Pages

Ajatuksia tekopyhyydestä

Taannoin syntyi keskustelua siitä, kun tulin sanoneeksi, ettei annos tekopyhyyttä ole välttämättä lainkaan hullumpi ajatus.  Moni kielsi tämän ja piti tekopyhyyttä kaiken pahan alkuna ja juurena.  Minun nähdäkseni kolikolla on kuitenkin toinenkin puoli, ja ajattelin tarkastella asiaa muun muassa omaan elämääni peilaten.

Ensin: mitä on tekopyhyys?  Se on sitä, että sanoo yhtä ja tekee toista.  Yleensä tämä ilmenee siten, että sanoo kannattavansa jonkinlaista moraalikäsitystä ja sitten toimii sitä vastaan.

Minä esimerkiksi olen tekopyhä.  Minulla on läheinen ystävä, joka on voimakkaasti ja äänekkäästi antikristillinen, ja minä puolestani tein juuri voimakkaan ja äänekkään kannanoton oman kansan sankareiden vastustajia vastaan.  En minä voi mitenkään kieltää asiaa.  Kuitenkin ystävyytemme ja lojaaliutemme ovat meille tärkeämpiä, joten hyväksymme ajatuksen tasolla, ortodoksiassa olevat virheemme ja annamme armon käydä oikeudesta.  Täydellinen ei ole yksikään, eikä meillä ole halua tai tarvetta ruveta heittämään ensimmäistä kiveä.

Toinen lähimmäiseni puolestaan ilmaisi, ettei voi lukea itseään enää ystäväkseni, koska hänelle rehellisyys on kaikkein tärkeintä eivätkä hänen ajatuksensa asioista ja minun ajatukseni asioista osuneet tarpeeksi hyvin yksiin.  Hänessä ei ollut riittävästi tekopyhyyttä katsomaan ajatuksen tasolla näkemänsä virheen ohi.  Hänen vaatimuksensa ehdottomasta rehellisyydestä ja siihen liittämänsä käsitys terveestä ylpeydestä synnyttivät armottomuuden, joka esti häntä katsomasta erimielisyyksiä läpi sormien.

Ensimmäisessä tapauksessa tekopyhyys sallii ystävyyden, ehkä.  Omassa arvomaailmassani rakkaus on etusijalla, ja hänenkin filosofiansa taitaa sanoa "love is the law, love under will", mistä syystä ystävyys on perusteltavissa, vaikka se rikkookin muita periaatteita.

Jälkimmäisessä tapauksessa lähimmäiseni ei ollut tekopyhä, mikä sai hänet sulkemaan itseni sekä ystävällisyytensä että tuttavallisuutensa ulkopuolelle.  Minulle jäi hänestä vaikutelma varsin ylpeänä ihmisenä, nimenomaan antisosiaalisessa, yhteisyyttä rikkovassa merkityksessä, ja minusta on outoa, että hän pitää sitä terveenä.  Hän myös pyrkii omien sanojensa mukaan välttämään mustavalkoisuuksia, mutta on toisaalta niin ehdoton, että tekopyhyyden välttämiseksi katkaisee välit toiseen.  Saan moisesta vaikutelman, että hän ei ole ehkä periaatteilleen yhtä rehellinen kuin haluaisi, mutta toisaalta kerron vain oman puoleni tarinasta, ehkä hän näkee toisin.

Onko siis tekopyhyys hyvä vai huono asia?  Ei kumpaakaan - se riippuu aivan puhtaasti siitä, mistä syystä ja suhteessa mihin ollaan tekopyhiä.  Toimintatapojen käytännön tulokset sanelevat sen, onko valittu tie hyvä vai huono.  Jos arvoihisi kuuluu, että kenestäkään ei saa välittää, ja tekopyhästi kohtelet heitä kuitenkin ystävyydellä ja rakkaudella, olet ihan oikeasti hyvä ihminen.

7 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Olisiko sittenkin aiheellista yrittää keksiä (myönteiselle) tekopyhyydelle jokin toinen ilmaus?

Ironmistress kirjoitti...

Ruukinmatruuna on tekopyhä ihminen, koska hänestä uskonnon ainoa arvo on sen välinearvo.

Tuplis kirjoitti...

Kari,

ehkä myönteinen tekopyhyys ja siitä syntyvä älyllinen epärehellisyys on sydämellistä rehellisyyttä?

Tiedemies kirjoitti...

Minusta yleensä kriteerit tekopyhyydelle ovat kummalliset. Onko se tekopyhää, jos libertaristi käy kunnan terveyskeskuksessa tai matkustaa kunnallisella bussilla?

Suurin osa tekopyhyyssyytöksistä voidaan kuitata vain toteamalla: 'hate the game, not the playa'

Antti kirjoitti...

Jälkimmäisen lähimmäisesi tapa tarkastella asioita on tutun kuuloinen, mutta tekopyhä sekin. Ellei hän ole täysi tollukka, hänen täytyy olla tietoinen siitä, että hän on ei-tekopyhä vain niissä asioissa jotka tiedostaa. Lopussa hän käyttäytyy tekopyhästi, sillä hänen täytyy olla tekopyhä voidakseen tuottaa itsestään ei-tekopyhää kuvaa.

Omat, välillä pakko-oireisuuden rajoilla menevät mustavalkoistukseni tekevät kaikesta kovin vaikeaa ja mitä enemmän olen luopuessani syleillyt siitä seuraavaa tiedostettua tekopyhyyttä, sitä helpompaa elämästä on tullut. Sitä kun huomaa minkälaista paskaa sitä itselleen syöttää, tajuaa miten vähän suurimmalla osalla asioista on merkitystä ja pääsee turhasta arpomisesta.

Tuplis kirjoitti...

Antti, olen samaa mieltä.

Ihmiset, jotka eivät hyväksy tekopyhyyttä muissa saati tunnusta sitä esiintyvän myös itsessään, tuppaavat olemaan aika vihamielistä väkeä. Luulisin kyseisellä vihaisuudella olevan yllättävänkin paljon tekemistä sen kanssa, että he alitajuisesti ymmärtävät valehtelevansa eikä se tunnu hyvältä.

Tiedemies kirjoitti...

Minusta näyttää jotenkin siltä, että joko a) tekopyhyys ei tarkoita mitään järkevää, koska kaikki ihmiset ovat tekopyhiä kaikissa asioissa tai
b) tekopyhyydestä pitäisi puhua vain silloin, kun joku todella aktiivisesti tekee jotain sellaista, jonka tuomitsee sellaisenaan.

Esimerkiksi taannoin törmäsin väitteeseen, että olisi tekopyhää ottaa vastaan maataloustukea, jos vastustaa maataloustukea. Minusta syytös oli mielipuolinen.

Kymmenisen vuotta sitten törmäsin tapaukseen, jossa dyykkausta harrastava puolituttu, jonkinlainen aktivisti ja erityisesti McDonaldsia vastaan mieltään osoittanut sälli, dyykkasi mäkkärin roskiksesta ranskanperunoita. Yksi hänen kavereistaan syytti häntä tekopyhyydestä tässä yhteydessä.

Minusta nämä eivät ole mitään "tekopyhyyttä". Niinkuin ei sekään, että on eri mieltä kavereidensa kanssa. Tai siis, jos näitä pitää tekopyhyytenä, niin tekopyhyys ei tarkoita mitään mielekkäällä tasolla tuomittavaa.