Pages

Antisankaruus

Mitä ovat antisankarit?  Kysymykseen vastataan helpoiten kertomalla mitä ovat sankarit, ja johtamalla vastaus siitä.  Sankarit ovat yhteisön tunnustamia esikuvia, joiden esimerkin varaan rakentuu suurpiirteinen yhteinen käsitys siitä, miten elämäänsä tulee elää.  Tyypillisesti sankareina on pidetty miehisiä hahmoja, mutta myös naispuolisia sankareita on - naisellinen sankaruus vain ilmenee eri tavalla kuin miehinen, mistä syntyy helposti käsitys siitä, ettei naisilla tai naiseudessa itsessään voi olla sankaruutta.

Miehisiä sankareita ovat mm. satujen ritarit, jumalsankarit kuten Herakles, Thor, Conan, Jeesus, talvisodan sotilaat ja Teddy Roosevelt, kun taas naisellisia sankareita ovat esimerkiksi Boudicca, Äidit Maria ja Teresa, Tuhkimo, Belle, Peppi Pitkätossu ja lotat.

Antisankarit puolestaan ovat tahoja, jotka pyrkivät tuhoamaan sankareita.  He ovat ihmisiä, joille käsityksensä totuuden luonteesta, oli se miten ruma ja tuhoisa hyvänsä, on tärkeämpää, kuin se, mikä toimii.  Heidän käsityksensä sankaruudesta koostuu korkeintaan ihmisen rehellisyydestä itselleen ja muille.  Antisankarin pahin vihollinen on tekopyhyys, jonka vastustamisella perustellaankin sitten kätevästi kaikki antisosiaalinen ja hedonistinen toiminta, vaikka niitä ei sen kummemmin oikeutetakaan.

Mitä on tekopyhyys?  Se yleensä samaistetaan kaksinaismoralismiin, jossa tehdään yhtä ja saarnataan toista, ja yleensä nämä kulkevatkin käsi kädessä.  Tekopyhyys kuitenkin saa ihmisen näyttämään paremmalta kuin onkaan, ja koska ihmiset pitävät oman hyvyytensä mittarina muun muassa sitä, miten hyviä toiset vaikuttavat olevan, julkisivun ylläpitäminen on tärkeää.  Tämä johtuu siitä, että jos toinen vaikuttaa olevan hyveellisempi kuin itse olet, tunnet alemmuudentunnetta, mikä antaa motiivin parantaa tapasi vähintäänkin näennäisesti (mikä ei välttämättä edes jää sellaiseksi vaikka niin voisi kuvitella).

Omiessaan ylimmän tuomiovallan ja päättäen, että tekopyhyys on pahinta maailmassa, antisankarit soveltavat samaa brutaalia rehellisyyttä paitsi itseensä myös sankareihin ja toisiin ihmisiin, tullen lopputulokseen, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat vain itsekkäitä eläimiä, mukaanlukien kaikki auktoriteettihahmot, sankarit ja esikuvat.  Lopputuloksena on nietzscheläinen twilight of the idols, jonka jälkeen antisankarilla ja muilla on enää rehellisyytensä, vaan ei ainuttakaan esikuvaa tai motiivia toimia mistään muusta kuin itsekkäästä, utilitaristisesta näkökulmasta.

Hyökkäys tekopyhyyttä vastaan tuhoaa uskon siitä, että ihmiset voivat pystyä johonkin parempaan kuin luonto heitä ajaa ja saavuttaa suurempia asioita kuin mihin itsekkäät tarkoitusperät heitä kehottavat.  Periaate "antaa armon käydä oikeudesta" on tarkoittanut aina tiettyä tekopyhyyttä ja sinisilmäisyyttä, kuvitelmaa siitä, että julkisivu voisikin olla the real thing - ja toisin kuin antisankarit, joiden motiivi on pyrkimys päästä sosiaalisesta paineesta toimia rakentavammin kuin heidän laiska ja itsekäs luontonsa haluaisi - se myös on sitä niin usein, että ihmiset ovat kyenneet rakentamaan luottamuksen, hyvyyden ja sankariensa esikuvien varaan maailman parhaan sivilisaation.

Vasta antisankarien, kuten Tuomas Akvinolaisen, Sokrateen, Nietzschen, Dawkinsin, uskonnonvastaisten, feministien ynnä muiden itsekkäiden, saamattomien ja omaan pesään kusevien riidankylväjien myötä usko sankareiden hyvyyteen, oikeellisuuteen, esikuvaan ja edustamiin asioihin alkoi rapautua.  Samaan aikaan kun yhteisö menetti uskonsa sankareihin, yhteisö alkoi menettää uskoaan jäseniinsä, koska tärkein yhteinen nimittäjä lakkasi olemasta.

Järjeksi naamioitunut, todellisuudessa kaunasta ja kateudesta siinnyt myrkky hyökkäsi kaikkia yleviä tunteita kohtaan, ja niitti mitä kylvi.  Suora seuraus kuvitelmasta, että antisankarit "realistisine" eli misantrooppisine ja valheellisine ihmiskuvineen olisivat oikeassa, syntyi laumoittain "järjen valoa" paukuttavia liikkeitä, jotka keskittyivät vihaamaan kaikkia ja kaikkea, mihin kannattajistaan ei ollut ja jotka olivat saaneet jotain itsekästä ja utilitaristista materialismia parempaa aikaan.

Antisankarit vihaavat - vedoten siis tekopyhyyden vastustukseen, "järkeen ja realismiin" (eli todellisuudessa käyttävät niitä kaunansa, kateutensa, itsekkyytensä tmv. tuhoisan tunteen savuverhona) - muun muassa rakkautta valkoisia ihmisiä, kansallisuusaatetta, perheitä, toista sukupuolta, yhteisiä sankareita ja pyrkimystä parempaan.  Antisankarit vihaavat itseään ja muita ja tekevät parhaansa vetääkseen kaikki muut elämään samaa helvettiä kanssaan.

Jos siis, lukijani, uskot, seuraat tai tunnustat esimerkiksi tässä kirjoituksessa sankareiksi nimittämiäni tahoja tai kunnioitat niitä riittävästi ollaksesi hyökkäämättä niitä vastaan, uskon sinun olevan hyvä ihminen ja olen valmis lukemaan sinut ystäväkseni.  Jos taas pidät tarpeellisena käydä julkisesti (tai tosissasi) niitä vastaan, ymmärtäen tai ymmärtämättä, että heikennät sillä itseäsi ja omaa yhteisöäsi sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan, asetut sisäryhmäni ulkopuolelle omasta aloitteestasi ja pysyt siellä niin kauan kuin jatkat.

Ilman sankareita ei ole pysyvää yhteisöä.

11 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Sokrates?

Tuplis kirjoitti...

Ehkä Platon olisi oikeampi sana.

Arawn kirjoitti...

Kirjallisuudessa antisankari-käsite on kyllä aika toisenlainen. Määritelmäsi on kyllä aivan ymmärrettävä, kun huomioi, että sanan alun "anti-" viittaa yleensä, että ollaan jotain vastaan, mutta kirjallisuudessa ainakin antisankari ei yleensä ole hahmo, joka toimii sankareita vastaan vaan hän on se tarinan sankari itse. Syy, miksi häntä ei kuitenkaan kutsuta sankariksi on se, että hänellä ei ole niitä yleisesti hyväksyttyjä sankarin määreitä. Hän ei ole rohkea, urhea, edelläkäviä, voimakas, myötätuntoinen. Ei hän yleensä ole pahakaan, mutta sellainen sotkuinen ihminen, joka sählää oman elämänsä. Ja usein hän epäonnistuu elämässään. Sinuhe esimerkiksi olisi minusta tässä mielessä antisankari.

Täytyy myöntää, että sinun määritelmäsi on ihan uusi, sellaiseen en olekaan aiemmin törmännyt...

Tässä muuten taas wikipediasta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antisankari

Ihan uteliaisuudesta, onko sinulla yleisestikin tapana määritellä tällaisia aika yleisessä käytössä olevia sanoja jollain omalla tavallasi? Ei siis mitenkään pahalla, muistelen vaan tuota, kun määrittelit sanan "konservatiivi" tarkoittamaan aika lailla muuta, kuin mitä ses ilmeisesti yleisesti ottaen ajatellaan tarkoittavan ja nyt teet samaa käsitteelle "antisankari".

Tuplis kirjoitti...

Kyllähän minä toisinaan leikittelen sanoilla, herätelläkseni ihmisiä ajattelemaan asioita toisella tavalla.

Tässä yhteydessä "sankaruudenvastaisuus" olisi ollut aavistuksen turhan kömpelö sanahirviö.

Anonyymi kirjoitti...

Äiti Teresakin sankari? Just joo.

Mikset luettele diktaattoreitakin? He ovat aina huutaneet sankaruuden perään.

Sokrates uskalsi vastustaa älyllä ja sanalla vallanpitäjiä - se jos mikä on sankaruutta! Muttei ilmeisesti sinulle.

Tuplis kirjoitti...

Anonyymi, parempaa todistetta kirjoitukseni osumisesta nappiin en olisi voinut saada. Kiitos.

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Tämä blogikirjoitus on aika pelottavan tietämätön kulttuurihistoriasta ja kirjallisten hahmojen dramaturgisista määritteistä.

Kreikkalaisissa tragedioissa, joissa sankari oli selkeä sankari, etsi kuolematonta sankaruutta ja toteutti hyvin yksioikoisia ihanteita, sankari tuhosi itse itsensä toteuttaessaan sokeasti vahvan sankarin ideaa.

Sankarihahmon hybris tuhoaa sankarin oikean ytimen, ihmisyyden.

Koska Sankarin ihanteena on nousta puolijumalaksi ja uhrata muita oman pyrkimyksensa askelmiksi.

Antisankari taas asettaa ennen kaikkea itsensä alttiiksi eikä etsi ulkoisia määreitä itsensä määrittämiseksi. Ihminen tulee ihmiseksi vain omien valintojensa kautta, ei turruttavan varman ryhmäuskollisuuden ja laumasieluisuuden kautta. Kun ajatus on tärkeämpi kuin ajatuksia muodostavat muotit, aatteet.


Jeesus (kuten Sokrates) oli selkeä antisankari, systeemin halveksija, yleisten arvoasetelmien ja statusajattelun ohittaja.

Sen ilmeisempiä antisankareita ei ole historiassa eikä kirjallisuudessa.

Jeesuksen uskonnollistaminen amulettiesineeksi ja amulettisanaksi sekä nationalistisen ylpeyden aiheeksi on jotain aivan käsittämätöntä.

Jeesus hyökkäsi uskonnollisuutta, nationalismia, klaanikulttuuria ja instituutioita vastaan - ja nyt instituutioidealismi ja poliitikot luulevat omistavansa Jeesuksen tuotemerkin.

Samalla tavalla uskontoideologiasysteemit tuntevat omistavansa moraalin. Aivan kuin moraali ei olisi yleisinhimillinen ihmisen lauma- ja yhteistoiminnan kehityksen tulos.

Instituutiot luovat ihanteita mutta demokraattisessa ajattelussa ihmiset eivät ole instituutioita varten vaan instituutiot ovat ihmistä varten.

Instituutioita ja ideologioita vastaan täytyy aina ja koko ajan esittää kritiikkiä, se on yksilön velvollisuus. Valtaa täytyy suhteellistaa aktiivisesti koko ajan, muuten olemme fasismissa.

Instituutioita tarvitaan mutta instituutioiden ja ideologiaa käyttävien despoottien vastapainona on aina antisankareita, jotka estävät despoottien toimintaa ja antavat käsitystä demokraattisesta yhteisön itsesäätelystä, vapaudesta, erilaisuuden arvostamisesta ja jatkuvasta muutoksesta.


Sokrateesta.

Sokrateen hahmoa ei voi suoraan sanoa Platonin luomaksi sillä Sokrateen puheet poikkeavat selkeästi Platonin omasta filosofiasta, yhteiskuntakäsityksestä ja ihmiskuvasta, joten Platon ei käyttänyt Sokrateen ajattelua oman filosofiansa keppihevoseksi.

Se on aika vahva todiste siitä, että Platon on ollut aika objektiivinen kirjoittaessaan ylös kertomuksia ja kokemuksiaan Sokrateesta.

Juho kirjoitti...

Taas hyvin kirjoitettu teksti, mutta sisällöltään... miten sen nyt sanoisi, höyrypäinen. Siis siinä mielessä, että vihollinen on nyt pakko löytää ja pistää pakettiin.

"Lopputuloksena on nietzscheläinen twilight of the idols, jonka jälkeen antisankarilla ja muilla on enää rehellisyytensä, vaan ei ainuttakaan esikuvaa tai motiivia toimia mistään muusta kuin itsekkäästä, utilitaristisesta näkökulmasta."

Jos sinä tarvitset jumalia tms. tuonpuoleisia motivaattoreita pystyäksesi venymään epäitsekkäisiin suorituksiin, niin se ei tarkoita, että kaikki tarvitsisivat.

"Hyökkäys tekopyhyyttä vastaan tuhoaa uskon siitä, että ihmiset voivat pystyä johonkin parempaan kuin luonto heitä ajaa ja saavuttaa suurempia asioita kuin mihin itsekkäät tarkoitusperät heitä kehottavat."

Kerrassaan nurinkurista. Minä korvaisin sanat "hyökkäys tekopyhyyttä vastaan" sanalla "tekopyhyys".

Tuplis kirjoitti...

Arhi,

kommentistasi näkyy, että ymmärrät sankaruudella jotain ihan muuta kuin esimerkillistä tai hyveellistä ihmistä, etkä myöskään suostu päästämään määritelmästäsi irti edes yrittääksesi ymmärtää kirjoittamaani bona fide. Tästä syystä ei minulla ole kommenttiisi muuta kommentoitavaa kuin että puhut tyystin kirjoitukseni ohi.

Sillä, puhutaanko Platonista vai Sokrateesta, ei ole kirjoitukseni kannalta mitään merkitystä.

Tuplis kirjoitti...

Juho:

Taas hyvin kirjoitettu teksti, mutta sisällöltään... miten sen nyt sanoisi, höyrypäinen. Siis siinä mielessä, että vihollinen on nyt pakko löytää ja pistää pakettiin.

Antisosiaalisen toiminnan antisosiaalisuus ei ole mielipidekysymys, eikä siis myöskään vihollistoiminta riipu näkökulmasta. Jos joku kusee omiensa muroihin, se tekee niin, riippumatta siitä mitä sanoo tai kuvittelee tekevänsä.

Jos sinä tarvitset jumalia tms. tuonpuoleisia motivaattoreita pystyäksesi venymään epäitsekkäisiin suorituksiin, niin se ei tarkoita, että kaikki tarvitsisivat.

Milloinkas sinä olet viimeksi venynyt epäitsekkääseen suoritukseen? Tai joku muu, joka ei ole halunnut tuntea olevansa jonkun sankarihahmonsa veroinen? Jos väitteesi on se, että ihminen ei tarvitse jonkinlaista esikuvaa motivoimaan itseään toimimaan epäitsekkäästi, se tarvitsisi jonkun syyn tulla uskotuksi.

Kerrassaan nurinkurista. Minä korvaisin sanat "hyökkäys tekopyhyyttä vastaan" sanalla "tekopyhyys".

Ihminen, joka tekee hyvää X tekopyhistä motiiveista, tekee hyvää. Ihminen, joka ei tee hyvää X siksi, että tekisi sitä tekopyhistä motiiveista, ei tee hyvää. Tästä syystä ortopraksia > ortodoksia.

Juho kirjoitti...

Antisosiaalisen toiminnan antisosiaalisuus ei ole mielipidekysymys, eikä siis myöskään vihollistoiminta riipu näkökulmasta. Jos joku kusee omiensa muroihin, se tekee niin, riippumatta siitä mitä sanoo tai kuvittelee tekevänsä.

Onko omiensa kritisointi sinun mielestäsi sama kuin "omien muroihin kuseminen"? Tuskin kukaan kannattaa "omien muroihin kusemista", sehän on selvä.

"Jos väitteesi on se, että ihminen ei tarvitse jonkinlaista esikuvaa motivoimaan itseään toimimaan epäitsekkäästi, se tarvitsisi jonkun syyn tulla uskotuksi."

Väitteeni oli, ettei esikuvan tarvitse olla toismaailmallinen. Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että esikuvien hakeminen näyttäisi olevan ihmiselle (puoli)automaattista toimintaa.