovat traaginen seuraus inhimillisestä valinnanvapaudesta, eivät peruste kerätä maahan muukalaisia.  Perhe, joka ottaa jäsenikseen antisosiaalista, moraalitonta ja sopeutumatonta väkeä, lakkaa olemasta perhe missään merkityksellisessä mielessä.

Hyvää tulee toki tehdä, mutta sen on myös oltava hyvää käytännössä.  Se, että antaa almun kerjäläiselle, tukee tämän elämäntapaa loisena, sen sijaan, että auttaisi tätä.  Samalla tavalla kuin et itse halua olla loinen, tuskin haluat, että kukaan muukaan on.

Mitä tulee itsemurhaa aikovaan, on itsemurha-aikeensa todennäköinen syy nimenomaan se, että hän kokee muiden kohdelleen itseään kaltoin ja rikkoneen kultaista sääntöä vastaan.  Ei hän halua kuolla, mutta vielä vähemmän hän haluaa kokea olevansa vihattu ja/tai turha, ja sitä hänen käsityksensä elämästä on.  Sellainen ihminen kokee jo tulleensa murhatuksi.  Pitäisikö siis itsemurhaa aikovan kohdella muita kuten haluaisi itseään kohdeltavan - eli ystävällisyydellä?  Kyllä.

AMEtkö sinä nyt vääristele ja tulkitse raamatun sääntöjä täysin mielivaltaisesti?

NM:  En, vaan vien säännöt loppuun asti ja ajatuksella.  Tällöin havaitaan, että mikä äkkiseltään ajatellen voi vaikuttaa typerältä, ei välttämättä olekaan sitä.

Mielessä on myös pidettävä, että sinulla ateistina ei ole objektiivinen näkökanta asiaan, vaan koska pidät ateismia totena, olet taipuvainen tulkitsemaan asiat tavalla, jotka saavat sen näyttämään todelta ja uskon valheelta, vaikka osoitan, että samasta aineistosta voi vetää täysin toiset johtopäätökset ja osoittaa omiesi aukot.  Pidät siis helposti näkemyksiä typerinä ja kuittaat ne näennäisillä ristiriidoilla, koska sinulla ei ole motiivia katsoa syvemmälle - päinvastoin.  Jos katsoisit, joutuisit painimaan ylpeytesi kanssa ja kysymään, josko sittenkään olet niin viisas kuin kuvittelet olevasi.

Totta kai myös oma tulkintani on subjektiivinen, mutta sen kohdalla on mielestäni perustellusti vaikeampi sanoa, että jätän jotain olennaista huomiotta.

AMTulitkin maininneeksi ylpeyden.  Mitä pahaa siinä on?  Minua ainakin kuvottavat ihmiset, jotka nöyristelevät ja mielistelevät toisia.

NM:  Ylpeys on se, mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että pystyy valehtelemalla eli nöyristelemällä voitettua toisen puolelleen.  Nöyristely on osoitus halusta tai tarpeesta valehdella, heikkoudesta suhteessa muihin.  Vastaavasti ylpeys on heikkouden ja valheen merkki, sillä se paisuttaa asiat näyttämään merkittävämmiltä kuin ovatkaan.

Se on ylpeys, joka saa ihmisen kostamaan kuvitellun(kin) loukkauksen.  Samalla lailla ylpeys estää antamasta toiselle anteeksi, mutta odottamaan, että itselle annetaan.  Ylpeys saa ihmisen kuvittelemaan, että on muita parempi, ja pitämään ansionaan muita parempaa kohtelua.  Ylpeys saa ihmisen uskomaan, että hän on viisaampi kuin kaikki edeltävät sukupolvet, ja että hänen järkensä viitoittama tie tekee autuaaksi.

Nöyryys tarkoittaa asioiden ottamista sellaisena kuin ne ovat: rehellisyyttä.  Se ei tarkoita alistumista vaan tosiasioiden tunnustamista.

Aina se, mikä tuntuu loukkaukselta, ei ole loukkaus.  Jos halutaan olla väleissä, jonkun on annettava anteeksi, ja jos se, joka on mitään väärin tehnyt, ja pystyy anteeksi pyytämään, osoittaa sillä voimansa.  Kukaan ei ansaitse parempaa kohtelua kuin toinen - kaikkia tulisi kohdella saman moraalin mukaan, katsomatta vääryyttä läpi sormien siitä riippuen, kuka sitä tekee.  Ihminen, joka hylkää kaiken menneen, ei ymmärrä edes sitä, että hän on hyvässä ja pahassa väistämättä sen tuote, kun taas nöyrä ymmärtää, ettei rationaalinen kapasiteettinsa yksinkertaisesti kykene hallitsemaan kaikkea olennaista ja ottamaan sitä huomioon.

AMEntäpä sitten kirkko?  Sehän on saanut aikaan vaikka mitä pahaa vuosisatojen saatossa, kuten esimerkiksi ristiretket, Amerikan valloituksen, alkuperäisuskontojen tuho, miekkakäännytys, inkvisitio ja niin edelleen.

NM:  Minä en puolusta kirkkoa instituutiona, vaan kristinuskoa.  Jokainen kirkkoinstituutio pyrkii, jo sen takia, että on instituutio, tekemään itsestään palvonnan kohteen Jumalan sijaan.  Se pappeineen ja omine oppeineen on epäjumalankuva, jota palvomalla on tehty, ja kuten vaikkapa valtionkirkkomme lausunnoista näkyy, tehdään paljon kaikenlaista pahaa, ja on myös suorassa ristiriidassa kymmenen käskyn kanssa.

On totta, että raamattu on seurakunnan tuote, mutta kyseinen tietty seurakunta ja kirkkoinstituutio eivät ole sama asia.

Minä en katso voivani tuomita ristiretkiä niiltä osin kun niissä taisteltiin kristinuskon puolesta ja muslimeja vastaan.  Muilta osin motiivit eivät puolestaan olleet kristilliset, vaan takana oli vallanhimo tai muu vastaava alhainen tunne, joka löytyy mistä hyvänsä kulttuurista eikä ole mitenkään yhteyksissä kristinuskoon.

Mitä tulee alkuperäisuskontojen tuhoon, ovat jotkin alkuperäiskansat hylänneet ne omin päin (kuten eurooppalaiset) ja toiset siksi, että kannattajansa ovat kuolleet joko muuten vain tai sotimalla kristittyjä vastaan.  Kristinusko leviää käännyttämällä, ei valloittamalla, kuten islam.

Miekkakäännytys on huono idea, koska kannettu vesi ei kaivossa pysy.  Jos joku liittyy kirkkoon siksi, että kristinuskon edustaja on kovempi turpaanvetäjä kuin muut, se joku hylkää kirkon välittömästi, kun sen edustaja osoittaa heikkouden merkkejä.  Kristinuskoa itseään ei kyseisessä tahossa ole siinä välissä ollut - sen voi omaksua vain rakkaudesta, ei vallanhimosta, vaikka se onkin taipuvainen tekemään kannattajastaan voimakkaan.

Inkvisitiosta vähänkään olen perehtynyt espanjalaiseen, joka perustettiin maallisista syistä ja maallisen tahon pyynnöstä.  Siksi toisekseen se on jälleen yksi esimerkki instituutiosta, joka asetti itsensä Jumalaksi ja hylkäsi kristinuskon.  Kukaan ei voi palvoa kahta herraa.

AMHetkinen, sinä vastustat kirkkoa?  Olet siis samaa mieltä siitä, että kirkko ja valtio tulisi erottaa toisistaan?  Mikäs kristitty se sinä olet jos et kirkossakaan käy?

NM:  Kyllä ja kyllä kahteen ensimmäiseen.  Kristinusko ei pyri lisäämään, vaan vähentämään, pakkovallan käyttöä.  Kirkko ei ole kristinusko, kuten yllä totesin, ja vaikka valtion lakien ja moraalin tulee perustua siihen, ei uskonnolla tule olla "virallista" edustajistoa tai tuomiovaltaa.

Minä olen vain kristitty ja seurakuntani ovat kaikki ihmiset, joiden kanssa olen missään tekemisissä.  En palvo kirkkoa enkä pidä ihmisiä, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, sen kummempina sen perusteella kuin muitakaan.  Ei nimitys tai tunnustus tee kenestäkään sellaista, vaan se, miten elämäänsä elää.  Kristityn lailla elää moni, joka ei koe uskontoa omakseen, ja toisaalta sitä vastaan rikkoo katumatta moni, joka kokee.  Minä en ole se, joka erottelee jyvät akanoista, vaan keskityn vain toteuttamaan kultaista sääntöä parhaani mukaan.

AMMinusta kristinuskon Jumala on todella julma.  Mikä rakastava isä tekee lapsilleen helvetin, johon nämä syöksee?  Eikö ihmisen luonut Jumala ole jo ennalta kaiken tietävänä vastuussa luomustensa tekosista, koska suhteessa hänen tietoonsa valinnanvapautta ei voi olla?

NM:  Ihminen valitsee teoillaan mitä maailmaan kylvää, ja on täysin vapaa valitsemaan mitä haluaa (yrittää) tehdä.  Jos ihminen päättää yrittää toimia jollain tavoin, hän toimii niin, Jumalan estämättä.  Jos ihmiseltä tämän jälkeen kysyy: "Yrittikö jokin estää päätöksesi?" hän ei voi rehellisesti vastata kuin toteamalla, että ei yrittänyt.

Joku filosofi voisi sanoa, että koska elämämme on jatkuvasti itsensä päälle rakentuva jatkumo, tulemme aina tietyssä kohtaa elämäämme valinneeksi toimimisen tietyllä tavalla, koska olemme keitä olemme, emmekä täten tee minkäänlaista valintaa missään kohtaa elämäämme vaikka siltä tuntuisikin.  Hän olisi teoriassa oikeassa, mutta onnistuisi esimerkillään osoittamaan lähinnä sen, että filosofia ja todellisuus ovat kaksi eri asiaa ja ensimmäiseen uskova eksyy jälkimmäisessä.

Ihminen siis valitsee itse, kylvääkö hän toiminnallaan hyvää vai pahaa.  Ihmisen vastuu on hänen omansa.  Tässä on myös syy sille, minkä takia hyvän tekemistä ei voi institutionalisoida: se poistaa vapauden valita ja hyvellisyyden, jonka osoitus hyväntekeminen on, ja toisaalta myös tekee sekä tahosta, joka tekee hyvää, että tahosta, jolle tehdään hyvää, epäinhimillisen.  Hyvänteko on aina konkreettinen teko ihmiseltä toiselle, ei esimerkiksi "hyvän toivominen ihmisille" (vaikka ei siinäkään tietty mitään pahaa ole).  Välikäsien lisääminen hyvää tekevien ja vastaanottavien ihmisten väliin on erittäin huono idea.

Hyvettä ei voi pakottaa, vaan hyvä teko on aina vapaaehtoinen ja henkilökohtainen.

Mitä helvettiin tulee, en oikein tiedä mitä siitä ajatella, en ole loppujen lopuksi kovinkaan perehtynyt aiheeseen. Siihen viitataan oman kuoleman jälkeisenä, ikävänä tulevaisuutena, minkä voi loppujen lopuksi tulkita monellakin tavalla.  Esimerkkinä on vaikkapa se, että kun teemme lapsia ja kasvatamme heidät hyvin, osa meistä jää elämään sekä fyysisesti että psyykkisesti kuoltuammekin, mutta jos teemme muiden elämästä helvettiä, he muistavat meitä pahalla jos lainkaan, ja päädymme ainakin tietyssä mielessä kadotukseen.  En siis tiedä, onko helvetti "rakastavan isän rangaistus lapsilleen", vaan pikemminkin väistämätön seuraus valinnanvapaudesta, kuten taivaskin.

En ylipäätään ole ihan varma siitä, missä määrin viisasta on pohtia kuolemanjälkeisiä, jos ei harkitse jonkin äärimmäisen synkän teon tekemistä, paitsi jos on sellaisen tai sellaisia jo tehnyt.  Jälkimmäisissä tapauksissa tekisin kai parhaani vähentääkseni tai hyvittääkseni niistä seuraavaa tai seurannutta vahinkoa.

AMEiköhän tässä ollut tarpeeksi tällä erää.  Palaan myöhemmin asiaan, kun mieleeni saapuu lisää omituisuuksia.

NM:  Kaikin mokomin.  Minusta on mukavaa tarkastella näitä asioita, ja jos lukijat haluavat jostain jotain kysyä, on sana suhteellisen vapaa.