Pages

Onnellinen mies

Taannoin kävin yhden läheisimmän ystäväni elämänkatsomusta vastaan ajattelemattomuuttani.  Heitin niin kutsutusti ensimmäisen kiven, vaikka hän ei ollut käynyt minun elämänkatsomustani vastaan - siitäkään huolimatta, että siinä oli hänellä nielemistä.  Asia tuli tänään selvitettyä, ja se selvisi parhain päin: elämme ja annamme elää, niin sanotusti.

Pelotti ja hävetti ottaa yhteyttä ja asiaa puheeksi, koska tajusin, että olin kohdellut häntä väärin, ei suinkaan toisinpäin, ja omia väärintekojani on todella vaikea kohdata silmätysten.  Minä olen aina ollut äärimmäisyyksiin asti ylpeä mies, ja antanut ylpeyteni johtaa itseni monin tavoin harhaan.  Toivottavasti hän ei sensuroi itseään tai ajatuksiaan minun seurassani myöskään tästedes, vaan jakaa niitä kuten tähänkin asti - avoimesti ja suoraan.

En minä koe hänen tunteidensa kristillisyyttä kohtaan kohdistuvan minuun tai käsityksiini lainkaan - hänen kritiikkinsä ja halveksuntansa kohteena ovat kaksinaismoralismi ja vääryydet, joihin on kirkollisten instituutioiden toimesta ja nimissä tehty.  Se on toisinaan brutaalia, mutta ei tyhjää.

Ystäväni osoittama viisaus vieritti kiven sydämeltäni.  Taidan olla harvinaisen onnekas kaveri.

2 kommenttia:

Arawn kirjoitti...

Se on hyvä, että olette selvittäneet välinne. Omien väärien tekojen tunnustaminen todellakin näyttäisi olevan ihmisille hyvin vaikeaa - sitä vältellään viimeiseen asti. Ihmiset ovat oikeasti valmiita uhraamaan hyviäkin pari- ja ystävyyssuhteitaan vain sen vuoksi, etteivät halua kohdata omia virheitään ja nöyrtyä pyytämään anteeksi. Se on oikeastaan todella surullista, sillä aika usein ihmiset toisaalta ovat valmiita antamaan heihin kohdistuneet vääryydet anteeksi, jos vain niitä pyydetään vilpittömästi anteeksi.

Itse ajattelen, että hyväksyntä on vielä tarpeellisempaa kuin ymmärrys ihmissuhteissa. Se ei tarkoita, että tarvitsee hyväksyä toisen mielipiteitä ja arvoja, kyllä sitä voi ajatella, että ne ovat väärin tai hupsuja tai mitä vain. Mutta olisi hyvä hyväksyä se toinen ihminen ja se, että tämä toinen ihminen on hyvä ja arvokas tyyppi.

Toisaalta on mahdollista, että hyväksynnän kaipaaminen on jotenkin naisellinen ominaisuus... Itse kyllä kaipaan sitä ihmissuhteissani aika paljon. Minulle on yhdentekevää, ollaanko kanssani samaa mieltä, kunhan minua ei yritetä jyrätä eikä minua väheksytä tai pidetä tyhmänä näkemysteni vuoksi.

Ylpeys ei syyttä ole yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Antti kirjoitti...

Parhaimpien ystävieni kanssa en ole ollut juuri mistään samaa mieltä aikaisemmin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on ihmisiä, joita kutsua ystäviksi, mutta kummasti niiden ystävien kanssa, joita on, yhteiset piirteet alkavat tulla esille ja niitä paljon.

Ehkä identiteetin pakonomainen etsiminen on ohi, on vapaa olemaan se, kuka on, vailla valmiita malleja ja naureskellen vanhoille idoleille.

Myös tietty kylmyys on sen mukana saapunut. Osaa erottaa sen, että vaikka pitäisikin toista aivan hyvänä tyyppinä, se ei vaikuta toimintaan tai omien ajatusten ilmaisuun juuri lainkaan. Sama myös siinä, että vaikka pitäisi toista aivan runkkarina, se ei estä näkemästä myöskin hyvää hänen teoissaan.